 |
| Lars von Trier: Dancer in the Dark (2000) |
Selma on tsekeistä Yhdysvaltojen ihmemaahan muuttanut nainen. Hän kärsii geneettisestä sairaudesta, joka tekee lopulta sokeaksi. Sama kohtalo on siis edessä hänen pojallaan. Tämä hyväntahtoisena ja epäitsekkäänä esitelty naishahmo rakastaa musikaaleja ja pakenee mielessään musikaalien maailmaan ankealla työmaallaan, jossa ansaitsee rahaa pojan silmäleikkausta varten.
Lars von Trierin elokuvatuotanto kulkee tietyissä sykleissä ja elokuvat jakautuvat tiukkoihin nippuihin tyyleiltään ja teemoiltaan. Breaking the Wavesin ja Idioottien aloittaman kultaisten sydänten trilogian päättää Dancer in the Dark, post-dogma, eli Tanskan poikien määrittelemän, karsitun elokuvan manifestin jälkeistä jälkeä, jossa paljon säännöstön kriteereistä on vielä nähtävillä.
Lähestymistapani elokuviin on pääosin hyvin auteur-pohjaista. Käsittelen niitä ohjaajiensa kuvina ja kokonaisuutena, joka kuvastaa tuon elokuvallisen kapellimestarin visioimaa kokonaisuutta. Harvoin käsittelen näyttelijöitä, elleivät ne ansaitse erityismainintaa. Nehän ovat vain yksi osa kokonaisuutta, roolihahmonsa täyttäviä henkilöitä, jotka ovat monissa tapauksissa juuri niin hyviä, kuin mitä ohjaaja saa niistä irti. Hyväkin näyttelijä kykenee hirvittävän huonoihin suorituksiin huonossa ohjauksessa, keskinkertainenkin huippusuorituksiin hyvässä. Täytyy sanoa, että Lars von Trier saa näyttelijöistään irti yleensä aivan hirveästi, jopa kohtuuttoman paljon.
Dancer in the Dark jäi Björkin lyhytikäisen näyttelijän uran viimeiseksi rooliksi. Työskentely von Trierin kanssa oli liikaa. Hän lopetti näyttelemisen siihen paikkaan ja pyysi kirjeitse Nicole Kidmania luopumaan roolistaan tuon sadistisen ohjaajan seuraavassa elokuvassa. Tämä jättää arvoitukseksi, olisiko Björk oikeasti huikea näyttelijä vai onko elokuvassa nähty, järisyttävän raastava tulkinta jotain, mitä kukaan muu ei pystyisi tytöstä repimään. Puhutaan siis oikeasti vaikuttavasta roolisuorituksesta. Toisaalta, on aina elokuvan rikkaus jos näyttelijä on uniikki (vrt. Vittorio De Sican Polkupyörävaras). Björk jää ikuisesti mieleen elokuvamaailmassa juuri Selmana.
Von Trier alentuu elokuvallaan rumaan peliin, säälin ja vihan kalasteluun. Ihan noin muunmuassa. Kuten listani suosikit tuntuvat usein tekevän, mielipiteet jakautuvat hyvin rankasti kahtia ja jälleen ymmärrettävistä syistä. Elokuva on toki ikävä, mutta se ei ole varsinaisesti vihaajien syy vihata. Suurin syy liittynee juonenkulkuun, joka pyrkii täysipainoiseen katsojan tunteiden manipuloimiseen. Kykenen hahmottamaan sen tunteen, kun sen kokee negatiivisena asiana, itse liikutuin koko sydämestä.
Maanläheinen ja rujo kuvaus on mielestäni ainoa oikea tapa kertoa juuri tämän elokuvan tarinaa ja musikaalifantasian maailma toimii täydellisenä vastapainona sille. Se kun Selma säätää itsensä työpaikalla päiväuneksinnan taajuudelle ja tulkkaa tehdasäänet musikaalin sulosoinnuiksi, on ehkä vaikuttavinta maailmassa. Koen hahmon ja tapahtumat jollain tapaa hyvin samaistuttavina ja niin liikuttavina, etten haluaisi edes nähdä elokuvaa uudestaan. Jos joku, niin tämä elokuva on jättänyt suuren jäljen sieluuni, tai johonkin. Listan ehdottomin valinta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti