Eyes Wide Shut (1999)

Varokaa tissejä ja muita paljastuksia!

Eyes Wide Shut on ainutlaatuinen viettien mystiikasta punottu synkän mustasukkaisuuden ja kostonhimon värittämä tarina valveen ja uneksinnan väliltä, jonka aikana joulukoristeluin valaistut himmeät karkelot esiintyvät houreina, vainoharhaisena mustasukkaisuutena ja painostavana kostonhimona.

Tarinan motiivi esittää, että on aivan sama tapahtuuko petollisuus oikeasti tässä maallisessa elämässä, unessa vai kuvitelmassa. Mustasukkaisuus ja kostonhimo voi esiintyä jopa vahvempaa kun petos on tapahtunut vain unessa, jota sen kokija ei välttämättä edes pidä mieluisana, ja johon on kieltämättä hieman vaikeaa vaikuttaa itse.

Kubrick näki paljon vaivaa projektien parissa, joita ei ikinä tullut. Hänellä oli suuria vaikeuksia löytää se täydellinen teos joka filmata. Arthur Schnitzlerin Unikertomuksesta hän oli ollut kiinnostunut jo kauan, ja lukuisten takapakkien, sekä kahdentoista vuoden välin edelliseen elokuvaan, siitä tuli hänen päätösfilminsä.

Parempaa testamenttia ei katsojille olisi voinut jättääkään. Hiljalleen ja lukuisien katselukertojen myötä se on noussut Kubrickin elokuvista omaan suosikkikolmikkooni.

Pienen tytön vanhemmat taistelevat vallasta, härnäävät toisiaan ja tekevät vaikeasti käsiteltäviä paljastuksia. Epämieluisten tarinoiden johdosta syntyy tietynlainen kostonkierre, jossa halutaan ylittää toisen asettama rima.

Monta riipaisevaa kohtausta nähdään parin välillä, kuten miehen katsoessa lastaan kotiläksyissä auttavaa vaimoaan, kuullen vain tämän öiset unelmansa.

Alussa, Tom Cruisen ja Nicole Kidmanin esittämä pariskunta osallistuu hulppeisiin, mutta tavanomaisuuden rajoilla himmaileviin hienostobileisiin. Kummallakin on vientiä, miehellä kahden naisen houkutus ja naisella charmantti Eric Forrester look-alike.

Jotain tapahtuu. Illan isännällä on pieni selkkaus josta ei saa hiiskua. Pariskunnalla on työlästä keskustelua kotona. Elokuva antaa kirjaa vahvemman painoarvon pariskunnan kahdenkeskisille keskusteluille, ja kurkistaa unien ja fantasian hämyisten verhojen taakse hieman hämäräperäisemmin ja valikoidummin.

Mies lähtee lääkärinroolissaan vielä öiselle työkeikaille, josta tulee houkutuksesta toiseen lipuva kiihottava, salainen ja vaarallinen seikkailu (kategoria Illasta aamuun, syvemmällä tarkoituksella ja ajatuksella.) Mies haluaa kostaa vaimolleen häneltä kuulemansa fantasian vieraan kanssa, joka tällä on ollut parin yhteisellä lomareissulla. Tekemättömän teon.

Mies lähtee ilotytön mukaan, ja kohtaa myöhemmin selvästi houkuttelevan asustekaupan omistajan tyttären, mutta mitään ei kuitenkaan tapahdu. Jazz-klubilla mies törmää vanhaan koulukaveriinsa, pianisti Nick Nightingaleen, jolta kuulee hämäristä yksityispidoista syrjäisellä kartanolla. Mielenkiinto viriää ja naamiohipat saa ylimääräisen vieraansa maskikaupan kautta.

Mystinen messu nousee korkeimmille sijoille kaikkien aikojen suosikkikohtauksiani. Mieleen tulee 1970-luvun italialaiset okkultistiset kauhuelokuvat, Fellinin friikkikarnevaalit ja Attila Csiharin performanssit.

Vanhoista eksploitaatiopätkistä poiketen Eyes Wide Shutin messu ei ole millään muotoa kömpelö tai epäuskottava. Se ajetaan Fellinin elokuvan tavoin absurdiin koomisuuteen, joka vain tehostaa uhkaavuutta.

Moni vahvasti vetoava elementti kohtaa täydellisyydessään. Jocelyn Pookin musiikki kuuluu, kuten niin moni Kubrickin musiikkivalinta elokuvissa, elokuvahistorian parhaisiin.

Koko orgioidentäyteisen messun salaperäisyys tekee siitä houkuttelevan. Se on tilaisuus johon tavallisella ei ole asiaa. Kukapa ei haluaisi olla kärpäsenä katossa Vapaamuurarien tai muiden salaseurojen mielivaltaisissa pirskeissä. (Muistelisin muuten löytäneeni joskus netistä "Eyes Wide Shut -bileitä" järjestävän tahon. En löydä sitä enää mistään...)

Maskit pitävät osallistujat anonyymeinä. Muukalaisen paljastuminen merkitsee automaattisesti kohtaloikkaita seurauksia, ja kun miehen päätä ollaan laittamassa vadille, uhrautuu tämän puolesta nainen jonka varoituksista huolimatta mies ei lähtenyt paikalta aiemmin.

Perimmäisiin kysymyksiin kuuluu, keitä nuo ihmiset ovat ja kuka on tuo nainen? Kuka uhrautuisi hänen puolesta, seikkailua etsivän perheenisän joka janoaa kostoa. Hän on kokenut aiemminkin illalla tuntemattoman naisen poikkeuksellisen vahvaa selittämätöntä kiintymystä. Pohjimmiltaan mies ehkä haluaisi naisen edustavan vaimoaan.

Osallistujien vihjaillaan olevan eliittiä monilta aloilta, aivan kuten vaikutusvaltaisissa salaseuroissa koetaan yleensä olevan. Kuitenkin, voima ja mystiikkahan muodostuu juuri siitä, ettemme tiedä ketä he ovat. Maskien raottiminen vesittäisi kaiken.

Kubrickista riitti salaliittoteorioita ja häntä pidettiin itsestäänselvänä vapaamuurarina. Sepä olisi osuvaa. Luultavasti samat tahot pitävät Kubrickin kuolemaakin seuran touhuna.

Musiikki elokuvassa on aivan täydellistä. György Ligetin pianoteosta vainottavampaa kappaletta saa hakea. Se kuulostaa siltä ettei niin vain yksinkertaisesti saisi soittaa, ja liian herkässä tilassa luultavasti tuhoutuisi totaalisesti sitä kuunnellessa.

Arvaamaton, hyvin pienilukuisella painallusten määrällä luotu piinaava teos, ja jos joku pieni nökäre äänten vastaanottoelimessä ei sitä kuunnellessa klikkaa, sen kokee lähinnä jonkun niveltuppotulehduksesta kuntoutettavan epämusikaalisen ihmisraunion pimputuksena. Kubrickin elokuva toimii aina tämän klikkauksen päässä olevan terän päällä, joka lohkaisi ensikatsomalta myös itseltäni siivun.

Cruisen ja Kidmanin väliset juttutuokiot ovat poikineet eniten pettymyksensekaisia tuomioita elokuvasta. Kidman on koko elokuvassa paljon pienemmässä roolissa, mutta vaikka pössyttelyn jälkeen ei meinaa juttu vauhdilla luistaakaan, pidän suorituksesta. Täysin klassisen elokuvasäännöstön vastainen naurukohtaus lukeutuu suosikkeihini.

Mielenkiintoisuus aina realistisen edellä. Enkä edes pidä hänen käyttäytymistään varsinaisesti epärealistisena, se on paljaampaa ja kaunistelemattomampaa kuin mitä muut elokuvat uskaltavat esittää. Monella elokuvantekijällä se ei toimisikaan. Cruisen hajoilu elokuvan lopussa sen sijaan ei saa täysiä kannatuspisteitä. Hetkellinen vaivaannuttava tyrskähtely tekee muuten tyylipuhtaasti täydelliseen teokseen pienen anteeksiannettavan särön.

Oli tarkoitus päättää Kubrick-elokuvien sarja jo eilen, mutta sanotaanko vaikka ukkosen vuoksi sen siirtyneen päivällä. Luonnonvoimat antoivat aikaa lukea uudemman kerran Unikertomuksen, johon Eyes Wide Shut perustuu.

Löysin ja ostin kirjan käytettynä kirpputorilta ilmeisesti 2008, jos on uskomista vanhan kirjanmerkin ilmoittamaan vuosilukuun, lappuseen joka on revitty jostain lehdestä. Muistan lukeneeni kirjan joulun pyhinä, eli ajankohtana johon elokuvakin sijoittuu.

Kirjassa mainitaan olevan karnevaaliaika ja lumessa tarpomisesta saattaisi vetää johtopäätöksen talvesta, mutta sanana "joulu" ei esiinny, toisaalta ei esiinny elokuvassakaan.

Itävaltalainen Unikertomus (Traumnovell) on vuodelta 1926. Elokuvaan se on nykyaikaistettu keinotekoiseen New Yorkiin, mutta vaikka uskoin elokuvan nähtyäni lähdeteoksen olevan vain viitteellinen, paljastui sen olevan hyvinkin uskollinen kirjalle. Voisimme puhua lähes yhtä uskollisesta elokuvaamisesta kuin Kellopeli Appelsiinin kanssa.

Oikeastaan ainoa merkittävä ero elokuvassa on Sydney Pollackin hahmo Victor Ziegler, elokuvaa varten keksitty mies, joka järjestää elokuvan ensimmäiset bileet ja käy lopussa oudolla tavalla mieleenpainuvan  keskustelun punaisen biljardipöydän äärellä.

Yli 70 vuoden ero ei näy oikeastaan lainkaan. Toki tarinan utelias päähenkilö nousee taksin sijaan vuokravankkuriin huikaten "seuraa tuota vankkuria", eikä vaimon kännykkäsoitto keskeytä öistä vaellusta. Kirjassa myös ensimmäiset bileet ovat naamiaiset, koska on karnevaaliaika ja kaikkialla harrastetaan masked ballseja.

Kubrick opetti paljon ihmisistä ja elokuvasta, ja esitteli kokonaisuuksien kautta lukemattoman määrän uusia mielenkiintoisia tekijöitä joka taiteensaralta. Eräänlainen lähettiläs siis. Uran päättyminen tähän elokuvaan on valtava menetys, mutta ei voi kuin kiitellä onnea että tämäkin kerkesi valmistua.

Koskaan elokuvaa ei ole voinut katsoa ilman suuren päätöksen tuntua, mutta nyt kun kaikki Kubrickin elokuvat on katsottu järjestyksessä, tunne on entistäkin vahvempi.

Full Metal Jacket (1987)

Tuntematon Sotilas on keskiverto suomalaisen mielestä paras kotimainen elokuva. Ainakin vielä. Mutta Kubrickin Full Metal Jacket oli armeija-aikanani se sotaelokuva, jonka käytännössä kaikki tiesivät, johon kaikki viittasivat ja jonka kaikki myös palvelusaikanaan katsoivat.

Uuno Turhapuro armeijan leivissä tuli muuten kakkosena. Jokin kaunis kesäyö montussa keskellä metsää käyty keskustelu aseveljen kanssa nosti esiin näkemyksen ettei Full Metal Jacket olisi sotaelokuva. Tämä koska ensimmäinen puolisko on koulutusjaksoa ja henkilöhahmon sisäinen sota ajaa tärkeysjärjestyksessään oikean sodan edelle.

Bullshittiähän tuo, mutta on totta että sotaelokuva genrenä on pirstaleinen. Lähtökohtaisesti sotaelokuvat eivät ole suosikkigenreni, mutta moni kaikkien aikojen parhaista elokuvista sattuu olemaan tavalla tai toisella sota-aiheisia.

Puhtaimmillaan sotaelokuva kuvaa taphtumia sotilaiden näkökulmasta toiminnan keskeltä, ja jos ei aidoista sodista kertoen, ainakin historian tai nykyajan sotia mukaillen realistisesti. Ja alkaen noin ensimmäisestä maailmansodasta, sitä aiempiin sovitellaankin jo historiallinen -etuliitettä. Elokuvat jotka kuvaavat sota-aikaa sivullisten, lasten, rakastavaisten tai pommisuojasulkeisia harrastavien perheiden kesken, olisi ehkä syytä kutsua sota-aikaelokuviksi. Ja komedioita sodasta, noh, komedioiksi.

Jottei menisi liian yksioikoiseksi, on keksitty sodan julmuutta kritisoivaa ja niiden "sankareita" empatisoivaa sotaelokuvaa sodanvastaiseksi elokuvaksi (anti-war film.) Siihen kuuluu jokainen Kubrickin sotaelokuvista, eli Fear & Desire, Kunnian polut, Tohtori Outolempi ja Full Metal Jacket.

Eniten aikojen saatossa on kuvattu Toiseen Maailmansotaan sijoittuvia elokuvia, mutta Amerikan Yhdysvaltojen oma lempilapsi ennen Irakia oli tietenkin Viet-fucking-nam. Keskeisten teosten, kuten Full Metal Jacket, Platoon, Ilmestyskirja.Nyt! ja Kauriinmetsästäjä lisäksi pidin jostain syystä aika paljon Brian De Palman 1989 vuoden elokuvasta Sodan Arvet. Kovin montaa yhtä onnistunutta Vietnam-elokuvaa ei sitten tulekaan mieleen.

Armeijassa pidin vielä Full Metal Jacketia parhaana sotaelokuvana, vaikkei se vastaukseksi kelvannutkaan. Jos nyt vaikka pyssyn kantelu olisi sotaelokuvan kriteeri, pidän nykyään parhaana Elem Klimovin neuvostoelokuvaa Tule ja Katso.

Lee Ermey kersanttina ja Vincent D'Onofrio simputettavana Gomer Pylena vetävät elokuvan legendaarisimmat roolit. Armeija-aikanani juuri nuo kaksi hahmoa esiintyivät viittauksina erinäisiin skappareihin ja töhöihin. Armeijaan selvästi kuulumattomia yksilöitä varten alkoi monet mielessään jo punoa vanhaa kunnon saippua-sukka-menetelmää, kunnes ajattelee vähän pidemmälle.

Kersantin suoritus on Kubrickin tuotannon jälkimmäisen puoliskon koomisinta antia. Äärimmäisten loukkausten varaan rakennettu kielenkäyttö vaatii kaikista parhaan kantajansa toimiakseen, ja Ermey on siinä totisesti korvaamaton aarre. Patoutuma poikineen on suorituksessa saatu purettua.

Kuin hirveä hahmo kersantti toisaalta onkaan, suoritusta katsoessa ei voi olla tulematta hyvälle mielelle. Siinä mielessä Pyle on täysi vastakohta. Simputettu ja kaikessa vaadittavassa huono mokkeli ei kestä kovaa peliä. D'Onofrio vastaa suorituksellaan siitä ettei sen katsominen ole välttämättä helppoakaan. Ensimmäisen puoliskon päättävä kohtaus yön tunteina on todella pysäyttävä.

Ensimmäisen puoliskon ankea parakkielämä on hyvin kubrickilaisittain koordinoitu. Värimaailmaltaan se koostuu ensisijaisesti vihertävistä, harmaista, ruskeita ja valkoisista, lukuunottamatta kiipeilysiluetin punaoranssia auringonrantaa ja öiden terrorinsineä. Kun jakson viimeinen kohtaus alkaa, sinisen sävyn luoma uhka ja vuotavan hanan kuuloinen painostava soundi saavat todella oikealle mielensisäisen terrorin tasolle.

Toinen puolisko starttaa ensimmäisen tavoin jokseenkin viihteellisellä linjalla, kun räppiuskottavat huoraamispalvelut ja ninjapotkut ottavat osaa taistelutantereen kupeessa. 

Vasta kentällä nähdään erityisen upeaita otoksia. Koko taistelutanner on unenomainen ja rakenteeltaan arvaamaton loukko, jonka ovat täyttäneet enemmän ja vähemmän keskeneräiset ihmisenalut. Lopparin jälkeen lauletaan taas mikkihiirtä. Full Metal Jacket ei ole dokumentaatiota Vietnamin sodasta, mutta ei myöskään pohjattoman filosofista kritisointia. Kuva kauhistelee ja on kiinnostunut siitä kuinka sydämen voi vain tarvittaessa kivettää.

Matthew Modinen esittämä Jokeri ruumiillista elokuvan perimmäisen teeman, ristiriidan nuoren pojan muuttumisesta tappokoneeksi. Rauhanmerkkiä kantava poju on kirjoittanut kypäräänsä "syntynyt tappamaan" ja haluaa olla kulmiensa ensimmäinen jätkä jolla on tappo listassaan. Mutta mitäs sitten kun siihen tarjoutuu mahdollisuus?

Hohto (The Shining, 1980)

"How can I make a movie that would gross as much as Star Wars and yet allow me to retain my reputation for social responsibility?" - Stanley Kubrick

Kubrickilla oli halu kokeilla suuren yleisön viihdyttämistä tinkimättä taiteellisesta ilmaisustaan, ja vaikka Hohdossa näkisin tämän toimivan lopputuloksessa parhaiten, se ei mitenkään erityisen kova kassamagneetti ollut. Tai arvostelumenestys. Kubrick ja Shelley Duvall olivat jopa ehdolla Razzie-Awardseissa, huonoimman ohjaajan ja näyttelijättären tittelistä.

Uskoakseni elokuva on nykyään tunnetuin ja suosituin Kubrick. Ajatellen jo elokuvissa käymättömiä televisionkatsojia ja videokuluttajia. Enkä ihmettele. Se on jollain tavalla jopa Kubrickin uran monipuolisin- ja tulkintaisin elokuva. Kattaa suurimman yleisön ja on jokaiselta osa-alueeltaan melko lailla täydellinen. Ainutlaatuinen taideteos, jonka pop-kulttuuri on haalistanut itsestäänselvyydeksi.

Hotelli on rakennuksena valtava ja epätodellinen tila, jonka mahdollisuuksia, käytäviä ja sokkeloita hyödynnetään monipuolisesti. Elokuva on myös ylittämätön esimerkki Steadicamin käytöstä - kamera seuraa Dannyn kolmipyörää maton rajasta joka sanoo ppfffffffff ja lattian joka sanoo khhkhkkhkhkhkhk. Erittäin vaikuttava ja oudolla tavalla aavemainen kohtaus. Hohto on ehdottomasti Kubrickin liikkuvin elokuva. Siinä mielessä aivan erilainen kuin edellinen elokuva, Barry Lyndon.

Myös musiikki ja äänenkäyttö kuuluu ehdottomasti parhaisiin. Kellopeli Appelsiini ja 2001: Avaruusseikkailu olivat äärimmäisen audiovisuaalisia teoksia, mutta Hohto ei jää niidenkään varjoon. Wendy Carlos sävelsi useita tunteja elokuvaan musiikkia, josta käytettiin lopulta vain pientä murto-osaa. Suurin osa käyttämättömästä materiaalista julkaistiin säveltäjän nimen alla aikoinaan, mutta painos kahdesta erillisistä levystä on loppunut jo kauan sitten. Liikkeellä toki netissä jos ei ole rahasta kiinni.

"Työttömyys, viina, kirves ja perhe

Lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe"

- Eppu Normaali

Hohto on monille yhtä kuin Stephen Kingin romaaniin perustuva kauhuelokuva kirjailijasta, joka mökkihöperönä haluaa pilkkoa perheensä huurteisen puutteessa. Ja että Nicholson tai Duvall tekee mielettömän pelottavan tai tekee yliampuvan ja ärsyttävän roolisuorituksen.  Hissilastillinen verta, pari haamua, kaksoset ja labyrintti saatetaan kuitata päälleliimattuna kauhukuvastona.

Itse ensimmäisillä kerroilla ihmettelin miksi elokuvan nimi on ylipäätään Hohto, kun sillä kerran on niin merkityksetön rooli - pojalla ja kokilla on äänetön puheyhteys, ja luonnollisesti ikävyyksiä ennustava poika suussa. Mitä sitten.

Yksi varsin yleinen kritisoinnin kohde on epäuskollinen sovitus Stephen Kingin kirjasta. Siinä tapauksessa kannattaisi huomioida, että kyseessä ei yksinkertaisesti ole sovitus Kingin kirjasta. Jos haluaa nähdä juuri kirjan elokuvana, plus siinä sivussa laamannäköisimmän lapsinäyttelijän ikinä, kannattaa katsoa Mick Garrisin versio vuodelta 1997, jonka King halusi teettää vihattuaan epäkingmäistä versiota.

Kubrick huomasi (kauhuskenen kulta-aikana) elokuvateollisuuden tuottavan mestarillisia kauhuelokuvia ja halusi osallistua talkoisiin. Hänelle tarjottu Hohto kelpasi, kunhan sitä saisi muovata niin paljon kuin haluaa.

Kubrick oli tykästynyt The Shadow Knows nimiseen kauhuromaanin ja etenkin sen psykologiseen jännitykseen, haluten elokuvastaan sen kaltaisen. Kirjan kirjoittaja, Diane Johnson, saatiin kirjoittamaan käsikirjoitus elokuvaan, ja kirjoittamaan, ja kirjoittamaan...

Tunnetusti edes näyttelijät eivät pysyneet mukana kässäreissä kun niitä uusittiin ja uusittiin. Tarina jota on lähdetty jo viemään johonkin suuntaan saa koko ajan uusia suuntia, luoden odottamattoman kokonaisuuden, josta avautuu portteja vähän joka suuntaan.

Joillekin näyttelijöistä uusintaotot ja Kubrickin mielenmurskaus meinasi olla liikaa. Joillekin katsojille ylimaalliset roolisuoritukset ovat liikaa. Itselleni, ei pelkästään Jack Nicholson esitä yhden elokuvahistorian mieleenpainuvimmista suorituksista, vaan myös Shelley Duvall ajetaan tekemään sellainen, ehdottomasti. Duvall on mielenkiintoinen näyttelijä ja hahmo muutenkin, vaikkei häntä moni mistään muusta tunnekaan.

Koko perhe on kuin repäisty paikallisen Anttilan '79 katalogista. Siitä pidän tottakai kovasti ihan jo aikakausi- ja retromuotimieltymyksen vuoksi. Sen lisäksi pidän esimerkiksi hotellin inkkarirekvisiitasta ja -viittauksista. "Keep America Cleanin" huomasin vasta uusimmalla katselulla.

Tuodakseni esille elokuvan tulkinnanvaraisuutta, seuraa nyt joitain hajanaisia ajatuksia elokuvan yksityiskohdista joita olen huomioinut vasta muutamien ensikatseluiden jälkeen. Hyvin juonenpaljastuspitoista ja tulkinnaltaan kyseenalaista materiaalia.

Ensinnäkin, poika ja kokki eivät suinkaan taida olla ainoita jotka hohtavat. Jack hohtaa myös, mutta kuten kokki toteaa, kaikki eivät sitä pysty käsittelemään. Heti elokuvan alkujaksossa kuullaan aavemaista ulinaa, jota kohden auto ajaa. Myöhemmin saamme tietää että kohteena on intiaanien hautausmaan päälle rakennettu hotelli. Tuon ulinanhan on siis oltava intiaanien hohtamista, jolla Jack kohtaloaan kohden johdatellaan.

Intiaanit tapettiin lähes sukupuuttoon ja hotellia rakennettaessakin niitä piti muutama vihoitteleva yksilö nirhata. Hissistä valuvan veren on siis oltava kaikkien niiden intiaanien vuodatettu veri, joka tulee jostain syvältä maan alta tilatusta hissistä. Hissiä ei käytetä elokuvassa lainkaan.

Elokuva viittaa koko ajan menneeseen. Sekä musiikki että tuulen uivellus kuulostaa välillä erehdyttävästi kelaavalta nauhalta joka tehostaa efektiä. Danny myös kävelee- ja kirjoittaa sanan "murha" takaperin. Jackin hohto on kaiku vuosien takaa, joka tuntuu kumman tutulta. Hän tuntee kyypparin ja suuteloi heti naisen kanssa huoneessa 237. Tapahtumasarja on käyty läpi ennenkin ja nainen on hänen edeltäjänsä vaimo, baarimikkokin sama vanha tuttu.

Jackin viruessa ruokakomerossa lukkojen takana, avaa aave tälle oven. Tämä voi olla tarkoituksellinen fantasiaelementti samaan henkeen kuten vaikka Pan's Labyrinthin liituluukku, mutta haettaessa selityksiä, ihmisen psyykkiset kyvyt kieltämättä pystyvät sellaisiin asioihin mitä käsityksemme tällaisenaan pysty selittämään. Uri Geller sentään oli tuohon aikaan kova juttu.

Philip Stonen esittämä talonmies/perhesurmaaja sanoo Jackin aina olleen talonmies talossa. Aina. Kohtalaisen pituinen aika. Aave taitaa elää hetkessä ja sillä hetkellä Jack on toki talonmies. Kestien alkuperäinen tapahtuma-ajankohta on tuo lopussa esitetty 1921, jolloin Jack tai saman näköinen mies hoiti taloa. Jonkinasteinen mindfuck kieltämättä.

Shelley Duvallin esittämän Wendyn hohtaminen alkaa viimeisenä, pakokauhun ottaessa vallan. Näyt alkavat koiramaskihahmolla, joka on sinänsä merkityksetön yksityiskohta hotellin kohtalokkaissa kemuissa tai vaikka häiriö signaalissa, hah. Seuraavassa ilmestyksessä on jo vanha perhesurmaaja aivonsa tusauttaneena ja kallo haljenneena, mutta varsin hyvissä biletunnelmissa.

Viimeisen valokuvan merkityksen voisi lukea uudelleensyntymiseksi, joka olisi melko mielikuvituksetonta. Sukuyhteyskään ei oikein toimi. Elokuvallisena keinona se voisi esittää historian toistavan itseään, tai hohdon yksinkertaisesti ottamalla Jackin vastaan kaltaistensa joukkoon ikuisiin bileisiin.

En siis loppujen lopuksi tiedä vastausta moniinkaan elokuvan tapahtumiin, ja siksi se onkin niin mielenkiintoinen seurattava. Elokuva on rakennettu tavalla, jota voi tulkita lukemattomilla eri tavoilla, sen olematta itsetarkoituksellinen sekasotku. Paras esimerkki tulkinnallisuudesta on tottakai melko tuore dokumentti Room 237, jossa päästetään kaikki internetin Hohto-friikit valloilleen ja tuloksena on mielenkiintoisia huomioita ja komediallisia älyttömyyksiä.

Suosikkihuomioni dokkarista on kolariauto jonka Scatman Crothersin esittämä kokki näkee ajaessaan hotellille. Punainen kupla kuten perheen auto Kingin romaanissa. Elokuvassa perheellä on keltainen auto. Kubrick siis romuttaa Kingin version kuvallisesti.

Dokumentissa on mukana pakolliset kuuhullutkin, jotka olivat varmoja että Kubrick lavasti kuukävelyn. Todisteina Dannyn Apollo 11 -neule ja avaruusrakettia muistuttava inkkariryijy. Olen nämäkin elementit huomioinut, mutta jos Kubrick on nämä kuosit tietoisesti valinnut on niiden vähintäänkin oltava provosoidakseen kuuskeptikoita.

Vielä lievästä häiriötekijästä johon lienee useahko törmännyt. Helikopterin varjo alkutekstien aikana oikeassa alakulmassa. Se ei ole ilmeisesti näkynyt elokuvateatterissa oikein projektoituna, mutta televisiossa ja videojulkaisuissa hyvinkin selvästi. Sen jättäminen kuvaan on aina hieman hämmentänyt, sillä varjossa piilee vahva vieraannuttamisefekti. Toisaalta, erehdyttävästi Kubrickin näköinen elokuvaaja Full Metal Jacketissa, 2001: Avaruusseikkailun soundtrack Kellopeli Appelsiinissa, Spartacus Lolitassa - näissäkään tapauksissa Kubrick ei suorastaan vältellyt muistuttamasta ihmisten katsovan elokuvaa.

Kannattaa muuten huomioida, että Hohdon jenkkiversio on noin puolta tuntia pidempi kuin eurooppajulkaisu. DVD ja blu-ray-julkaisut joita meilläpäin myydään ovat siis poikkeuksetta ja ilman vaihtoehtoa paljon lyhyempiä. Jenkeistä tilaamaan siis. Teatterissa pitkää versiota on näytetty vain erikoisnäytöksenä lähivuosina, mutta jos en aivan väärin muista, se taidettiin esitettää joskus myös televisiossa.

Barry Lyndon (1975)

Barry Lyndon on kaksiosainen historiallinen kasvutarina raukkamaisesta pelimiehestä, joka keplottelee itselleen arvokkaan aseman, jonka sittemmin ahneuttaan tuhoaa. Kubrickia kiinnostavat elementit ovat jälleen kerran läsnä, vaikka lähdeteos yllättää. Se korvasi jäädytetyn Napoléon-projektin, jonka kuolinisku Barry Lyndonin huono menestys oli.

Elokuva on monet kerrat tituleerattu tappavan tylsäksi ja Kubrickin merkityksettömimmäksi. Tunnettuja julkaisuja myöten. Etenkin brittilehdissä muistelisin törmänneeni jopa halveksuntaan, eikä elokuvasta muutenkaan puhuta kuten muista Warner Brothersilla tehdyistä Kubrick-klassikoista.

Eikä asiaa auta, että se on aina otettu heikommin huomioon uusissa julkaisuissa. Sitä ei julkaistu muiden WB-kauden elokuvien lailla Special Editionien sarjassa, eikä muiden joukossa teräväpiirtona. Uudesta blu-ray setissä se sentään löytyy ja kylläpäs formaatti tekeekin sille oikeutta. Myöhemmin myös siihen liittyvästä ristiriidasta.

En ole ikinä ymmärtänyt Barry Lyndonin väheksymistä. Pidin sitä täydellisenä lajissaan jo ensimmäisellä kerralla, ja se on sittemmin vain parantunut joka katsomiselta. Pidän sitä jopa yhtenä suurimmista suosikeista.  Se on hyvin, hyvin yksioikoinen Kubrick tarinallisesti, eikä millään tavoin kiistanalainen aiheeltaan. Tarina on itseasiassa koko uran merkityksettömin, ja jää sivuseikaksi, vaikkei millään muotoa ole toki huonokaan.

On klisee luonnehtia elokuvaa maalaukselliseksi, mutta tässä tapauksessa ei ole muuta vaihtoehtoa. Lähes jokainen näytelmäelokuva jota on kuvailtu maalaukselliseksi, kalpenee Barry Lyndonille. Tämä elokuva on todellakin elävä maalaus, ja varsin kaunis sellainen. 1700-luvun loppua kuvaavalle tarinalle se onkin ilmeinen esitystapa, piirrokset ja maalaukset kun ovat se kuvallinen muoto jolla aikaa tarkastelemme.

Elokuvassa on kylläkin yksi häiriötekijä, joka liittyy Kubrickin maneereihin. Seesteisen tai vetelehtivän kuvan loittoneva zoomaus kohtaa vihdoin yliannostuksensa toisella puoliskolla. Pari kolme käyttökertaa auttamattomasti liikaa. Muuta vikaahan ei sitten varsinaisesti löydykään. Jos ei lasketa vielä lyhyttä hidastuskuvaa Barrysta nousemassa hevosvankkureihin elokuvan lopussa. Se oli tuon ajan klisee ja toisaalta sen voi ottaa jo hieman ironisesti.

Barry Lyndonissa kamera ei ole kovinkaan liikkuvaa sorttia. Se pysyy paikallaan, zoomaa tai korkeintaan vierii sivuttain. Poikkeuksina nyrkkeilymatsi, sotakohtaukset ja Lyndon kreivittären hulluuskohtaus. Kuvat on aseteltu millintarkasti ja ne muistetaan parhaiten poikkeuksellisen valaistuksensa ansiosta, joka on toteutettu puhtaasti kynttilänvalolla.

Kuvan lisäksi myöskään musiikkivalinnat eivät petä. Tälläkään kertaa. Siinä missä olen kiitollinen Kellopeli Appelsiinille, että se esitteli Purcellin Music for the Funeral of Queen Mary - Marchin, olen kiitollinen Barry Lyndonille että se esitteli Händelin Sarabanden.

Laatunäyttelijöiden kööri, mukaanlukien pari tuttua muista Kubrickin tuon aikaisista elokuvista, antaa varsin luotettavan oloisen kuvauksen 1700-luvun Englannista ja sen seurapiirielämästä, ja kaiken järjen vastaisesti myös Ryan O'Neil tekee loistosuorituksen. Tosielämän esikuva William Makepeace Thackereyn romaanille oli ilmeisesti melkoinen kusipääraiskaaja ja saamamme pehmo on kieltämättä mukavampaa seurattavaa tällä kertaa. Synkeä huumori on kyllä läsnä ja esittelee itsensä jo ensimmäisessä kohtauksessa. Komediallinen elokuva on sen jälkeen hyvin vähän.

Kubrick halusi kuvata elokuvan joka näyttäisi nimenomaan William Hogarthin maalaukselta. Tähän liittyen, elokuva on myös kuvattu kuvasuhteella, joka luo elokuvaan piirrosten ja maalausten laatikkomaisen rajauksen, eikä Kubrick muutenkaan pitänyt kapeammasta ja yleisimmästä kuvasuhteesta (1:1.85), koska se hukkasi hänen mielestään niin paljon käytettävää kuva-alaa.

Kubrick tunnetusti halusi elokuvansa televioon ja videojulkaisuihin ilman mustia palkkeja, ja turvasi kaiken informaation myös 16:9 kuvasuhteeseen kuvatessa. Barry Lyndonissa käytetty harvinaisempi kuvasuhde oli ongelmatapaus elokuvateattereissa, joista kaikilla ei ollut edes resursseja näyttää kuvaa oikein. Legendan mukaan Kubrick jopa toimitti osalle tarvittavat kankaat.

Barry Lyndonin oikea kuvasuhde herätti keskustelua pari vuotta sitten ilmestyneen julkaisunsa ansiosta. Kubrickin luotettu assari Leon Vitalin (esittää elokuvassa Lord Bullingdonia) ja Kubrickin projektorinkäyttäjälle lähettämä ohjeistuskirje sotivat toisiaan vastaan mikä totuus on. Vitali sanoo 1.77, Kubrickin kirje 1.66.

Tämän mittaluokan erot ovat käytännössä lähes huomaamattomia, mutta ilmeisesti uudenkin blu-rayn ylä- ja alapuolelta puuttuu häviävän pieni kaistale. Debatin aloittaminen kotikäyttöön tarkoitetun blu-ray julkaisun suhteen on kuitenkin mielestäni 1975 teatteriolosuhteisiin tarkoitettujen standardien ulkopuolella, joten annetaan olla. Sanotaan vain että elokuva näytti julmetun hyvältä ja hyvin rajatulta juuri sellaisena kun blu-ray kopioni sitä toisti.

Kellopeli Appelsiini (A Clockwork Orange, 1971)

Olen kohdannut parikin ihmistä, joiden lempielokuva on American History X kesken lopetettuna. Tositarina. Vastaanottajia on joka lähtöön ja siinä piilee rohkean elokuvaamisen riski. Väkivallan glorifioiminen on välttämätöntä jälkimmäisen puoliskon kannalta, mutta joitain katsojia kiinnostaa vain nähdä naapurin mamun hampaat katukivetystä vasten. Taiteellinen dilemma, jonka riskiin tarttumisesta voi joutua maksamaan kovan hinnan.

Kellopeli Appelsiinin ilmestyttyä sen alkujaksoa apinoitiin Lontoon kaduilla. Siitä syystä elokuva joutui syntipukiksi lukemattomille irrallisillekin tapauksille ja Kubrick veti sen lopulta pois Englannista loppuiäkseen. Sen saattoi nähdä lähes 30 vuotta kestäneen kiellon aikana vain import-kaseteilta tai bootlegeilta. Kubrick oli tiukka päätöksessään ja ajoi konkurssiin lontoolaisen indie-teatterin, joka yritti esittää elokuvan vaivihkaa 90-luvun alussa.

Kyseessä on kaikkien aikojen houkuttelevimpia nuorisoelokuvia, siksi se kai siihen maailman aikaan niin vaarallinen olikin. Kaikki jotka etsivät ja nauttivat äärimmäisyyksistä taiteessa ovat todennäköisesti löytäneet sen varsin aikaisessa vaiheessa. Äärimmäinen se ei ole ollut vuosikymmeniin, mutta koko audiovisuaalinen komeus jättää sen mieleen Beethovenin Yhdeksännen tavoin.

Iso osa krediitistä on annettava Wendy Carlosille, elektronisen elokuvamusiikin ja ambientin pioneerille. Jos parhaasta sovitetusta musiikista jaettaisiin palkintoja, Kellopeli Appelsiinin klassista musiikkia tulkitsevat Moog-raidat saisivat ääneni. Eikä epäorgaaninen musiikki ollut tuolloin vielä lainkaan yleistä, vaikka Forbidden Planetissa soi elektroninen score jo 15 vuotta aiemmin.

Kylmät väreet nousevat ensisekunneista. Kertoja aloittaa tarinan, kertoen oleellisen. Slangi soljuu miellyttävästi Wendy Carlosin (sillon vielä Walter) jumalaisen intron soidessa taustalla. Tuota kohtausta lähemmäs Kubrick-elokuvan ydintä ei pääse.

Kellopeli Appelsiini on väkivaltainen nuorisosatu, jossa Beethovenia ja väkivaltaa jumaloiva Alex drugineen terrorisoi lähitulevaisuuden katuja. Poikien iltapuhteisiin kuuluu maitobaarissa notkuminen ja kierros ultraväkivaltaa Lontoon yössä. Alex on ultraviileä pahis, kokovalkeat yllä, tekoripset silmässä, knalli päässä ja maaninen katse naamallaan.

Tarinan turhautunut nuoriso kuluttaa aikaansa kadehdittavan tyylikkäissä illanviettopaikoissa ja heillä on aina hauskaa harrastettavaa. Hauskalla harrastettavalla en tarkoita, että sitä haluaisi itse toteuttaa tai armahtaa niin tekevää, mutta heille se on parasta ajanvietettä ja inspiroiva sisältö elämälle.

Kubrick ei pelkästään rakentanut äärimmäisestä pahasta sellaista, että katsoja viehättyy siitä, vaan teki näennäisen hyvistä ihmisistä sellaisia, jotka iljettävät. Vanhemmat ovat saamattomia poikansa menoja arvuuttelevia vässyköitä, ja elokuvan ehkä ainoa viaton hahmo, uusi pullaa mussuttava vuokralainen on kaikista kuvottavin.

Rikollisuus ja pahikset kiehtovat ihmistä ja niitä ihailee kaukaa. Elokuvan kultti syntyy jengin tyylistä, eikä elokuvan kahdella jälkimmäisellä kolmanneksella ole siihen mitään merkitystä. Hidastettu jengin eteneminen on jokaisen dressman-henkisen kohtauksen esikuva. Samaa efektiä käyttävä Reservoir Dogs jäi myös pukutyylistään elämään.

Teos on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen käsittelee rellestämistä ja jengin sisäistä dynamiikkaa, keskimmäinen väkivallasta vieroittamista uudella kyseenalaisella menetelmällä ja viimeinen paluuta vapauteen. Tuntemuksiltaan halvaantunut nuori on parantumisen sijaan psykologisen hoitomuodon irvikuva. Elokuva tutkii näiden kolmen näytöksen ajan varsin moniulotteisesti ihmismieltä ja yhteiskuntaa.

Anthony Burgessin Kellopeli Appelsiini oli tuolloin paheksuttu pieni kulttipokkari, jonka elokuvaoikeudet omisti ennen Kubrickia The Rolling Stones. Teos on kirjoitettu pakkomielteisen luomisvimman aikana, joka oli seurausta Burgessin vaimon jouduttua raiskauksen kohteeksi. Tosielämän trauma siirtyi tarinaan, mutta sen sävy ei ole katkera, kirjailija käsittelee nuorisoa jopa olosuhteiden uhrina.

Kirjailija ei pitänyt sitä kirjallisena helmenään, mutta helmiä ovat sekä kirja että elokuva. Tarina on erinomainen, mutta jo kirjan kieli tekee siitä varsin mielenkiintoisen teoksen, johon palaa mielellään aika ajoin. Kirjaa varten on luotu kekseliäitä sanahirviöitä vilisevä nadsat-slangi, johon löytyy pieni sanakirja kirjan lopussa.

Kubrickin tyyli teettää taukoamatta uusia käsikirjoituksia on legendaarinen, mutta Kellopeli Appelsiinin hän kuvasi yksyhteen kirja käsikirjoituksenaan. Se on täysin sama stoori alusta loppuun yhtä väkivaltaetappia lukuunottamatta, joka jätettiin pois elokuvasta toiston ehkäisemiseksi. Kirjasta on olemassa kaksi erilaista loppua ja elokuvaan päätyi se huomattavasti kyynisempi.

Elokuva on täynnä synkkää huumoria ja yllättäviä ratkaisuja. Alex pokaa levykaupasta (2001: Avaruusseikkailu soundtrackin ääreltä), pari mehujäätä imeskelevää nuorisolaistyttöä mukaansa, esitelläkseen heille kuinka enkelten trumpetit ja paholaisten pasuunat soivat. Alexin esitellessä niitä soi Carlosin synteettinen versio William Tell Overturesta ja kuva kelaa moninkertaisella nopeudella. Sellaisen ei ikimaailmassa olettaisi toimivan ja silti se yksi elokuvan ehdottomasti parhaista kohtauksista.

Hahmot ovat hyvin surrealistisia, huvittaviakin. Esimerkiksi vankilajakson epämääräistä valvojaa kuvataan häiritsevällä sävyllä ja kirjailijan uhkaava äänenpaino jää elokuvan loppupuolella päähän soimaan. Vanhemmat ovat oma lukunsa, joista äiti tuntuu erehdyttävästi Unelmien sielunmessujen ressukan esikuvalta.

Roolisuoritukset Kubrick sai näyttämään pelottavan realistiselta tai yliampuvan tehokkailta sadistisella psyykenmurskaamisella. Elokuvassa on kohtaus, jossa Malcolm McDowellin silmiä pidetään väkisin auki koukuilla ja niitä kostutetaan tasaisin väliajoin silmätipoilla, näyttelijän ollessa sidottuna pakkopaitaan. Kuulostaa vanhalta kiinalaiselta kidutusmenetelmältä, eikä ihme että tarpeeksi monen uusintaoton jälkeen pakokauhu alkaa olla aitoa.

Myöhemmin saman näyttelijän pää upotetaan lihaliemellä värjättyyn sammioon, samalla kun tätä hakataan pampuin ympäri kehoa, pään ollen veden alla epäinhimillisen pitkän aikaa. Kohtaus otettiin niin monta kertaa uudestaan että näyttelijä alkoi voida fyysisesti pahoin jo pelkästä hajusta.

Juuri tuo jälkimmäinen kohtaus tuntuu ehkä kaikista karmaisevimmalta. Pamputtajat ovat hieman tämän maailman ulkopuolelta ja kohtaus tuntuu jatkuvan ja jatkuvan. Elintärkeää siinä on jälleen kerran Carlosin musiikki. Sen kammottavat soundit kaikuvat jonnekin syvälle tajuntaan. Se tuntui uskomattomalta kohtaukselta ensikerran ja se tuntuu uskomattomalta vieläkin.

Musiikki, jonka kaikki elokuvan nähneet ainakin muistavat on Singing in the Rain, jota lauletaan uhreja terrorisoidessa. Sen löytö elokuvaan on täysin sattuma. Kubrickin metodeihin kuului odottaminen, ja viikon kuvausten jälkeen se ilmestyi kohtaukseen kuin tyhjästä. Malcolm McDowell tanssahteli loputtomien otosten välillä ja Kubrick tarttui siihen, näyttelijän laulaen samalla ainoaa osaamaansa laulua.

Kohtaus otettiin purkkiin ja Kubrick lähti siltä seisomalta ostamaan oikeudet Gene Kellyn alunperin esittämään musikaaliraitaan. Ja kuinka olennainen tuo kohtaus on? Erittäin. Jos Kubrick olisi tyytynyt jo ensimmäisiin perushyviin otoksiin, olisi hänen tuotantonsa yhtälailla perushyvä. Meillä olisi ehkä enemmän elokuvia Kubrickilta, mutta kiinnostaisivatko ne meitä?

"Chaplin had all content and no style, to me Eisenstein has all style and no content." - Stanley Kubrick

Loppukaneettina sanottakoon että pidän joitain Kubrickin lausuntoja hieman merkillisinä. Kuvittele vedenäärikivetys Chaplinin Kaupungin valoissa ja vastaava Kellopeli Appelsiinissa (ja Barry Lyndonissa). Mieti lähikuva Chaplinin kasvoista Kaupungin valojen lopussa ja kaikkia Kubrickin lähiotoksia. Nykyajan viimeinen kuva ja vaikka Kellopeli Appelsiinin tunnelikohtaus. Nämä mielessä ei voi pelkästään sanoa että Chaplinilla oli tyyliä, vaan myös Kubrickin kuvien olevan paikoin varsin samankaltaisia.