Aikaa on kulunut edellisestä nessipelin ruotimisesta ja sehän olikin ehkä tunnetuimman konsolipelisarjan aloittava julkaisu, Super Mario Bros 1. Tähän meillä tunnettuun seuraavaan osaan on helpompi suhtautua subjektiivisesti, kun kyseessä on sarjan outo lintu, jopa epämario. Alunperin Japanissa julkaistiin täysin erilainen peli, joka muistuttaa ensimmäistä osaa grafiikallisesti ja pelillisesti täysin, mutta radat ovat erilaisia ja huomattavasti vaikeampia. Peli todettiin niinkin vaikeaksi, että muualla maailmassa ei otettu peliä ollenkaan levitykseen, sen sijaan toisesta japanijulkaisusta modattiin sopivampi peli jatkoksi.
Peli on siis alunperin sama kuin jo julkaistu Yume Kōjō: Doki Doki Panik, jota on vain muokattu sen verran, että se menee läpi Super Mariona. Sarjan luoja Shigeru Miyamoto on tosin vaikuttanut enemmän tämän pelin tekemiseen, kuin ns. oikean Super Mario Bros. 2:n. Meilläpäin oikeaa versiota on mahdollista pelata vain myöhempien pelien lisukkeena. Nessijulkaisua se ei ikinä saanut, enkä ole sitä itsekään päässyt koskaan kokeilemaan.
Peli on ymmärrettävästi monella tapaa poikkeava muihin osiin verrattuna, muttei pelkästään huonolla tavalla. Laatikoita tai tiilenpätkiä ei pusketa säleiksi, ei näy Koopaa, eikä montaa muutakaan tuttua. Pelaajalla nostetaan maasta kaiken maailman turnipseja ja sipuleita, joilla voi linttasta vihulaiset tieltä. Pahisten päälle hypätessäkään ne ei litisty, vaan niiden päällä voi matkustaa tai ne voi nostaa päälleen. Kun maasta nostelee niitä naatteja, saattaa joskus kiskaistakin taikajuoman joka avaa oven rinnakkaismaailmaan. Maailma on pimeä peilikuva sen hetkisestä ruudusta ja sieltä voi löytää sienen ja kolikoita, joilla voi pelata ratojen lopuksi elämänkeruupottia.
Pelata voi vaikka Sienipäällä.
Ratojen alussa voi valita hahmon jolla pelata, Mario, Luigi, Sienipää tai Prinsessa. Jokaisella on omat erikoisominaisuutensa, mutta voinen todeta että Luigi on jättiloikkineen hahmoista ehdottomasti paras. Sienipään vikkelyydellekin on tosin omat hetkensä. Mario on keskiketterä pullistelija ja prinsessa leijailee hetken ilmassa.
Ratojen rakenne on aika paljon monipuolisempi kuin ensimmäisessä osassa, kenttä liukuu edelleen vaakatasossa, mutta ylös- ja alaspäin kivutaan ruutu kerrallaan. Uintijaksoja ei luojan kiitos ole. Warpeja ja muutamia muitakin oikoreittejä löytyy, eikä niiden keksiminen ole tälläkään kertaa mitään järkyttävän vaikeaa. Lopparit on mielikuvituksellisempia ja muutaman kerran on havaittavissa jopa jotain ongelmanratkaisua muistuttavaa. Jostain syystä läpihakkaus ei tunnu kumminkaan niin sulavalta että tekisi mieli tehdä nopeusennätyksiä kuten edellisessä ja seuraavassa osassa. Sanoisinko että alle parissakymmenessä minuutissa pelaan läpi, empä ole sekkarin kanssa kattonut aikaa. Kymmenisen kertaa piti pelata että pääsi viimeseen, eli seiskamaahan asti ja kokonaan läpäisyyn meni melkeempä ne toiset kymmenen.
Tavoistaan poiketen prinsessa ei ole kaapattuna, vaan toiminnassa mukana.
Super Mario Bros. 2 on yleisesti se tuntemattomampi osa, eikä täysin syyttä. Siihen ei saa sitä samaa läpihyppelyn tuntua kuin muissa osissa ja täten se päätyy ennemminkin kertaluontoiseksi läpipeluuksi, eikä pitkäikäiseksi ränkkäykseksi. Silloin tällöin sen saattaa ottaa esiin ja mennä läpi. Ajankuluksi valitsisin kumminkin ensimmäisen tai kolmannen osan. Saagasta irrotettuna, yksittäisenä teoksena rankkaisin sen hivenen keskivertopeliä paremmaksi, kokeilemisen arvoiseksi julkaisuksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti