Osittain johdonmukainen päivitys aiheesta lauantain televisio-ohjelma.

Kuvat: Raquel Aparicio

Edes television kuluttajat ei katso enää ohjelmiaan niin usein televisiosta, tai ainakaan niiden varsinaisina esitysaikoina. Tottakai katson itsekin mielelläni ohjelmia "juuri silloin kun itselleni sopii", mutta televisiolle on myös aikansa ja paikkansa.

Etenkin lauantaisin on aivan oma lukujärjestyksensä television äärellä, jos viettää päivänsä kotona. Aamupiirretyt, iltapäivän kokoperheen leffa, Avara luonto, alkuillan kisailu tai visailu, Ylen teema ja loppuyön häröilytarjonta. Kaikkea ei tietenkään tarvitse katsoa, mutta useimmiten vähintään yksi tai kaksi mainituista tulee katsottua.

Aamupiirrettyjen laatu vaihtelee, suurin osa on onnetonta halpisfirmojen tietsikamaa. Löytyisihän sitä laatua omasta takaa ja äkkiäkös sitä jonkun palvelun kautta katsoisi lisää, mutta se ei ole sama. Haluaisin, että televisiotarjonta on itsessään hyvää, että aamun kahvihetkestä television äärellä voisi nauttia ilman valinnanvaikeutta.

Televisiossa esitetyt lyhyet animaatiot on myös huonosti esiteltyjä. Nekin on tehnyt joku! Joskus isotkin nimet alalta - Late Lammas on Nick Parkin luoma sarja Aardman Animations -studiolta.

Ylen aamuohjelmistosta löytyy tulevana lauantaina Lumikuningatar. Telkku.com ei osaa kertoa siitä mitään. Siirryn Ylen sivuille. Siellä osataan kertoa yllättäen tuotantoyhtiö, Awol Animated Windows, muttei muuta. Tuotantoyhtiön sivuilta saan selville lyhärin olevan espanjalaisen kuvittajan , Raquel Aparicion käsialaa.

Itse lyhytelokuva taitaa olla still-kuvien zoomailua ja pientä sivuefektiä kunnollisen animaation sijaan, mutta olen kiinnostunut näkemään Aparicion työn. Hänen osallisuuttaan Lumikuningattareen mainitsee tuskin yksikään tv-opas.

Kokoperheen leffoina nähdään Shrek, Marmaduke, sekä Prinsessa ja sammakko. Täydellisiä lauantai-iltapäivän valintoja. Ne eivät ole haastavia tai muutenkaan liiallista keskittymistä vaativia. Vaikka Prinsessa ja sammakko kärsii ajoittain hieman liiallisesta melskaamisesta, se on oikein hyvä nykyisen Disneyn tuotannoksi. Taidan ottaa uuteen katseluun.

Avara luonto, ehdottomasti parhaita asioita mitä televisiolla on tarjota. Sitäkin on katsottava juuri tuona totuttuna ajankohtana, tai tunnelma ei ole sama.

Tulevana lauantaina on sitä paitsi tiedossa Jääkarhun salattu elämä 2/2. Mielenkiintoinen ohjelma Norjan huippuvuorten jääkarhuista, vai sittenkin niiden kuvaamismetodista.

Kuvausta varten on rakennettu vakoilukameroita, jotka ovat naamioituneet lumikökkäreiksi. Ne kiitävät tarvittaessa hillitöntä vauhtia ja ottavat turpaan uteliailta karhuilta.

Visailukisailujen osalta tilanne on tällä hetkellä heikompi. Midaksen kosketus on katsojan aliarvioimista ja Syksyn Sävel -retro alkaa pian olla liian ei retroa, siinä on siirrytty jo vuoteen 1998.

Yle Teemalla on tarjota teemana Kubrickin klassikko. Kellopeli Appelsiini ei ole kärsinyt esityskertojen puutteesta Suomessa, mutta nyt nähdään elokuvan tukena viime vuonna valmistunut dokumentti Ranskasta. Kanava on hyödyntänyt samaisen Folamour Productionsin Olipa kerran -dokumenttisarjaa teemoissaan jo pitkään.

Dokkarin jälkeen vaihtoehtona elokuvalle on edellinen Bond-leffa, Quantum of Solace, joka on itseltäni aivan yhtä näkemättä kuin Skyfall.

Joulukuun aikana tässä osoitteessa juhlistetaan viihdekulutusta, materiaa ja teknologiaa. Joululahja-katalogimaisen adventtikalenterimme luukusta saatat jopa voittaa jotain kivaa. Eli pitäkää itsenne viritettyinä taajuudelle.

Avara luonto: Jääkarhun salattu elämä 1/2. YLE AREENA 

"Rannalle nuori uros jättää hylkeenraadon ja lähtee etsimään naaraita"

Imaginaerum (2012)

Stobe Harju: Imaginaerum (2012)

Tuomas Holopaisen näköinen ja kuuloinen Nightwish-elokuva kuvastaa kosketinsoittajan sielunmaisemaa sellaisena kuin osasi odottaa. Tahto ja into on ollut kova, rahoituskin on tullut osittain omasta pussista.

Mielensyövereissä ja monessa kerroksessa kerrottu fantasiasatu on liian raju pienille, mutta aikuisille hyvin lapsellinen ja kliseinen. Tarina käsittelee vanhan miehen elämänkaarta unien kautta - muistoja, unohdusta, hulluutta ja musiikkia. Mies on Holopaisen alter ego, jota hän tietyssä ikähaarukassa esittääkin.

Palapelimäisen juonenkulun takaa löytyy, sanotaanko nyt vaikka herkkä, intohimoisesti musiikkiin suhtautuva eskapisti hyvin rehellisenä, itsensä likoon laittaneena. Kömpelöhän elokuva on, mutta ainakin tekijöille on annettava sympatiapisteet.

Elokuvaa mainostetaan vertaamalla sitä David Lynchiin, Neil Gaimaniin ja Cirque du Soleiliin. Silloin kun markkinoinnissa joudutaan ottamaan vertauskortti käyttöön, ollaan yleensä epävarmoja tuotteesta.

Itse en mainittuja vertauksia allekirjoittaisi. Elokuvassa on musiikkia ja siinä vieraillaan sirkuksessa, muttei se siitä Cirque du Soleilia tee. Elokuvan aikana siirrytään hämytilaan jossa jazzahtava ralli raikaa, mutta jos sillä ansaitaan nykyään lynch-leima, olkoon sitten niin.

Mainitusta kolmikosta vain Neil Gaiman käväisi kulman kautta ajatuksissa, elokuva nimittäin palautti hetkittäin MirrorMaskin mieleen. Yksi suurimmista pettymyksistä mitä fantasiaelokuvan saralla muistan.

Vertauksia elokuvasta on helppo tehdä, sillä se on oikea kliseiden vuoristorata, joten jatketaan niillä. Oma komboni, joka on mielestäni melko pitävä: Saiturin Joulu ja Nolanin veljekset kohtaavat Tarsem Singhin häivähdyksellä Tim Burtonia ja nykyistä Terry Gilliamia.

Nolanien tapahtumakerrostelu ja tyylikikkailu on parhaimmillaan huvittavankin yliajateltua suoritusta. Imaginaerumin lähtökohdat on samat, mutta loppua kohden elokuva päätyykin selkeyttämään tarinan kuviota grandioosin jippoilufinaalin sijasta.

Tarsem Singh on ohjaaja Stobe Harjun tavoin juuriltaan musiikkivideoiden ohjaaja. Singhin visuaalinen look ja kuvien sulava flow on kunnianhimoista. Stoben kohdalla Singh -viittaus jää ikävä kyllä tapaan latoa niitä kuvia turhan levottamaan tahtiin.

Ei, elokuva ei näytä venytetyltä musiikkivideolta.

Elokuva näyttää siltä kuin sen olisi ohjannut tekijä, joka ei vielä hallitse musiikkivideoita pidempää kokonaisuutta. Kohtauksesta toiseen siirryttäessä ei yksinkertaisesti pysytä kasassa.

Saiturin Joulu on ilmeinen teemallinen vaikuttaja. Dickensin klassikossa vanha erakoitunut kitupiikki, Roope Ankan esikuva, Ebenezer Scrooge lähtee menneiden joulujen haamun matkaan pitkin muistorataansa.

Holopainen on fanaattinen Disneyn ihailija ja puhui aikoinaan haaveestaan säveltää Ankkalinna-aiheinen musiikkiteos. Tämä ei ole ihan sitä, mutta Holopaisen esittämä hahmo heijastaa sen sisäisen Roopen, joka ajattelee valuutan sijasta musiikiksi.

Burton, Elfman ja Depp muodostavat fantasiaelokuvien tunnetuimman supertrion. On hauskaa nähdä, kuinka Holopainen tavallaan täyttää kolmikon jokaisen tontin itse. Synkeä karnevaalihenkinen maailma ja siihen sovellettu musiikki säestää tämän epäkeskon kurjan elämää kuitenkin paljon hajanaisemmin.

Vuosi sitten ilmestyneen levyn musiikki on saatu käännettyä elokuvasovitukseksi osittain onnistuneesti. Orkesterisovituksina Nighwish alkaa olla lähempänä Nolanin luottosäveltäjän, Hans Zimmerin ja hengenheimolaisten tyyliä. Hevilaukan rippeitä ei ole maltettu jättää kokonaan pois ja elokuva kärsii niiden luomasta häiriöarvosta. Ne nostavat tosin vastavuoroisesti elokuvan koomista katseluarvoa.

Elokuvaa katsoessa voi olla aidosti iloinen Holopaisen puolesta. Hän on saanut elokuvansa, se ei ole mikään mestariteos, mutta Nightwish-faneille se tarjoaa hyvää ja oikealla asenteella muillekin. Jos elokuva ei menisi niin vakavaksi, se toimisi oivana joulunalus katseltavana koko perheelle.

Rodullasi ei ole oikeutta elää - Top 10 sotaelokuvat

Vuosia sitten minulla oli erään tuttavan vanhempien kanssa vakiodebattina elokuvien paras sotakuvaus. Äiti kannatti makedonialaista Milcho Manchevskin elokuvaa Ennen sadetta, isä neuvostoliittolaista Elem Klimovin elokuvaa Tule ja katso. Itse komppaan jälkimmäistä.

Sotaelokuva ei kaikkia kiinnosta ja elokuva saatetaan jättää katsomatta genren takia. Todellisuudessa sotaelokuvakin jakautuu yhtä moneen lahkoon kuin mikä tahansa genre.

Stanley Kubrickin Full Metal Jacket tulee maanantaina ties kuinka monetta kertaa televisiosta (Sub). Siinä on sotaelokuva, joka saa tunnustusta genren vihaajiltakin. Sotaelokuvaan kannattaa kyllä syventyä muutenkin. Tässä lyhyesti maanantaileffasta ja yhdeksän muuta suositusta:


Isao Takahata: Tulikärpästen hauta (Hotaru No Haka, 1988)

Isoveli jää pitämään huolta pienestä siskostaan Toisen Maailmansodan aikaisessa Japanissa, kun heidän äitinsä kuolee pommituksissa ja sotaan lähteneestä isästä ei ole tietoa. Sisarusten maailmankuva koostuu nälän näkemisestä, kärsimyksestä, kuolemasta ja hyljeksinnästä.

Tällainen elämä on sietämätöntä aivan pienelle tytölle, mutta uuvuttaa isommallekin pojalle, jonka olisi pidettävä kummatkin kasassa. Se vaikuttaa mahdottomalta maailmassa, jossa ei näy toivoa, eikä muuta iloa kuin tulikärpästen luomat valopilkut pimeässä.

Tulikärpästen hauta muodosti elokuvateattereissa alunperin Naapurini Totoron kanssa tuplanäytöksen. Kaksi suurinta ja kauneinta anime-elokuvaa, kaksi täydellistä vastakohtaa.

Hayao Miyazakin Totorossa koetaan se kaunis, lapsen mielikuvituksen värjäämä ihanteellinen maalaislapsuus. Isao Takahatan Tulikärpästen haudassa koetaan se pahin mahdollinen lapsuus, sodan raiskaaman mielen tuottamien kauhukuvien parissa.


Elem Klimov: Tule ja Katso (Idi I smotri, 1985)

Toisen Maailmansodan aikana pieni valkovenäläisessä kylässä asuva poika löytää hiekkaan haudatun kiväärin ja liittyy sotavoimiin Saksaa vastaan. Raakuuksien todistaminen lähietäisyydeltä ottaa mielen päälle siinä määrin, että elokuvassa koettu kauhu ylittää helposti kauhuelokuvienkin korkeimmat standardit.

Kuva on kuin haalea maalaus, paranoiaa tihkuva ääniraita onnistuneimpia elokuvan historiassa, täydellistä. Ensimmäinen puolisko on tunnelmaltaan ja painostavuudeltaan poikkeuksellisen vahvaa elokuvaa ja jos toinen puolisko ei lähtisi niin paljon käsistä, kyseessä olisi täydellisen virheetön kokonaisuus.

Kahden kolmanneksen kohdilla elokuva haahuilee aavistuksen liikaa ja tunnelma herpaantuu. Tämä on kuitenkin hyvin pieni miinus, sillä elokuva kaappaa uudestaan mukaansa ja lopun allegorinen, moraalinen paradoksi jää kummittelemaan.

"Your race doesn't have a right to exist"


Emir Kusturica: Underground (1995)

Toisen Maailmansodan Belgradissa elää maan alla pieni aseita valmistava kommuuni, joilta ulkomaailma on suljettu. Aseita välittävät tahot eivät sodan loputtua välitä maanalaisille ihmisille tietoa tilanteesta ja he elävät edelleen sotatilassa.

Emir Kusturican elokuvat ovat äärimmilleen viritetyn eläväisiä ja surrealistisuudessaan kiehtovia. Balkanilainen elämänmeno on hyvin mukaansatempaavaa ja hallittu häsellys ei missään vaiheessa tunnu menevän liiallisuuksiin, lähinnä koska se ampuu niin reippaasti yli heti alkajaisiksi.

Goran Bregovićin säveltämä musiikki on ehkä menevintä rallia mitä elokuvissa on kuultu. Torventöräyksillä säestetty elokuva päätyy lopulta tragikoomiseksi farssiksi ja jättää jälkeensä levottoman hyvän mielen ja loputtoman määrän kauniita kuvia.

Sivuhuomiona on sanottava, että kun olin kesällä katsomassa ja kuuntelemassa Goran Bregović and the Weddings and Funerals Orchestraa Ilosaaren rentolavalla, jopa suomalaiset menivät sekaisin.

"If you don't go crazy, you are not normal!" - G. Bregović


Réne Clément: Kielletyt leikit (Jeux Interdits, 1952)

Pieni ranskalaistyttö menettää perheensä Toisen Maailmansodan aikana natsien hyökkäyksessä ja muutaman kriittisen vuoden vanhempi köyhä poika ottaa hänet suojiinsa. Lapset oppivat käsittelemään elämää ja kuolemaa yhdessä, kyseenalaisilla kuolemaleikeillään.

Kielletyt leikit on samaa koulukuntaa Tulikärpästen haudan kanssa. Hieman vanhemmalla pojalla on aavistuksen enemmän elämänkokemusta kuin tytöllä ja hän pystyy jo käsittelemään asioita jossain määrin kuten aikuinen.

Lapset käyvät muilta kyläläisiltä piilossa läpi terapiaansa, joskin tragedian ollessa niin lähellä, sen todellisuutta ei kykene edes käsitelemään heti. Siihen havahtuu vasta pikkuhiljaa.


John Boorman: Odotuksia (Hope & Glory, 1987)

Nuoren pojan elämä Toisen Maailmansodan Lontoossa on leikkiä ja mieheksi kasvamista. Kaikki lapsuutta sodan keskellä käsittelevät elokuvat eivät suinkaan ole pelkkää kurjuutta ja epätoivoa. John Boorman kertoo osittain omakohtaisiin kokemuksiinsa perustuvan tarinan sota-ajasta.

Pääsääntöisestikin britit pukevat sotakuvauksensa joko satiiriin, mustaan huumoriin tai komediaan. Se on päinvastainen lähtökohta kuin Yhdysvalloilla ja helposti myös kiinnostavampi.

Odotuksia on kuvaus sodasta, joka koetaan jännittävänä seikkailuna. Toisin kuin muut valinnat, Odotuksia on helppoa, mutta antoisaa katseltavaa.


Roman Polanski: Pianisti (The Pianist, 2002)

Władysław Szpilman soittaa pianoa varsovalaisella radiokanavalla. Rakennusta aletaan pommittaa - Toinen Maailmansota on alkanut. Pianisti ei meinaa jättää musiikkiaan, hän on epäuskoinen. Pian natsivallan noustessa valtaan, juutalaisia aletaan sullomaan yhä ahtaammalle ja ahtaammalle, ihmisarvo riistetään ja väistämätön kohtalo häämöttää.

Pianisti on vahvimpia kuvauksia aiheesta. Ei mikään ihme, sillä Polanski on itse kokenut kauheudet. Keskitysleirin varjo näkyy Polanskin elokuvien suljettuina tiloina, päähenkilön avuttomuutena, ahdistuneisuutena, vainoharhoina, pelkona ja inhona.

Polanski on aina kuvannut kauhua, ei hirviöitä tai kummituksia, korkeintaan ihmishirviöitä ja mielen kummituksia. On selvää, että historialla on osuutensa asiaan, elokuvien teemoihin ja ihmisen pahuuteen. Pianistin voi katsoa syynä, Polanskin tuotannon seurauksena.


Steven Spielberg: Schindlerin lista (The Schindler's List, 1993)

Oskar Schindler on saksalainen bisnesmies, joka päättää pelastaa toistatuhatta juutalaista Toisen Maailmansodan Puolassa kaasukammiolta.

Spielberg on aina ollut kaikkea muuta kuin ohjaajasuosikkini. Ihan kivojen lastensatujen ja seikkailujen takana ollut mies onnistui tekemään täydellisen poikkeksen kaavaansa Schindlerin listalla. Erittäin koskettava henkilökohtainen teos, joka on toteutettu hyvin vaikuttavalla tyylillä ja oivaltavilla kuvauksellisilla ideoilla.


Giuseppe Tornatore: Malèna (2000)

Toisen Maailmansodan alettua, kaupungin kauneimman naisen, Malènan, mies liittyi armeijaan ja on todennäköisesti kuollut. Malènan tehdessä surutyötä koko kaupunki haaveilee naisesta, etenkin pienet aikuistumisen kynnyksellä olevat pojat.

Tornatoren elokuvat ovat ihanan lämpimiä katsauksia lapsuuden kesien kauneuteen. Malènakin on kuvattu lapsuutta ja kauneutta ihannoiden. Romantisoitu kuvaus kutsuu maailmaan, jossa kaikki on kaunista ja Morricone soi, eli pois ei haluasikaan. Tarjoaa samoja tuntemuksia kuin ohjaajan tunnetuin elokuva, Nuovo Cinema Paradiso, eikä kovin montaa piirua vähempää.

Mikhail Kalatozov: Kurjet lentävät (Letyat zhuravli, 1957)

Nuori pari valaa rakkautta toisilleen Toisen Maailmansodan aattona Moskovassa. Kurjet lentävät. Miehen on valmistauduttava sotaan.

Kameratyöskentelystään tunnettu Kurjet lentävät ei ole saanut tunnustustaan tyhjästä. Parhaimmillaan otokset ovat saada Wellesinkin elokuvat kalpenemaan. Vertailu on turhaa, sillä molemmat ovat parhaita esimerkkejä siitä, kuinka mustavalkokuvalle tehdään oikeutta.

Otosten kompositiot ovat hyvin vaikuttavia, kamera-ajot hypnoottisia ja teknisesti vaativia. Näyttävyys korostaa koskettavaa tarinaa, Veronikaa esittävä Tatyana Samoylova on todellakin saatu kuvattua taistelun arvoiseksi ja vyöryvät päällekkäiskuvat tehostavat vaikeita tunnekuohuja.


Stanley Kubrick: Full Metal Jacket (1987)

Kahteen osaan jaettu Vietnam-kuvaus. Ensimmäisessä näytetään sotilaiden koulutusjakso, jonka aikana mitataan kestääkö alokas kuria ja nöyryytystä. Toisessa osiossa kuvataan nuorten sotilaiden tositoimia ja ajatusmaailmaa.

Stanley Kubrick käsitteli sotaa urallaan monet kerrat, koskettavimmin Kunnian poluilla. Perinteisimpään kastiin kuuluva Full Metal Jacket on kieltämättä genrensä suurimpia helmiä, mutta kahteen osaan jakaminen ei onnistu mielestäni täysin moitteetta.

Ensimmäinen osio, koulutus, edustaa virheetöntä elokuvaa ja ohjausta kaikin puolin. Siinä on luotu tunnelma, joka pitää imussaan. Toinen osio, sota, on hajanaisempi ja keskittyminen pääsee herkemmin lipsumaan.

Jälkimmäinen puolisko elokuvasta on yhtälailla erittäin hyvää elokuvaa ja pitää sisässään osan ikimuistoisimpia kohtauksista, mutta kahtiajako on tehnyt hallaa kokonaisuudelle.

"Me so horny. Me love you long time."


Sotaelokuva genrenä on melko veteenpiirretty viiva. Puhummeko vain niistä elokuvista, joissa seurataan itse sotaa tapahtumien keskellä. Olisi aika outoa kutsua Pan's Labyrinthia sotaelokuvaksi vain koska se sattuu sijoittumaan sota-aikaan. Se on sotaympäristöön sijoitettu fantasiaelokuva, mutta entä Pitkät kihlajaiset?

Onko sodan oltava todellinen, historiallisiin tapahtumiin sijoittuva tai tapahtumainkulkua tarkasti noudattava? Kunniattomat paskiaiset kiertää todellisia tapahtumien kulkua melko raisusti. Tuntemattoman sotilaan näyttelijätkin ovat paappoja.

Käykö miekoin käyty taisto samaan genreen tussarein ja pommein käydyn kanssa? Itselläni on ainakin ongelma pitää Kurosawan elokuvia missään määrin sotaelokuvina. Osa käsittelee sotaa osana asetelmaa, muttei varsinaisesti kerro sodasta itsessään, vaan jostain aivan muusta.

Sitten on elokuvia, jotka sijoittuvat keksittyyn tai yleiskäypään sodankäyntiin. Puhumattakaan avaruudessa käytyihin keksittyihin sotiin.

Nyrkkisääntönä kaikki maapallo vs. maapallon ulkopuolinen tai kaukaisten galaksien sodat ovat scifiä tai fantasiaa, vaikka ne kuvastaisivat tarkemmin historiamme sotia kuin niistä oikeasti kertovat.

Iso osa sota-aikaan sijoittuvista elokuvista vain sivuavat itse sotaa, jonka keskipisteenä on esimerkiksi rakkaustarina, lapsesta aikuseksi kasvaminen, tärkeän ihmisen menetys. Genremäärittely riippuu siitä, miten kuvat on teemasta riippumatta näytetty.

Sitten on (slapstick)komediaelokuva, jonka aihepiirinä sattuu olemaan sota. Ilmeisinä esimerkkeinä Chaplinin Diktaattori ja Keatonin Kenraali. Komediaa, aihepiiriltänä sota. Sitäpaitsi Kenraalin tähti on virtuoosimaisen Keatonin ohella juna, tehden siitä sirkustaiteella verhoillun junaelokuvan.

Päteekö sama yhtälö kuitenkaan Stanley Kubrickin Tohtori Outolempeen, joka on musta satiiri sodankäymisestä. Komediallisesta otteestaan huolimatta se kertoo nimenomaan sodankäynnin hulluudesta ja sen ajavista voimista, täten laskisin sen ehdottomasti sotaelokuvaksi.

Kubrickin maalauksellista, sotaa sivuavaa seikkailuelokuvaa, Barry Lyndonia sen sijaan en pidä sotaelokuvana. Se kertoo ensisijaisesti tarinan yksilön noususta ja tuhosta tietyn aikakauden brittiyhteiskunnassa.

Tunnetuimmat sotaelokuvan tantereet ovat Yhdysvaltalainen Vietnamin sota -kuvaus ja WWII. Suomalaisittain kaavan rikkoo Tuntematon Sotilas.

Francis Ford Coppolan  Ilmestyskirja. Nyt! on eräs tunnetuimmista, arvostetuimmista ja ikonisimmista sotaelokuvista. Se on sotaelokuvalle sitä, mitä Brian De Palman Scarface on gangsterielokuvalle. Elokuvan painostava ja hikinen tunnelma on toteutettu näyttävillä kuvilla ja musiikilla. Mikä tekee siitä mestariteoksen, on näyttelijäsuoritukset, monologit ja muut ikimuistoiset lainit.

"I love the smell of napalm in the morning."

Jenkkituotannoilta voi tottakai odottaa teknisesti erittäin hienoa jälkeä, kuten Pelastakaa Sotamies Ryanissa, joskus jopa suurta tunnepitoisuutta, kuten Schindlerin listassa.

Jenkkien sotaelokuva on kuitenkin genren virikkeettömintä, viihteellistetyintä, toistavinta ja tietoisesti väärää kuvaa luovinta, jolla USA valehtelee ensisijaisesti USA:lle ja samaan hintaan muille hyväuskoisille.

Viisikymmentä televisiosarjaa: #5-3

5. The Sopranos (1999-2007)
6 kautta, 86 jaksoa

HBO:lla on maine laatusarjojen tuottajana ja toisaalta sen vitsaillaan suoltavan pelkkää seksiä ja väkivaltaa. Kumpikin totta. Ihmiseen pystytään vaikuttamaan syvästi tietyillä asioilla ja nuo kaksi osa-aluetta kuuluvat laadukkaasti toteutettuna vaikuttavimpiin.

The Sopranos on siitä harvinainen sarja, että se on virheetön. Käsikirjoitus, hahmot, tekninen toteutus, näyttelijät, musiikki ja koukuttavuus saavat helposti aikaan euforian tunteita sarjaa seuratessa.

Sen hyvyys on tätä laajemmin hyvin vaikeasti selitettävissä, mikään yksittäinen puoli kun ei nouse kokonaisvaltaisen laadun yläpuolelle.

Rikos-, gangsteri-, ja mafiakuvaukset kiinnostavat ihmisiä. Moraaliton elämäntyyli aiheuttaa jopa ihannointia. Eikä siitä voi syyttää jos kuvaus on tällaista.

Mitään ei ole toteutettu puolivillaisesti. Ei pelkästään kylmäkiskoinen hengenriistäminen, vaan esimerkiksi ruokailu on kuvattu sarjassa suurella antaumuksella ja tyylillä.

Sarjan yleinen taso on lähes samaa luokkaa kuin Martin Scorsesen Mafiaveljet, joka lukeutuu viiden parhaan gangsterielokuvan joukkoon ikinä.

The Sopranosin keskushenkilönä on gangsteripomo Tony Soprano, jonka elämää pääsee seuraamaan perheenisänä, miehenä, lapsena ja rikollisena. Hän hakeutuu sarjan alussa terapiaan, jossa purkaa mieltään.

Sarjassa hahmon hinta on halpa. Oli hahmo kuin suosittu tai mielenkiintoinen tahansa, pää kuin pää on samalla viivalla. Tämä tuo oman jännitteensä joka jakson alettua.

Sarjassa ei huonoa jaksoa nähty ja loppua kohden jokainen jakso oli pieni mestariteos. Tämä näkyi ilmestymisen tiheydessäkin, viimeinen kausi jakautui lopulta kahteen pitkän välin erottomaan osaan.

Kaikki huipentui viimeiseen jaksoon, joka oli yksi tv-historian tapauksista. Eikä se jättänyt kylmäksi kuten liian moni paineiden alle kaatuva hittisarja. The Sopranos on jotain hyvin kaunista alusta loppuun.


4. The Outer Limits (1995-2002)
Äärirajoilla, 7 kautta, 153 jaksoa

Kanadalainen uuden sukupolven Äärirajoilla on yksi aliarvostetuimmista, loistavista tv-sarjoista mitä on koskaan lähettimissämme nähty. Sarja tuntui saavan kohtalaisen lämpimän vastaanoton Suomessa, kun sitä näytettiin Ylen kakkoselta vuosina 1996-1998.

Seitsenkautisesta sarjasta nähtiin meillä silti vain murto-osa. Sarjaa esitettiin alunperin Sci-Fi ja Showtime kanavilla vuosivälillä 1995-2002. Jostain syystä DVD-julkaisutkin ovat kiven alla. Julkaisuja on olemassa, mutta niiden hankkimiseen on nähtävä vaivaa.

Tunnetuimpia kauhu- ja tieteisaiheisia antologiasarjoja lienevät Twilight Zone, Tales from the Crypt ja Alfred Hitchcock esittää. Alkuperäinenkään Äärirajoilla-sarja 1960-luvulta ei kuulu kaikista tunnetuimpiin.

Äärirajoilla on tasoltaan hyvin vaihteleva. Se kuuluu antologiasarjojen luonteeseen, jokainen jakso on oma yksittäinen tarinansa, josta on vastuussa eri kirjoittajat, ohjaajat ja näyttelijäkaarti.

Sarja tarjoaa yllättävän paljon bongattavaa etenkin näyttelijöistä. Paljon mielenkiintoisia has-been kiinnityksiä ja yhtälailla tulevaisuuden tähtiä.

Alyssa Milano, Mark Hamill, Robert Patrick, Amanda Plummer, Molly Ringwald, Leonard Nimoy, Heather Graham, Josh Brolin, Kirsten Dunst, Joseph Gordon-Levitt, David Hyde Pierce ja Rebecca De Mornay ovat kaikki esiintyneet sarjassa.

Muusta tekijätiimistä löytyy harvemmin mitään yhtä mielenkiintoista, joskin juuri mainittu Rebecca De Mornay ohjasi jakson jossa esiintyi. Erikoisista ohjaajakiinnityksistä on mainittava myös Jason Priestley. Käsikirjoitusosastolla löytyy tietysti se kiintiö Stephen King -tarina.

Vaikka tarinat ovat toisistaan riippumattomia, jaksoilla on yhtenäinen hyväksi havaittu muotonsa. Jaksoon kuuluu jännityksen luova alkujärkytys, jota seuraa ikimuistoinen intro, pseudo-filosofinen alku- ja loppukaneetti, kyynisyys ihmiskuntaa kohtaan, ironinen tapa käsitellä tiedettä ja tietenkin hyvän ja pahan yhdenvertainen mahdollisuus voittaa.

Yksi sarjan vakioteemoista on ihmisen halu asettua jumalan asemaan. Luodessaan jotain, mitä ei pysty hallitsemaan voi koko ihmiskunta olla vaarassa. Toisaalta sillä saatetaan pelastaa tuholta.

Toteutus on tehty kieli poskessa, mutta sarja käsittelee viihteellisen pinnan alla tärkeitä asioita. Jaksoista paistaa todellisia uhkia ja mahdollisia kohtaloita. Niissä ei yritetä löytää oikeita toimintamalleja tai alleviivata minkään ratkaisun absoluuttista hyvää tai huonoa vaikutusta. Sarja esittää kysymyksiä, joiden on hyvä kyteäkin ihmisen alitajunnassa.

Aiheita riittää omien ominaisuuksien parantamisesta, keinotekoisen rakkauden luomiseen. Kauhuskenaarioita maapallolla ja vierailla planeetoilla, epidemioita, holokaustia, paranormaaleja tapahtumia ja vieraita ulkoavaruudesta.

Jerry Uelsmannin pre-photoshop aikaiset kuvamuokkaukset ovat lähes yhtä tärkeä elementti sarjan klassisessa introssa kuin John Van Tongerenin teemamusiikki. Yhdessä ne asettavat katsojan juuri oikealla aaltopituudelle, mielen äärirajoille.

3. Alfred J. Kwak (1989-1991)
2 kautta, 52 jaksoa

Alfred J. Kwak on tottakai lähtökohtaisesti lapsille suunnattu piirrossarja, mutta ei se ole mikään vähättelemisen aihe. Kyseessä ei ole pelkästään paras lapsille suunnattu sarja, vaan yksi parhaiten toteutettuja sarjakokonaisuuksia ylipäätään.

Se käsittelee ainutlaatuisella tavalla ihmiselon kaarta ja siinä matkan varrella ihmiskuntaa ja sen ongelmia, rotusortoa, sotaa, ympäristöongelmia ja nälänhätää. Sarja käsittelee myös mielenkiintoisella tavalla tarustoja, historiaa ja populaarikulttuuria.

Tarina alkaa traumaattisesta menetyksestä, jonka vastasyntynyt Alfred kokee rahan ahneiden bisnesmiesten takia. Ankanpoikaa opetetaan valitsemaan oikea tie, jonka kulkeminen saattaa olla joskus vaikeaakin.

Sarjassa nähdään sekä yksittäisiä seikkailuja, että jatkuvaa kasvutarinaa. Kaikki seikkailut ovat ensiluokkaisesti kirjoitettuja ja toteutettuja. Ne perustuvat todellisiin tapahtumiin tai tunnettuihin legendoihin ja kattavat kaikki tarinankerronan päägenret.

"Korppi on oikeus!"

Michael Duckson

Korppi on yksi Alfredin ikätovereista, joka häpeän takia yrittää olla kovempi kuin mitä todellisuudessa onkaan. Hän kasvaa sarjan edetessä pikkunilkistä hirviöksi, perustaa Korppi-puolueen, värvää vakuuttavilla puheillaan herkkäuskoisia joukkoihinsa. Ehdottomasti yksi kaikkien aikojen vaikuttavimmista piirroshahmoista.

Iiris on pakolainen maasta, jossa on vakava apartheid-ongelma. Alfred ottaa laittoman maahanmuuttajan suojiinsa ja pian rakastuukin tähän.

Sarja on kautta linjan poikkeuksellisen älykäs ja kantaaottava, mutta yhtälailla viihdyttävä ja liikuttava. Sarjaa muistetaankin lämmöllä, etenkin julkaisuaikana kriittisessä iässä olevan sukupolven toimesta.

Se on tänäkin päivänä enemmän kuin nostalgiatrippi ja ansaitsee tulla arvostetuksi yhtenä suurimmista animaatioklassikoista.

Paras suomalainen elokuva

Yle teetti kyselyn parhaista kotimaisista fiktioelokuvista ja kärkipaikalle päätyi kohtalaisella äänienemmistöllä Matti Kassilan ohjaama Komisario Palmun erehdys. Kyselyyn osallistui 48 elokuvakriitikkoa ja -bloggaajaa, itseni mukaan lukien. Kärki näyttää kaikkiaan seuraavalta:

1. Komisario Palmun erehdys (1960) [20 mainintaa]
2. Kauas pilvet karkaavat (1996) [13]
3. Valkoinen peura (1952) [12]
4. Tuntematon sotilas (1955) [11]
5. Kahdeksan surmanluotia (1972) [10]
6. Mies vailla menneisyyttä (2002) [8]
6. Paha maa (2005) [8]
8. Jäniksen vuosi (1977) [7]
9. Sensuela (1973) [6]
10. Calamari Union (1985) [5]
10. Maa on syntinen laulu (1973) [5]
10. Tuntematon sotilas (1985) [5]

Ylen uutisten jutun voi lukea täältä

Kyselyssä haettiin viittä parasta kotimaista elokuvaa, ilman paremmuusjärjestystä.

Lopputuloksena mukava pieni lista, ilman yllätyksiä. Kaikki kunnia eniten ääniä keränneille elokuville, kaikki ehdottoman hyviä ja näkemisen arvoisia.

Suomalaiset, etenkin kriitikot ovat varmasti nähneet suurimman osan listan elokuvista. Maine kerää mainetta ja uusien nimien on entistä vaikeampi puskea läpi.

Tilastointitekniikka vaikuttaa huomattavasti lopputulokseen, aivan kuten osallistujien mahdollinen taktikointi ja suomalaisen elokuvan tuntemus ylipäätään.

Lista voisi olla hyvinkin erilainen yhtä, kolmea tai kymmentä elokuvaa kysyttäessä, puhumattakaan pisteytettynä. Esimerkiksi itselläni Komisario Palmun erehdys löytyy kyllä viiden joukosta, muttei olisi löytynyt kolmen kärjestä.

Niillä sijoilla seisovat vahvana Risto Jarvan Jäniksen vuosi, Teuvo Tulion Sensuela ja Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä.

Taktikoinnilla tarkoitan esimerkiksi sitä normaalia vaalikäyttäytymistä, että oletetaan suosikin jäävän huomiotta ja keskitytään pommittamaan ehdokasta joka tulee saamaan ääniä muutenkin.

Tämän takia listalla kiinnostaa enemmän ne elokuvat, jotka ovat saaneet yhden tai kaksi ääntä.

Kyselyssä maininnan saaneet elokuvat

Neljä valinnoistani löytyy kymmenen suosituimman joukosta. Viides valintani, Päivi Hartzellin Lumikuningatar, sai kaksi ääntä.

Sen minkä elokuva häviää keskinkertaisessa ohjauksessa, se voittaa kaksin verroin taiteellisella ohjauksella, sekä kohdeyleisönsä täydellisellä valloittamisella.

Jokainen viidestä valinnastani on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen, vedonnut tunteisiin, ihastuttanut ja kauhistuttanut. Siitä on Lumikuningatar tasaveroinen esimerkki. Eikä kyse ole pelkästä nostalgiasta, elokuva on genressään täydellisimpiä elokuvia ja se on vaikuttanut sukupolveni lapsiin laajemminkin.

Listauksista pidän, niiden tekemisestä ja seuraamisesta. Enemmän saa silti irti yksilöllisistä listoista, joissa painaa vain yhden ihmisen tietämys ja mieltymys. Kootuissa mielipiteissä häviää se uuden löytämisen mahdollisuus, mahdollisesti jopa ne todelliset huiput, koska tunnettavuus peittoaa helposti alleen satoja yhtä hyviä tai jopa parempia.

Matti Kassilan valinnat parhaiksi suomalaisiksi elokuviksi


Ohjaaja oli aikoinaan myös vieraana blogini Top 10 -sarjassa ja kertoi suosikkinsa kaikista näkemistään elokuvista.

Matti Kassilan valinnat maailman parhaiksi elokuviksi


Juhlistin tänään kotimaista elokuvaa käymällä Lahden Taidemuseon elokuvajuliste-näyttelyssä. Laajin koottu katsaus suomalaiseen julistetaiteeseen kattaa viime vuosisadan alun lehtileikkeistä aina Le Havreen saakka. Osa näyttelyn tarjonnasta on autenttista, osasta paistaa tulostimen jättämä jälki kun tarpeeksi läheltä katsoo.

Sata vuotta sitten elokuvamainonta oli yhtä kuin sivullinen painettuja ylisanoja näytäntökauden mieltäkiinnittävistä kuvasarjoista, oli se sitten ilveilyä tai seikkailua ameriikan malliin.

Näyttely kattaa muutaman pääosaston eikä kulje sisäänajoa pidempää kronologisessa järjestyksessä. Ensimmäisten elokuvajulisteiden luota siirrytään suurimpaan tilaan, joka on omistettu Aki Kaurismäelle, josta voi jatkaa joko klassiseen SF-huoneeseen tai 1960-70 -luvun julisteiden pariin. Jälkimmäisen julisteista osa on perua muutaman vuoden takaisesta Pop - rauha - rakkaus -näyttelystä.

Kaikista vanhimmat julisteet ovat mainio alkupala, vanhan suomenkielen ystävä kun satun olemaan. Niistä voi hyvällä mielellä siirtyä ihastelemaan upeita fotomontaaseja, joissa tähtikultti loistaa.

Noin kahdestasadasta julisteesta puolet taitaa olla yksinomaan Aki Kaurismäki -osastolla, eikä niitä ole tippaakaan liikaa. Eri maissa julkaistut julisteet ovat hauska esimerkki mielikuvamarkkinoinnista. Elokuvasta voi saada hyvinkin erilaisen kuvan, kun juliste toteutetaan tietyllä tyylillä.

Kaiken huippu on Le Havre -seinä. Suurimmassa osassa on naurettavan pieniä vivahde-eroja, mutta eroja kuitenkin.

On todella sääli katsella marketeissa myytäviä kotimaisia ohjaaja- ja elokuvabokseja, joiden elokuvissa ei ole mitään vikaa ja hintaakin hädin tuskin muutama euro, mutta itse loota on hirveää katseltavaa. Kartan niitä ja saatan ostaa boksistakin löytyviä elokuvia yksittäisenä, alkuperäisellä julistetaiteella.

Kotimaista elokuvaa huomioidaan elokuvateattereissa. Lahden Kino Iiriksessä pyörii Kaurismäki -sarja, johon kuuluu kaikki Aki Kaurismäen elokuvan lyhäreitä myöten.

Helsingin Orionissa alkaa huomenna Suomifilmin klassikot -pienoisfestivaali. Ensimmäisenä näytetään Matti Kassilan elokuva Tulipunainen kyyhkynen, jonka hän itse esittelee.

Meinasin muuten hetkellisesti valita tuon elokuvan listalleni Palmun sijaan.

Dredd 3D (2012)

Pete Travis: Dredd 3D (2012)

En yhtään osaa sanoa kuinka suosittu tai tunnettu hahmo Judge Dredd on Suomessa. Itselleni se on samanlainen itsestäänselvyys kuin muut vastaavat sarjakuvat, joita pienenä lainasi kirjastosta. Luultavasti nimi soittaa monelle kelloja korkeintaan Stallonen Judge Dredd -hirvityksen ansiosta.

Dredd on dystopisen huomisen oikeudenjakaja, yksi ns. tuomareista, jolla on lupa pistää kylmäksi kenet vain katsoo tarpeelliseksi.

Elokuvan maailma on yhtä kuin 800 miljoonan asukkaan metropoli, jonka elokuvan aihio rajaa vielä muurein keskittymään parisataa kerroksiseen pilvenpiirtäjäkolossiin. Taistelukentän koolla ja rakenteella muovataan klaustrofobinen kokemus katsojalle.

Tällä kertaa elokuvasovitus keskittyy yhteen tarinanhaaraan, jonka ansiosta elokuva tarjoaa juoneltaan ja audiovisuaaliselta väkivallaltaan samaa kuin keskiverto third-person shooter. Keskittäminen yhteen osa-alueeseen elokuvan pelastaakin.

Pääpahiksen roolissa nähdään Ma-Ma, joka pyörittää huumebisnestä ajantajua radikaalisti muovaavilla aineilla. SloMo -huume on melko elokuvaystävällinen keksintö, sillä hidastettuna toiminta yleensä kliimaksinsa tavoittaakin.

Jäyhä ja kylmäkiskoinen Dredd (jota Karl Urban täydellisesti esittää) saa mukaansa nuoren kokelaan, jossa sattuu olemaan meedion vikaa. Rutiinilla räiskivä rautainen ammattilainen ja tunteilla elävä keltanokka armottomassa rikosmaailmassa. Melkoinen klisee, joskaan ei häiritsevä sellainen.

Tuskan määrää maksimoidaan hyvin onnistuneesti. Tästä löytyy mainio esimerkki jo elokuvan alusta: kolme nyljettyä miestä altistetaan SloMo-huumeelle ja heitetään 200. kerroksesta. Huumeen vaikutuksen alaisena ajankulun tuntee 1% normaalista.

Amerikkalaisella toiminta- ja dystopiaelokuvalla meni todella lujaa 1980-luvulta 90-luvun alkuun. Laadukas tarjonta ei jää pelkästään tunnettuihin hitteihin, joiden toimintatähdet on otettu sittemmin lämmöllä vastaan ja pistetty yhteisiin elokuviin tappelemaan.

Tuon ajan alan elokuva on edelleen diggareille täyttää kultaa. Ikävä kyllä parhaimmistoakin löytyy turhan heikosti nykyformaateilla. Kuten piirretyt samalta ajalta, genre on ehtaa keräilykamaa, jota löytyy parhaiten vanhoilla, unohdetuilla videonauhoilla. Nettipalvelut tulevat toki korjaamaan asian ajan myötä.

Dredd palaa klassisen toimintaelokuvan kyynisen synkkään muottiin, eikä säästele sivullisia uhreja tai tökeräitä onelinereita. K-18 ikäraja on ehdottoman ansaittu. Koko elokuva näyttää kaiken lisäksi mahtavan vakavaotsaiselta. Tekeekö tällaisen katsominen kovinkaan hyvää kaikille katsojille, ei varmasti.

Vanhan koulukunnan kriitikot ja iso osa lehdistöstä, puhumattakaan keskivertokuluttajasta tulee halveksumaan lajityyppiä hamaan loppuun saakka.

Ankea rappiokuvaus kohtaa ultra-coolin toiminnan, painostava industrial soundtrack on törkeän hyvin potkivaa kamaa ja hidastukset maksimoivat antoisan adrenaliiniryöpyn.

Kaikkiaan koko elokuva tuntuu yhdeltä pitkältä downward spiralilta. Sitä korostetaan otoksilla, joissa pudotaan rakennuksen onttoa runkoa pitkin. 3D-efektille löytyi paikoitellen osuvia käyttötarkoituksia, joskaan ne eivät suurta vaikutusta tälläkään kerralla tehneet.

Elokuva ei saapunut normaaliin ohjelmistoon. Night Visions -festivaalin jälkeen siitä esitettiin kuitenkin yksittäisiä erikoisnäytöksiä, jotka jakautuivat muutaman Finnkinon teatterin välille viikonlopun aikana. Itseni lisäksi noin tusinalle muita katsojia tämän tarjosi juuri viisi vuotta täyttänyt Lahden Kuvapalatsi. Kiitos ja onnea.

Arvostelussa: Angry Birds Star Wars (2012)

Star Wars on aina muodissa, joskus hieman enemmän. Tällä hetkellä arvuutellaan ja seurataan uusien trilogioiden valmistumisprosessia, joka vienee seuraavat parikymmentä vuotta. Disneyn on tarkoitus kuvata kaksi uutta trilogiaa putkeen ja huhumylly pyörii hahmojen ja tekijöiden ympärillä. Tuleeko toinen trilogioista keskittymään naispääosan ympärille? Ovatko kaikki hahmot jo valmiista Star Wars -tuotannosta, kuten peleistä ja sarjakuvista?

Michael Arndt (Toy Story 3, Hunger Games) on kiinnitetty käsikirjoittamaan ainakin ensimmäisen uuden episodin. Jon Favreau (Iron Man) on vahva ehdokas ohjaamaan. Totta ja tarua saadaan joka tuutista ja oheistuotebisnes jyllää siinä sivussa armottomasti jo neljättäkymmentä vuotta.

Eeppinen shakkinappula-tietopaketti-yhdistelmä perehdyttää saagan hahmoihin parin viikon välein ilmestyvillä numeroillaan. Star Wars -videopelit ovat huippuluokkaa, samoin järjettömän laaja kattaus Lego-mallinnettuja myyntiartikkeleita. Tyylikkäitä ja aikaa kestäviä tuotteita.

Sitten on jotain täysin aikaansa sidottua. Angry Birdsin tulevaisuuden näkymiä on mahdoton arvioida edes viisivuotisennusteeksi asti. Linnut edustavat jo lukuisissa tuotteissa, joihin niitä ei olisi muutama vuosi sitten voinut kuvitella.

Yhteistyö Star Wars -tuotemerkin kanssa ei sinänsä ole iso juttu, se on avokätisesti antanut oikeuksia miljooniin arveluttaviin tuotteisiin ennenkin. Angry Birds on mobiilipeli, jonka uusi versio tarkoittaa taustojen, hahmojen ja niiden ominaisuuksien pientä tuunausta. Todellinen työ firmalle on onnistunut promoaminen ja kaikki muu kuin itse peli.

Onko itse pelistä sitten mihinkään?

Pelattavia maailmoja löytyy toistaiseksi kolme plus bonusradat. Tatooine, Deathstar ja Jedin polku. Hyväksi todetun markkinointistrategian mukaisesti jääplaneetta Hoth löytyy valikosta, mutta tulee olemaan myöhemmin julkaistava ilmainen lisäosa.

Käytössä on sekä perinteinen kenttänäkymä, että Angry Birds Spacesta tuttu avaruudella ja ilmakehillä laskelmointi. Pidän erittäin paljon Spacen antamista mahdollisuuksista. Avaruusromuun iskeminen ja oikean kierteen tavoittaminen on parhaimmillaan melkoista snookeria.

Eteenpäin pelissä pääsee ongelmitta, ei tarvitse kuin lingota vähän sinne päin ja kyllä ne stormtrooper-possut sieltä yleensä kaatuvat. Hyvin rakennetuista radoista saa paljonkin irti vasta tavoittelemalla kolmen tähden suoritusta. Se tarkoittaa usein yhtä tarkkaan laskelmoitua täsmäiskua. Aina ei riitä pelkkä vastustajan tuhoaminen, on tehtävä myös riittävästi tuhoa rakenteille.

Angry Birds Rio ja Angry Birds Seasons toivat liian vähän mitään uutta ja mielenkiintoista peliin, enkä sitten ikinä tavoitellut täysiä tähtiä kaikista radoista. Space oli ehdottoman tärkeä käänne pelien kehityksessä, se jaksoi kiinnostaa aivan uudella tavalla. Angry Birds Star Wars vie tämän kiinnostuksen vielä pidemmälle. Etenkin Tatooinen ja Death Starin radat ovat niin hyvin rakennettuja, että niiden kanssa on mukava nähdä vaivaa.

Path of the Jedi on mukava pikku lisämaailma, jossa Yoda-lintu seuraa kun nakkelet hahmoja tunnelmallisessa suometsässä. Ratoja on toistavaan laatuunsa nähden silti liikaa. Teemana on hetken huvittava heimolaisromantiikka. Ratoihin on piiloitettu nappisilmäinen Darth Vader voodoo-ukko, johon osuminen vapauttaa vihreänä hehkuvat objektit radassa. Se tuo ratoihin sen uuden kulman, joka kuluu parinkymmenen kierroksen jälkeen täysin.

Pelattavia hahmoja pelissä ovat: Punainen lintu, Luke, joka pyöräyttää valosapeliaan. Keltainen lintu, Han, joka ampuu laser-pyssyllä. Musta lintu, Obi-Wan, luo voimakkaan ilmavirran rakenteiden juurella. Ex-iso punainen lintu on nyt hyvinkin tuuhen ruskean karvan peitossa oleva Chewbacca. Siniset kolmeen jakautuvat linnut ovat vaatimattomia liukuhihnapilotteja.

En ole ikinä pitänyt suuremmin sinisestä kolmen koplasta tai edes jättilinnusta. Tämäkään peli ei sitä  hirveästi muuta. Mielestäni sinisille linnuille saadaan palkitsevaa hyöty- ja viihdekäyttöä vain avaruustasoissa, joissa niitä voi jaotella eri taivaankappaleiden ilmakehille.

Luke, Han ja Obi-Wan muodostavat todella miellyttävän trion. Ominaisuuksille löytyy paljon mielenkiintoisia käyttötarkoituksia ja itse aktivoinnin hetki on tehty jännittäväksi ja näyttäväksi. Hiirtä painaessa tilanne siirty bullet-time tilaan, tyylikkään hidastuksen aikana olet tehtävästi tehnyt ja voit vain seurata kuinka metsään taas kerran mentiin. Suosikiksi hahmoista valitsisin kyllä Obi-Wanin.

Bonusradoissa pääsee lingottavaksi pieni valkoinen R2D2, joka iskee salamaa lähietäisyydellä. Kultainen C-3PO vain hajoaa surullisen näköisesti pirstaleiksi. Tulevassa jäisiin maisemiin sijoittuvassa Hothin maailmassa esitellään vielä pinkki Leia. Vastapuolella on tietysti luvassa ainakin legendaariset, dinomaiset sotakoneet, mallia AT-AT.

Rovio osasi taas. Angry Birds Star Wars yhdistää menneiden pelien parhaat puolet, tehden siitä helposti parhaan Angry Birds -pelin tähän mennessä. Täten toivon etteivät lisäkentät jää pelkästään Hothiin, lypsettäväähän riittää loputtomiin. Rovio on lypsämisen ammattilainen, joten tuskin tämä tähän jää vaikka haluaisi.

Niko 2 - lentäjäveljekset (2012)

Kari Juusonen, Jørgen Lerdam: Niko 2 - lentäjäveljekset (2012)

Lumesta on saanut lähiviikkoina nauttia koko maa ja valkoisen kullan hehku on mukavasti piristänyt pimeitä päiviä. Harmi vain että lumi suli jo, taivaan täydeltä tuli räntää puolen vuorokautta ja loskapassit koristavat autoteiden lammikoita sivuavia jalkakäytäviä.

Sotkin sitten räntäsateessa suoraan töistä valmiiksi käytyjä uria seuraten rusehtavan loskavaipan läpi kohti elokuvateatteria, jossa sai nauttia kankaan täydeltä Lapin koskemattomasta lumesta silmän kantamattomiin.

Elokuvan lumi ei ole aitoa, mutta sitäkin kauniimpaa. Siihen haluaa uppoutua, etenkin kun tietää miltä todellisuus paikallisessa ulkoilmassa näyttää. Tietokoneanimaatiossa lumi, taivas ja karvapeite ovat melko idioottivarmoja tekstuureita nykypäivänä. Ne saadaan näyttämään ehdottoman hyvältä ja sulavalta. Täten elokuva Joulupukin poroista talven ihmemaassa on hyvin optimaali tälle tekniikalle.

Niko lentäjänpoika (2008) ei vielä vakuuttanut suuremmin, mutta velistä poro paranee. Uusi Niko-elokuva toimii loistavasti juuri veljeksensä ansiosta, joka ei muuten todellakaan ole mikään lentäjä! Tämä nuorempi tulokas on kömpelö, rakastettava, ison veljensä vieroksuma, mutta isoa veljeään jumaloiva Jonni, äärettömän sympaattinen, etten sanoisi ihana ilmestys.

Kun Niko lähetetään ensikertaa leikkimään uuden pikkuveljensä kanssa, tämä toivoo kiusankappaleen katoavan ja seuraavana hetkenä veli siepataan. Niko lähtee jollain kokoonpanolla hätiin. Hyvin klassinen asetelma, mutta toteutus ihan riittävän virkistävä.

Vanhemmille katsojille käänteet ovat kliseistä seurattavaa, mutta esimerkiksi tosielämän pienten sisarusten välisen mustasukkaisuusdraaman keskelle se on varmasti erittäin tervettä katseltavaa.

Suomalaisuus ei aihepiirin lisäksi paljoa näy ja onhan Joulupukkikin mielletty ympäri maailmaa ties minkä maalaiseksi. Tarina ja hahmot noudattavat perinteistä disney-kaavalla toteutettua fantasiaseikkailua. Siinä onnistutaan hyvin, jopa paremmin kuin Disney useissa tapauksissa viime vuosikymmeninä.

Niko 2 - lentäjäveljeksillä ei ole mitään ongelmaa päästä teknisesti suuren maailman tasoon, ottaen vielä huomioon resurssien olevan kansainvälisesti pienet. Elokuvalla on ulkomaalaisia rahoittajia ja budjetti on suomalaisittain suuri (7,3 milj. euroa), mutta esimerkiksi Pixarin Urhealla se oli yli 20 kertainen. Hintalaatusuhteelta voitamme, joskaan Niko ystävineen ei remellä yhtä vaihtelevissa olosuhteissa.

Tietokoneanimaatioista puuttuu helposti luojansa ilme ja kulttuurityylilliset vaikutteet. Ne näyttävät samasta muotista tehtaillulta. Niko 2 - lentäjäveljekset on ulkomuodoltaan sitä samaa kuin amerikanveljensä ja se on ollut tarkoituskin. Elokuvateatterien animaatiotarjonnasta ei juuri muuta löydä. Ne myyvät, niitä kannattaa tehdä.

Elokuvalla tulee luultavasti ja toivottavasti riittämään katsojia ihan mukavasti. Jos kokoperheen animaatio menee yleensäkin, suosittelen epäröiviä animaation ystäviä astumaan peremmälle näihin kuvitteellisiin Lapin maisemiin. Elokuva on melko harmiton, mutta saa ehdottoman hyvälle mielelle.

Katsojista puheen ollen, tänään jaoimme Finnkinon suurimman salin vain kahden muun katsojan kanssa! Elokuva pyöri samanaikaisesti viereisessä salissa 3D-versiona. Jatkoin elokuvan jälkeen yleisöryntäyksestä toiseen. Juri Nummelin luennoi animaatioelokuvan voimasta pääkirjastossamme. Yleisösaldona sama kuin elokuvissa. Ajankohta, olosuhteet ja markkinointi vaikuttaa niin elokuvan kuin luentojen menestykseen, mutta vaikka isot animaatioproduktiot todellisuudessa keräävätkin hirveät määrät katsojia, suurinta osaa ei yksinkertaisesti kiinnosta animaatioelokuva itsessään.