"Ennen kiertuemanagerini pelkäsi, että ryven lavalla huumetokkurassa, nykyään hän pelkää että kaatuilen vanhuuttani" - Marianne Faithfull, 63
Viimeksi kun näin Mariannen livenä, häneltä oli juuri ilmestynyt nuorten kollien kanssa tehty Kissing Time, joka oli kaukana matalaprofiilisesta tunnelmoinnista, jossa daami on parhaimmillaan. Levyn äänimaailma koostui raskaista kitaroista, rummuista, syntikoista ja koneista. Iso livebändi rämisteli puolet keikasta uuden levyn matskua ja puolet niitä helmiä jota kaikki tuli katsomaan. Silloisen keikan kohokohtiin lukeutui mm. John Lennon-cover Working Class Hero.
Marianne Faithfull on nimenomaan tulkitsija, jonka rosoinen ääni ei tarvitse kummoisia taustatukia. Sanoisin että ehdottomasti paras tulos syntyy pianon kanssa kahden. Tällä kertaa säestäjänä oli joku kantrirock-henkinen akustista kitaraa rämpyttävä jannu. Painotan sanaa rämpyttävä. Jäpikkä tuntui uskovan ettei työvälineestä lähde sointua ilman hakkaamista ja näinollen tulos oli välillä varsin rasittavan kuuloista. Pelkkään akustiseen ulosantiin ei täysin tyydytty, vaan silloin tällöin biisin lopuksi pistettiin efektivaihde päälle ja parit vinguttelut. Yhteistyö illan emännän kanssa ei näyttänyt toimivan, Marianne jäi välillä tuijottamaankin heebon toimia epäuskoisena. Suurimmalta osalta keikkaa sain aktivoitua itselleni suodattimen joka keskittyi vain laulajattareen.
Kulttuuritalo on juuri oikea paikka tälle esiintyjälle ja tunnelma oli mukavan intiimi. Marianne on kova jutustelemaan kivoja yleisön kanssa ja tällaisessa paikassa se on erityisen hyvin toteutettavissa. Viinilasi oli vaihtunut näköjään vesipulloon ja tukkakaan tuskin oli oma, mutta Faithfullin ääni paranee vuosi vuodelta vaikka olisi katon uskonut tulevan vastaan jo monasti.
Tällä kertaa kappaleista puolet oli tietenki uudelta loistavalta coverlevyltä Easy Come, Easy Go ja loput puolet edelleen niitä toivottuja hittejä. Working Class Hero jäi kuulematta tällä kertaa, mutta uusi anti korvasi puutteet. Itselleni uuden levyn odotetusti upein veto oli Neko Casen Hold on, Hold on, mielettömän upea tulkinta. Vanhoista tutuista parhaiten toimi jälleen Broken English ja Mariannen uran startannut 46 vuotta vanha As Tears Go By. Kappale johon hän sanojensa mukaan ei ole ikinä kertaakaan kyllästynyt. Reilun tunnin esiinnyttyä tuli ilmoitus, että yksi kappale enää ja se lupaus piti. Encorena kuultiin uusimman albumin ensimmäisen levyn päättävä Sing Me Back Home, jonka Marianne sovitti Keith Richardsin kanssa uusiksi Merle Haggardin alkuperäisteoksesta. Heilutukset vielä, valot päälle ja Johnny Cashin Hurt-tulkinta soimaan.
Hyvä mieli keikasta jäi vaikka pituudeltaan olikin lyhyt ja säestäjä huonommanpuoleinen. Mariannen keikan jokainen hetki on kuulemisen arvoinen. Tällä kertaa sitä tuli todistamaan puoli kulttuuritalollista ja luulen että todistajat lähtivät salista pääosin tyytyväisenä. Olisi todella sääli jättää väliin jos Marinne vielä Suomeen palaa, sillä loputtomiin sekään ei ikävä kyllä enää ole mahdollista. Vointeja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti