Tom DiCillon uuden The Doors-dokumentin mielenkiintoisuus ei niinkään koostu uusista paljastuksista tai salaliittoteorioista, vaan tutun tarinan kertomisesta ennenjulkaisemattomien videomateriaalien ja Johnny Deppin kertojaäänen kanssa. Vanhoja klassikkoklippejäkin on tietysti paljon, mutta ennennäkemättömien löytöjen määrä on silti yllättävän suuri. Kokonaisuus on saatu erittäin sujuvasti kasaan eikä koko lähes puolentoista tunnin aikana tule yhtäkään turhaa kohtaa. Sitten taas jos tarina ja bändi on ennalta tuntematon, ei voisi paremmin sitä esitellä kuin tällä luomuksella.
Bändinä The Doors on itselleni yksi tärkeimmistä, luultavasti ensimmäinen bändi jota olen todella diggaillut, jopa alle kouluikäisestä aina näihin päiviin asti, levyt kun on sellaista joihin ei kyllästy koskaan. En usko, että olisin ikinä ennen ollut elokuvateatterissa jossa jokainen yleisöstä katsoo leffan hievahtamatta lopputekstien loppuun asti, The Doorsin musiikki kun soi.
Dokumentti ei myöskään ole liian kaavoihin kangistunut tai haastatteluvetoinen, vaan musiikin ja kuvien juhlaa, joka tarkoittaa sitä että sen voi katsoa uudestaan ja uudestaan. Ennennäkemättömät lopunajan pätkät joissa parrakas Jim Morrison ajaa autolla erämaassa, ovat jakaneet kriitikot toteutuksensa puolesta kahteen leiriin. Jopa enemmän olen lukenut haukkuja, sillä otoksiin on ympätty radiolähetys jossa kerrotaan laulajan menehtyneen. Tällä ratkaisulla on ruokittu legendaa, jonka mukaan Morrison olisi vielä elossa. Jotkut eivät edes usko että materiaali olisi aitoa, vaan epäilevät hahmoa maskeeratuksi Johnny Deppiksi. Deppin ei tosin alunperin pitänyt edes olla mukana projektissa, mutta koeyleisö ei pitänyt ohjaajan alkuperäisestä ratkaisusta toimia kertojana itse.
The Doorsista on tehty aiemmin joitakin dokumentteja, koskien historiaa ja kuolinspekulaatioita, sekä Oliver Stonen hittileffa The Doors (1991), joka on yksi harvoista onnistuneista rokkarin muotokuvista, Morrisonina parhaan suorituksensa tekevä Val Kilmer. Tämä uutukainen ei jää vähääkään The Doorsia käsittelevien teosten varjoon, vaan lukeutuu parhaiden joukkoon, tuoreudellaan nousee jopa kaikista mielenkiintoisimmaksi. Vain keikkatallenteet pysyvät kulutusta kestävämpinä.
Lahteen dokumentti ei ainekaan kirjoitushetkellä ole vielä rantautunut, joten kävin varmuuden vuoksi siis katsomassa sen Helsingissä. Toivottavasti saapuisi vaikka Kino Iirsikseen, sillä kyllä saattaisin käydä katsomassa toistamiseenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti