 |
| Lars von Trier: Antichrist (2009) |
Lars von Trier ei pyrkinyt ainoastaan luomaan yhtä kuvauksellisesti ja "taiteellisesti" kauneimmista elokuvaintroista, hän pyrki tekemään sen sisällyttäen kuviin Willem Dafoen. Siinä kaverissa on ehdottomasti jotain vinoutunutta ja selittämätöntä. Vain paria vuotta ennen Antichristia, Dafoe esiintyi Mr. Bean lomailee komedian loistavassa, elokuvan sisäisessä elokuvassa, joka parodioi tyylikkäästi ns. "taide-elokuvaa". Tämä vain lisää Antichristin prologiin suhtautumisen problematiikkaa, mutta itse lopputuloshan on kohtalaisen järisyttävä kaikessa vaikuttavuudessaan.
Kauneus ja kauheus kulkee rinnan läpi elokuvan. Mainittuun prologiin, neljään aktiin ja epilogiin jaettu elokuva on omistettu Andrei Tarkovskille, jolle luodaan kunniaa lähinnä luonnonläheisyyllä, hieman fiiliksellä ja kuvallisella tyylillä. Myös seuraavassa elokuvassa, Melancholiassa on muistettu venäläisohjaajaa. Ehkä hän elää sisäisesti omaa tarkovskilaista kauttaan, elokuvissa se näkyy vain etäisesti pieninä viitteinä.
Pariskunta menettää lapsen. Nainen on hukkua suruun, mies, terapeutti kun on, haluaa hoitaa ja käsitellä asiaa kotioloissa, kuin omana pikku projektinaan tutkien surun vaiheita. Naisen oma panos on kaiken sisäisen myllerryksen keskellä aivan toista tasoa, joskaan ei välttämättä hyvään suuntaan. He ottavat ja lähtevät mökilleen puimaan tapahtunutta.
Metsän syleilyssäkö haavat paranevat, mieli maanisesta maan tasalle taipuu ja suruun suhtautua paremmin voi? Arvatenkaan ei. Luonnon äärellä kaikki elokuvan kerrokset syventyvät ja haaroittuvat käsittelemään ihmistä, miestä, naista, luontoa ja ihmisluontoa monella tapaa, pimeiltä puoliltaan, rujoilta kuoriltaan ja sisimmiltään, kauhuestetiikkaa ja jopa typerryttävän absurdia fantasiaa hyödyntäen. Terapeuttiseksi matkaksi toisaalle tarkoitettu irtiotto taipuu sielun syövereihin ja syvimpiin pelkoihin tarttuvaksi pakkomielteiden kierteeksi.
Kuten jo elokuvan promomateriaalissa nähdään, otsakkeen viimeinen t-kirjain on ulkomuodoltaan yhtä kuin naissukupuolen symboli. Misogynia, eli naisviha on elokuvassa tutkiskelun kohde, joskin monilla tuntuu olevan pakottava tarve yhdistää tämä elokuvan itsetarkoitukselliseksi sanomaksi ja von Trierin henkilökohtaiseksi kannanotoksi. Ohjaaja ei päästä helpolla elokuviensa naisia ja hyvä niin, sillä nimenomaan sen ansiosta kaikki nuo naiset ovat tehneet elämänsä parhaita roolisuorituksia niissä.
Lars von Trier on hyvin tulkinnanvarainen elokuvantekijänä ja mielipiteiden esittäjänä. Surullisenkuuluisa natsihuumoria sisältävä änkytys Cannesissa sai hänelle kenkää koko festivaaleilta ja sen perusteella voisi todeta, ettei hän osaa ilmaista itseään suullisesti kovinkaan hyvin. Hän osaa sen itseasiassa paljon paremmin kuin mitä tuon kontroversaalin klipin nähtyä voisi kuvitella. Hän on aina ollut provosoija, elokuvillaan ja lausunnoillaan, usein kömpelön kuoren alla varsin älykkäästi, puhumattakaan tehokkaasti. Ennemmin kuin huonosti ilmaistu, natsikommentti oli lähinnä väärin arvioitu siihen tilanteeseen. Se tulkittiin huonosti, ikävin seurauksin, sillä ohjaaja ei anna enää lainkaan lausuntoja tai haastatteluja.
Ohjaajan elokuvia tulkitaan yhtä kärkevästi ja moninaisesti kuin tämän sanomisia. Osa ihmisistä inhoaa von Trierin elokuvia, tyyliä ja tätä itseään ties mistä syistä, ymmärrän sen toki hyvin. Osa tulkitsee ehkä jopa alitajuisen tarkoituksellisesti kaiken putkinäköisesti, osalle epäoikeudenmukaisuuden ja masennuksen, mielipahan ja pahennuksen maksimointi - tai sen naurettavuus on liikaa. Mitä tulee Antichristiin, sen äärimmäisen väkivaltainen ja pahansuopa kuvasto kannattaakin herkkänä mielenä kiertää kaukaan. Jos taas kokee kestävänsä inhottaviakin asioita ja tohtii välillä monttu auki hämmästellä, kannattaa kestää niitä ja hämmentyä juuri tämän elokuvan parissa. Antoisa, vaikuttava ja ehdottomasti vuosikymmenen terävimpään kärkeen lukeutuva elokuva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti