Spring Breakers (2012)

Harmony Korine: Spring Breakers (2012)

Spring Breakersin mainoslause toteaa, että aurinko voi tuoda ihmismielen synkän puolen esiin. Saman se tekee Suomen elokuvateattereille. Saat valita ihan itse iltapuhteeksi jotain supersankarispektaakkelin ja tietokoneanimaation välillä, jälkimmäisen saat 3D-versiona, perinteisenä, dubattuna tai orginellina.

Se ei tietenkään ole mitään uutta, eikä ole tämä Harmony Korinen kohahduttajakaan. Vain vähän voi lisätä Spring Breakersin saagaan, sillä analyysiä siitä riittää, mutta kun se saapui tänne Lahdenkin ohjelmistoon tällä viikolla, ansainnee se maininnan. Etenkin kun se on kesäelokuva joka kannattaa käydä vilkaisemassa. Kirjoitin siitä aiemmin täällä.

Pelottava ja surullinen esitys tämän vuosikymmenen MTV-johdannaisista unelmista ja ihanteista. Biletystä, tissejä, huumeita ja väkivaltaa. Nuorisokulttuuripornoa. Silti niin paljon enemmän. Pakkohan sen on olla?

Lyhyesti - on spring breakin aika ja vähäpukeiset tytöt haluavat bilettämään sinne missä heidän kaltaisensa ovat. Käteistä uupuu, ryöstetään vesipyssyllä huoltoasema, lähdetään matkaan, vedetään kooma ja joudutaan virkavallan huostaan...

...josta paikallinen räppijumalan irvikuva lunastaa tytöt possensa jatkoksi, näyttäen heille millä todella on elämässä merkitystä: aseiden, huumeiden, rahan ja Scarfacen katselukertojen määrällä. Hetki hetkeltä peli käy vakavammaksi.

Tärkein saavutus elokuvalla on sen tulkittavuus, jota on lähdettävä purkamaan koko elokuvan olemassaolon motiivista. Pelkäksi parodiaksi se on aivan liian vangitseva ja puhutteleva, vaikka hip-hop -skene jonka tytöt kohtaavat on kaikista itsestäänselvimpien kliseiden summa, ja tytöt itsessään Britney-myytillä ratsastavia ex-mikkihiiri klubilaisia jotka päätyvät Pussy Riot -henkisiin myssyihin sonnustautuneiksi kostajiksi.

Korine on iskenyt elokuvaansa paljon kiehtovia pop-ilmiöitä sivuavia oivalluksia ja ehkä alitajuisiakin täkyjä. Rahassa kylpeminen lainaa Mario Bavan sarjakuvafilmatisointia Danger: Diabolik (1968), ja tuo pieni ele sai itsenikin katsomaan tuon italo-kulttiklassikon uudestaan. Spring Breakers mielessä Danger: Diabolikista tulikin mielenkiintoinen vastakappale katsottavaksi. Aikaansa sidottuja kumpikin, ajanmukaisine asuineen. Psykedeelisistä muotiluomuksista neon-naruihin.

Elokuvalla on omituinen ote vielä pitkään sen katsomisen jälkeen. Hahmojen ikoninen kuvaus tekee juuri näistä bikinibeibseistä täydellisen vertailukohdan tosimaailman suurien unelmien etsijöille.

Ymmärtääkseen elokuvaa lainkaan on tottakai tunnettava tämän vuosikymmenen MTV-kulttuuri. Tämä toimii myös toisinpäin, ymmärtääksesi mitä kyseinen kulttuuri 2010-luvulla on, katso tämä elokuva.

Kanava joka tarjosi aikoinaan paljon erilaisia musiikkiohjelmia, videotaidetta ja yksittäisille artisteille omistettuja viikonloppuja, muuttui silkaksi turhamaisuuden ylistyslauluksi.

Tämä elokuva tiivistää nykyaikaisen hedonismin ja itsekkyyden, puhumattakaan omien ideoiden puutteen räikeäksi turhamaisuuden ja kieroutuneen amerikkalaisen unelman kollaasiksi. Elokuvalla sen enempää kuin yhdelläkään sen hahmolla, ei ole ainuttakaan omaa ajatusta.

Mainittu anti-musiikkikanava on muuttunut suurelta osin seuraamiskelvottomaksi. Sen ohjelmatarjonta kelpaa lähinnä lietsomaan yhä enemmän vihaa ja inhoa amerikkalaisuutta kohtaan. Kanava tuottaa myös omia tv-elokuviaan.

Ironista onkin, että Spring Breakers on hyvin lähellä sellaista. Elokuvan sävyssä on kuitenkin se pienen pieni vivahde, joka ne erottaa toisistaan. Mutta mitä jos Harmone Korine olisi ohjannut tämän saman elokuvan salanimellä ja se olisi julkaistu MTV:n tuotantona? 3.5/5

Serbian film (Srpski film, 2010)

Srdjan Spasojevic: Serbian film (Srpski film, 2010)

Tässä sitä nyt ollaan. Älä katso tätä elokuvaa. Marttyyrien ihmislihan kuorintametodit saattavat tuntua pienen hetken inhottavilta, tai Human Centipedien suusta-anukseen menetelmällä leikeltyjen ihmistuhasjalkaisten katselu tarpeettomalta shokeeraukselta, mutta eivät ne oikeasti ole kovinkaan syviä jälkiä jättäviä myöhäisillan ällötyksiä.

Siinä missä Salón tai Cannibal Holocaustin kaltaiset pahennuksen kruununjalokivet eivät toisella katsomiskerralla tee enää suurta vaikutusta, A Serbian Film pitää pintansa ärsyttävän ja alhaisen provokaationsa avulla ikuisesti.

Elähtänyt pornotähti joutuu snuff-elokuvien maailmaan, kokemaan ja tekemään asioita jotka ovat itsetarkoituksellista tabujen halkomista. Pätevä rikosmysteeri-henkinen juoni yhdistettynä kohtalaisen hyvään elokuvantekemiseen on pilattu rimanalituksilla, joissa sanotaan ja näytetään liikaa.

Tajunnasta pyyhkiytynyt väkivaltainen ilta palaa fläsäri kerrallaan. Pornotähden viimeisen keikauksen ohjaaja on sananmukaisesti ohjannut sätkynukkeaan tekemään kaiken haluamansa. Ja tämän kaverin halut todellakin jakaa (toivottavasti) aniharva. Tämä kaikki metaforana elämiselle nykyajan Serbiassa. Harvinaisen huonona ja epäuskottavana sellaisena.

Kuin paljon haluatkin provosoida, tulisi kriittisyyttä löytyä lapsinäyttelijöiden käyttöön. Ongelma onkin siinä, ettei tämä elokuva olisi se mikä tahtoo olla ilman alhaisenkin moraalin puuttumista.

Serbiassa ei ole sensuuria tai elokuvilla ikärajoja. Voitaisiin siis lohkaista vanha kunnon tätä elokuvaa ei olisi voitu tehdä muualla kuin Serbiassa. Sanotaanko että missään muualla ei ainakaan olla näin epätoivoisia.

Serbian Film on osoitus serbielokuvan laadullisesta päännostamisesta, aivan kuten muutama muu raju elokuva lähivuosilta, mutta hyvistäkään puolista huolimatta ohjaajalle satanutta vihapostia ei voi millään muotoa tuomita. 2/5

The Bluebeard (Barbe bleue, 2009)

Catherine Breillar: The Bluebeard (Barbe bleue, 2009)

Catherine Breillat on tunnettu hieman häiritsevistäkin seksuaalisuutta käsittelevistä elokuvista. Rakkautta & Anarkiaa festareilla aikoinaan näytetyt Breillatit tulivat tutuksi SubTv:n ja Nelosen tv-esityksistä vuosivälillä 2005-2007. Sisarelleni, Romance ja Sex is Comedy näytettiin tuona aikana kukin pariin kertaan. Elokuvasovitus Siniparrasta poikkeaa tutusta kaavasta päällisin puolin.

Juuri Charles Perraultin versioon kansansadusta kiteytyy paljon olennaisia asioita siitä, mitä Breillatin aiemmat elokuvat ovat syvimmiltään. Synkkiä, varoittavia tarinoita nuoren tytön uteliaisuudesta ja vaaroista joita aikuistuminen tuo mukanaan.

Suoran sovituksen sijaan elokuva kerrostaa tarinan nuorten tyttöjen lukuhetken lomaan. Pikkuvanhalla nuoremmalla- ja pelokkaammalla vanhemmalla siskolla on tietynlainen valtataistelu meneillään, joka kertautuu tarinassa tarinan sisällä. Paljon hyviä ideoita, muutamia nättejä kuvia.

Kaikkiaan elokuva ei tuo niin paljoa kuin sillä olisi ollut potentiaalia. Lavastukseen käytetty vaiva menee hukkaan kun kuvaus ja leikkaus on epäinnostavaa. Sen lisäksi musiikin ja äänten laiminlyönti on kohtalokas virhe. Mielenkiintoinen, vajaaksi jäävä lisäys genreen. Trilogiaksi aiotun satusovitusten sarjan toisena julkaisuna seurasi vuotta myöhemmin Sleeping Beauty (2010) eli Prinsessa Ruusunen. 2,5/5

ForeBears (2013)

Marie Cachet: ForeBears (2013)

Ranskalaisella maatilalla asuvat Varg Vikernes ja Marie Cachet eivät ole mitään unelmakansalaisia. He ovat aktiivisia ja luomisvoimaisia, mutta blogitekstien sisältö on tuoreisiin asekauppoihin nähden ymmärrettävä syy aiheuttamaan huolta, joka johti tiistaina pidätykseen. Kyseessä oli lähinnä pieni varotoimena toteutettu näpäytys, tai ehkä vain karkea virhearviointi. Seuraavaa päivitystä heiltä saakin odottaa mielenkiinnolla.

Neljättä lasta odottavalta pariskunnalta on julkaistu tänä vuonna elokuva, ForeBears, joka on kuten Marie Cachet sitä itsekin kuvailee, amatöörimäinen ja kokeellinen elokuva.

Se perustuu egyptiläiseen Kuolleiden kirjaan, muinaiseen Karhukulttiin ja neandertalinihmisen tapaukseen(?) Varmasti monelle yksinkertaisesti huonoa elokuvaa huonosta ihmisestä. Oma vetovoimansa siinä kuitenkin on ja valikoidulle joukolle se on erittäin antoisaa katseltavaa.

Nettikirjoittelut on laput silmillä tulkittuja historiankirjoja ja valikoitua tilastotiedettä, mutta tämä on parhaimmillaan kaunista. Pidän surullisena että vanhat kulttuurit tuhoutuvat ja sulautuvat hiljalleen yhteen, ja olen täten kiinnostunut heidän muinaisen Euroopan tutkielmistaan, harmi vain että heidän on pitänyt pilata kirjoituksensa vihamielisillä älyttömyyksillä. Vaikken koe elokuvan vajoavan siihen tai sen loukkaavana ketään, mistä sitä tietää mitä rivien väliin on yritetty asetella kun kuvat ja sanat ovat yksi mystinen krypto.

Marie on vastuussa lähes kaikesta. Varg esittää itseään ja hänen yhdenmiehenbändinsä Burzum on säveltänyt kaikki elokuvan musiikit. Kuvamateriaalia on jonkin verran muualtakin haalittu, mutta kaikki sointuu mukavasti kuvaan, joka ei ole lainkaan niin pahan näköistä kuin alku antaa odottaa.

Julkaisun ulkoasu, tekstien taustalaatat, fontit ja feidaukset on kaikki melkoista skeidaa. Kuvankäsittelytaidoista on aika ajanut ohi kauan sitten. Kaikki tuo muistuttaa omista kokeiluista aikana, jolloin ei vielä sisäistänyt ettei se Papyrus-fontti vain yksinkertaisesti ole kovinkaan hieno. ForeBears ja uusi Burzum-albumi käyttävät molemmat juurikin kyseistä kirjasintyyppiä.

Sikäli kun elokuvaa ei tule kukaan ikinä katsomaan, jaan sisältöä tässä hieman yksityiskohtaisemmin. Karkeasti kolmeen lohkoon jaoteltava teoksen ainoina näyttelijöinä on Marie lapsineen, päähenkilönä itseään esittävä Varg.

Jahka kivuliaan pitkät, rumasti ladotut ja häivytetyt alkusanat saadaan alta pois, päästään suoraan keskelle toimintaa. Varg pänttää intensiivisenä tietokirjallisuutta, makoilee ladossaan kivääri kainalossa, kokkailee kollareissaan, tankkaa, ajelee maastokuvioisella autollaan ja teroittelee keskiaikaisia miekkojaan, asioita mitä nyt ihmiset yleensä tekevät.

Elokuvan ensimmäinen kolmannes koostuu pääosin Vargin arkiaskareista, elämästä Norjassa ja Ranskassa. Cachetin mainitsema kokeellisuus esiintyy muutamina hämmentävän typerinä toisto-, rajaus- ja leikkauseleinä, ehkei ihan Slipstream-typerinä, mutta, noh, typerinä (kts. Varg juomalasin kanssa ja lintu verkolla verhoillun ikkunan äärellä - huh mikä metafora!)

Kylmäävin kohtaus on Vargin hyvin ohimenevästi kuvattu silmäys Fantoftin uudelleenrakennettua sauvakirkkoa kohden. Kyllä vain.. vanha kunnon Fantoft stavkirke! Se on noussut uudelleen tarkkana kopiona samalle paikalle Vargin linnatuomion aikana. Kruunu ajatuksestasi, Varg.

Mehän emme voi puhua paluusta rikospaikalle, sillä vaikka miestä syytettiin muiden kirkkojen ohella myös kyseisen kirkon polttamisesta, häntä ei ikinä tuomittu siitä. Kirkosta, jonka vastapalanut raunio koristi aikoinaan Aske ep:n kantta, jonka alkuperäisen painoksen ostaessa sai mukana sytyttimen.

Vargin haahuiltua tarpeeksi, elokuva siirtyy ajassa kauemmas menneisyyteen, vaikka onkin vaikea sanoa kuinka paljon tämän perheen touhusta on lavastettua ja kuinka paljon normiarkea. Pellavapäiset lapset kärkkyvät seipään varressa kalaa purosta, äiti jousipyssyn kanssa riistaa metsältä. Tuli isketään kivillä ja kaikki tehdään itse ja luonnossa.

Luontokuvaus on kaunista ja eläimiä saa ihastella paljon. Koko perhe on puettu luonnollisesti sataprosenttiseen eläimen nahkaan ja turkkiin (ja simpukoista tehtyyn myssyyn), jotka ovat krediittien mukaan kaikki Marien itsensä valmistamia. Vargin kokocamouflage luultavasti poislukien.

Toki heidän idyllisen perheretkensä kuvaus aiheuttaa mielleyhtymiä valkoisen rodun romantisoimisesta, mutta olennaistahan se asiayhteydessään onkin. Kuvat ovat parhaimmillaan maalauksellisen kauniita ja auringonpaahteisessa pellossa tarpovaa perhettä ja eläinkuntaa katsellessa mieli lepää.

Läpi kahden kolmanneksen elokuvassa on kuultu vain uutta Burzumin instrumentaalia neo-folk ambientia, eli yhtäkuin pari kuukautta sitten ilmestynyttä kymmenettä studioalbumia, Sôl austan, Mâni vestan. Lopussa kolutaan aikojen saatossa komeaan kuntoon muovautuneita Presquen luolistoja, jolloin pauhaa edelliseltä levyltä, Umskiptarilta, lohkaistu kappale Gullaldr.

Gullaldrin lisäksi Vargin ääni kuuluu vain parin kuiskatun rivin verran läpi koko elokuvan jatkuvan tarun kertojaäänenä. Perheen lapset puhuvat sujuvasti norjaa puolen välin tienoilla. Suurimman osan ajasta kuvat hoitavat puhumisen. Onneksi. Se varmasti pelastaakin koko elokuvan.

En kai voi erityisesti suositella tämän porukan tukemista. Täytyy silti sanoa elokuvan olleen hyvin antoisa hieman samassa mielessä kuin mainio Nocturno Culton Darkthrone-elokuva The Misanthrope (2007). Merkityksetöntä huuhaata, kiehtovasta sakista.

Loppukaneettina todettakoon, ettei uudesta Burzum-albumista (Sol Austan, Mani Vestan) ole paljoakaan kerrottavaa jälkipolville. Varg on sanonut sen olevan jotain mitä ei ole ikinä ennen kuultu. Sanotaanko nyt näin, että Varg on ollut kauan vankilassa ja kuuntelee musiikkia suppeasti - tämä levy ei tosiaankaan tuo mitään uutta musiikkimaailmaan. Kaihoisaa hidastempoista elektronista himmailua, muutamia tunnelmallisia hetkiä. Vaikka ensimmäinen raita lupailee suurempia, kyseessä taitaa olla tilannelevy, jonka äärelle tulee kaipaamaan harvoin jos koskaan.

Saako muusikko-murhaaja-kirkonpolttaja Varg Vikernes jälleen uuden lisänimen?

Epätodellinen yhteensattuma, mutta alunperin piti kirjoittaa tänään Varg Vikernesin ja Marie Cachetin tuoreesta elokuvasta ForeBears (2013), jonka sain tänään katsottua. Elokuvan katsomisen luonne ja koko aiheesta kirjoittamisen merkitys muuttui aika radikaalisti, kun tänä samaisena päivänä uutisoitiin Vikernesin ja Cachetin vangitsemisesta Ranskassa massamurhan suunnittelusta epäiltynä.

Uutisoinnin perusteella syytökset on kehitetty täysin leväperäisin pelkoon pohjautuvin perustein, mutta median uutisointi on tavalliseen tapaan hyvin sattumanvaraista. Vikernesillä on äärimmäisen vahvoja rotupuheita ja murhatausta, joten olisi silmätikkuna pienemmästäkin. Puhumattakaan että olisi jo vihattu muutenkin, mutta älköömme tuomitse massamurhan suunnittelusta ennen kuin on näyttää vedenpitävää todistetta. Vikernes julistaa muinaisten esi-isien tapojen, eurooppalaisen kulttuurin ja pakanauskonnon puolesta, mutta omien lasten kasvattamisella näihin asenteisiin.

Vikernes on toisaalta kova julistamaan asioita ja vaihtelemaan myöhemmin lausuntojaan. Arvaamaton mies, josta riittää enemmän myyttejä kuin faktaa. Uutisoinnissa hänet on tituleeraattu Breivikin kannattajaksi, sympatiseeraajaksi, jopa työn jatkajaksi, vaikka hän on tuominnut Breivikin teon alusta asti. Utøyan saarella toimitetun massamurhan tekijä valitti norjalaisen vankilajärjestelmän yllyttävän itsemurhaan, johon Varg totesi aihetta koskevassa jutussaan mm. toivovansa hänen sitten tekevän sen.

"To Breivik I can only say I hope you do kill yourself. You have killed more Norwegians than the entire Muslim population in Norway has done the last 40 years, and you claim to be a Norwegian nationalist and patriot fighting (alongside your Jewish masters) against Islam, to protect us against their crimes!? I am sorry to say so, but you have made a big mistake. Islam has been imported to Europe by Jews, so that guys like you would run to the Jews and fight for them like you did when you murdered future mothers of Norwegian children. Death to you and to all other "European" Zionists out there as well! You are the main problem for Europe, because guys like you allow the Jews to run Europe into the ditch. The Jews would not have been able to do anything to us if it hadn't been for Christian losers like you!

With that said, I think it is about time we draw the line here. If you, dear European nationalists, really want to save Europe (as a biological term) you have to realise that the only thing to do is to cast aside all Christian and other international nonsense and embrace only the European (i. e. Pagan) values and ideals and if you like the European deities as well. If you work for Christianity in any way you work for the Jews. Plain and simple."

- Varg Vikernes (Burzum.org - War in Europe: Part V - Breivik Unveiled)

Täytyy sanoa, että mies on lievästi sanottuna omistautunut aatteilleen ja maailmankatsomukselleen, joka esiintyy keskivertoihmiselle täysiverisenä sosiopaatin harhaisena holismina ja kapeakatseisena utopiana. Otetaanko esimerkkinä vaikka Vargilta vankilasta vapauduttuaan ilmestynyt kirja, Sorcery And Religion In Ancient Scandinavia (2011). Tietokirja Euroopan, ihmisten, eläinten, uskonnon, taikuuden ja julmalten historiasta. Tietokirja ilman lähteitä, koska kaikki tieto aikojen alusta lähtien, on Vargin itsensä päättelemää.

Aivan samalla tavalla Vargin ranskalainen puoliso, Marie Cachet, on muinaisen eurooppalaisen kulttuurin pyhä sanansaattaja. Heidän tuore yhteinen elokuvansa, Kuolleiden kirjaan (Egypti) pohjautuva ForeBears on kertomus Vargin kivikaudella eletystä edellisestä elämästä, samalla kun toimii Vargin (tämänhetkisen elämän) elämänkerrallisena viitteellisenä kuvauksena.

Vargilla on vahva taipumus muinaisen kaipuuseen, jonka hän on myös esittänyt yksioikoisesti. Hänen mielestään taide on suorassa linjassa sen vanhuuden kanssa, siihen pisteeseen asti, että toteaa aiemmin mainitussa kirjassaan luolapiirrosten olevan kaunein taiteenmuoto mihin ihminen on koskaan kyennyt, ja ettei ihminen ole ennen niiden tekemistä taidetta tarvinutkaan, sillä tajusi taivaanrannan katselun riittävän.

Varg on mielenkiintoinen seurattava ja olen itse taipuvainen kiinnostumaan mielenkiintoisista taiteista, jopa ennemmin kuin ns. hyvistä. Se kattaa tämän rikollisenkin henkilön kokonaisuutena, sen sijaan että olisin kiinnostunut pelkästään musiikista, joka kallistuu omassa mielessäni ennemminkin ns. hyvän puolelle. Black metal - siinä missä ambient - ei avaudu kaikille kuulijoille, ja heille sanottakoon että tämä mies on tehnyt muutamia kaikkien aikojen parhaista black metal -kappaleista ja -albumeista. Mielipide toki, mutta varsin yleinen. Vankila-aikana jo olosuhteiden pakosta tehdyt syntikkalevyt, sen enempää kuin elokuvan soundtrackinakin toimiva uusin albumi eivät kuulu ambient-musiikin parhaimmistoon, vaikkeivät huonoja ole nekään.

Itse musiikkiin kohdistuvilta mielipiteiltäkään ei ole aikojen saatossa vältytty. Varg on tuominnut luonnollisesti mm. kaiken black metalin. Vargin ensimmäinen vastalause ja genren (itse asettamien) trendien vastustaminen alkoi ironisesti Filosofem albumilla (nauhoitettu 1993, julkaistu 1996), josta tuli sittemmin käsitteen "black metal" kaikista merkittävimpiä ja jäljitellyimpiä julkaisuja. Vankila-aikanaan Varg julisti kieltäytyvänsä koko musiikkityylistä, koska se on pohjimmiltaan syntynyt mustan väestön keksimästä rock-musiikista. Vapauduttuaan hän julkaisi kuitenkin perinteiseksi black metal -musiikiksi luettavaa musiikkia, josta itse käyttää nimitystä "metalli". Darkthronea lukuunottamatta hän on julistanut kaikki muut skenen edustajat säälittäviksi rotiksi ja matkijoiksi.

Jälleen kerran voi joutua puolustelemaan arvostavansa kaikesta huolimatta tätä miestä, Varg Vikernesia, vaikkakin vain hänen musiikkinsa vuoksi, mutta asetelkoon mies itse sen mitä asiasta on sanottava:

"I don’t think Burzum has ever even addressed religious matters, other than describing different European myths. Burzum is not a political or religious band, or even an anti-religious band. Burzum is music; art if you like, and the interpretation of art lies in the eye of the beholder. I might be Nordic, heterosexual and have a Pagan ideology myself, but why would I expect the fans of my music to be just like me?

I am a narrow-minded ultra-conservative anti-religious misanthropic and arrogant bigot, alright, and I have a problem with just about everything and everyone in this world, but I am not demented, and if those who are not like me are able to enjoy my music that is all fine by me. Be a Christian-born black gay feminist converted to Judaism for all I care, or worse; a Muslim. Just stay off my lawn… :-)

Oh, and I may add that I have a problem with most Nordic heterosexuals with a Pagan ideology as well."

- Varg Vikernes  (Stereogum.com)

Palaan siihen elokuvaan sitten joku toinen päivä.

Leisure Suit Larry Reloaded (2013)

Al Lowen rakastettavan luuserihahmon, Larry Lafferin, ensimmäinen seikkailu vuodelta 1987 - Leisure Suit Larry 1: Leisure Suit Larry in the Land of the Lounge Lizards, jossa ikääntyvä peräkammarin poika etsii rakkautta, on ehdottomasti viiden tärkeimmän ja legendaarisimman seikkailupelin joukossa kautta pelihistorian. Se on saanut Lowen ja faniporukan teettämin talkoorahoituksin nyt uuden versionsa.

Sierra julkaisi ensimmäisen remaken nopeaan tahtiin kehittyvien tietokonetehojen vuoksi jo 1991, point 'n click -ohjauksella ja vga-grafiikoilla. Kummassakin versiossa on omat puolensa, ylipäätään kaikki Sierran tekstipohjaisilla komennoilla ohjailtavat pelit olivat käypä täky oppia englantia jo pienenä, mutta hiirellä nakuttelu säästi huomattavan määrän vaivaa keksiä välillä melko absurdejakin käskyjä.

Päivitys on tuonut Larryn siinä määrin tähän päivään, että sillä on potentiaalia saada uusiakin faneja. Pääkohderyhmä on silti vanhan koulukunnan pelailijat, joille on keksitty hieman uusiakin haasteita juonenkulussa. Aluksi peli vaikuttaa olevan todella uskollinen alkuperäisille puzzleille, mutta sen lisäksi että vanhoja ratkaisuja on modailtu, loppua kohden kierretään kokonaan uusi haara läpi.

Mahdoton lähteä huutelemaan kauan pelin läpäisy kestäisi ummikkona, luultavasti muutamia päiviä. Vanhoilla tutuilla ei välttämättä montaa tuntia kulu. Monta kertaa vanhat versiot läpipelanneena meni reilu kolme tuntia naatiskellenkin, josta kolmannes oli uusia haasteita. Parhaita palojahan ovat dialogit ja kertojaäänen sarkastiset kommentit, joten kiirettä ei sinänsä kannata pitää.

Graafisesti peli on periaatteessa ihan nätti, osittain hieman turhankin terävä ja räikeä. Pidin itse ysärinalun vga-grafiikoista, joiden suttuisen marmoriset ja pastellisävyiset kuvat muodostuivat olennaiseksi osaksi Larryjenkin kokonaisfiilistä. Tässä mennään samoilla linjoilla kuin Sierran pelisarjojen päätösosilla aikoinaan, eli jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin. Loogista kai niinkin.

Siitä lähtien kun Sierra myytiin ja LucasArtsilta loppui kiinnostus seikkailupelien tuottamiseen, oli pitkään jokainen uusi seikkailupeli suuri tapaus, itselleni ja varmasti aika monelle muulle seikkailupelien parissa aikaansa viettäneille. Omistautunut fanipohja on mahdollistanut lukuisia korvikkeita vuosien varrella. Pienet omakustanteet ovat jatkaneen sarjoja, tehneet uusia versioita tai nostaneet hattua alkuperäistarinan lomasta.

Tähän asti ehdoton helmi fanitöistä on ollut AGD Interactiven King's Quest -trilogia, etenkin sen kolmas osa, joka ei valehtelematta jää lainkaan taakse Sierran töistä parhainakaan päivinä. Parasta mitä seikkailupeligenrelle on tehty aikoihin ja pelien lataaminen on täysin ilmaista.

Kyseessä on täydellinen kunnianosoitus, jossa on säilytetty parhaat puolet kaikkien aikojen parhaista peleistä, lisäillen sekaan paljon uutta haastetta perinteitä mukaillen. Heidän konseptinsa on esittää pelit klassisella lookilla, pienemmällä resoluutiolla ja maalauksellisilla taustoilla. Vetoaa itseeni, mutta Larryssa menee sujuvasti terävämpikin kuva.

Uusi Larry on erittäin tervetullut tulokas, luulisi jatkoa piisaavan jos peliä riittämin tuetaan. Toinen osa, Leisure Suit Larry Goes Looking for Love (in Several Wrong Places) on aina ollut mielestäni sarjan heikoin lenkki, mutta ehdottomasti odottaisin innolla uutta versiota vaikka siitä. Jo pelkästään uusi audiovisuaalinen ilme ja uudet vitsit tekivät tästä pelistä houkuttelevan, joten miksei siitäkin.

Musiikki toimii mainiosti taustalla, vaikka vain pari kappaletta tulee esiin öisen jatsahtavasta hissimusiikkimatosta. Lowen hyvänmielisen imelä korvamato-teema toistuu öisissä säkeissä toki monasti, ja diskoteekin lattialla se pääsee oikeuksiinsa. Parin sulavan saksoveisun ohella se on le shit, kuuntele. Tiedä sitten voiko teema avautua samalla tavalla peliä aiemmin tuntemattomille.

Tämän uuden Larryn pelattua otin vihdoin ohjelmaani Telltale Gamesin episodipohjaisen Tales of Monkey Island -sarjan, joka jatkaa LucasArtsin luomaa wannabe-merirosvoseikkailua Guybrush Threepwoodin kanssa. Ensimmäisen chapterin jälkeen on todettava Larrylla olevan aavistuksen verran miellyttävämpi suunta käyttöliittymältään ja grafiikaltaan, mutta myös apinasaaren uudet puzzlet ja huumori ovat osoittautuneet hyvin positiiviseksi yllätykseksi.

Leisure Suit Larry Reloadedin voi käydä ostamassa vaikka gog.comista. Hinta on suhteellisen korkea, mutta siihen sisältyy paljon tukea genreä kohtaan. Gog.comista löytää kuitenkin vastapainoksi vanhat klassikot halvalla. Pelit ovat huokeita jo sellaisenaan, mutta erillisiä tarjouksia odotellessa saattaa saada vaikka puolikin tuotantoa pelitalolta elokuvalipun hinnalla. Esimerkiksi viime viikolla sai 24 tunnin ajan kaikki Sierran Quest-pelit alle taalalla kappale. Larryt sen sijaan olivat pakettina tarjolla hieman aiemmin.

Napoleon - A Screenplay by Stanley Kubrick (1969)

Kevyenä kesälukemisena, vielä toistaiseksi filmaamaton projekti, jonka Steven Spielberg on ottanut toteuttaakseen tv-sarjana. Teksti, jonka pystyy oudolla tavalla visualisoimaan mielessään juuri sellaisena kuin sen kuvittelisi Kubrickilta näkevän. Barry Lyndon toimii viitteellisenä lähdeaineistona parhaiten. Mielessään visualisointi kannattaakin tehdä nyt, ennen kuin spielbergmainen näkemys on syövyttänyt nämä kuvaamattomat kuvat ikiajoiksi (kts. A.I.)

NAPOLEON - A Screenplay by Stanley Kubrick (1969)

PS. Kubrick -setin arpominen on muun toiminnan ohella hieman viivästynyt, mutta arpa kertoo voittajan kantavan nimimerkkiä horrendous. Kiitos osallistujille.