Furious Force of Rhymes (2010)

San Franciscossa kasvanut, nykyään New Yorkin kupeessa asuva Joshua Atesh Litle on saanut päätökseen 2002 aloitetun projektin hip-hopin globaalista ilmentymisestä. Ranskalaiselle televisiokanavalle kuvattu Raivoisat riimit on varmasti parhaita kuvauksia aiheesta mitä on tehty. Kyse ei varsinaisesti ole räpin historiasta, vaan juurikin sen maailmanlaajuisuudesta, lähinnä sorrettujen tapana saada äänensä esiin.

Yleensä nähtävillä on vain sitä amerikkalaista matskua kaikissa ilmenemismuodoissaan, tietysti kotimaisen lisäksi. Dokumentti alkaa 1970-luvun alun Bronxista, jossa käsite käytännössä syntyi. Sen jälkeen vuoron saa niin ranskalaiset arabit, itä-saksalaiset skinheadit, israelin juutalaiset ja senegalin feministinaiset, joilla kaikilla on tämä yhteinen kieli.

Ranskan ghettojen lapset ovat kyllästyneitä poliisien sortoon ja ovat täten silminnähden poliisivastaisia. Viiden vuoden takaisia mellakoita ei jätetä ylistämättä ja tapahtumat siirtyvät räppeihin ja legendoihin. Berliinin muurin molemmilta puolin saadaan esimerkkejä ja katkerat idän edustajat hyökkää aggressiivisesti vääryyttä kohtaan. Senegalin naisilla ei ole arvoa. Ryhmän jäseniä on ympärileikattu maan perinteiden mukaisesti pieninä, mutta sellaista väkivaltaa ja vääryyttä he eivät halua tuleville sukupolville.

Israelin ja Palestiinan räppien aiheet ovat aika kaukana bling blingistä ja muusta hehkeästä. Tarinat kertoo etupihalla jyräävistä tankeista, pommikoneista ja pommituksista, perheenjäsenten ampumisista ja kotinsa menettämisestä. Syrjäkaduille keräydytään kuuntelemaan yleistyvää ilmaisumuotoa, josta tykkää vanhuksetkin. Ennen vain itseään toistavaa poppia suosineet lähi-idän maat ottavat täten uuden musiikin avosylin vastaan.

Graffiti ja breakdance esitellään myös, mutta räppiin keskitytään.

Rasismi on yksi dokkarin puhuttelevista aiheista ja aihetta käsitellään mielenkiintoisilla aatteilla eri maailmankolkista. Uskonto ja ihonväri on - ja tulee luultavasti aina olemaan kynnyskysymyksiä maailmanlaajuisen yhtenäisyyden tiellä. Saksalaisten osiossa ei tietenkään unohdeta natseja, ei uusia eikä vanhoja. Ranskassa on nykyään eniten tummaihoisia koko euroopasta ja sen takia siellä vaaditaan kokonaan uudenlaista Ranskaa.

Dokumentti palaa myös nykypäivän Bronxiin, josta kaikki alkoi tai oikeammin jalostui amerikkaan vietyjen orjien valitusvirsistä. Lopuksi saadaan vielä se pahoin odotettu kansojen yhdistysbiisi. Kliseinen ja imelä idea on toteutettu itseasiassa ihan toimivaksi. Ei ollenkaan nolo we are the world-henkinen katastrofi, vaan tarinan mukavasti yhteensitova lopetus, jossa osallistujat vetävät osuutensa omilla tienoillaan ja omilla tyyleillään. Kaikkiaan pätkästä saisi koostettua upean soundtrackin, mutta se toimisi lähinnä videoiden ja suomennosta kautta. Eli suosittelen yksinkertaisesti tämän dokkarin tsekkaamista.

YleTeemalta katsottu. Raivoisat riimit. Uusinta 4.9. klo 0.45

Tulossa syksyn mittaan.

Rujo syys saapuu ja Damn Good Coffee täyttää alle kuukauden päästä ensimmäisen vuotensa. Tulevan juhlakuukauden kunniaksi blogissa alkaa pari uutta sarjaa, joiden on määrä ilmestyä järjestelmällisesti viikottain. Esitelläämpäs ne nyt, ettei tule sitten vallan yllätyksenä.

About Top Ten. Sarja jossa vierailevat tähdet kertovat suhteestaan elokuviin, suosikkielokuvistaan ja niiden merkityksestä. Itseäni kiinnostaa suuresti kenen tahansa mielipiteet elokuvista ja on ollut ilo saada porukkaa jopa osallistumaan tähän projektiin. Joitain kiinnostaa valaista aihetta yksityiskohtaisemmin ja osalta saadaan lähinnä pintaraapaisu, mutta yhtäkaikki mielenkiintoisia mielipiteitä tulossa. Eiköhän näistä noin top kympeistä ainekin syksyn läpi päästä nauttimaan ja tasan sen verran päälle kun osallistujia riittää.

Kolme Pistettä. Sarjan nimi tulee ensisijaisesti siitä ajatuksesta, että se kertoo asioista, jotka sijoittuivat jonkin lauseen päättävään kolmeen pisteeseen. Esimerkiksi jos joltain tekijältä esitellään teoksia ja tunnetuimmat mainitaan, vähäpätöiset jäävät mainitsematta ja jyrätään vain kolmella pisteellä. Toisaalta, kaksoismerkityksellisyydessään tämä on yksinkertaisesti sarja kolmen pisteen tuotannoista - eli "Vain kolmen pisteen valintoja".

Esittelen siis jonkin levyn, elokuvan tai vaikkapa kirjan joka on keskinkertainen tai unohduksiin jäänyt, mutta on silti jäänyt mieleen jollain tapaa. Alkuperäinen idea oli, että materiaali koostuisi pelkästään tunnettujen bändien tai ohjaajien flopeista tai unohdetuista välitöistä, joista suurin osa ei ole välttämättä edes tietoinenkaan. Päätin kumminkin että sarjaan voi tulla mitä tahansa keskinkertaista, josta ei muuten tulisi välttämättä kirjoitettua. Pääpaino pysynnee silti noissa tunnettujen tekijöiden flopeissa ja välitöissä. Ikinä ei voi tietää, vaikka jotkut valinnoista olisikin jonkun suurimpia suosikkeja, mutta kirjoitankin vain omasta näkökulmastani.


Syyskuun aikana on myös määrä tulla ainekin parit levyarvostelut ja muutaman kerran leffassakin olisi tarkoitus käydä. Kohtsillään on tiedossa juttua mm. vampyyrileffoista, lähinnä koska olen kohtuullisen kyllästynyt tällä hetkellä valloillaan olevaan vampyyritrendiin ja käyn läpi aiheesta tehtyjä leffoja, tämänhetkisiä muoti-ilmiöitä haukkumatta, mutta lähinnä sivuuttaen. Pelit tullee myös takaisin paitsiosta ja top 10 pelit -sarjan listoja olisi tulollaan, kuten myös nessipeli-esittelyjä.

Aina saa myös ehdotella ideoita jos haluaa jostain aiheesta tulevan juttua.

Syksyjä.

Nordic Short Films.

Uusin Episodi-lehti on monin tavoin poikkeuksellisen onnistunut ja sen irtonumeron osto on lehteä tilaamattomille suositeltavaa. Sikäli jos sattuu olemaan kiinnostunut elokuvista vähän syvemmin. Levyn elokuvissa on valittavana vain englanninkieliset tekstit!

Neljä pohjoismaista lehteä on yhteistuumin kerännyt kasaan dvd-levyllisen pohjoismaisia lyhytelokuvia, joista osan kaivaminen esiin on varsinainen kulttuuriteko. Julkaisuista tärkein kulttuuriarvollisesti on ilman muuta Lars von Trierin Dimension. Elokuvaa ei ole ollut ennen mahdollista nähdäkään. Kyse on projektista jonka ohjaaja aloitti 1991 ja jonka oli määrä päättyä 2024. Joka vuosi oli tarkoitus kuvata kolme minuuttia matskua ja juonen oli ilmeisesti määrä muodostua vuosien myötä. Von Trier sai ikävä kyllä tarpeekseen jo seitsemännen vuoden kohdalla, juuri kun pätkät alkoivat käydä mielenkiintoiseksi! Puolituntinen raakamateriaali on siis nyt ensikertaa nähtävillä tämän julkaisun myötä ja jo on ihme jos se ei ohjaajan ihailijoita kiinnosta.

Dimension ei missään nimessä ole ainoa näkemisen arvoinen lyhäri levyllä. Leffojen joukossa on niin Roy Anderssonia kuin Aki Kaurismäkeä, sekä pitkä liuta muita erittäin laadukkaita pohjoismaisia lyhytelokuvia.

World of Glory. ohj. Roy Andersson. Ruotsi. 1991. 16min.
Anderssonin äärimmäisen tunnistettavalla tyylillä tehty pieni tapausten ja toteamusten sarja. Oikeastaan niinkin naurettavuuksiin asti tunnistettava, että se vaikuttaa ennemminkin jonkun muun tekemältä Roy Andersson-pastissilta. Ei missään vaiheessa yllä ohjaajansa pitkien elokuvien tasolle ja jää yllättäen pahasti muiden lyhäreiden jalkoihin.

Autobiographical Scene Number 6882. ohj. Ruben Östlund. Ruotsi. 2005. 9min.
Kohtaus sillalla. Mahdollisesti mitäänsanomattomin pätkä koko lätyllä. Periaatteessa voisi toimia pohjustettuna ihan ok jossain elokuvassa, mutta tällaisenaan sillä on aika ponneton anti.

Brother of Mine. ohj. Jens Jonsson. Ruotsi. 2001. 11min
Täytyy sanoa, että ylivoimaisesti paras ruotsalaisista valinnoista. Voimakas ja tunteikas kuvaus kohtauksesta avioeroperheen elämää. Tilanne veljesten välillä kärjistyy autossa, kun äiti käy isän asunnolla ennen kun pojan on määrä mennä vuorostaan sinne.

Procter. ohj. Joachim Trier. Norja. 2002. 18min.

Levyn parhaimmistoa. Joachim Trier on etäistä sukua Lars von Trierille, osaa infopalkki kertoa. Mies kuolee autopalossa. Toinen mies joutuu tapahtumien keskelle tahtomattaan ja todistaa kuolleen viimeisiä tekoja ja tapahtumia videonauhalta.

Bastard. ohj. Marius Holst. Norja. 2006. 29min.

Mies näkee tylsiä unia. Mies löytää koiran ja ottaa sen mukaan kotiin. Vaimo ei siedä koiria. Miestä ei kiinnosta. Mustavalkoinen lyhyitä unikohtauksia lukuunottamatta. Ammattimainen ja tunnelmallinen kuvaus.

Sniffer. ohj. Bobbie Peers. Norja. 2006. 10min.

Kokeellinen, mykkä pieni teos joka perustuu yhteen ajatukseen. Painovoimaton kaupunki, jossa ihmiset lähtisivät lentoon ilman raskaita saappaita. Kelvollinen näytös, joka täydentää aiempia esimerkkejä norjalaisesta osaamisesta.

Wrestling. ohj. Grimur Hákonarson. Islanti. 2007. 21min.

Islannin ainut valinta ja ainut joka ei antanut itselleni mitään. Maisemat pilkahtaa pariin kertaan edukseen ja muutama osittain toimiva idea siellä täällä ei pelasta keskinkertaista kokonaisuutta.

Dimension. ohj. Lars von Trier. Tanska. 1991-1997. 27min.

Vuosia sitten jo toivon menettäneenä tämä oli melkoinen ilouutinen. Dimension tupsahtaa varoittamatta vain postiluukusta. Eihän sitä pitänyt edes olla. Tanskan on yhtä pakko valita von Trieria lätylle, kun Suomen on Kaurimäkeä. Dimension alkaa verkkaisesti ja pari "ensimmäistä vuotta" menee jotakuinkin ilman ihmeempiä tapahtumia. Tai ehkäpä juuri avaintapahtuma nähdään, mutta tempo ei jokatapuksessa hirvitä. Jotakuinkin vain 1991-1992 eroaa huomioitavasti myöhemmistä kuvista, jotka näyttää kaikki vain siltä ysärin puoliväliltä.

Todella harmillista että von Trier lopetti projektin kesken, sillä pätkät näyttää kyllä ihan hyviltä ja toimivilta, ajan kuva olisi alkanut selkeämmin muuttua vasta usean lisävuoden jälkeen. Juoni jää vielä vähän hämärän peittoon, mutta jotain gangsterihäsellystä siinä käydään jokatapauksessa läpi.

The Boy Who Walked Backwards. ohj. Thomas Vinterberg. Tanska. 1994. 37min

Pisin ja vahvimmin mieleen jäänyt leffa. Poika menettää veljensä ja yrittää kelata aikaa taaksepäin kävelemällä tapahtumia takaperin. Juoni sellaisenaan ei olisi kantanut pidempään elokuvaan, mutta lyhärinä erittäin onnistunut.

Rocky VI. ohj. Aki Kaurismäki. Suomi. 1986. 8min.

Epämääräinen parodia musiikkivideon muodossa. Ihan kelvollinen tuotos ja sikäli yllättävää, että vähäeleisistä elokuvistaan tunnetulta Kaurismäeltä tulee levyn rajuin ja vauhdikkain pätkä.

Redeemer. ohj. Saara Saarela. Suomi. 1998. 5min.

Erittäin vaikuttava yhden oton taidonnäyte. Tuollaisen kamera-ajon ottaisin omaan elokuvaani milloin vain. Pätkästä voi bongata salkkareiden Laura Kivirantana tutuksi tulleen Piitu Uskin piilottelemassa lehden takana.

Hunger. ohj. Auli Mantila. Suomi. 1993. 13min.

Vähän outo valinta. Vampyyritarina Suomen talvessa muistuttaa ehkä hieman jostain Valkoisesta peurasta (1952), mutta parempiakin valintoja olisi Suomen ehdokkaaksi löytynyt.

Miksei esimerkiksi Jalmari Helanderin loistavia lyhytelokuvia voitu käyttää nyt hyväksi. Lehden välissä tuli Helanderin lyhäristä pitkäksi elokuvaksi jalostetun Rare Exportsin julistekin.



Lyhytelokuvat yleisesti.

Tämä bonuslevy on siis kuin novellikokoelma. Tai paremminkin EPISODIelokuva. Kaikki eivät voi sietää lyhyitä novelleja tai kollaasimaisista elokuvaa, jota koostuu useista toisistaan mahdollisesti liittymättömistä osista. Itse pidän suuresti. Lyhytelokuvia on maailmassa järjetön määrä ja niiden parhaimmistosta voi olla täysin tietämätön, ne kun ei ole niin suosittuja. Tunnettujen ohjaajien lyhytelokuvia tulee joskus mahdollisesti nähtäville dvd-levyjen ekstroissa tms., mutta tuntemattomien suuruuksien upeatkin teokset saattavat jäädä täysin vailla ansaitsemaansa arvostusta.

Haluaisin voida tehdä asianmukaisen top10-listan lyhäreistä, mutta tietouteni on ikäväkseni täysin riittämätön siihen. Voinen silti mainita nyt ne kymmenen katsomisen arvoista lyhäriä jotka sattuu tulemaan ensimmäisenä mieleen.

Tim Burton: Vincent (1982)
David Kaplan: Little Red Riding Hood (1997)
Chris Marker: La Jetée (1962)
Doug Sweetland (Pixar): Presto (2008)
Frédérick Back: The Man who Planted Trees (1987)
Nick Park: Wallace & Gromit - Suurenmoinen huviretki (1989)
Buster Keaton: One Week (1920)
Charles Chaplin: The Pilgrim (1923)
David Lynch: The Grandmother (1970)
Robert Rodriquez: Bedhead (1991)

Siitähän tuli oikeastaan aika hyvä lista, jokaista noista voin suositella erittäin lämpimästi. Pixarin tai Chaplin tuotannoista voisi tietysti valita jonkun muunkin ja Wallace & Gromititkin ovat kaikki melko tasavertaisia.

Alfred Hitchcock - Jännityksen mestari.

Alfred Hitchcock on varmasti yksi maailman tunnetuimpia ohjaajia ja hän oli elinaikanaan varsin tuotteliaskin sellainen. Hitchcock on myös yksi suurimpia murhan viihteellistäjiä amerikkalaisessa kulttuurissa. Väärä mies -teema toistuu useissa hänen elokuvissaan, kuten myös vahvat naishahmot, joista tunnetuimmat sattuu olemaan nimenomaisesti blondeja.

Hitchcockin tuotanto on inspiroinut erittäin vahvasti lukuisia suosittuja, etenkin 1970-luvulla aloittaneita ohjaajia, kuten Brian DePalmaa, John Carpenteria, Dario Argentoa ja David Lynchia. Takaikkunan tirkistelyteema toistuu näiden ja myöhempienkin ohjaajien tuotannossa, mutta vieläkin enemmän on lainattu Vertigon persoonanjakautumista, joskus suoremmin, joskus epäsuoremmin.

Parhaina aikoinaan ohjaaja antoi nimensä vaikka mihin oheistuotteisiin, kuten jännityskirjasarjoille ja sen semmosille. Onnistuneempi sivutuote oli Alfred Hitchcock esittää tv-sarja, jossa ohjaaja itse juttelee jakson intron ja outron. Osan jaksoista hän on itse ohjannut, mutta suurimmasta osasta vastaa muut tahot. Sarjassa nähdään myöhemmin tunnetuksi tulleita näyttelijöitä, ohjaajia ja kirjoittajia. Pääosin sarjan taso on hyvä.

Muutaman vuosikymmenen ajan ovelia, mutta melko yksipuolisia rikoselokuvia tehtaillut Hitchcock muutti 1950-luvulla tyyliään huomattavasti psykologisempaan ja monimutkaisempaan suuntaan. Alkuaikojen liukuhihnaa ja keskivertojännäreitä mahtuu tuotteliaaseen uraan paljon, mutta seuraavassa omat suosikit.

1. Psycho (1960)



Jakomielitautia ja tirkistelyä. Juoni on Hitchcockin leffoista perversseimmästä päästä ja ensimmäistä kertaa genre ulottuu kauhuun asti. Onhan tarina tietysti sinänsä jo hyvä, mutta pääosin Hitchcockin leffoissa se toteutus on tärkeintä. Studion kauhuksi mustavalkoisena kuvattu elokuva toimii niin hyvin kuvauksensa, äänisuunnittelun, leikkauksen ja hahmojen ansiosta.

Täytyy sanoa, että Bernard Herrmannin säveltämät musiikit tässä elokuvassa lukeutuu ehdottomasti maailman parhaisiin. Ne tukee kuvaa uskomattoman hyvin ja oivaltavasti. Näyttelijät on valittu myös erittäin osuvasti ja Anthony Perkins on Norman Batesina yksi maailman historian parhaita pahiksia. Kohtauksia on myös kuvattu ja leikattu melko uraauurtavalla tavalla.

Psyko mahtaa olla ohjaajansa tunnetuin elokuva, ellei se ole sitten Linnut. Jokatapauksessa mahdoton nimetä suoraan hänen parasta leffaansa, mutta luulisin että tasapainottelen aina Takaikkunan, Psykon ja Vertigon välillä. Kukin niistä toimii parhaimmillaan täydellisesti ja usein olen ollut enemmän Takaikkunan puolella, mutta jotenkin tekee mieli nostaa tällä kertaa Psyko ykköseksi.

Psyko on saanut myöhemmin kaksi jatko-osaa ja yhden esiosan, joissa Anthony Perkins näyttelee. Jatko-osat ovat vielä melko harmittomia vaikka turhia, mutta tv-elokuva Psycho IV: The Beginning on todella tökerö veto kaikin puolin.


2. Takaikkuna (Rear Window, 1954)



Niinikään tirkistelyä, mutta jakomielitautisuuden sijasta mahdollista vainoharhaisuutta. Vai onko? James Stewart on telonut jalkansa ja potilaana joutuu tappamaan aikaansa kurkkimalla naapureita kaukoputkella. Epäilyksiä nousee naapurin toimista, mutta mitä asialle voikaan tehdä.

Parasta elokuvassa onkin sen pieni maailma, se on kuin pienen nukkekotikerrostalon elämän seuraamista salaa. Salapoliisityön keskiössä Stewartin ympärillä häärää hoitajaa ja tyttöystävää, jälkimmäisenä Grace Kelly, joka mahtaa olla mielestäni paras Hitchcockin blondeista. Yksinkertaisista palasista on saatu aikaiseksi hieno kokonaisuus, joka on mukaansatempaava ja mukanaanpitävä viihdyttävä jännäri.


3. Vertigo (1958)



Vertigossa liikutaan kaukana Takaikkunan leppoisuudesta ja yksioikoisuudesta. James Stewart esittää etsivää, joka kärsii vanhasta työtapaturmasta johtuvasta korkeiden paikkojen kammosta. Hänet huijataan seuraamaan erästä naista korkeaan kellotorniin, jonka huipulle hän ei pysty kiipeämään ja tämän avulla lavastetaan murha. Etsivä on kerennyt jo rakastua ja vaipuu epätoivoon, jonka jälkeen yrittää löytää kyseistä naista muista ihmisistä.

Elokuvassa on jälleen mielettömiä värejä ja kuvia, kohtauksia ja kamerakikkoja. Bernard Herrmannin musiikki vetää jo ensihetkistä asti hulluuden syövereihin. Elokuvassa on poikkeuksellisen mystinen tunnelma muutenkin. Stewartin vastanäyttelijättärenä toimii Kim Novak, josta yritettiin koulia tuolloin Columbia Picturesin vastinetta Marilyn Monroelle. Novak jäi muutaman hitin varaan ja Vertigo jäikin hänen ainoaksi tunnetuksi suorituksekseen.


4. Vaarallinen Romanssi (North by Northwest, 1959)



Vaarallinen Romanssi on erittäin vauhdikas viihdepaketti, jossa Hitchcockin suosima väärä mies -aihe on taas elementissään. Cary Grant ja Eva Marie Saint hoitavat pääroolit ja James Mason toimii pahiksena. Oma paikkansa on Hitchcockin synkemmille leffoille, kuten Psyko, Vertigo ja Linnut, ja toisaalta tällaisille sataprosenttista viihdettä edustaville elokuville. Ainoastaan elokuvan kuuluisin kohtaus ärsyttää itseäni, nimittäin lentokoneisku maissipellolla. Muutoin aika virheetöntä settiä.


5. Linnut (The Birds, 1963)



Linnut ei tosiaan ole mikää täydellinen elokuva, mutta siinä on muutamia upeita hetkiä. Leikkaus ja sommittelu, sekä uhkaavan ilmapiirin rakentelu toimii välillä erinomaisesti. Ehdottomasti parasta elokuvassa on sen viimeinen kohtaus, joka kuuluu yksiin suosikeistani. Mitäs vielä. Kaunareissa Sally Spectraa näytellyt Darlene Conley teki leffassa debyyttinsä.


6. Täydellinen Rikos (Dial M For Murder, 1954)



Mainio hieman kikkaileva leffa, jossa punotaan täydellistä murhaa. Grace Kelly nähdään ensikertaa Hitchcockin elokuvassa, kussakin upea. Murhakohtaus kyllä kuuluu yksiin ikimuisoisimmista. 3D-elokuva koki lyhyen kautensa noihin aikoihin ja tämä elokuva tehtiin tuohonkin formaattiin, mutta villitys oli jo hiipumassa ja sen saattoi nähdä usein tavallisenakin.


7. Varkaiden Paratiisi (To Catch A Thief, 1955 )



Varkaiden Paratiisi kuuluu selkeästi taas siihen kevyeen osastoon. Huumoripitoisessa ja kepeässä leffassa on muutamia loistavia kohtauksia. VistaVision värit loistaa upeasti ja kuvaus on jälleen erityismaininnan arvoista. Erityisesti muutama kohtaus leffassa on ylitse muiden. Valmistumisaikansa standardeihin nähden hurja takaa-ajokohtaus, on myös aikansa ainoita ajokohtauksia, joka ei näytä nololta. Yleensä taustakankaan edessä suunnilleen pyöriteltiin rattia ilmassa rupateltiin typeriä. Kohtaus ennakoi myös Grace Kellyn tapaa kuolla tosielämässä. Ilotulituskohtaus lukeutuu myös hitchin parhaimmistoon.


8. Frenzy (1972)



Solmiokuristaja vapaana. Vaikka leffaa ei yleisesti tunnusteta kovinkaan erikoisena, pidän siitä kyllä paljon. Pelkästään jo aikakausi on yksi mielenkiintoinen elementti. Ohjaajan muut vuosikymmenet ovat oikeastaan tuttuakin tutumpia ja täten on mielenkiintoista seurata miten hän operoi seitkytluvulla. Hyvin.


9. Epäilyksen Varjo (Shadow of a Doubt, 1943)



Hitchcockin henkilökohtainen suosikki. Elokuva kertoo leskimurhaajasta, joka asettuu taloksi sukulaisperheeseen, jonka tyttöä alkaa epäilyttää. Tyylikkäästi toteutettu film noir.


10. Nainen katoaa (Lady Vanishes, 1938)



Ovela tarina ja mielestäni hitchin paras elokuva 1930-luvulta. Elokuva pyörittelee aiheinaan salaliittoja ja vainoharhaa erittäin tiivistunnelmaisesti, vaikka loppu hieman lässähtääkin.


+ Blackmail (1929)



Ehdottomasti katsomisen arvoinen, alunperin vielä mykäksi suunniteltu, mutta äänielokuvaksi muutettu 20-luvun lopun helmi. Harvemmin nähtävältä aikakaudelta oleva Blackmail toimii hyvin vastapainona Frenzyn seitkytluvulle, tässä näkee kuinka Hitchcock operoi kakskytluvulla. Blackmail on Hitchcockin kymmenes leffa ja ensimmäinen huomattavan hyvä sellainen. Elokuvan loppupuoli ei ole tosin niinkään onnistunut.

Mykkäelokuvista sopisi suositella Vuokralaista (The Lodger, 1927)


++ Noiduttu (Spellbound, 1945)



Noloja autokohtauksia nolompi mäenlaskukohtaus, jossa Gregory Peck ja Ingrid Bergman laskevat suksilla rinnettä ilmiselvän kankaan edessä. Unikohtaukset on suunnitellut Salvador Dalí ja jo se on näkemisen arvoista. Oikeastaan lievistä nolouksista huolimatta elokuva on kumminkin kaikin puolin ihan hyvä ja viihdyttävä.

Loppukaneettina sijat 13-20 menisi tämänhetkisillä muistikuvillani jotakuinkin seuraavasti. Notorious, Rebecca, Sabotage, Muukalaisia junassa, 39 askelta, Mies joka tiesi liikaa (1956), Köysi, Revitty esirippu. En muista esimerkiksi pitäneeni Marniesta, mutta en muista siitä juuri mitään. Ulkomaankirjeenvaihtajasta en muista edes tykkäsinkö nähdessäni vai en. Uskoakseni olen nähnyt jotakuinkin jokaisen Hitchcockin leffan ja omistankin melkein kaikki niistä, mutta ihan kaikkia ei tosiaan ole tarpeellista montaa kertaa katsoakaan. Tarpeellisimmat on nyt esitelty.

Flow 2010.

Viimeisen kolmen vuoden ajan on tullut osallistuttua Flow-festareille, kulloinkin kahden päivän lipuilla. Tällä kertaa lippuyhdistelmä oli niinkin ovela kun pe+su, siitä syystä että lauantaina ei juuri itselle kiinnostavia artisteja alueella riittänyt ja näin saattoikin lähteä levähtämään Suomenlinnaan välipäiväksi. Odotetuimmat keikat olivat ehdottomat viikonlopun kohokohdat - ylläri sinänsä, mutta aiempina vuosina on siis tullut nimenomaan aiemmin tuntemattomiakin yllättäjiä.

Parhaan saldon keräsi toissavuotinen setti kohokohtinaan Múm, CSS, Huoratron ja Le Corps Mince de Francoise. Kahta ensimmäistä lähdettiin katsomaan ja kaksi jälkimmäistä tuli kovasti potkivina yllättäjinä. Silloin alue ja meininki oli vielä sopivammassa mittasuhteessa, tapahtuma paisui jo viime vuonna hieman liikaa alueen labyrinttimaiseen rakenteeseen nähden.

Lähtökohta festareiden alkuun oli mielenkiintoinen, heti ensimmäiseksi oli aloitettava omalla pääesiintyjällä Ulverilla. Keikka oli järjestetty sisätiloihin Voimala-nimiselle keikkapisteelle joka veti vain rajoitetusti väkeä sisään.

Ulverin keikat ovat kuin keräilytavaroita, niitä on ollut nyt käytännössä ensimmäistä kertaa tarjolla rajoitettuina spesiaalitapahtumina, lukuunottamatta helmikuista minikiertuetta. Kunkin keikan vivahde-erot ovat omiaan innostamaan keräilijöitä raahaamaan itsensä keikalle kaukaakin. Tapasin alueella fanin joka on kierrellyt keikkoja ja kävi vasta Oslon Oopperatalon keikallakin. Oli kuulemma hetken miettinyt onko järkeä ravata taas Norjassa katsomassa jotain samaa bändiä kun viime vuonna, mutta miksikäs ei. Jo pelkän reissun takia olisin varmasti lähtenyt itsekin taas jos se ei olisi niin paljoa rahasta kiinni.



Ulver.

Voimala oli kuin tehty Ulverin esiintymislavaksi. Paikalla oli istumapaikat, jotka täyttyivät aika sukkelaan ovien avauduttua. Täytyy sanoa että juurikin kyseistä keikkaa tulee todistaa istumapaikalta, kuten on ollut jo aiemminkin tapana. Nosturissa fiilis kärsi jo hieman siitäkin. Johan on jos fiilis kärsii, kun pitää seistä keikalla! Mutta kyllä se tämän tapauksen kohdalla vain niin on. Äänentoisto oli aika mielettömän muhkea ja äänivalli jyrisi välillä niin että todella tuntui.

Esiintymisjännityksestä kärsivä Kristoffer Rygg on jo vähän alkanut voittaa ongelmaansa, mutta kyllä hän vieläkin selkeästi jännittää keikoillaan, etenkin niiden alkupuolella. Keikkasetti on jokatapauksessa hioutunut pikkuhiljaa melko täydelliseksi. Uusimmalta levyltä, Shadows of the Sunilta kuultiin enää kaksi kappaletta ja Let the Children Gon puuttuminen oli setin pahin puutos. Theremin oli myös tippunut pois soitinkalustosta ja näinollen Funebrekaan ei äitynyt niin pitkitetyksi kuin aiemmin. Myös finaalina toiminut Not Saved kuultiin puolitettuna ja toimi tällä tavalla huomattavasti paremmin.

Settilista oli rakennettu nyt jotenkin erityisen järkevän oloiseksi ja alkuintrona toimineen Eosin jälkeen taisi pärähtää jopa neljä kappaletta Blood Insidelta, jonka jälkeen tuli Little Blue Bird/Rock Massifia ja Perdition Citya.. Bändi esitti myös uuden ennenkuulemattoman kappaleen. Luulisi sen olevan tulevalta Psyche-levyltä jonka on määrä koostua covereista, mutta tiedä nyt sitten kun ei levystä kuulu ja biisi ei sanonut mitään. Erittäin hyvältä se jokatapauksessa kuulosti ja screenillä vilisi hevosia. Upeaa.




Viikonloppuna luontokin piti omia festareitaan.

Jos nyt vielä siitä perjantain jatkosta lyhyesti.. Ulverin jälkeen teltalla esiintyi Circle. Tällä kertaa se ei antanut niin paljoa kun Ilosaaressa, setti ei ollut niin vangitsevan yhtenäinen, vaan rikkonaisempi. Ihan hyvältähän tuo taas kuulosti, mutta viimenäkemisestäkin on turhan vähän aikaa. Puolen välin aikoihin joutuikin jo lähtemään Airia katsomaan.

Täytyypä sanoa ettei ranskalaisduo täyttänyt ihan päälavaa, mutta pikkuhiljaa livetulkinnoissa alkoi olla jo omanlaistaan voimaakin. Sain bändin soitannosta paremmin kiinni viimeksi kun näin, mutta sopi se taustalle tälläkin kertaa. Muutama iskevämpi tulkinta tuli esiin siellä täällä.

Seuraavaksi päälavan täytti Big Boi, joka esitti pitkän liudan Outkast-klassikoita. Kappaleiden rakenteet jäivät ikävä kyllä vähän liika räppien taakse, eikä niistä ottanut kovinkaan hyvin selvää. Harmillista, sikäli kun niistä kyseisen yhtyeen kohdalla jonkinverran kuitenkiin pidän.



Pedot vaani juhlijoita.

Sunnuntaina oli aika kohdata yksi odotetuimpia artisteja vähään aikaan, nimittäin Marina & the Diamonds, jonka debyyttialbumi nousi suosikki pop-levyjeni joukkoon kertaheitolla aiemmin tänä vuonna. En varsinaisesti asettanut mitään odotuksia keikalle, tahdoin vain nähdä. Tuloksena olikin aika täydelllinen poppi-elämys. Levyn tutut kappaleet soivat todella upealla äänellä telttalavalla ja lavalla heiluvaa Marinaa nyt vain oli ilo seurata. Ei oikeastaan mitää pahaa sanottavaa.

Paitsi. Sinänsä ulkomusiikillinen seikka, mutta Marina lupasi fb:ssä kaikille keikoille saapuville OhNo!-henkiset pahviset silmälasit, mutta eipä näkynyt. En tiedä miten se olisi saatu tällaisessa yhteydessä toimimaankaan, mutta silti. Ehkei se nyt kumminkaan jäänyt kaihertamaan..



Marina.

Pahin takaisku festareilla oli Jónsin peruminen. Tästä syystä illan aikataulut muuttuivat hiukan ja tuskin tästäkään kaikki oli tietoa saanut perille. Harmillinen juttu, mutta Flow on luvannut hyvittää sunnuntailippulaisille asian jotenkin, järjestämällä jonkinlaisen syysyllätyksen, johon pääsee tuon päivän rannekkeella, lipulla tms. Mitä lie.

Tässä nyt tällainen omakohtainen pintaraapaisu, en nyt kirjoita alueen oheishärpäkkeistä sen kummemmin. Jos jotain pientähän siellä toki oli. Vähän liikaa vaan sitä porukkaa nykyään ja mestoille on tunkua. Pääosin kuitenkin kaikkiaan onnistunut viikonloppu.

Sisko tahtoisin jäädä (2010)

En voi väittää, että olisin ikinä erityisemmin pitänyt ns. nuorisoelokuvista tai -kirjallisuudesta, eikä tämäkään uutukainen asiaa muuta. Eikä ole kyse ennakkoluuloista. Tietenkin haluisin tykätä näkemästäni jos teatteriin asti menen jotain katsomaan ja annan mahdollisuuden tasavertaisesti kaikille, mutta jos homma ei nappaa niin se ei nappaa. Ei kaikki nuorisokuvaukset mielestäni siis suinkaan ole yleensä huonoja, vaan erityisesti juuri nuorisolle suunnatut. Elokuvan teinit käyttäytyy melko realistisesti, eli ärsyttävästi. Se, että onnistuu kuvaamaan jotain totuudenmukaisesti, ei välttämättä ole aina hyvä.

Melko alkuvaiheessa alkaa näkyä suunta millä elokuvassa pysytään. Hyvä nuori ja paha nuori kohtaavat ja koti- ja kouluoloissa alkaa myllerrys. Toisin sanoen, koko elämä räjähtää. Vicky Rostin keikalle ruotsin laivalle on pakko päästä tenuttamaan, vaikka entisellä hyviksellä on seuraavana päivänä tärkeä juoksukisa. Laimeita ja tunteettomia roolisuorituksia ei juuri pelasta heikko käsikirjoitus ja nolot dialogit. Pari pilkahdusta siellä täällä unohtuvat nopeasti. Puoleen väliin asti leffaa katseli vielä sujuvasti, mutta sen jälkeen sen vain toivoi loppuvan.

Pääosat suorittaa Ada Kukkonen ja Sara Melleri. Kumpikaan ei saa hahmoistaan millään kovinkaan mielenkiintoisia. Melko kokemattomien nuorien lisäksi elokuvassa on veteraaniosastoakin. Seppo Pääkkönen toivottomana isänä, Heikki Nousiainen väkivallan purkauksen kohteeksi joutuvana vanhuksena ja Santeri Kinnunen opettajana. Kristiina Halttu tekee ehkä onnistuneimman roolin kössähtäneenä uusiovaimona.

Voisihan tässä jäädä kirjottelemaan kuinka syvä inho nousi elokuvan aikana ja kuinka tuskin ikinä ennen on tehnyt niin paljon mieli lähteä salista kesken elokuvan, mutta turha kai tässä on jatkaa kun ei hyvää sanaa heru. Parastaan ovat varmasti yrittäneet ja toivottavasti kolahtaa kohderyhmälleen.

Norja 2009.

Nyt kun viikonloppu ja Flow-festival lähestyy Ulvereineen kaikkineen, voisin pistää tällaisen pikku reissupostauksen reilun vuoden takaiselta reissulta. Kyse oli pyhiinvaelluksesta Norjaan, yllämainitun orkesterin ensimmäiselle keikalle 15 vuoteen. Keikka oli Lillehammerin kirjallisuuspäivien yhteydessä, pienessä auditorion tyyppisessä salissa, Maihaugenissa. Yhtyettä saapui katsomaan sakkia ympäri maailmaa.

Ruotsin puolelle matkustimme ensin Viking Linella ja jatkoimme keikkaa edeltäväksi yöksi Osloon. Kuninkaanlinnat katseltiin ja yö vietettiin syrjäisehkön Statoil-huoltoaseman pihalla.



Vartija särmänä.


Oslosta edetessä saavuimme aamupalalle pysähdyspaikalle, jossa käytiin myös aamu-uinnilla.


Lillehammerissa pysähdyttiin seuraamaan myös pallon potkimista.


Matsia seuratessa tuli mussutettua pikkusuolasta ja kädet käytiin pesemässä putouksilla metsän keskellä.


Lillehammerin urheilustadion.

Hanging on the telephone..

Paikalliset uutiset..

Tsekkailtiin joku hautausmaakin Lillehammerissa ja pahimpaan nestehukkaan haettiin hyvin etovan makeaa Punahilkka-juomaa.






Keikkapaikan vieressä sijaitsi mielenkiintoinen kylä.


Kylässä oli myös häät lopuillaan kun sinne saavuttiin.


Auditorion pyörittäjien työsuhdeauto.


Odottelua salin ulkopuolella.


Perillä.

Keikan jälkeen yövyimme konserttipaikan parkkipaikalla ja aamulla lähdimme kohti Tukholmaa.



Norjalaiseen kouluun oli soluttautunut ilmeisesti yksi suomalainen.


Paluumatkalla Åmålissa hauella oli pikaromanssi.


Yö Tukholmassa. Aamulla kierreltiin kaupat ja lähdettiin laivalla kohti Suomea.

Olipahan hieno reissu ja keikka. Norjaan tahdon uudestaan, kuten haluan nähdä Ulverin vielä monasti. Ylihuomenna näistä asioista täyttyy taas ainekin toinen.

Silmät ilman kasvoja ja Ranskan kauhuskene.

Georges Franju: Silmät ilman kasvoja (Les yeux sans visage, 1960)

Ranskalaisia elokuvia käsitellessä, ei tule ensimmäisenä mieleen mitkään kauhuteemat. On totta, ettei kauhuelokuvat tosiaan ole Ranskassa kovinkaan yleinen aihe, mutta nekin harvat tuntuvat olevan sitäkin tärkeämpiä. Silmät ilman kasvoja on yksi niistä. Näin elokuvan eilen ensimmäistä kertaa ja aloin miettiä tätä aihetta.

Elokuvassa taitavan kirurgin tytär on ruhjonut naamansa sen verran kelvottomaan kuntoon, että isäukko ei anna tämän kulkea ilman maskia. Tälle yritetään metsästää uutta naamaa pahaa aavistamattomilta neidoilta. Kirurgin elementissään uuden naaman voisi parsia kotioloissa pikku operaatiohuoneessa. Testejä kasvojensiirtoon on kokeiltu jo eläinmaailman suosiottomalla avustuksella. Suosiota ei kysytä myöskään tyttäreltä, vaan hän joutuu elämään eristyksessä kunnes naamansiirto joskus onnistuisi.

Leffassa on lievä frankenstein-juonne, mutta eipä se tuolle kantateokselle mitään velkaa ole. Käsikirjoitus on tehty Jean Redonin samannimisen romaanin pohjalta. Tyylillisesti elokuva on hitchcockmaisen jännityksen ja cocteaumaisen unenomaisuuden välimaastosta. Siinä keskitytään kirjaimellisesti kasvonsa menettäneen nuoren naisen kohtaloon, johon hänellä ei ole sananvaltaa.

Paljolti yksin kartanossaan liikkuvalle tytölle ei suoda mahdollisuutta peileihin tai mielipiteisiin. Ylpistynyt isä kun haluaa nätin naaman takaisin maksoi mitä maksoi. Runollisessa kuvauksessa annetaan tilaa tytön sielunmaisemalle huolellisesti rakennetuin elein. Musiikki tuo oman lisänsä kokonaisuuden yhtenäiseen kauneuteen. Ääniraidasta vastaa elokuvasäveltäjä Maurice "Jean-Michelen isä" Jarre. Pääteemana on sirkusmainen melodia, joka on kuitenkin sävytetty perintaisillä kauhusoundeilla. Elokuvan groteskiin ulkoasuun sovitettuna se toimii täydellisesti.

-----------------------------------

Georges Méliès jos joku maalaili niitä piruja seinille. Luurangot ja saatanat olivat hänen vakiokalustoaan alusta asti. Irtopäät ja muut kauhuskenaariot toistuvat, mutta tuskin nämä pienet aikansa taidonnäytteet on pelottamaan asti päästänyt.

Koko elokuvataiteen synnyinmaassa on siis tehty myös ensimmäiset kauhukokeilut, peräti toissa vuosisadanlopulla, mutta nekin voi luokitella lähinnä kauhukuvastoa käyttäviksi trikkielokuviksi ja kokeiluiksi. Kyseisestä maasta on myös todennäköisesti maailman tunnetuin surrealistinen lyhytelokuva, Luis Buñuelin Andalusialainen koira (Un Chien Andalou, 1929) ja yksi historian kauneimmista elokuvista, Jean Cocteaun Kaunotar ja Hirviö (La belle et la bête, 1946). Kumpainenkin sijoittuu niukasti kauhugenreen, mutta ovat loppujen lopuksi kumpikin ennemmin vain unenomaisia satuja. Muutenkaan en keksi juuri yhtään tyylipuhdasta kauhuelokuvaa Ranskasta. Jännitystä ja vastaavaa on kylläkin tarjolla.

Seuraavassa kuitenkin pikaisesti läpi tärkeimpiä teoksia:


Louis Feuillade: Les Vampires (1915)

• Louis Feuillade: Fantômas (1913-1914) & Les Vampires (1915). Feuilladen jännityselokuvat antoivat suuntaa Murnaun ja Langin kaltaisille saksalaismestareille. Nämä sarjaelokuvat perustuvat rikollisnerojen juoniin ja niiden tavoittamattomuuteen.
• Luis Buñuel: Andalusialainen koira (Un Chien Andalou, 1929). Salvador Dalín kanssa yhteistyönä tehty surrealistinen kuvaelma sisältää yhden elokuvahistorian legendaarisimmista kohtauksista.
• Jean Cocteau: Kaunotar ja Hirviö (La Belle et la Bête, 1946). Ilman muuta maailman kauneimpia elokuvia.
• Henri-Georges Clouzot: Pirulliset (Les Diaboliques, 1955). Viiskytluvun parhaita jännäreitä. Erittäin tiivistunnelmainen ja tehokas.
• Roman Polanski: Vuokralainen (Le Locataire, 1976).Polanskin vähemmälle huomiolle jäänyt psykologinen painajainen kuuluu mielestäni ohjaajan parhaimmistoon.
• Marc Caro & Jean-Pierre Jeunet: Delicatessen (1991). Musta komedia ehkä, mutta sen post-apokalyptinen dystopia on synkkä ja kannibalismi aiheena kauhuhenkinen. Jeunetin elokuvien värimaailma on oma lukunsa, seepiahtavine oransseineen ja vihreineen.
• Michael Haneke: Kätketty (Caché, 2005). Upean painostavatunnelmainen trilleri kirjallisuusaiheista talk showta pitävästä miehestä, jonka kotirauhaa aletaan terrorisoimaan videonauhoilla ja viesteillä. Elokuva jää kummittelemaan pitkäksi aikaa.