Ilosaari 2010.

Tämä oli toinen Ilosaareni ja päihitti kyllä viimevuotisen setin. 2009 potin vei Dizzee Rascal, lieviä pettymyksiä olivat Isis ja Röyksopp, liian kovien odotusten takia kai. Huoratronkaan ei vedonnut silloin parhaiten. Pmmp esitti takuulaatuaan ja ihan kelvollisen esityksen tarjosi Maria Menakin.

Tänä vuonna pettymyksiä ei oikeastaan ollut ja ilmatkin oli saastaisen lämpimät.

Top 6 keikat:

Faith No More. Paluukiertueensa kolmas Suomen keikka, päätti yhtyeen Second Comingin toistaiseksi. Ilosaareen luvattiin extrapitkä keikka, mutta se tarkoittikin "vain" n. 1,5h esitystä. Sekin puolitoistatuntinen oli toki upeaa seurattavaa, Mike Pattonilla riitti virtaa yleisössä kahlaamisen, lipunryöstöön ja kameramiehenäkin toimimiseen. Esiintymisasuina toimi sopivan tylyt pastellisävyiset puvut.

Settilista oli Digging the Gravea vaille täydellinen, etenkin mielettömän Michael Jackson vm. 1972 -coverin, Benin ansiosta. Soolo- ja muihinkin projekteihinsa hukkuva Patton sai puhalletua tunnetuimpaan bändiinsä kivasti uutta voimaa ja FNM oli ilmanmuuta festareiden yksi näkemisen arvoisimmista akteista.

Pelkän Pattonin takia menisi kyllä katsomaan melkeimpä mitä tahansa kyseisen äänitaiteilijan kollektiivia, mutta kai se on ihan kiva alottaa rehellisesti siitä emäbändistä. Patton tosin alkaa vuosi vuodelta muistuttamaan enemmän jotain Gary Oldmanin ja Sylvester Stallonen ristisiitosta, mutta ehkäpä selviän siitä.

UNKLE. Lontoon elektrokeisarit vetikin sitten itselleni tämän vuoden hypnoottisimman keikan. Trip hopahtava downtemporokki ja upeat efektit riittivät linkasemaan toiseen maailmaan tunnin ajaksi. Keikan loputtua, herättyäni valveunelta tuntuneesta kokemuksesta, ei olisi juurikaan kiinnostanut mennä enää katsomaan mitään. Tunnelmaltaan ja mukaansatempaavuudeltaan viikonlopun paras esitys. Vaikea sanoa enempää, paitsi kliseisen oksettavasti: se pitää itse nähdä. Menkää ja nähkää jos mahdollista.

Dj Shadow. Läppärishowt ei välttämättä aina ihan toimi, Huoratron isompana ja Luke Vibert sekä Laibachkunstderfuge pienoisina poikkeuksina. Edellämainitun UNKLEn mestarillisen Psyence Fictionin (1998) aikaan kokoonpanossa olleen DJ:n oma kohokohta urallaan on ollut debyytti Endtroducting.... (1996), jolta sai keikallakin palasia kuulla.

Oheistoiminta, etenkin screeniltä tulvivine kuvineen teki setistä erittäin toimivan. Kappaleversiot oli saatu myös oikein miellyttäviksi livetilanteisiin ja esiintymisteltta senkun välkehti valoista ja euforiassa tanssivista kuuntelijoista. Shadowlle oli luvattu mahdollisuus heittää joko 60min tai 75min keikka. Yhden biisin yli tunnin mies raaski jatkaa, kunnes oli pakko varmaan hänenkin päästä katsomaan Faith No More alusta asti.

Katatonia. Täytynee myöntää itsekin, ettei Katatonia taida olla varsinainen livebändi. Kelpo biisejä tuli toki kuultua, mutta esiintymisestä ei jäänyt juuri mitään mieleen. Jonas Renksen lauluäänikin tuntui olevan hakusessa ensimmäisten biisien aikana. Taso nousi onneksi pikku hiljaa ja July keikan loppupäässä kuulosti jo varsin upealta.

Itse bändi soitti kautta linjan ihan kelvollisesti, vaikkakin yllätyksettömästi. Vaikka olisin koonnut melkoisesti erilaisen settilistan ja toivonut jonkun potkivan tyyppeihin edes vähän showta, niin olihan keikka ehdottomasti kuulemisen arvoinen ja voipahan nyt sanoa nähneensä.

Circle. Tähän esitykseen olikin täysin päinvastaiset odotukset kuin Katatoniaan, johon odotukset olikin aika ylimaalliset. Siksi varmaan yllätys olikin niin positiivinen. Circlen pojat saapui huumorikuteissa lavalle esittämään musiikkia, jossa ei tuntunut olevan mitään rajoja.

Ulkopuolisen on vaikea arvioida kuultiinki tunnin aikana kolme vai kolmetoista kappaletta. Mitään perinteisiä rakenteita biiseissä ei löytynyt ja milloin tahansa musiikissa ja esityksessä saattoi tapahtua mitä tahansa. Psykedeelistä settiä oli vaikea katsoa vakavalla naamalla ja yhtä vaikea siitä oli olla myöskään pitämättä.

Bad Religion. Vanhat papat saapui lavalle esittämään vanhoja renkutuksiaan. Penskana tuli kuunneltua aika paljonkin ja vaikka kuuntelu onkin jäänyt lähes olemattomiin liki kymmeneksi vuodeksi, oli vanhoja ralleja ilo kuunnella. Miellyttäviä, lyhyitä punkrock-helmiä oli siinä vaiheessa jo ihan kivakin fiilistellä, UNKLEn jälkeen kun ei olisi mitään monimutkaista voinut kuunnellakaan.




Pikaisesti muistakin:

Jukka Poika & Sound Explotion Band. Kepeää tsillailua rannalla Rentolavalla. Kepeää oli tulkintakin, ei siis mikään paras Jukka Pojan keikka, mutta kelpasi taustalle.

Pariisin Kevät. Trendibändin ensimmäinen esiintyminen. En voi väittää etteivätkö olisi vetänyt sen verran hyvin, että jos bändin musiikista pitää niin sai rahoillensa vastinetta.

Imogen Heap. Melkosta vedätystä. Joinain hetkinä keikasta sai hetkellisesti jotain irtikin, mutta ei siinä kyllä suurimman osan ajasta mitään meinannut tapahtua. Eipä kai silti voi ihan huonoksikaan sanoa, ihan katsottavaksi silti korkeintaan.

Polar Soul & Kaverit LIVE. Kokeellinen puoliksi live ja puoliksi ei -tyyppinen ratkaisu toimi hyvin. Fiilistelyä kuultiin aina Wu-Tang Clanista Van Haleniin ja Asankin visiitti oli ihan onnistunut.

Eppu Normaali. Kiva oli näitäkin ralleja sitten ihan livenäkin kuulla.

The Micragirlsin ja Vuokko Hovatan tsekkasin vain pikaisesti, joten eipä niistä muuta kun ihan näppäriä tuntuivat olevan. Muutamia bändejä joutui skippaamaan logistisista syistä ja tällaisia nyt kattelin tällä kertaa, valintoihini olen eritytäin tyytyväinen. Ilosaari taisi olla järjestyksessään kesäni viides festari ja näillä näkymin kai toisiksi viimeinen. Flow'ta odotellessa..