Toukokuu on pyörähtänyt käyntiin ja menneen kuukauden aikana tuli katsottua verrattain paljon komediaa ja tuntuu että moni niistäkin jotka ei kategorisoidu komedioiksi, olivat jollain tapaa otettavissa huumorilla, oli se sitten tahatonta tai tahallista. Mikä parasta, komediat naurattivat ja muutenkin lähes kaikki katsotut leffat olivat varsin hyviä. Hyvin harvoin käyn katsomassa komediaa elokuvissa asti, koska ne harvoin vaativat teatteriympäristöä toimiakseen.
Toisaalta, olen myös huono ostamaan komediaa elokuvamuodossa, tietyt sarjat löytävät paremmalla onnella paikkansa hyllyssäni. Yleensä komediat nautin kotisohvalla ja kun pääosin televisiotarjonnassa ei uusia helmiä liikaa näy, kirjasto on osoittautunut vallan mainioksi paikaksi löytää tähdellistä nähtävää. Kuukauden aikana nähtiin kuitenkin pari vallan toimivaa modernia komediaa televisiostakin.
Ghost Town
Ghost Town. Vaikka pidän brittisarjoja Office ja Extras yksinä parhaista sarjoista joita on koskaan tehty ja Ricky Gervais on koomikkona ehdottomia suosikkeja, lähestyin varauksella pitkää elokuvaa, joka lepää tämän harteilla. Helpotuksekseni mies on hauska kuten aina. Hölmö aihe, kuolleet ovat jääneet välitilaan leijumaan keskeneräisten asioiden takia ja Gervaisin esittämä hahmo alkaa eräänä päivänä sitten näkemään niitä ja siitähän seuraa sitten kaikkea... Yllättävän komediapitoinen kuukauteni alkoi tällä erinomaisen hauskalla leffalla joka tulee varmasti tsekattua uudestaankin.
Tales of Terror. 33 viiden minuutin pituista kauhupätkää Japanista, joiden taso on kautta linjan melko kammottava. Ikävä kyllä ei sillä tavalla kuin olisi tarkoitus. Aluksi huonous hämmentää, eikä edes jaksa huvittaa, mutta jossain vaiheessa käsittämättömistä pätkistä alkaa saada huumoriarvoa irti, kunnes katsominen alkaa taas käydä tylsäksi. Hyvin hyvin harva jakso jää edes osittain mieleen, eikä yleensä lainkaan hyvässä. Ikimuistoisimpien episodien joukkoon kuuluu sellainen, jonka pelottavin kohta oli kun pikkutyttö huomaa kuinka kalliita melonit ovat. Kelpo talouskriisikauhua.
Jurassic Park III. Sataprosenttinen rahastustuotanto, joka saatiin aikaiseksi vielä kun aihe oli jotenkin muistissa. Spielberg ei tätä uusintoa enää ohjannut, eikä tässä ole kerta kaikkiaan mitään uutta nähtävää. Tästä huolimatta mikäs tätä katsellessa, taas on retkikunta dinojen armoilla ja jotain romanssiakin siinä sivussa rakennellaan. Harmitonta viihdettä tiettyihin tilanteisiin. Pitkästä aikaa vhs-formaatissa katsottu elokuva ja kyllä siinä vaan on se oma tunnelmansa!
Säämies. Gore Verbinski ohjasi tämän kyynisen ja tummasävyinen komedian Pirates of the Caribbean elokuvien välissä. Nicolas Cage esittää säämiestä, jolla ei ole helppoa perhesuhteidensa, uransa ja päälle heitetyn moskan takia. Mikään ei ota onnistuakseen ja reppana on lähellä räjähtää kuten Michael Douglas Rankassa Päivässä. Onnistunut komedia synkkään makuuni, huumori ei ehkä naurata, mutta toisen epätoivon seuraaminen nyt vaan on vallan ratkiriemukasta.
.jpg)
Missä olet, Susan?
Missä olet, Susan? Kulttikamaa. Leffa jonka olen kyllä nähnyt jo riittävän monta kertaa ennenkin, mutta kun viime kerrasta on aikaa, pitää tarkastaa josko leffasta löytäisi mitään uusia puolia. Eipä löytynyt, eikä leffan hyvyyteen ole helppo suhtautua kun sillä on sellainen paikka lapsuudessa. Keskinkertainenhan leffa sinänsä taitaa olla, mutta Madonna ja Rosanna Arquette mellastusta kasariuden ytimessä on yksinkertaisesti miellyttävää ja mukavaa katsoa.
Putoavia enkeleitä. Suomalaiselokuva kertoo Lauri Viidan ja Aila Meriluodon traagisen rakkaustarinan. Tommi Korpela esittää onnistuneesti Viitaa, jonka vintti pimenee ja mielenhäiriöt koettelee Elina Knihtilän esittämää Ailaa kovasti. Elokuvan kuvaukseen suhtauduin aluksi hieman ristiriitaisesti, kameraa ajetaan turhan paljon, mutta loppua kohden se ei enää pistänyt silmään. Väreillä leikitään paljon, vihreä ja punanen asetellaan mukavasti vastakkain ja loppujen lopuksi kuvauksesta suurimmat pisteet Korpelan roolisuorituksen lisäksi.
Kaikki elämän aamut. Keskustellessani Alcestin Neigen kanssa About Top 10:n julkaisun jälkeen, hän mainitsi tämän elokuvan suosikikseen kotimaastaan Ranskasta. Siitä lähtien minua on kiinnostanut tämä nähdä ja nyt Teema kuuli toiveeni. Kahden erilaisen barokkimuusikon elämää seurataan vähäeleisessä ja rauhallisessa elokuvassa. Vaimonsa menettänyt mies soittaa gambaansa tunteella ja nuori kolli vain taidolla. Nuorukainen haluaisi oppia mestarilta ja kaupan päälle vielä tämän tyttärenkin vierelleen. Elokuva on hieno ja näyttävä, sarjassaan Amadeuksesta ja Immortal Belovedista seuraava.
Ondine. Neil Jordan kuuluu ensimmäisiin suosikkiohjaajini. Jo ala-asteella aloin seuraamaan määrätietoisesti tämän tekosia ja niin teen vielä tänäkin päivänä. Jordan ei ole perinteistä suosikkiohjaaja matskua, moni tämän leffoista on yleisesti ihan-hyvä-osastoa, mutta joku näissä irlantilaisohjaajan elokuvissa kolahtaa itseeni aina. Ondine ei ole poikkeus. Se on satumainen rakkaustarina, painotus sanalla satu. Colin Farrel esittää kalastajaa joka nappaa eräänä päivänä verkkoonsa vallan omituisen fisun. Naisen, josta tulee tämän muusa ja kalaonnen tuoja. Onko kyseessä merenneito, hylje naisen ruumiissa vai mikä?
Forgotten Silver
Forgotten Silver. Peter Jackson on vielä aikaisempi suosikkiohjaajani ja oli sitä aina lotreihin asti. Taru Sormusten Herrasta elokuvat on ihan ok, mutta ei sellaisia elokuvia joita tykkäsin tältä uusseelantilaiselta nähdä. Splatterklassikot Bad Taste ja Braindead aloittivat ihailuni ohjaajaa kohtaan, mutta vasta Heavenly Creatures ja Forgotten Silver vahvistivat ohjaajan paikan ehdottomien suosikkieni joukossa. Mikään sen jälkeinen ei sitten olekaan yltänyt samaan, Oma Taivas oli tosin mainio paluu Heavenly Creaturesin kaltaisen elokuvan pariin, isommalla rahalla vain.
Forgotten Silver on tietyllä tapaa yksi suosikkielokuvistani koskaan, enkä kyllästy katsomaan sitä muutaman vuoden välein. Siitä mielenkiintoista, että kyseessä on olle tunnin mittainen televisioproduktio ja valedokumentti. Se kertoo keksitystä uusseelantilaisesta Colin McKenziesta, joka kehitti elokuvaa moniin suuntiin ennen muita, mutta jäi täysin unohduksiin. Elokuva on Jacksonin kunnianosoitus elokuvan tyyleille ja siinä rekonstruoidaan monia ensimmäisiä elokuvan keinoja varsin onnistuneesti. Niin onnistuneesti, että sen katsojat kotimaassaan luulivat sitä todeksi ja huijauksen paljastuttua raivostuivat Jacksonille.
Hotelli Firenzessä. Viime vuosisadan alkuun sijoittuvassa romanttisessa brittidraamassa Helena Bonham Carterin esittämä nuori neiti Honeychurch lomailee Firenzessä, jossa ihastuu eläväiseen Georgeen. Kotona odottaa nuiva kuiva lukutoukka, loistavan Daniel Day-Lewisin esittämä Cecil, jonka kanssa olisi tarkoitus mennä naimisiin. Elokuva on mitä parhain esimerkki käsitteestä englantilainen laatudraama, hienostunut ja upea, hillitty ja pinnan alla niin kuohuva.
The Ten
The Ten. Edellisestä poiketen, erinomainen esimerkiksi elokuvasta joka ei ole sitä laatua, ei ainekaan perinteisellä tavalla ajateltuna. Elokuvan alkaessa huumori vaikuttaa huonolta, se jatkuu huonona loppuun asti ja kyllä se jaksaakin naurattaa. Huonouden ja nerokkuuden väliltä ei tässä tapauksessa löydy juuri mitään, odottamaton ja absurdi, sitä elokuva parhaimmillaan tosiaan osaa olla. Sen lisäksi että pidän mustasta huumorista, pidän hyvin paljon nimenomaan tällaisesta odottamattomasta ja täysin mielivaltaisesta huumorista, sellaisesta mitä hyvin harvat osaavat oikeasti tehdä onnistuneesti.
Siitä en tiedä kuinka paljon merkitystä katsomisajankohdalla oli, se oli nimittäin hyvin otollinen huonolle komedialle. The Ten koostuu kymmenestä episodista, jotka perustuvat hyvin heppoisin perustein kymmeneen käskyyn. The Ten mainostaa kannessaan myös hyvin heppoisin perustein Jessica Albaa isoin kirjaimin, sillä tätä tuskin minuuttiakaan nähdään.
Foo Fighters: Back and Forth
Musiikkidokumentit tapaavat olla usein hyvin mielenkiintoisia, vaikkei bändin musiikkia kuuntelisikaan. Itse pidän Foo Fightersin musiikkia hyvin yhdentekevänä, mutta tuore dokumentti bändin historiasta on koukuttavaa katseltavaa. Dave Grohl ja kumppanit käy syvällä ja pysyy pinnalla, arkoja asioitakaan ei jätetä muistelematta ja sellainen kokonaisvaltaisuus pitää katsottavan hyvänä. Dokumentti kattaa bändin historian aina viime kuussa ilmestyneen täysin analogisesti Grohlin autotallissa äänitetyn Wasting Light -albumin nauhoituksiin asti.
Elokuvien katselu oli tavalliseen verrattuna vähäistä ja formaattien kirjo laajaa. Neljä elokuvaa kävin kuukauden aikana katsomassa elokuvissa, jopa kuusi katsoin televisiosta joka on melko harvinaista, neljä löytyi omista dvd-varrannoista, kaksi dvd ja yksi vhs -elokuvaa oli kirjastosta lainassa. Todella pitkästä aikaa tapahtui myös köpähdys elokuvan äärellä ja täten Bertoluccin Suojaavan Taivaan viimeinen kolmannes muodostui omissa unikuvissani.
Lue kuukauden elokuvista ---->
Lue kuukauden elokuvista ---->
Ghost TownGhost Town. Vaikka pidän brittisarjoja Office ja Extras yksinä parhaista sarjoista joita on koskaan tehty ja Ricky Gervais on koomikkona ehdottomia suosikkeja, lähestyin varauksella pitkää elokuvaa, joka lepää tämän harteilla. Helpotuksekseni mies on hauska kuten aina. Hölmö aihe, kuolleet ovat jääneet välitilaan leijumaan keskeneräisten asioiden takia ja Gervaisin esittämä hahmo alkaa eräänä päivänä sitten näkemään niitä ja siitähän seuraa sitten kaikkea... Yllättävän komediapitoinen kuukauteni alkoi tällä erinomaisen hauskalla leffalla joka tulee varmasti tsekattua uudestaankin.
Tales of Terror. 33 viiden minuutin pituista kauhupätkää Japanista, joiden taso on kautta linjan melko kammottava. Ikävä kyllä ei sillä tavalla kuin olisi tarkoitus. Aluksi huonous hämmentää, eikä edes jaksa huvittaa, mutta jossain vaiheessa käsittämättömistä pätkistä alkaa saada huumoriarvoa irti, kunnes katsominen alkaa taas käydä tylsäksi. Hyvin hyvin harva jakso jää edes osittain mieleen, eikä yleensä lainkaan hyvässä. Ikimuistoisimpien episodien joukkoon kuuluu sellainen, jonka pelottavin kohta oli kun pikkutyttö huomaa kuinka kalliita melonit ovat. Kelpo talouskriisikauhua.
Jurassic Park III. Sataprosenttinen rahastustuotanto, joka saatiin aikaiseksi vielä kun aihe oli jotenkin muistissa. Spielberg ei tätä uusintoa enää ohjannut, eikä tässä ole kerta kaikkiaan mitään uutta nähtävää. Tästä huolimatta mikäs tätä katsellessa, taas on retkikunta dinojen armoilla ja jotain romanssiakin siinä sivussa rakennellaan. Harmitonta viihdettä tiettyihin tilanteisiin. Pitkästä aikaa vhs-formaatissa katsottu elokuva ja kyllä siinä vaan on se oma tunnelmansa!
Säämies. Gore Verbinski ohjasi tämän kyynisen ja tummasävyinen komedian Pirates of the Caribbean elokuvien välissä. Nicolas Cage esittää säämiestä, jolla ei ole helppoa perhesuhteidensa, uransa ja päälle heitetyn moskan takia. Mikään ei ota onnistuakseen ja reppana on lähellä räjähtää kuten Michael Douglas Rankassa Päivässä. Onnistunut komedia synkkään makuuni, huumori ei ehkä naurata, mutta toisen epätoivon seuraaminen nyt vaan on vallan ratkiriemukasta.
Missä olet, Susan?Missä olet, Susan? Kulttikamaa. Leffa jonka olen kyllä nähnyt jo riittävän monta kertaa ennenkin, mutta kun viime kerrasta on aikaa, pitää tarkastaa josko leffasta löytäisi mitään uusia puolia. Eipä löytynyt, eikä leffan hyvyyteen ole helppo suhtautua kun sillä on sellainen paikka lapsuudessa. Keskinkertainenhan leffa sinänsä taitaa olla, mutta Madonna ja Rosanna Arquette mellastusta kasariuden ytimessä on yksinkertaisesti miellyttävää ja mukavaa katsoa.
Putoavia enkeleitä. Suomalaiselokuva kertoo Lauri Viidan ja Aila Meriluodon traagisen rakkaustarinan. Tommi Korpela esittää onnistuneesti Viitaa, jonka vintti pimenee ja mielenhäiriöt koettelee Elina Knihtilän esittämää Ailaa kovasti. Elokuvan kuvaukseen suhtauduin aluksi hieman ristiriitaisesti, kameraa ajetaan turhan paljon, mutta loppua kohden se ei enää pistänyt silmään. Väreillä leikitään paljon, vihreä ja punanen asetellaan mukavasti vastakkain ja loppujen lopuksi kuvauksesta suurimmat pisteet Korpelan roolisuorituksen lisäksi.
Kohtalon kirja. Suomalainen lopputyö, johon on saatu iso liuta nimekkäitä näyttelijöitä.. ja Tony Halme. Elokuvana lähinnä tyylilajien kokeilua ja harkittua sontaa. Juoneksi kelpaa eri aikakausina esille putkahtava kirja joka sitoo tarinan edes jotenkin kasaan. Leffa alkaa transylvaaniselta linnalta vampyyrien pelotellessa salkkareiden Miikaa. Siitä siirrytään villiin länteen, talvisotaan, nykypäivään ja tulevaisuuden avaruuteen. Jokaisessa nähdään ex-salkkaritähden reinkarnaatio, joka kohtaa pätkissä elämänsä kulminaatiopisteen. Halpaa ja hauskaa hupia, osa jaksoista on jopa ihan laadukkaasti toteutettu. Suosittelen lämpimästi kuriositeettien harrastajille. Ei tosikoille ei.
Kaikki elämän aamut. Keskustellessani Alcestin Neigen kanssa About Top 10:n julkaisun jälkeen, hän mainitsi tämän elokuvan suosikikseen kotimaastaan Ranskasta. Siitä lähtien minua on kiinnostanut tämä nähdä ja nyt Teema kuuli toiveeni. Kahden erilaisen barokkimuusikon elämää seurataan vähäeleisessä ja rauhallisessa elokuvassa. Vaimonsa menettänyt mies soittaa gambaansa tunteella ja nuori kolli vain taidolla. Nuorukainen haluaisi oppia mestarilta ja kaupan päälle vielä tämän tyttärenkin vierelleen. Elokuva on hieno ja näyttävä, sarjassaan Amadeuksesta ja Immortal Belovedista seuraava.
Ondine. Neil Jordan kuuluu ensimmäisiin suosikkiohjaajini. Jo ala-asteella aloin seuraamaan määrätietoisesti tämän tekosia ja niin teen vielä tänäkin päivänä. Jordan ei ole perinteistä suosikkiohjaaja matskua, moni tämän leffoista on yleisesti ihan-hyvä-osastoa, mutta joku näissä irlantilaisohjaajan elokuvissa kolahtaa itseeni aina. Ondine ei ole poikkeus. Se on satumainen rakkaustarina, painotus sanalla satu. Colin Farrel esittää kalastajaa joka nappaa eräänä päivänä verkkoonsa vallan omituisen fisun. Naisen, josta tulee tämän muusa ja kalaonnen tuoja. Onko kyseessä merenneito, hylje naisen ruumiissa vai mikä?
Forgotten SilverForgotten Silver. Peter Jackson on vielä aikaisempi suosikkiohjaajani ja oli sitä aina lotreihin asti. Taru Sormusten Herrasta elokuvat on ihan ok, mutta ei sellaisia elokuvia joita tykkäsin tältä uusseelantilaiselta nähdä. Splatterklassikot Bad Taste ja Braindead aloittivat ihailuni ohjaajaa kohtaan, mutta vasta Heavenly Creatures ja Forgotten Silver vahvistivat ohjaajan paikan ehdottomien suosikkieni joukossa. Mikään sen jälkeinen ei sitten olekaan yltänyt samaan, Oma Taivas oli tosin mainio paluu Heavenly Creaturesin kaltaisen elokuvan pariin, isommalla rahalla vain.
Forgotten Silver on tietyllä tapaa yksi suosikkielokuvistani koskaan, enkä kyllästy katsomaan sitä muutaman vuoden välein. Siitä mielenkiintoista, että kyseessä on olle tunnin mittainen televisioproduktio ja valedokumentti. Se kertoo keksitystä uusseelantilaisesta Colin McKenziesta, joka kehitti elokuvaa moniin suuntiin ennen muita, mutta jäi täysin unohduksiin. Elokuva on Jacksonin kunnianosoitus elokuvan tyyleille ja siinä rekonstruoidaan monia ensimmäisiä elokuvan keinoja varsin onnistuneesti. Niin onnistuneesti, että sen katsojat kotimaassaan luulivat sitä todeksi ja huijauksen paljastuttua raivostuivat Jacksonille.
Hotelli Firenzessä. Viime vuosisadan alkuun sijoittuvassa romanttisessa brittidraamassa Helena Bonham Carterin esittämä nuori neiti Honeychurch lomailee Firenzessä, jossa ihastuu eläväiseen Georgeen. Kotona odottaa nuiva kuiva lukutoukka, loistavan Daniel Day-Lewisin esittämä Cecil, jonka kanssa olisi tarkoitus mennä naimisiin. Elokuva on mitä parhain esimerkki käsitteestä englantilainen laatudraama, hienostunut ja upea, hillitty ja pinnan alla niin kuohuva.
The TenThe Ten. Edellisestä poiketen, erinomainen esimerkiksi elokuvasta joka ei ole sitä laatua, ei ainekaan perinteisellä tavalla ajateltuna. Elokuvan alkaessa huumori vaikuttaa huonolta, se jatkuu huonona loppuun asti ja kyllä se jaksaakin naurattaa. Huonouden ja nerokkuuden väliltä ei tässä tapauksessa löydy juuri mitään, odottamaton ja absurdi, sitä elokuva parhaimmillaan tosiaan osaa olla. Sen lisäksi että pidän mustasta huumorista, pidän hyvin paljon nimenomaan tällaisesta odottamattomasta ja täysin mielivaltaisesta huumorista, sellaisesta mitä hyvin harvat osaavat oikeasti tehdä onnistuneesti.
Siitä en tiedä kuinka paljon merkitystä katsomisajankohdalla oli, se oli nimittäin hyvin otollinen huonolle komedialle. The Ten koostuu kymmenestä episodista, jotka perustuvat hyvin heppoisin perustein kymmeneen käskyyn. The Ten mainostaa kannessaan myös hyvin heppoisin perustein Jessica Albaa isoin kirjaimin, sillä tätä tuskin minuuttiakaan nähdään.
Foo Fighters: Back and Forth
Musiikkidokumentit tapaavat olla usein hyvin mielenkiintoisia, vaikkei bändin musiikkia kuuntelisikaan. Itse pidän Foo Fightersin musiikkia hyvin yhdentekevänä, mutta tuore dokumentti bändin historiasta on koukuttavaa katseltavaa. Dave Grohl ja kumppanit käy syvällä ja pysyy pinnalla, arkoja asioitakaan ei jätetä muistelematta ja sellainen kokonaisvaltaisuus pitää katsottavan hyvänä. Dokumentti kattaa bändin historian aina viime kuussa ilmestyneen täysin analogisesti Grohlin autotallissa äänitetyn Wasting Light -albumin nauhoituksiin asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti