Drudkh: Handful of Stars (2010)

Drudkh on kahdeksanvuotisen historiansa aikana julkaissut jotakuinkin levyn per vuosi, poikkeuksena oli toissavuosi kun mitään ei kuulunut. Välivuotta edeltävinä vuosina tuli tupla-annokset, 2006 studioalbumi ja levyllinen folk-versioita vanhoista biiseistä, 2007 studioalbumi ja rajoitetusti painettu ep. Mitä tapahtuikaan tuona välivuotena? Drudkh teki sopimuksen Season of the Mistin kanssa. Yhtiö on nyt julkaissut bändin koko tuotannon uusiksi uusilla kansitaiteilla ja uudet levyt julkaistaan ties minkämoisina jättibokseina.

Ensimmäinen ison levy-yhtiön alla julkaistu Microcosmos ei ikinä kolahtanut kuten aiemmat levyt. Levy tuntui jotenkin liian kliiniseltä ja väkinäiseltä. Tämän takia odotukset uutukaiseen olivat tietenkin hyvin pelon sekaiset.

Nyt kuunneltuani levyä kerta toisensa jälkeen voin huokaista helpotuksesta ja todeta että tykkään levystä. Se on ilman muuta paljon parempi kuin edellinen levy, joka oli ensimmäinen pettymys bändin koko katalogista. Fiilis levyllä on jälleen sitä vanhaa melankolista ja tunnerikasta Drudkhia mitä pitääkin. Soundi on riisuttu ja maanläheinen, sävellyksillä ei suorastaan tähtiä kurotella, niitähän onkin kuulemma jo se kourallinen. Bändin levyt ovat aina toimineet itselleni syksyn ääniraitana ja tämä on taas levy joka kelpaa tarkoitukseensa.

Tasapaksuin kappale levyllä tuntuisi olevan intron jälkeen ensimmäinen raita, eeppinen Downfall of the Epoch. Se ei ole huono, mutta se ei ole mikään mukaansatempaavin aloitus. Ensikertalaiselle tuo yli 12 minuuttinen rypistys voi olla ratkaiseva tekijä pikaisessa bändin arvioimisessa. Kunhan antaa levylle mahdollisuuden, loput biiseistä ovat erittäin onnistuneita ja tuokin kappale alkaa kerta kerralta avautumaan enemmän.

Aloitusjärkäleen jälkeen levyn laadussa ei olekaan sitten mitään moitittavaa. Yhden hudin jälkeen bändi jatkaa loistavien levyjen sarjaa, jota pidetään yllä tasaisen tappavalla tahdilla. Levyn seuraavat kolme kappaletta Towards the Light, Twilight Aureole ja The Day Will Come eivät jää vanhempien levyjen klassikoiden varjoon. Vaikka biisien nimet jälleen ovat englanniksi, laulu toimitetaan mitä ilmeisimmin ukrainaksi. Toisaalta, lyriikat ovat aina jääneet arvailujen varaan ja sen takia niitä on useasti väitetty valheellisesti ns (national socialism)-henkisiksi. Drudkhilla on tiukka linja ulosantinsa kanssa, ei kuvia, ei haastatteluja, ei keikkoja, vain levyjä. Sen verran on kuitenkin tehty selväksi, että bändillä ei ole mitään tekemistä ns-ajattelumallin kanssa. Monet sanoituksista perustuu ukrainalaisten runoilijoiden teoksiin.

Levy julkaistaan myös 600 kappaleen rajoitettuna boxipainoksena, jossa mukana tulee kaikkea tarpeellista, kuten Drudkh-mustetta ja sulkakynää. Samaan aikaan ilmestyy myös kaksi coveria sisältävä ep, jota saa tilattua mm. boksin mukana ja vinyylinä. Ep kantaa nimeä Slavonic Chronicles ja sen cd-versio on minimalli joka ei itseäni juuri lämmitä kun ei ole juurikaan niitä tukevia soittimia. Vinyylimuodossa se on taas itselleni enemmän kuin tervetullut.

Ep:n ensimmäinen raita on Master's Hammer cover Indiánská Píseò Hrùzy. Drudkhin mittakaavalla ehkä hieman kokeellinen veto, mutta riipaisevan upea tulkinta. Vain viiden ja puolen minuutillaan se on paljon lyhyempi kuin Drudkhin omat kappaleet ja laahaavuudestaan huolimatta siinä tuntuu selittämätöntä vauhtia, joka ei todellisuudessa kumminkaan etene. toisen puolen täyttää versio Sacrilegiumin kappaleesta Tam Gdzie Gaśnie Dzień. Kyseessä on Drudkhin uran nopeatempoisin veto. Yleensä bändi saa aikaan hypnoottisen junnauksensa hitaalla doomahtavalla tatsillaan, mutta tässä tulee todistettua että se onnistuu siinä myös nopealla takomisella.

Covereita bändi ei ole ennen julkaissut ja ehkä siksi nämä kaksi biisiä on haluttu pitää irti pitkäsoitosta. Toisaalta niiden on ehkä katsottu myös poikkeavan liikaa varsinaisen levyn linjasta, eikä niitä ole esimerkiksi liitetty kalliimman painoksen bonusraidoiksi. Toisaalta kysymys voi olla yksinkertaisesti siitä lupaavasti alkaneesta Season of the Mistin rahastuskampanjasta. Kaikesta huolimatta lisälätty on syytä lisätä tilaukseen, sen verran hyvää laatua sekin on. Usko Drudkhiin on palannut.

Punahilkka

Neil Jordan: Sudet tulevat (Company of Wolves, 1984)

Punahilkka on ollut yleisesti tunnettu kansantarina jo satoja vuosia ja se esiintyy populaarikulttuurista yleisesti. Kaikkien oletetaan tuntevan tarina ja ymmärtävän asiayhteys kertomatta siitä mitään. Imdb tietää kertoa punahilkan esiintyneen ainekin 80 elokuvassa, joista ensimmäinen on tehty 1901. Ensivuonna satakymmen vuotta ensifilmatisoinnistaan on määrä ilmestyä Catherine Hardwicken ohjaus, jossa keskiaikaisessa ihmissuden terrorisoimassa kylässä asuva tyttö rakastuu vanhempiensa kauhuksi orpoon puunhakkaajaan. Hardwicke tunnetaan elokuvistaan 13, Lords of Dogtown ja Twilight, eli sopii olettaa kohdeyleisön olevan varhaisnuoret.

Punahilkka kuuluu satuihin jota kerrottiin kylillä jo satoja vuosia ennen ensimmäistä kirjoitettua muotoaan. 1300-luvulta lähtien ranskalaiset ja italialaiset kertoivat tarinoita, jotka toimivat pohjana myöhemmille versioille. Aluksi pahiksena saattoi olla peikko, örkki tai ihmissusi. Joissain versioissa senkertainen pahis pisti tytön syömään isoäitinsä lihaa ja verta, joissain se pakotti tytön riisumaan ja polttamaan hilkkansa, useissa tarina loppui siihen kun tyttö joutui hukan kitaan.

Ensimmäinen vakiinnutettu variaatio syntyi kun ranskalainen Charles Perrault kokosi kirjan kylillä kuulluista tarinoista. Perraultin käsittelyn saivat myös monet muut rakastetut lastensadut kuten Ruusunen, Tuhkimo ja Saapasjalkakissa. Kyseessä on ensimmäinen painettu versio Punahilkasta ja se näki päivänvalon 1697. Perraultin kyynisessä versiossa tyttö on viehättävä ja "hyvin kehittynyt" nuori nainen. Punainen hilkka on Perraultin keksintö ja se kuuluu tarinan myöhempiin muotoihin merkittävänä symbolisena elementtinä. Perraultin tulkinnat tarinoista ovat ylitse moralisoivia ja uhkaavia. Hän haluaa antaa opetuksen, eikä täten jätä tarinan tyttöä henkiin.

From this story one learns that children, especially young lasses, pretty, courteous and well-bred, do very wrong to listen to strangers, And it is not an unheard thing if the Wolf is thereby provided with his dinner. I say Wolf, for all wolves are not of the same sort; there is one kind with an amenable disposition — neither noisy, nor hateful, nor angry, but tame, obliging and gentle, following the young maids in the streets, even into their homes. Alas! Who does not know that these gentle wolves are of all such creatures the most dangerous!

- Charles Perrault


David Kaplan: Little Red Riding Hood (1997)

Grimmin veljekset kirjoittivat kiertäviä tarinoita uusiksi 1800-luvun Saksassa ja ne kuuluvat monien satujen tunnetuimpiin versioihin. Punahilkan he kirjoittivat lukuisia kertoja uusiki. Ensimmäinen versio kirjoitettiin 1812. Alkupuoli on silkkaa Perraultia ja loppu on identtinen toisen Grimmin sadun (Susi ja seitsemän kiliä) kanssa. Siinä kirvesmies tulee ja pelastaa tytön ja mummun suden vatsasta.

Tähän kirjoitettiin myös jatko-osa, joka muistuttaa Kolmea pientä porsasta. Vahingosta oppineena punahilkka ei poikkea tieltä ja kerkeää mökkeröön johon he houkuttelevat makkaran hajulla suden savupiipun kauttaa porisevaan pataan. 1857 Punahilkka sai lopullisen ja tunnetuimman muotonsa ja loppunsa, eli suden vatsaan sullotaan painavia kiviä ja ommellaan umpeen. Suden herättyä ruokalevoltaan se menee lipittämään vettä ja hukkuu raskaan taakkansa takia.

Tarinan synnyinaikoina sudet ovat olleet todellinen uhka ja se on luonnollinen valinta synkässä metsässä piileväksi vaaraksi. Tarinaa voi joka tapauksessa lukea symbolisena valistuksena. Tulkinnanvaraisuutta on jonkinverran, mutta yksi selkeä lähtökohta on että kyse on tytön kasvamisesta nuoreksi naiseksi ja sen tuomista vaaroista. Tyttö on viehättävä ja alkaa kiinnostavaksi saalistajien silmissä. Tyttö ei kuitenkaan ole vielä täysin kypsä kohtaamaan elämän realiteetteja ja uskoo naiivisti vain kaikkien hyväntahtoisuuteen. Polulta poikkeaminen kuvastaa nuoren kiinnostusta asioihin, joihin ei tulisi kajota.


David Kaplan: Little Red Riding Hood (1997)


Tex Avery: Red Hot Riding Hood (1943)

Tex Avery muistetaan rohkeista ja kyseenalaisistakin piirretyistä, joista yksi on modernisoita versio Punahilkasta. Se alkaa perinteisesti, mutta tarinan hahmot heittää hanskat tiskiin ja haluaa vaihtelua. Punahilkka esittää tanssijaa johon susi hullaantuu. Susi päätyy lopulta muorin luksussviittiin josta ei meinaa päästää karkuun vaikka haluisi, kun kuoren alla isoäiti onkin melkoinen puuma. Punahilkka on sittemmin päätynyt standardiksi piirretyihin ja parodioihin.

Angela Carterin novellikokoelmassa Verinen Kammio (Bloody Chamber, 1979) esiintyy lukuisia ihmissusi- ja punahilkkatarinoita, jotka poikkeuksetta ovat synkkiä tarinoita seksuaalisuuden heräämisestä ja lykantropiasta. Raskaat teemat ja lohduttomat kohtalot eivät ole tarinoissa kovinkaan oikeutettuja.

Neil Jordan filmasi elokuvan Sudet tulevat (Company of Wolves, 1984) perustaen sen kahteen Carterin novelleista. Elokuvassa tarinalla esiintyy äärimmäisen symbolinen ulkoasu ja sen visuaalinen ilme on upea. Sen rakenne on episodimainen ja tämä selitetään tytön valveunen vaiheilla olevalla mielikuvituksella, jossa tapahtumat liittyvät ulkoisiin häiriöihin todellisessa maailmassa. Tyttö on kokeillut isosiskonsa meikkejä ja huulipunaa ollessaan yksin. Mieltä painavat kysymykset piirtyy uniin ja koiran haukunta vaihtuu suden ulvonnaksi.


Neil Jordan: Sudet tulevat (Company of Wolves, 1984)


Jan Kounen: Le dernier chaperon rouge (1996)

Jan Kounenin Le dernier chaperon rouge (1996) on värikylläinen fantasiamusikaali, jossa Emmanuelle Béart esittää tanssivaa punahilkkaa, jolta kepeillä linkkaava pahis haluaa jalat. 25 minuuttisessa elokuvassa tanssitaan metsän sienten kanssa, lauletaan ja otetaan yhteen hirviöiden kanssa. Musiikki on erityisen kaunista ja kuvat upeita. Jeunetin kanssa yhteistyötä tehnyt Marc Caro on ollut näyttelemisen lisäksi mukana elokuvan visuaalista ilmettä tehdessä ja sen todella huomaa. Hänellä on täysin omanlaisensa tunnistettava tyyli ja se antaa lopullisen säväyksen leffan loistavuudelle.

David Kaplan teki oikeastaan Kounenin versiolle vastavedon vuotta myöhemmin. Niinikään lyhytelokuva, mutta täysin erityyppinen. Mustavalkoinen ekspressionistinen goottisatu, jossa Christina Ricci esittää jo selvästi aikustuneempaa tyttöä. Viimeisteltyä elokuvallisuutta rikotaan lopussa hieman lapsenomaisella pissakakkahuumorilla, eikä loppuratkaisukaan ole perinteinen.

Punahilkasta on tullut myös tietyllä tavallaan symbolinen hahmo, jolla kuvataan saalistajien uhria. Elokuvassa Hard Candy (2005) asetelma on käänteinen ja tyttö yrittää itse houkutella sutta, eli netissä tyttöjä jahtaavaa miestä satimeen. Elokuvassa on kohtaus jossa tyttö on verhottu punaiseen huppariin ja ympäristönä toimii metsä jossa hän telmii. Suoranaisesti elokuva ei ole filmatisointi punahilkan tarinasta, mutta sen elementtien kanssa flirttaillaan selkeästi.


David Slade: Hard Candy (2005)

About Top 10: Ontto / Oranssi Pazuzu

Pazuzu Manaajassa (Exorcist, 1973)

About Top 10 on sarja jossa ihmiset kertovat omista lempielokuvistaan. Olen siis pyytänyt kaikkia osallistujia miettimään omat suosikit ja kertomaan millainen vaikutus niillä on ollut ja milloin on nähnyt ne ensikerran. Tämän lisäksi osallistujat kertovat elokuvien kulutuksestaan yleisesti, mikä on viimeisin elokuva jonka on käynyt katsomassa, mielipide suomalaisista elokuvista ja parhaista soundtrackeista. Lopuksi kuullaan myös kunkin mieltymys kahvinjuontiin.

Tämänkertainen vieraileva tähti on psykedelistä blackmetalia soittavan Oranssin Pazuzun Ontto. Bändiltä on tulossa syksyn aikana splitti Candy Canen kanssa ja maistiaisia voi ja kannattaa ilman muuta käydä jo kuuntelemassa bändien Myspace-sivustoilta. Biisi Farmakologisen kultin puutarhassa potkii pirun kovaa ja jatkaa siitä mihin loistava debyytti jätti. Splittiä odotellessa sopii tsekkailla elokuvamaisten atmosfäärien vaikutteet leffamaailmasta. Tämä on neljäs About Top 10 ja listan aloittaa elokuva, joka esiintyy sarjan listoilla jo kolmatta kertaa.

Tämän hetken top 10.

Alien (1979)

Näin jatko-osan Aliens joskus yhdentoista ikäisenä ja se oli silloin pelottavinta ja kovinta kamaa mitä koskaan on tehty. Ensimmäinen ja vielä jännittävämpi Alien tuli sitten vuokrattua heti kun oli tilaisuus. Tämä on todella piinaava elokuva. Tykkään tavasta, jolla jännitys nostetaan hitaasti huippuunsa ja shokeeraavia kohtauksia säännöstellään just sopivassa suhteessa. Myös Goldsmithin säveltämä musiikki on mahtavaa. Oranssi Pazuzu on ottanut tästä elokuvasta paljon vaikutteita aina sanoituksia myöten. Erityisen vaikuttavia itselle on nuo synkät avaruuskuvat ja kyyninen suhtautuminen tulevaisuuteen.

Psyko (1960)

Kahdentoista vanhana sain ensimmäisen kosketukseni kauhuelokuviin Psykon kautta ja loppukohtaus jäi kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. Tuli semmoinen olo, että tätä pitää saada lisää! Psyko on kyllä maineensa veroinen ja kestää useita katselukertoja, vaikka käynnistyykin tosi hitaasti. Loppuratkaisu on mielestäni psykologisesti tarkkanäköinen ja tyylikäs. Sen voi katsoa myös traagisena sairaskertomuksena. Tämän jälkeen tuli teini-ikäisenä katseltua kauhunnälkään jonkin verran kaikenlaista horroria, splatteria ja muuta.

Manaaja (1973)

Manaaja pitää tietysti mainita jo senkin takia, että siitä keksimme bändille nimen. Pazuzuhan on se muinainen demoni, jota tässä yritetään manata tytöstä ulos. Tykkään 60- ja 70-lukujen saatanallisista kauhuelokuvista, tyyliin Rosemaryn painajainen ja Ennustus, koska Saatana on sopivasti häiritsevä ja anarkistisen epäkorrekti hahmo. Tai ainakin se oli sitä 70-luvulla. Manaaja on mun mielestä klassista kauhua parhaimmillaan, sopivasti tabuja rikkova ja uskontokiihkoilijoita kiusaava. Hyvin blackmetal-henkinen elokuva siis.

Sunshine (2007)

Tää Danny Boylen avaruusjännäri leimattiin tuoreeltaan vähän epäonnistuneeksi, mutta mulle se upposi todella hyvin. Se sijoittuu avaruusalukseen, jonka tehtävä on matkustaa Aurinkoon korjaamaan/tehostamaan fuusioreaktiota. Tai jotain sinne päin. Elokuvassa kuvataan upeasti Auringon valtavaa energiaa ja sen massan fysikaalisia vaikutuksia, miten esimerkiksi aika ei toimi totutulla tavalla gravitaatiovaikutuksen takia. Ihan true fysiikkascifiä siis. Lopussa homma ottaa juonenkäänteen vielä enemmän jännityselokuvan suuntaan, mutta toimii mun mielestä sellaisenakin. Omaperäinen ja tosi visuaalinen leffa.

2001: Avaruusseikkailu (1968)

Listan kolmas ja paras avaruuselokuva. Stanley Kubrick on ollut suosikkini jo pitkään, ja oikeastaan olisin voinut täyttää puolet tästä listasta sen elokuvilla. En muista koska näin tän ekan kerran, mutta muistan etten tajunnut siitä silloin oikein mitään. Nykyäänkin loppuratkaisu on silkkaa mysteeriä, mutta se ainoastaan lisää elokuvan kiehtovuutta. Avaruuskuvat on upeita, ja lopussa tapahtuva monoliitin kohtaaminen ja hyperajojakso kuuluvat mun kaikkien aikojen hienoimpiin elokuvakokemuksiin. Haluaisin tehdä musiikkia, jota voi soittaa tuon kohtauksen taustalla. Tykkään myös erityisesti siitä, että elokuvassa on selkeä juoni, mutta se on kuitenkin rakennettu siten, että katsojan omille tulkinnoille jää paljon tilaa.

Vampyyrintappajat (1967)

Roman Polanski on toinen kestosuosikkini. Vaikka sen leffat on saaneet välillä nihkeänkin vastaanoton, niin niissä on silti se oma polanskimainen tunnelmansa jota on vaikea kuvailla. Vampyyrintappajat ei ole ehkä yhtä tyylikästä Polanskia kuin vaikkapa Vuokralainen tai Pianisti, mutta kauhukomediana se on tosi onnistunut. Huumoria ei yliannostella, vaan hauskat tilanteet rakennetaan harkiten ja huolella. Vampyyrin linna on myös erittäin tunnelmallinen ja pahaenteisyydessään mieleenpainuva. Leffassahan esiintyy Polanskin esittämän hahmon rakastettuna myös hänen tuleva vaimonsa Sharon Tate, jonka Mansonin jengi teurasti pari vuotta myöhemmin.

Nosferatu: Phantom der Nacht (1979)

Jos pitäisi valita paras vampyyrielokuva, niin äänestäisin varmaan tätä Werner Herzogin Dracula-filmatisointia. Senkin uhalla että leimataan elitistiksi. Tää ei ole niin kuuluisa kuin alkuperäinen mykkä-Nosferatu tai Christopher Leen versiot, mutta voittaa ne monella osa-alueella. Klaus Kinskin vampyyri on vastenmielinen ja surullinen hirviö ja Popol Vuhin hippeily toimii ääniraitana mahtavasti. Tyyliltään tää on aika näytelmällinen ja välillä liiankin hidas, mutta toisaalta kuvaus ja rytmitys on silti runollisen sujuvaa ja hienostunutta. Erityisesti kohtaus, jossa Nosferatu näyttää vieraalleen todellisen luontonsa kesken illallisen on kylmäävä. Ei tää kuitenkaan ehkä kauhuelokuvasta mene.

Mulholland Drive (2001)

Lynchin elokuvista on vaikea valita suosikkia, koska ne on kaikki loistavia. Tää teki erityisen vaikutuksen osittain, koska näin sen ekaa kertaa valkokankaalta. Leffan loputtua oli hölmistynyt olo, vähän niin kuin olisi lapsena ollut katsomassa taikuria. Lopputekstien ilmestyessä koko teatteriyleisö vain istui hämmentyneenä ja vaivaantuneesti hörähdellen. Toisella kerralla juonesta pystyi jo tekemään tulkintoja. Mulla oli jossain vaiheessa ajatus siitä, mitä tässä elokuvassa tapahtuu, mutta nyt en enää muista. Tarvii siis katsoa uudestaan! Tässäkin kiehtoo just toi mysteeri, tulkinnanvapaus ja se miten hienosti elokuva pelaa katsojan alitajunnan ja odotusten kanssa.

Videodrome (1983)

Kaveri näytti tämän mulle joskus viitisen vuotta sitten ja elokuva jämähti tajuntaan kuin sotkeutunut VHS-kasetti nauhuriin. Cronenberg kuului jo ennestään suosikkiohjaajiini, mutta tämä oli jostain syystä jäänyt väliin. Tässä televisioyhtiön pikkupamppu saa vihiä snuff-elokuvia lähettävästä kanavasta ja sekaantuu sekä mysteeriin että Debbie Harryn esittämään femme fataleen. Loppupuolella elokuvan todellisuus flippaa oikein toden teolla Lynchin tyyliin, mutta kuvasto on cronenbergiläistä puolisplatteria. Erittäin häiritsevä ja kummallisia ajatuksia herättävä elokuva.

Antichrist (2009)

Lars von Trieriä on tullut fanitettua Breaking the Wavesista lähtien. On hienoa, kuinka sen elokuvista jää aina käteen semmoinen emotionaalisesti turpaanvedetty olo. Antichrist piti tietysti nähdä heti ilmestyessään valkokankaalta ja kylläpä toimi hyvin. Trierin aiemmista leffoista täysin poikkeava visuaalisuutta korostava kuvaustyyli on aivan mahtavan näköistä. Monet metsäkohtauksista, kuten se jossa Charlotte Gainsbourgin esittämä hahmo sulautuu ruohikkoon pahaenteisen musan säestyksellä on kuin suoraan painajaisista. Tietysti tykkäsin erityisesti siitä, että Trier flirttailee tässä kauhuelokuvan kanssa. Saatanallinen kuvasto tuodaan tyylikkäästi esille. En oikein tajua ihmisiä jotka arvostelee tätä antifeministiseksi elokuvaksi, mä en ainakaan tulkinnut elokuvaa siten.

Minkälaisia elokuvien kuluttajia yleisesti?

Kyllähän noita tulee katseltua kohtuullisen paljon ja monenmoista. Yle Teemalta on tullut paljon kiinnostavia leffoja, se on Suomessa tosi ainutlaatuinen kanava ja toivottavasti tulee säilymään. Hollywood-massaleffatkin uppoaa aivan hyvin, mutta toisaalta katson mielelläni myös ei-amerikkalaisia ja vanhempia elokuvia. Niitä on harmi kyllä huonosti tarjolla vaikkapa videovuokraamoissa. Mulla on myös tiettyjä ohjaajia, joiden elokuvia odotan erityisesti, kuten Polanski, Lynch, Aronofsky ja Trier.

Viimeksi elokuvissa katsomassa käyty leffa ja tuomio?

Inception. Hienointahan siinä oli unimaailman kuvaus. Mielenkiintoinen elokuva, mutta välillä hauskat oivallukset vähän tuntui jäävän toimintarymistelyn ja paisuttelumusiikin jalkoihin. Hyvä muttei loistava.

Paras soundtrack?

Paha sanoa, on niin paljon hyviä. Mutta ehkä se Goldsmithin Alien tulee nyt päällimmäisenä mieleen.

Suomalaiset elokuvat?

Onhan niilläkin hetkensä, mutta usein suomalaista elokuvaa tuntuu vaivaavan semmoinen tietty vision ja rohkeuden puute. Ehkä se johtuu siitä että pitää saada pienessä maassa elokuvat tuottamaan ja siksi niillä pitää yrittää vedota mahdollisimman leveisiin yleisösegmentteihin. Semmoinen on luotaantyöntävää. Mutta on tietysti poikkeuksia, niitä vaan saisi olla enemmän.

Kahvinkulutus ja lempimerkki?

Kahvia menee pressokeittimellä keitellen ja merkkinä on tällä hetkellä Arvi Nordquist REKO.

Transylvaaninen nälkä - Top 10 Vampyyrielokuvat

Nosferatu (1922), Dracula (1931), Horror of Dracula (1958)

Listen to them. Children of the night. What music they make. - Dracula, 1931

Kun otin jo aikaa sitten (päivälleen 1kk takaperin) postauksen aiheeksi vampyyrileffat, en ajatellut että niiden listaamisen olevan niin vaikeaa. Nykyään näkee niin paljon huonoja alan leffoja ja sarjoja, että on unohtanut kuinka paljon hyviäkin joskus on tehty. Kirjo on erittäin laaja kautta aikakausien ja maailman eri kolkkien. Bram Stokerin Dracula on pohjana monille filmatisoinneille, mutta toisaalta genre on nykyään jo hyvinkin riippumaton siitä.

Aiheena vampyyrit on äärimmäisen goottilaisromanttinen ja se vetoaa useisiin ihmisiin vahvasti. Itselleni aihe itsessään ei ole ikinä tuntunut ihan omalta. Esimerkiksi Frankenstein (1931) ja Frankensteinin morsian (1932) kuuluu yksiin minulle tärkeimmistä elokuvista ja niiden hahmot ja tunnelma ovat ylittämättömiä tuon ajan kauhuelokuvissa. Saman ajan muut hirviökauhuelokuvat ovat toki hyviä myös, niinkuin Dracula, mutta eivät niin mieleenpainuvia.

Vampyyreita esiintyy monenlaisissa elokuvissa, eikä välttämättä aina pääosassa. Niistä on tehty myös komedioita ja jopa blaxpoitaatiota. Yritän saada listasta kumminkin sen verran tyylikkään että sinänsä mainiot Vampyyrintappajat - anteeksi mutta hampaanne ovat niskassani (1967), Dracula - Verevä vainaja (1995) ja Blacula (1972) jää varsinaisen listan ulkopuolelle.

Standardit

F.W. Murnaun Nosferatu perustuu yhtälailla Bram Stokerin Draculaan, mutta se yritti kiertää yhteyttä toisella nimellä. Kaikki kopiot elokuvasta määrättiin myöhemmin tuhottavaksi ja nykyisin näytettävä versio on saatu kasaan vasta tämän vuosituhannen alussa. Nosferatu esittelee ruttoisen ja hirviömäisen hahmon, joka on toinen vampyyrihahmojen kahdesta pääryhmästä.

Yksi tunnetuimmista versioista on 1931 valmistunut Dracula, jossa taas esitellään charmantti hurmuri Dracula, jota esittää sliipattu Bela Lugosi. Tod Browningin versio on tyylikäs ja hienostunut perigoottilainen tulkinta, vaikka jotakuinkin narusta roikuteltu leikkilepakko vähän rikkoo muutoin vakavaa ilmettä. Samaan aikaan samoissa lavasteissa kuvattiin myös ns. "spanish version" espanjankieliselle kansalle. Tekijätiimi siis oli täysin toinen ja kuvausvuorot jaettiin päivään ja yöhön. Täytyy sanoa että espanjaversio on huomattavasti eläväisemmin kuvattu kun jäykkä jenkkiversio. Se on myös rohkeampi ja kokeellisempi. Näistä avuistaan huolimatta se on jäänyt lähes täysin jenkkiversion varjoon. Syy on toki selvä, nimittäin Bela Lugosin veroista vampyyri-ikonia on paha päihittää.

Joillekin se oikea herra Dracula on ehdottomasti Christopher Lee. Hammer studion brittiversio Bram Stokerin tarinasta on kyseisen elokuvatalon tyylin mukaisesti hieman kepeällä otteella tehty. Ensimmäisenä mieleeni noista elokuvista tulee niiden haalea yleiskuva ja muutamat lähiotokset Leen naamasta. Ilman muuta ihan hyviä ja viihdyttäviä elokuvia, kuten Hammerin tuotanto pääsääntöisesti muutenkin.

Halusin käydä ensin läpi nämä kolme vampyyrielokuvia suurempaa teosta, koska en tohdi yrittääkään soveltaa niitä listaan, koska niiden suhteuttaminen on kohtuuttoman vaikeaa. Ne ovat omia lukujaan vampyyrielokuvan historiassa ja haluan sitäpaitsi antaa listalla tilaa monenlaisille teoksille. Järjestys listalla on lähinnä suuntaa antava, kaikki kympin sisällä olevat ovat näkemisen arvoisia.



Nosferatu - Phantom Der Nacht (1979)


ohj. Werner Herzog.

Poltettavaksi määrätystä plagiaatiosta (Nosferatu, 1922) tehty uusintaversio on statuksena jo mielenkiintoinen. Herzog on ohjaajana kohtalaisen mielipuoli joka tekee tasan sitä mitä haluaa, eikä suostu kompromisseihin. Kinski näyttelijänä on vähintään yhtä mielipuoli ja on Draculan roolissa ihailtava näky. Alkuperäisestä Murnaun leffasta poiketen kuvatus siis tosiaan kantaa nimeä Dracula, sillä oikeudet tarinaan ovat jo rauenneet yleiseen omistukseen.

Herzog itse piti alkuperäisteosta parhaimpana elokuvana, jota Saksassa on ikinä tuotettu ja oli innokas tekemään oman versionsa. Alkuperäisen elokuvan kuvauspaikkoihin ei saatu lupia, sillä ohjaaja halusi esimerkiksi vapauttaa 11 000 rottaa valloilleen pitkin kaupunkia. Leffa on kuvattu mm. Hollannissa ja Tsekeissä. Budjetti on ollut tuon ajan saksalaistuotannoille tyypillisesti pieni ja elokuvausryhmäkin vain kuusitoistahenkinen.

Oikeasti aika kammottavat ja ruttoiset kohtaukset yhdisteltyinä erittäin kauniisiin ja näyttäviin hetkiin, tekee leffalle melko ainutlaatuisen ilmapiirin. Leffa ei ole pelkästään parhaita vampyyrileffoja, vaan myös parhaita uusintaversioita.


The Hunger - Verenjano (1983)


ohj. Tony Scott.

Tony Scottin debyytti on kieltämättä lähinnä kulttisuosikki, eikä se nauti mistään suuresta yleisestä arvostuksesta. Se on jokatapauksessa mielettömän hieno ja aliarvostettu elokuva. Pelkästään pääosanesittäjät David Bowie, Catherine Deneuve ja Susan Sarandon muodostavat siitä näkemisen arvoisen kuriositeetin. Poikkeuksellisen upea kuvaus tekee siitä pakollisen katsottavan.

Elokuva perustuu amerikkalaisen ufologi/kauhukirjailija Whitley Strieberin samannimiseen teokseen. Scott itse olisi halunnut tehdä Anne Ricen Veren Vangit - josta Neil Jordan teki myöhemmin suuren hitin, mutta elokuvayhtiö MGM ei uskonut sen kannattavuuteen. Scott oli kuitenkin jo hahmotellut tekevänsä Veren Vangit ja täten osa ideoista siirtyi Verenjanoon.

Pääosassa on rikas goottirokahtava pariskunta, jotka asuvat vampyyreina manhattanilla. Mies alkaa äkillisesti vanhenemaan ja he alkavat etsiä parannuskeinoa tähän, jolloin kuvaan astuu naispuoleinen vanhenemiseen liittyviin häiriöihin erikoistunut lääkäri, joka tuskin odottaa päiväänsä sellaista käännettä jonka tulee kokemaan.


Bram Stoker's Dracula (1992)


ohj. Francis Ford Coppola.

Erittäin näyttävä filmatisointi tämäkin ja oikeastaan Coppolan viimeisin taidonnäyte. Kuvat ovat kauniita ja etenkin Gary Oldman ja Winona Ryder tekevät loistavat roolisuoritukset. Kuten jo elokuvan otsake kuuluu, kuvaus on pyritty tekemään mahdollisimman uskolliseksi Bram Stokerin alkuperäisteokselle, toisin kuin suurin osa Dracula-nimikkeistä.

Leffa on tehty ilman muuta isolla rahalla ja kovasti se menestyikin. Ansioita sillä onkin, ei se vallan suotta niin kovasti myynyt. Gary Oldman on Bela Lugosin jälkeisistä draculoista charmikkain ja Winonalla oli vielä meneillään ne elämänsä paremmat päivät. Anthony Hopkins on mies paikallaan Van Helsingin roolissa ja Keanu Reeves... noh, on ihan siedettävä kai.


Shadow of the Vampire (2000)


ohj. E. Elias Merhige.

Shadow of the Vampiren idea on aika mieletön. Etenkin alkuperäistä Nosferatua diggailevat katsojat saavat ihmeteltävää koko rahan edestä. Elokuva kertoo F.W. Murnausta kuvaamassa edellämainittu elokuvaa ja Nosferatun nimihenkilöä esittävästä Max Schreckistä, joka onkin elokuvassa oikea vampyyri.

Murnaun roolissa nähdään John Malkovich ja nosferatuna Willem Dafoe. Elokuva käyttää paljon 1920-luvun tekniikoita kuten ajanmukaisia linssejä ja tekstilaattoja. Nosferatua Murnaun elokuvassa näyttelevää Max Schreckia ei todellisuudessa kovin paljoa muissa elokuvissa ikinä nähtykään, ohimennen Murnaun myöhemmässä komediassa Die Finanzen des Groosherzogs (1924) ja muutamassa muussa elokuvassa. Tämä mahdollistaa ajatuksella leikkimisen ja toteutus on erittäin onnistunut.


Vampire Hunter D (1985)


ohj. Toyoo Ashida.

Vampire Hunter D on ensimmäisiä animeleffoja jotka on ylittänyt Japanin rajat ja on näin tullut länsimaisten ihmisten saataville. Tästä meriitistään leffa on varmasti saanut säkillisen lisäpisteitä tunnettavuutta ajatellen. Ylimääräisiä avuja se ei kuitenkaan tarvitsisi, sillä sisältö on ehtaa laatua. Leffa perustuu mangaan jolla on tiukka fanipohja japskeissa. Animerintamalla se sai jatkoa 2001 ilmestyneen Vampire Hunter D: Bloodlustin voimin, joka on huikean näyttävä ja kiitelty elokuva sekin, usein jopa ensimmäistä kehutumpi.

Lähtökohtana on japanilaisille animeille niin tyypillinen post-apokalyptinen dystopia. Eletään vuotta 12 090, jolloin vampyyrit aiheuttaa tavan kansalle kovasti harmia. Tylsistynyt 10 000 vuotta vanha vampyyri aikoo ajankulukseen tehdä 17-vuotiaasta tytöstä zombiemaisen vampyyrivaimonsta, jonka jälkeen tyttö kohtaa D:n, jonka palkkaa suojelijakseen vampyyreita vastaan.


Near Dark - Pimeyden läheisyys (1987)


ohj. Kathryn Bigelow

Vastikään Oscarin Hurt Lockeristaan pokannut Kathryn Bigelow on onnistunut ohjaamaan uransa varrella pari varsin erinomaista kulttileffaa, kuten Strange Days (1995) ja tämä.

Vampyyrilänkkäri ei kuulosta kovinkaan houkuttelevalta, mutta leffa on kaikkea muuta kuin tylsä tai tökerö. Elokuvan alku on harvinaisen mukaansatempaava. Nuori landepaukka tapaa elämänsä naisen joka puraiseekin pojun ylläytkseksi häntä kaulasta ennen auringonnousua. Sen jälkeen joudutaankin sellaiseen vampyyriliigan pyöritykseen lännen laitumilla, että ei voi kuin ihailla. Leffan musat ovat piste vanhan kunnon iin päälle.


Interview with a Vampire - Veren vangit (1994)


ohj. Neil Jordan

Neil Jordan kuuluu suosikkiohjaajiini ja Veren vangit ei ole lähellekään hänen parhaita töitään. Vampyyrileffojen kärkeen se kuitenkin sijoittuu. Sujuvammin valmista tuotosta kuitenkin seuraisi jos sitä ei olisi ladattu täyteen aikansa kultapojuja. Brad Pitt ja Antonio Banderas osaavat toki näytellä ja sopivatkin jopa leffaan, mutta Tom Cruisen ja Christian Slaterin roolittamista elokuvaan olisi voinut harkita kahdesti. Kirsten Dunst oli kuvausten aikaan 12-vuotias ja sai ensisuudelmansa vaatimattomasti Brad Pittilta. Veren vangit on luultavasti nykyään tunnetuimpia vampyyrileffoja.


From Dusk till Dawn - Hämärästä aamunkoittoon (1996)


ohj. Robert Rodriguez

Tarantinon ja Rodriguezin pitkän linjan yhteistyö on aina tuottanut mainioita tuotoksia ja tämä nimenomainen teos on ehkä edelleen paras Rodriguezin ohjaus. Itse näin tämän alunperin parhaalla mahdollisella tavalla, eli tietämättä siitä mitään. Alun tarantinomainen rikosrällästely ei anna odottaa sellaista äkkikäännöstä minkä elokuva kohtaa.


Blade 1, 2, Trinity (1998-2004)



Turha kai sitä on kieltääkään, Bladet ovat loistavaa toimintaviihdettä. Vampyyriperinteeseen kuuluva romanttisuus on heivattu mäkeen ja musta kostaja lähinnä vain lahtaa ja lahtaa ja lahtaa. Tykkään jokaisesta osasta ja olen katsonut ne monet kerrat. Hassua sinänsä, sillä en tosiaan tiedä mikä niissä vetoaa. Ensimmäinen leffa ilmestyi uuden sensuurilain alkuhetkillä ja oli ensimmäisiä K-18 leffoja Suomessa. Ostin leffan importina vhs-formaatissa heti kun sellaisen löysin. Myöhemmin se tuli normaaliin levitykseen jokaiseen tavan anttilaankin heti cannibalholocaustien viereen.


Black Sunday (1960)


ohj. Mario Bava.

Mario Bavan debyytti perustuu löyhälti venäläiseen kansantaruun Velho, josta on mainio venäläisfilmatisointikin. Black Sunday on kuitenkin aivan oma juttunsa ja Mario Bavan loistelias avaus leffakentällä. Leffa on halpaa italokauhua, mutta äärettömän tyylikkäästi ja näyttävästi se on kuvattu. Toimii toki paremmin yleisen kauhuelokuvan ystäville kuin vampyyrifaneille, siksi jätän sen listan hännille.




+ Et mourir de plaisir (Blood and Roses, 1960)


ohj. Roger Vadim

Roger Vadimin erikoinen tyyli ei ikinä ole saanut erityisen suurta arvostusta, vaikka se mielestäni sitä ansaitsisikin. Vadimia ei oteta tosissaan ja hänen leffansa on leimattu arvottomiksi. Tässä on silti taas yksi esimerkki Vadimin uniikista tyylistä ja visuaalisesti mainioista kokeiluista. Leffa perustuu 1872 kirjoitettuun Carmillaan, joka on lesbovampyrismin suurin vaikuttaja.


Lyhyesti vielä.


Guy Maddin: Dracula - Pages from a Virgin's Diary (2002)


Dracula: Page's from Virgin's Diary (2002). Kanadalaisen Guy Maddinin erikoinen luomus, mustavalkoinen mykkäelokuva joka esitetään balettina. Elokuva on unenomainen taideteos joka hyppii kohtauksesta toiseen, aivan kuin välistä puuttuisi välillä jotain. Elokuva kuvattiin alunperin vain kanadalaiselle tv-yhtiölle, mutta suosion myötä se sai myös teatterilevitystä.

Vampyr (1932). Carl Th. Dreyerin omalaatuinen klassikko on sen verran kaukaa haetusti vampyyrileffa, etten voinut laittaa sitä varsinaiselle listalle. Elokuvan Vampyr-hahmot eivät varsinaisesti ole vampyyreja, vaan jonkinaasteisia seireenihirviöitä. Leffassa on myös vahvoja vaikutteita jo yllämainittuun Carmillaankin, että mainittakoon tämä nyt kuitenkin tässä.

Buffy the Vampire Slayer (1992). Samanniminen menestyssarja perustuu elokuvaan, joka on ysärinalussa tehdyksikin melkoista campia. Näyttelijävalinnoista lähtien epäuskottava leffa on ihan rehellisestikin komediaelementein varusteltu, mutta parhaat naurut se tarjoaa niille jotka ovat seuranneet Sarah Michelle Gellarin kommelluksia sarjassa.

30 päivää kaamosta (2007). Ei mikään kovin erityinen leffa. Tyyli on velkaa enemmänkin Romeron zombieleffoille kun vampyyrilegendoille. Kaipa tämän silti ennemmin katsoo kun turpaansa ottaa.

Nadja (1994). Portisheadin musiikin ja David Lynchin mukanaolon avulla lievää kulttistatusta kerännyt hidastempoinen elokuva joka on kuin kokoelma mustavalkoisia valokuvia.

Cronos (1994). Guillermo del Toron varhainen taidonnäyte. Erilainen tarina ja del Toron kyky luoda kiehtovaa fantasiaa, tekee tästä näkemisen arvoisen jopa komediallisen kauhutrillerin.

Ystävät hämärän jälkeen (2008). Katsoin leffan ehkä vähän huonoissa olosuhteissa enkä saanut siitä silloin juuri irti. Lähden kritisoimaan vasta kun olen katsonut uudelleen paremmalla onnella.

Frostbite (2006). Ruotsalainen amatöörileffa. Tylsä ja huono.

Lost Boys (1987). En ole ikinä kuulunut tämän leffan faneihin, mutta eipä tämä kai huonoimmasta päästäkään ole.

BloodRayne (2005). Tämä sen sijaan on sieltä huonoimmasta päästä. Ehkä jopa huonoin, etten sanoisi Twilightejakin huonompi. Huh.

Mainittakoon vielä lopuksi, että tarkoitus oli keretä katsomaan Chan wook-Parkin Thirst (2009) ennen tätä postausta, mutta kuinkas kävikään. Jahka olen sen katsonut tullee siitä erillistä arvostelua ja jätämme tämän listan tästä edes koskemattomaksi.

About Top 10: Neige

About Top 10 on sarja jossa ihmiset kertovat omista lempielokuvistaan. Olen siis pyytänyt kaikkia osallistujia miettimään omat suosikit ja kertomaan millainen vaikutus niillä on ollut ja milloin on nähnyt ne ensikerran. Tämän lisäksi osallistujat kertovat elokuvien kulutuksestaan yleisesti, mikä on viimeisin elokuva jonka on käynyt katsomassa, mielipide suomalaisista elokuvista ja parhaista soundtrackeista. Lopuksi kuullaan myös kunkin mieltymys kahvinjuontiin.

Tällä kertaa vuorossa on ensimmäinen ulkomaanedustaja, ranskalainen Neige, joka pyörittää tällä hetkellä lähinnä yhdenmiehen orkesteriaan Alcestia, mutta tunnetaan myös Peste Noiresta, Mortiferasta ja Amesoeursista. Näin keikan alla saadaan kuulla hänen lempielokuvistaan. Haastatteluja hän ei kuulemma muuten näinä aikoina antaisikaan, mutta elokuvat ovat hänelle ja hänen musiikilleen tärkeä asia.. ainekin tietynlaiset elokuvat. Seuraavassa kuullaan mitä nuo elokuvat ovat.

Top 10 elokuvat:

1 - Sam Mendes: American Beauty (1999)
2 - Tomas Alfredson: Ystävät Hämärän Jälkeen (Let The Right One In, 2008)
3 - Ridley Scott: Alien (1979)
4 - Neil Jordan: Veren Vangit (Interview With The Vampire, 1994)
5 - Alex Proyas: The Crow (1994)
6 - John Carpenter: The Thing (1982)
7 - Stanley Kubrick: Hohto (Shining, 1980)
8 - Harold Ramis: Päiväni Murmelina (Groundhog Day, 1993)
9 - Robert Zemeckis: Contact (1997)
10 - Hayao Miyazaki: monet elokuvat

+Alain Corneau: Kaikki elämäni aamut (Tous Les Matins Du Monde, 1991)
+Jim Henson & Frank Oz: Dark Crystal (1982)
+Alejanndro Amenábar: Avaa Silmäsi (Abre Los Ojos, 1997)


Tomas Alfredson: Ystävät Hämärän Jälkeen (2008)

Pääsääntöisesti pidän elokuvissa eniten niiden kyvystä viedä minut toiseen todellisuuteen. Rakastan fantastista elokuvaa ja kun se sekoittuu herkkyyteen, esteettisyyteen tai jonkinlaiseen romanttisuuteen, se on täydellistä. Ystävät Hämärän Jälkeen on täydellinen esimerkki; se on paras elokuva, jonka olen nähnyt viimeiseen 5-10 vuoteen. Rakastan myös elokuvia jotka leikkii alitajuisten kärsimysten ja tuntemattomien pelkojen kanssa (Alien, tai The Thing, kaksi mestariteosta). En ole mikään indien tai tylsän älykkään paskan ystävä. Tärkeintä minulle on että elokuva saa minut uneksimaan, se ylittää maailmamme rajat, sellaisena kun me sen tiedämme.

Viimeisin elokuva teatterissa?

En edes muista milloin se oli. En käy « oikeissa » elokuvissa kovinkaan usein, suosin elokuvien katsomista kotona.

Paras soundtrack?

Suosikki on Yann Tiersenin Amelié. Muutoin rakastan Conanin ja Lost in Translationin soundtrackeja, Joe Hisaishia (Hayao Miyazakin hovisäveltäjä toim. huom.) ja Gustavo Santaolallan lauluja Brokeback Mountainin soundtrackilla.

Tiedätkö mitään suomalaisista elokuvista?

Ikävä kyllä en mitään!

Minkälainen kahvinjuoja? Onko lempimerkkiä?

En ole kahvinjuoja. Pidän siitä silloin tällöin, mutta mitään lempimerkkiä ei ole. Leffan äärellä olen enemmän viinin ja savukkeiden kannalla :)




In english:

What I generally like about a movie is its ability to bring me to another reality. I love fantastic cinema, and when it's mixed with sensibility, aesthetism or a kind of romanticism it's perfect to me. Let The Right One In is a good exemple; this is best movie I've seen over the past 5-10 years. I also love movies which plays with subconscious anguishes and fear of the unknown (Alien, or The Thing, two masterpieces). You know I am not a fan at all of independant cinema or intellectual boring shit. The main important for me is that cinema make me dream, trenscends the world we know, in the wide sense of the term.

What's the last film you saw in movietheater and did you like it?

I even don't remember when was it, I don't go to the « real » cinema very often, I prefer to watch movies at home.

Best movie soundtrack?

Fave one is Amelie Poulain's soundtrack (by Yann Tiersen). Otherwise I love Conan soundtrack, Lost In Translation sountrack, Joe Hisaishi, Gustavo Santaolalla songs in Brokeback Mountain's soundtrack.

Your knowledge on finnish cinema?

Humm... nothing unfortunately !

Your damn good cup of coffee? What kind of coffee drinker? What's your label?

I am not a coffee drinker. I like it sometimes but I don't have a special label. Front of a movie I am more into wine and cigarettes :)

Vesku (2010)

Toisaalta turhapuro, toisaalta suuri tulkitsija. Näkyvimmin terveydentilansa ja naisasioidensa takia lähiaikoina lööpeissä pyörinyt Vesa-Matti Loiri on nyt saanut virallisen kokoillan henkilökuvansa, Mika Kaurismäen dokumentin muodossa. Elokuva koostuu pitkien keskustelujen seasta napsituista pätkistä, joita Vesku ja Mika kävivät viime vuonna läpi muutaman kuukauden aikana. Suurimmaksi osaksi haastatteluosuudet on käyty läpi Lapissa, joko mökin edustalla tai vaikka Inarilla soudellen.

Vesku kertoo nuoruudestaan, elämänvaiheistaan ja ihmissuhteistaan. Päätyminen alalle käydään läpi, kuten myös merkittävät tapahtumat ja muistetuimmat sketsit ja laulut. Veskusta ei voi tehdä juttua mainitsematta Spedeä. Tuo pitkäaikainen viha-rakkaussuhde on sitonut Veskun uraa osittain jopa liiaksi asti. Kumpikin arvosti toki toistensa panosta, mutta Spede olisi halunnut pitää Veskun täysipäiväisesti itsellään. Siinä määrin hän onnistuikin, että Vesku ei päässyt esimerkiksi teatteriin esiintymään niin paljoa kuin olisi halunnut. Muiden projekteihin osallistuminen tuntuikin Veskun sanoin kun olisi käynyt huorissa.

Puheenvuoron saa myös Veskun elämän varrella vaikuttaneet henkilöt, entiset naisystävät ja lapset, kollegat ja uralla auttaneet tahot. Ilmapiiri on lämmin ja skandaaleja ei puolitoista tuntisen aikana tipu. Materiaalin kanssa painotellaan tasaisesti musiikki- ja näyttelijänuran kanssa. Leffanpätkät ja muut sketsit on hyvin valittu ja musiikkipaloja on niin menneisyydestä kuin myös tältä hetkeltä.

Vesku oli jo nuorena monilahjakkuus, josta olisi voinut repiä moneksi. Pojat elokuvan jälkeen monet kauhistelivat kun hän kuitenkin lähti "halvan" viihteen, komedian matkaan. Haastatteluista käy hyvin ilmi myös koomikkojen kirot, muutamien hauskojen tarinoiden ja kuvaavien sketsien avulla. Aina hänellä on ollut mukanaan myös se vakava puoli, joka on esiintynyt lähinnä musiikin kautta. Huumorikappaleissakin on klassikkoja, mutta kyllä ne koskettavat Loiri-tulkinnat ovat sitä hienointa antia tältä koko kansan tuntemalta mieheltä.



Mikko Niskanen: Pojat (1962)

Haastattelumatsku dokkarissa on hyvin valittua. Varmasti mielenkiintoista asiaa on jäänyt tuntitolkulla leffasta pois, mutta ihan hyvin tasapainoiteltuja hetkiä on paljon. Välillä kepeitä muisteloita, välillä kipeitä asioita. Toisinaan Vesku syventyy kerronnassaan erittäin syvälle ja väliin tulee huumorintynkää. Hyvin valittu arkistomateriaali tekee tästä kaikkiaan kompaktin paketin, joka huipentuu pätkiin erinomaisesta Provinssin viimevuoden keikasta. En keksi syytä, miksei suomalaisten tätä kannattaisi käydä katsomassa, vaikka kyllähän sitä naamaa aika läheltä kuvataankin. Ennenkaikkea, onneksi tämä on nyt keretty tehdä ennen kun on liian myöhäistä. Vesku on yksi niistä harvahkoista suomalaisista, jotka ansaitsee tämänkaltaisen kohtelun.

The Last Airbender (2010)

Yleensä suosin halpoja näytöksiä, tiedän etukäteen mitä menen katsomaan ja vältän turhia 3d-leffoja. Siinä mielessä tämä olikin jännä valinta kun kävin sunnuntaina katsomassa, joka on kallein päivä ja valinnan tein vasta tiskillä. Syy kumminkin löytyy, olin nimittäin Jyväskylässä tupareissa ja seuraavana päivänä kämpillä oli niin lamaantunutta sakkia, että oli mentävä. Oletin leffan kumminkin ajavan asiansa.

M. Night Shyamalanilla on varmasti oma fanikantansa ja miksei kovan alkutahdin takia olisi - Kuudes Aisti, Unbreakable, Signs ja Kylä esittelivät ohjaajan tunnistettavan tyylin ja flirttailun yliluonnollisen kanssa. Siitä en sitten tiedäkään, mitä pahaa hänelle sen jälkeen tapahtui. The Happening oli turhauttava ja nolo leffa, mutta siinä oli edes mikroskooppinen hippunen syvyyttä. Tämä uutukainen on nimittäin täyttä pintaliitoa vailla järjen hiventä.

Elokuva perustuu animaatiosarjaan jota en ole nähnyt, joten en voi mitenkään verrata tätä alkuperäisteokseen. Leffan keskiössä on neljä kansaa, Tuli, Vesi, Maa ja Ilma. Tulikansa alistaa muita ja on julistanut sodan. Pelastus on kumminkin tiedossa pienen pojan myötä, joka on sata vuotta sitten kadonnut Avatar, kaikkien elementtien hallitsija. Ikävä kyllä poitsu oli kerennyt karata ennen koulutuksensa loppua ja hallitsee elementeistä vain ilman. Siinähän poju sitten vääntelee ilmaa viimeisenä maailmassa.



Leffan alkupuoli näytti vielä ihan lupaavalta harmittomalta, mutta viihdyttävältä fantasiaseikkailulta. Juoni on aika mitäänsanomaton, mutta efektit vaikuttavia. Tehoste-esittelynä leffa onkin ihan katseltavaa, mutta siihenkin kyllästyi puolen välin tienoilla. Etenkin kun näyttelijöiksi ei ollut sattunut yhtäkään vähääkään karismaattista tapausta, ja hahmoistakin puuttuu kaikki särmä. Loppuun asti leffan katseli kyllä ihan sujuvasti näyttävien maisemien ja tehokkaiden taistelukohtauksien ansiosta.

Luultavasti leffa olisi muuten voinut saada edes vähän paremman arvion, mutta viimeistään kliseiset ja imelät ratkaisut loppupuolella tappavat tunnelman täysin. Näyttävyydestään huolimatta elokuva on vähän tylsä ja jopa esi-teineille suunnatuksi nolo.

About Top 10: Adele Enersen.

A Space Odyssey 2010.

About Top 10 on sarja jossa ihmiset kertovat omista lempielokuvistaan. Olen siis pyytänyt kaikkia osallistujia miettimään omat suosikit ja kertomaan millainen vaikutus niillä on ollut ja milloin on nähnyt ne ensikerran. Tämän lisäksi osallistujat kertovat elokuvien kulutuksestaan yleisesti, mikä on viimeisin elokuva jonka on käynyt katsomassa, mielipide suomalaisista elokuvista ja parhaista soundtrackeista. Off-topicina kuullaan myös kunkin mieltymys kahvinjuontiin.

Esitelköön tämänkertainen vieras itse itsensä.

Olen Adele Enersen, äiti, Mila's Daydreams -bloggaaja ja tulevaisuudessa myös lastenkirjailija. Työstän juuri esikois-satukirjaani kuvablogini pohjalta.

Katsomme todella paljon elokuvia, vähintään 4 elokuvaa viikossa, joten suosikkini vaihtelevat paljonkin ja myös iän myötä oma maku muuttuu. Nuorempana olin melkoinen kauhuelokuvafriikki, mutta nyt en oikein saa kauhuelokuvien pinnallisista henkilöhahmoista ja ennalta arvattavista juonikuvioista juuri mitään irti. Toisaalta, ehkä kauhuelokuvat vain olivat ennen parempia.* Katson elokuvia b-luokan splättereistä film noiriin, mutta suosikkejani ovat yleensä mielenkiintoisesti rakentuvat draamat, thrillerit ja animaatiot.

Musiikki on ollut minulle aina elokuvissa tärkeä tekijä, mutta koska olen naimisissa elokuvasäveltäjän kanssa olen alkanut kiinnittää erityistä siihen. Tunnistan säveltäjien tyylejä ja suosikkejani ovat Badalementi, Danny Elfman, Michael Nyman, Alexandre Desplat, Bernard Herrmann, Henry Mancini, Ennio Morricone. Mutta jos minun pitäisi valita yksi soundtrack ylitse muiden, se ei ehkä kuitenkaan olisi puhdas film score soundtrack, vaan The Matrix elokuvan biiseistä tehty soundtrack. Myös Kill Bill vol1. soundtrack on mielestäni loistava.

Viimeksi kävimme elokuvissa katsomassa Cameronin Avatar -leffan. Olin raskaana ja voin äärimmäisen pahoin 3D efektien takia. Heti päästyämme ulos, oksensin. Eli jostain kumman syystä en liittynyt mukaan elokuvan faneihin. Ehkä elokuva jäi mielestäni muutenkin kovin pinnalliseksi ja olisin odottanut henkilöhahmojen rakentamiseen vähän tiukempaa otetta. Vauvan kanssa en ole vielä uskaltautunut elokuviin, vaikka finnkino järjestääkin Helsingissä jotain vauvanäytöksiä. Meillä on kotona kuitenkin kotiteatteri ja isohko valkokangas, joten jaksamme odottaa elokuvien ilmestymisen vuokrattavaksi tai ostettavaksi. Viimeisin katsomamme elokuva kotona oli Anttilan alelaarista löydetty The Cell -blue ray. Tarsem Singh hallitsee musiikkivideoohjaajana kauniin ja värikkään kuvakerronnan ja sattumalta tykkään monistakin elokuvista joissa seikkaillaan unessa tai mielikuvituksessa, antaisin elokuvakokemukselle kouluarvosanaksi sellaisen vahvan seiskan.

En ole erityisemmin suomalaisten elokuvien ystävä, mutta tiedän suomesta monia potentiaalisia nuoria tekijöitä, joille soisin enemmän tukea toteuttaa visioitaan. Niillä voisi oikeasti olla mahdollisuus tehdä suomalaisesta elokuvasta jopa vientituote ja kaupallisesti kannattava. Ei pitäisi ajatella että tehdään tässä nyt vaan tarinoita suomalaisille tai taideleffaa pienille piireille. Parhaat tarinat ovat universaaleja ja henkilökohtaisia yhtäaikaa.

Kahvinjuojana olen kerettiläinen pikakahvin käyttäjä. Raskausaikana kahvinlemu kuvotti ja hifistely mutterikeittimellä ja kaffecentralin laadukkailla espressoilla jäi. Itseasiassa minulle on melko samantekevää mitä se juomani kahvi on, kunhan saan siihen ison tilkan kuohukermaa. Ei sokeria, ei maitoa vaan puoli desia kermaa. Juon päivässä vain yhden kupin heti aamulla herättyäni.

No mutta niihin elokuviin.
Kymmenen tällä hetkellä tärkeintä elokuvaani:

Kubrickin The Shining (10.) tulee varmasti pysymään aina suosikkieni joukossa, laitan sen nyt sijalle 10. En muista milloin olen nähnyt elokuvan ensimmäistä kertaa, olen ollut kaksivuotias sen ilmestyessä, mutta siitä olen varma että olen lukenut Kingin tarinan ensin kirjana ja nähnyt sen jälkeen vasta elokuvana. Koska olen myös melkoinen kirjatoukka, tutkin mielelläni kirjojen ja niistä tehtyjen elokuvien suhdetta. Usein elokuva jää kirjalle ja sen ruokkimalle omalle mielikuvitukselle kakkoseksi, mutta joskus se onnistuu toteuttamaan hyvin kollektiivisen vision kirjasta, kuten vaikka taru sormusten herrasta -trilogia. Kubrickin hohto onnistui tekemään elokuvasta paremman kuin kirja, tuomalla siihen lisää syvyyttä loistavalla castingilla ja mielenkiintoisella musiikkivalinnalla. Aika harva meistä kuuntelee Bela Bartokin tyylistä modernia klassista kotonaan, mutta kun siihen liitetään Kubrickin upea kuvakerronta, se tuntuu yhtäkkiä täydelliseltä yhdistelmältä.

Tykkään Tim Burtonin melankolisen kauniista ja kimurantista maailmasta. Pidän useimmista hänen elokuvistaan, mutta kymmenen kärkeen voisin kelpuuttaa tällä hetkellä Beetlejuicen (9.) ja The Nightmare before Christmas (8.) -elokuvat. Beetlejuice oli ensimmäinen elokuva jonka olemme vuokranneet isosiskoni kanssa, ja siksi niin sykähdyttävä kokemus. Ensimmäinen elokuvissa katsomani elokuva sen sijaan oli alkuperäinen Disneyn Liisa Ihmemaassa piirretty, josta rakkauteni animaatioon ja kummallisiin tarinoihin syntyi, joten odotin Tim Burtonin versiolta paljon, mutta valitettavasti petyin pahemman kerran. En kuitenkaan voi olla Tim Burtonille pitkävihainen, sillä rakastan hänen painajainen ennen joulua -elokuvaansa niin paljon, ja katsonkin sen melkein joka vuosi uudestaan ja uudestaan. Se ja Burtonin ensimmäinen lyhyt animaatio "Vincent", ovat inspiroineet minut kokeilemaan Stop motion hahmojen rakentamista ja animointia. Työstän itsekin pientä käsikirjoitusta muutaman minuutin mittaiseen animaatioon joka perustuu sarjakuva-hahmoihini. Ehkä muutaman vuoden sisällä saisin jotain jopa aikaiseksikin. ( http://www.youtube.com/watch?v=_w38V5dFwr0 )

Yksi suosikkini on Paul Thomas Andersonin hieno Magnolia (7.). Tykkään elokuvan mosaiikkimaisuudesta, kuinka usean, kiinnostavan henkilöhahmon omat tarinat kietoutuvat yhteen ja kuinka hahmot kehittyvät. Andersonin uusin, There will be blood oli myös loistava elokuva. Paul Thomas Andersonin elokuvat kannattaakin ostaa kotiin ja katsella muutaman vuoden välein. Niistä löytää aina jotain uutta.

Pidän Roman Polanskin elokuvista ja niistä ehdoton suosikkini on The Pianist (6.) En halua tehdä mitään elokuvanautinnon pilaavia juonipaljastuksia, jos joku ei ole kyseistä mestariteosta vielä nähnyt ja Adrian Brodyn huikeaa roolisuoritusta, mutta elokuvasta voi aistia sen henkilökohtaisuuden. Polanski on kuitenkin itse kokenut juutalaisvainot perheensä kanssa, hän pääsi taaperona pakoon isänsä kanssa, mutta hänen äitinsä kuoli Auschwitzin keskitysleirillä.

Puolalais-ranskalaisesta juutalaisesta elokuvaohjaajasta voimmekin loikata toiseen keskieuroopan helmeen, eli puolijuutalaiseen, tšekkiläiseen Milos Formaniin, joka menetti niin ikään vanhempansa Auschwitzille. Jos minun olisi juuri nyt pakko sanoa suosikki-ohjaajani, Milos Forman olisi varmaan se. Rakastan niin montaa hänen elokuvistaan, One flew over the cuckoo nest (5.) Amadeus (4.), Hair, Larry Flynt - minulla on oikeus. Hänen elokuvissaan toistuu usein asetelma jossa erilainen yksilö joutuu taistelemaan olemassa olonsa oikeudesta valtavirtaa ja vallanpitäjiä vastaan. Elokuvista löytyy allegorioita toiseen maailmansotaan ja natseihin, sekä hänen omaan henkilökohtaiseen kapinointiinsa Prahan elokuva-akatemiassa taidebyrokraatteja vastaan.

Toinen kauhuelokuva joka pääsee suosikkielokuvieni top listalle on The Silence of the Lambs (3.) Uhrilampaat on kuitenkin mielestäni ainoa hyvä Thomas Harrisin romaanien filmatisoinneista. Elokuvassa on loistava casting ja taidokkaasti rakentuva juoni. Kuvakerronnasta moni kohtaus jää mieleen kummittelemaan vuosikausiksi visuaalisesti kiehtovana mutta groteskina kuvana, samoin kuin vuorosanoista jää elämään lainauksia kuten "It rubs the lotion on its skin or else it gets the hose again.". Yksi outo suosikkini elokuvassa on Q Lazzaruksen "Goodbye horses" -biisi.

Olen järjettömän suuri PIXAR-fani. Itseasiassa, olimme aviomieheni kanssa ensimmäisillä virallisilla treffeillämme Pixar-näyttelyssä. Nauroin niin paljon siellä pyörivälle For The Birds -lyhytelokuvalle että meinasin pissiä alleni. Se tietysti olisi jatkanut "lähtemättömien vaikutusten sarjaa", jotka pyrin tekemään silloiseen ihastukseeni ja nykyiseen lapseni isään alkaen kohtaamisestamme firman pikkujouluissa kun päätin näyttää taitoni hevikaraokessa. Oikeastaan, ei mennä siihen. WALL-E (2.)oli myös ensimmäinen elokuva jonka kävimme katsomassa yhdessä teatterissa. (mukavuudenhaluisina ihmisinä katsomme valtaosan elokuvista kotona ilman popcornin rouskutusta, karkkipussien rapinaa, edessä istuvaa hujoppia sekä takana potkivaa apinaa.) Raskausaikana kävimme katsomassa UP-elokuvan ja itkeä pillitimme kumpikin sen alun koskettavan rakkaustarinan aikana itsemme ihan tärviölle. Elokuvan nähneet voivat varmaan päätellä miksi. Tykkään myös Nemoa etsimässä ja Toy Story -elokuvista, mutta jos joku pitää nostaa muiden yli, se on minulle WALL-E. Pidän erityisesti viittauksista avaruusseikkailu 2001 elokuvaan ja samaistun vahvasti äkkipikaiseen EVE-robottiin.

Vaikka suosikkielokuvani vaihtelevatkin vuodesta toiseen, ykkönen on ainakin toistaiseksi ylivoimainen suosikkini vuodesta toiseen. Eternal Sunshine of the Spotless Mind (1.) ei ole pelkästään upea elokuva, vaan myös kirjoitettuna shooting scriptinä mahtava. Luen aika paljon käsikirjoituksia oppiakseni tarinankerrontaa. Michel Gondry ja Charlie Kaufman ovat spektaakkelimainen yhdistelmä ja Jon Brionin kaunis score kruunaa elokuvan. Vaikka pidänkin Kaufmania loistavana käsikirjoittajana, en ole löytänyt hänen muista elokuvistaan sitä samaa kuin Tahraton mieli minulle aiheutti. Jos elokuvaan voi rakastua, koin sen tämän elokuvan kanssa, ja valitettavasti etsin samaa kokemusta epätoivoisesti muista Kaufmanin käsikirjoituksista.


Bubbling under: Hair, Vertigo, Milk, Mulholland drive, ninth gate.


*Tunnen pyhää vihaa kaikkia uudelleen filmatisointeja kohtaan, sillä ne vievät osan tarinan charmista. Jos tietyn aikakauden tarina on jo kerrottu sille ominaisella tavalla, miksi kaivaa se naftaliinista kun maailmassa varmasti riittää uusia tarinoita? Ilmoittaudun vaikka vapaa-ehtoiseksi kirjoittamaan niitä. Hah.

Uuno Turhapuro

"Uunoja tehtäessä ei ole aikomuksena alkaa hienostelemaan. Siis niin, että elokuviin sisällytettäisiin sellaisia aineksia, kuvia tai muuta, joiden avulla yritettäisiin kalastella vaikkapa kriitikoiden hyväksyntää. Kaikki sellaiset ainekset, joissa voi aistia tämäntyyppistä nuoleskelua, leikataan raa'asti veks."

"Jossain vaiheessa kriitikot olivat sitä mieltä, että uunot täytyy kieltää." - Spede

Uuno Turhapuro -elokuvat ovat viimeisen vajaan parinkymmenen vuoden aikana olleet poikkeuksetta suosituimpia suomalaisia elokuvia, lyöden tuon tuosta laudalta myös tukun kansainvälisesti arvostettuja sekä menestyneitä hittielokuvia. Jo yksin yleisönsuosion perusteella Uunoa on mahdotonta väheksyä. -UT Tutkimusretkiä Uunolandiaan (1990).

Monessa maassa on omat antisakarinsa, laiska, tyhmä ja saamaton ressukka jota elämä kolhii, mutta joka päätyy aina voittajana takaisin omalle sohvalleen huikopalaa mättämään. Etenkin amerikkalaisella kulttuurilla näitä riittää, aina Aku Ankasta Homer Simpsoniin. Meillä on meidän oma Uuno Turhapuromme, joka pysyy suomalaisena palana komediahistoriaa, jollaiseen muu maailma ei saa kosketusta, josko tahtoisikaan. Englanniksi käännetty nimi kuuluu; Numbskull Emptybrook. Kuvaus ulkomaalaisille Wikipediassa on seuraavanlainen:

"Uuno is a ragged man, characterised by his tattered wifebeater (sleeveless shirt), sparse row of teeth and untidy face, perhaps depicting a stereotype of a Finnish loser."

Olen tietynlaisten sarjaelokuvien suuri ystävä, vielä enemmän olin sitä silloin kun olin pieni. Pekka & Pätkä -elokuvat oli nauhoitettu videokaseteille, joita tuli sitten kulutettua aika rankasti. Uuno Turhapuroja oli nauhoitettu neljä - Armeijan leivissä, Tupla-Uuno, Kaksoisagentti ja Epsanjassa. Nämä muodostivat käsitykseni Uuno-elokuvista johonkin asti. Myöhemmin näin loput elokuvista televisiosta, paitsi kaikkia 1990-luvun uunoja en usko nähneeni. Yllämainittuihin turtuneena Häpy Endkö? teki suuren vaikutuksen kun näin sen ensikertaa. Hetki sitten ostin kirpparilta sen omaksi, sekä Rautakauppiaan ja Muuttaa maalle. Nämä tuli nyt sitten katsottua ja vanha suosikki pysyy edelleen parhaana.

Itse en pitkään edes ajatellut, että näitä voisi vihata tai haukkua. Kepeät kansaanmenevät halvat komediat, jossa hömelöt sankarit hölmöilee ovat aina olleet itsestäänselvyys, joita on kiva katsoa silloin tällöin. Joillekin tällaiset ovat suurimpiakin suosikkeja, kuten esim. Kummeli-elokuvat. Kriitikot tuppaavat lyttäämään puoliautomaattisesti, se on selvä. Katsojat jo tietävät, ettei niiden perusteella kannata tehdä tällaisissa asioissa valintoja, jos kaipaa juuri tietynlaista viihdettä. Toki Uuno-leffojen välillä on silti eroja, laadullisia ja tyylillisiäkin.

Muutama ensimmäisistä leffoista on vielä tutustumisvaiheen asteella ja muistuttaa vielä Spede Shown sketsejä. Myöhemmin leffat ottaa pientä pesäeroa niiden tyylin ja Uuno päästetään valloilleen sellaisena kun se parhaiten tunnetaan. Perusasetelmien lisäksi tietyt elementit ovat myös lähes kautta linjan läsnä; väärinkäsitykset, kaksoisolennot, speden keksinnöt ja väliaikaviihde kuten pellehypyt.

Juoni tosiaan heitetään katsojalle melko selväksi jo heti kättelyssä, oikeastaan elokuvien nimet jo kertovat lähes täysin mitä tuleman pitää. Elokuvan sisältö onkin sitten tutun turvallista häsellystä ja Uunon ihmeellisten kykyjen seuraamista. Kykyjä ovat mm. selviytyminen aina kaikista itseaiheutetuista sotkuista, mitä ihmeellisimmät selitykset, pääseminen pummilla ja onnistuminen käytännössä melkein kaikissa utopistisimmissakin haasteissa, vaikka perusluonteeltaan onkin sohvalta vain ruoan perään ryntäävä.

Uunosta ei oikeastaan ikinä voi tietää, hänen piilevät kykynsä ovat lähes rajattomat. Se on yksi näiden elokuvien kiehtovimmista puolista. Uuno joutuu johonkin tilanteeseen, ottaa sen omakseen ja päihittää sen. Monet urheilulajit taittuu leikillään ja kekseliäisyydellään Uuno pääsee helpommalla hänelle annetuista tehtävistä. Tai sitten ei. Puhumalla hän kuitenkin selviytyy aina kärsimättä töppäyksistään.

Tekijätiimi tässä tapauksessa on vain niin onnistunut, että leffoista on tullut hittejä? Kyllä tässä on varmasti kyseessä kaikkien osa-alueiden saumattomasta yhteistyöstä, joka kolahtaa juuri suomalaisen tavanjullin hermoon. Vesku Loirin ilmiömäinen näyttely, erinomaiset sivuhahmot, Speden uniikki huumori ja kaikki leffojen ulkotarinalliset spedeilyt, uuno-tytöt ja Jaakko Salon täysin omalaatuinen musiikkiinsa. Vanhemmat leffat ovat myös hauskoja ajankuvia 1970-80 luvuista.

Elokuvia tehtiin kokonaisuudessaan 19, joista viimeinen vuonna 2004 ilman Spedeä, mutta hänen muistolleen. Leffoja ei voisi tänä päivänä tehdä sitäkään vähää, kun niin moni keskeinen näyttelijäkin on menehtynyt, puhumattakaan lähes kaikkien Uunojen ohjaaja Ere Kokkosesta. Itse Vesku Loirikin ilmoitti juuri uransa olevan ohi. Tämä on luultavasti ihan sopiva määrä Uunoja, hyvä että niitä on näinkin paljon. Jonkinmoinen maratooni olisi vielä tarkoitus saada lähiaikoina aikaiseksi. Sen lisäksi pitäisi käydä leffassa katsomassa Mika Kaurismäen Vesku-dokkari. Näillä mennään.

About Top 10: Tuomas Skopa

Tuomas "kahvia juon aina kun tarjotaan" Skopa.

About Top 10 on sarja jossa ihmiset kertovat omista lempielokuvistaan. Olen siis pyytänyt kaikkia osallistujia miettimään omat suosikit ja kertomaan millainen vaikutus niillä on ollut ja milloin on nähnyt ne ensikerran. Tämän lisäksi osallistujat kertovat elokuvien kulutuksestaan yleisesti, mikä on viimeisin elokuva jonka on käynyt katsomassa, mielipide suomalaisista elokuvista ja parhaista soundtrackeista. Off-topicina kuullaan myös kunkin mieltymys kahvinjuontiin.

Määrittelemättömän pituiselle tauolle jääneen Sydän, Sydämen Tuomas Skopa on käyttänyt lähiaikoina aikansa hyödyksi Metro-lehtiä tutkimalla ja omaa henkilökohtaista musiikkiaan säveltämällä. Nyt hän toimii tämän elokuva-aiheisen sarjan aloittajana ja listaa alkuunsa about top kymppinsä.

Kymmenen tärkeintä elokuvaani ovat:

Ridley Scott: Alien (1979)
Gaspar Noé: Irreversible (2002)
Georges Méliès: A trip to the moon (1902)
Lars von Trier: Idiootit (1998)
Lukas Moodysson: Lilja 4-ever (2002)
Roy Andersson: Toisen kerroksen lauluja (2000)
Godfrey Reggio: Koyaanisquatsi (1982)
Sylvain Chomet: Bellevillen kolmoset (2003)
Lars von Trier: Dancer in the Dark (2000)
Peter Segal: Anger Management – Kiukkuterapian tarpeessa (2003)
Micheal Haneke: Funny Games (1997)
David Lynch: Eraserhead (1977)
Shunji Iwai: All About Lily Chou-Chou (2001)
Werner Herzog: 25. tunti: Klaus Kinski (1999)
Leos Carax: Pont-Neufin rakastavaiset (1991)
Tobe Hooper: Texasin moottorisahamurhaaja (1974)


Gaspar Noé: Irreversible (2002)

Jokaiselle tunnetilalle on oma elokuvansa. Jos haluan ihmetellä, katson ensimmäisen ja parhaan fiktioelokuvan A Trip to the Moonin. Jos haluan nauraa, katson hullun Klaus Kinskin vahvoja sumpussa olevia kasvoja ja mietin Aguirren kuvauksissa ollutta alkuasukasheimoa, johon Kinski tunsi voimakasta sielunveljeyttä tietämättä, että heimo oli tarjoutunut tappamaan hänet ilmaiseksi. Yleensä haluan kuitenkin tuhoutua, ja silloin käännyn Trierin, Moodyssonin tai Haneken puoleen. Pidän elokuvista, jotka ovat tappavan realistisia ja raadollisia, mutta nautin toisaalta myös absurdeista ja sotkuisista elokuvista. En pidä hauskoista väkivaltaleffoista kuten Pulp Fiction tai Snatch ja inhoan draamaa, jossa aikuistuvat ihmiset etsivät itseään, etenkin jos taustalla soi vähäeleinen neutraali pianomusiikki. Sellainen on liian lähellä omaa elämääni. En halua huomata, että minua ohjaillaan, mutta itken AINA Braveheartin lopussa. Itken väistämättä myös elokuvissa Turner ja täystuho ja Kärpänen II.

Elokuvat vaikuttavat minuun muutamilla eri tavoilla. Alieneista näen painajaisia. Näin elokuvan n. 8-vuotiaana. Väkivaltakohtausten orastaessa minulle kerrottiin, että on aika mennä nukkumaan. Olin kuitenkin kiinnostunut näkemään, mitä elokuvassa tapahtuu, joten ryömin hiljaa sohvan alle ja katsoin sen sieltä käsin loppuun liikkumattomana ja järkyttyneenä.



Dramatisaatio Skopan ensimmäisestä Alien-kokemuksesta.


Darth Vaderin mustan käden puristuessa kapinallisen kurkun ympärille minun on edelleen peitettävä korvani kuvottavilta rusahduksilta. Keskiyön pikajunan lähestyessä on vaikea olla ajattelematta, että kieleni purtaisiin irti ja hampaani katkaistaisiin tomuiseen portaikkoon. The Handin nähtyäni jouduin jonkin aikaa liikkumaan pöytiä pitkin peläten murhaavaa kättä, joka hapsiaisen tavoin liikkuisi lattiatasossa. Nämä ovat lapsuudessa saatuja elokuvan pitkäaikaisia vaikutuksia minuun. Tuoreempia ja lyhytkestoisempia ovat musertava suru ja turhuuden tunne, jolloin jopa vessan vetäminen tuntuu järjettömältä, myös hämmentynyt ja ristiriitainen olo tai ilo ovat tuttuja hyvän teoksen tunnusmerkkejä. Elokuvat vahvistavat vaivihkaa omia asenteitani ja ennakkoluulojani (kuten: sorto, ahneus, rasismi ja sovinismi ovat pahoja asioita, taiteen tekeminen, luonnon kunnioittaminen ja rakkaus ovat tärkeitä asioita). Vahvat tunteet ovat kuitenkin harvinaisia, useimmiten en tunne mitään katsoessani elokuvia. (Paitsi tietenkin vitutusta.)

Elokuvien kulutus?

Opiskelen elokuvakoulussa, joten siellä tulee nähtyä mukavasti elokuvia. Minua hävettää myöntää, etten kuitenkaan ole koskaan käynyt Sodankylän festareilla. Pyörin vain Kontulan Makuunissa.

Viimeisin leffa teatterissa ja tuomio?

Viimeksi taisin käydä katsomassa Suljetun saaren. Olin tyytyväinen. Pidän kuitenkin enemmän niistä Scorsesen 80- ja 90-luvun leffoista, jotka ovat vähemmän romantisoituja, tai ehkä niissä on jotain välinpitämätöntä hilpeyttä, josta nautin. Kun olin katsomassa Gangs of New Yorkia, luulin elokuvan ensimmäiset 15 minuuttia, että kyseessä on mainos.

Soundtrack?

Omistan vain muutaman soundtrackin, jotka hankin lapsena tekemiäni kauhu- ja jännityselokuvia varten. Cape Fearin, Aliensin ja Tähtien sota –trilogian musiikki soi lähes jokaisessa filmissäni. Paras score-musiikki on mielestäni Psykossa.

Suomalainen elokuva?

Suomalaisista elokuvantekijöistä suosikkini on varmaankin Teuvo Tulio, vaikka en ole nähnyt kuin yhden hänen elokuvistaan. Levoton veri on liioitteleva, hersyvä, lapsellinen ja intohimoinen näkemys kolmiodraamasta. Jos vanha suomalainen elokuva kiinnostaa, suosittelen Tuliota niille, jotka eivät jaksa heinäpaaleihin nojailevia sanavalmiita miehiä.

Kahvinkulutus?

Kahvia juon aina kun tarjotaan. En erota eri kahvimerkkejä, en erota edes viskiä ja konjakkia toisistaan. En ole koskaan keittänyt kahvia, menen siitä sekaisin. Herttoniemessä Rainen kioskin 1-vuotisjuhlissa tarjottiin ilmaista kahvia. Join kymmenen kuppia ja kotimatkalla tipahdin sätkien lumiseen ojaan. Kaveria muutossa auttaessa sain kaksi tuoppia hämärää afrikkalaista kahvia. En pystynyt puhumaan loppuiltana. Uneni viivästyvät kaksi tuntia per kuppi ja saan ideoita.

Eugen Statistics. Elokuu.

Syksy saapuu ja sopii alkaa kittaamaan teetä. Kaappien varastoja on nyt täydennetty Tiikerin Päiväunilla, Persikka & Passion hedelmäteellä ja Tuhannen ja Yhden Yön teellä.

Elokuvat.

Tuli katseltua ihan kiitettävästi leffoja kuukauden aikana. Erittäin vaihtelevan tasosia ja -tyyppisiä. Klassikoita ja roskaa.

The Legend of Hell House. Erittäin kelvollinen kauhukartanopätkä. Toimii kuvauksensa ansiosta erittäin hyvin. Juonikaan ei loppujen lopuksi huonoimmasta päästä ole, vaikkei vaikuttavimmastakaan. "1970-luvun Haunting".

There Will Be Blood. Ehkä suurin pettymys. En vain saanut irti niin paljon kuin odotin. Daniel Day-Lewis on hieno näyttelijä joka pelasti tämän katselukokelmuksen.

Eyes Without a Face. Vaikuttava ranskalainen psykologinen kauhujännäri, joka saattaa toimia vielä paremminkin katselukertojen myötä.


Ralph Bakshi: Cool World (1992)

Cool World. Aikansa floppi, animaatiota ja reaalimaailma sekoittava tuhmanpuoleiseksi puettu leffa ei ole ollenkaan niin huono kuin maineensa antaa ymmärtää. Köyhän miehen Roger Rabbit tai Heavy Metal.

Jedin Paluu. Ensimmäisestä Tähtien Sodasta (1977) en ole ikinä erityisemmin pitänyt, mutta Imperiumin Vastaisku ja Jedin Paluu ovat aivan toista luokkaa. Kumpikin kuuluu parhaiden fantasiaelokuvien joukkoon, eikä ne ewokitkaan oikeastaan häiritse. Jedin paluulla on vielä yksi tunneperäinenkin etu itselleni, koska tuo taitaa olla ensimmäinen minulle nauhoitettu elokuva ikinä, ainekin jos lukee piirretyt pois. Tuli sitten katsottua melkosella toistolla, vaikken osannut lukea tekstejäkään.

8 mile. Ajattelin jo että jaksaakohan katsoa toista kertaa, mutta näköjään jaksoi. Ei ihmeellinen, muttei ihan huonokaan.

Teeth. Kauhukomedioita voi olla ihan katsottaviakin. Tämä oli huono.

Frostbite. Vielä huonompi. Melkein joutui lopettaa kesken. Kumpa olisi.

Fahrenheit 451. Nyt kolmannen kerran nähtyä voi sanoa että voi katsoa taas 5-10 vuoden päästä neljännen kerran. Aika sympaattinen scifisatu kirjattomasta tulevaisuudesta. Kirjaklassikoiden valinnat on mielenkiintoista seurattavaa.

Hiljainen pako. Ehkä vähän vaisumpi scifisatu. Loppua kohden parantui huomattavasti.

Last Action Hero. Ilman muuta erinomainen pätkä sarjassaan. Toimintakomedioiden parhaimmistoa. Lyhykäisyydessään typerä mutta hölmö.

Sinbad Merenkävijä. 1001 yön tarinoiden keräilijänä en pystyisi ohittamaan filmatisointia aiheesta, jos sellaisen nään. Douglas Fairbanks Jr. tallaa samoilla jäljillä kuin isänsä parikymmentä vuotta aiemmin. Tämä 1947 vuoden versio on yksi mielenkiintoinen näkemys muiden joukossa. Perus seikkailua ajan hengen mukaisesti.


Carl Boese & Paul Wegener: Der Golem (1920)

Der Golem. Klassinen ja vahvasti myöhempiä kauhuleffoja inspiroinut saksalainen elokuva vuodelta 1920. Caligari kabinetin (1920) ja Oopperan kummituksen (1925) ohella parhaita mykkiä kauhuelokuvia, jota harrastajien ei tulisi missata jos on mahdollisuus nähdä.

Miss Sweden. Jostain syystä odotin leffalta jotain rujoa, sellaista mitä ruotsalaisilta sopii toisinaan odottaakin. Harmillisen mitätön elokuva aktivistinuorista.

Tjenare Kungen. Ulf Malmrosin komedia, joka sijoittuu kasaripunkin ajoille. Ihan katsomisen arvoinen, muttei alkuunkaan Smala Sussien tai Hääkuvaajan veroinen.

Porky's - Kuuma nuoriso. Jonkinasteinen kulttihitti ja melkoisen huono sellainen.

King Kong. Peter Jacksonin versio. Yksi harvoista onnistuneista remakeista, eikä yritä haastaa alkuperäistä ja ylivertaistaan. Kolme tuntia ison rahan rämistelyä ei missään vaiheessa edes kyllästytä. Ohjaajansa ehkä toisiksi huonoin elokuva ja silti ihan hyvä. Ei paha saldo Peter.

Sisko tahtoisin jäädä. En taida sanoa tästä enää mitään.

Rock 'n Roll Highschool. Harmiton ja tyhjänpäiväinen Ramones-leffa.

Dracula. Vähän fiilistelin Bela Lugosia, kun aloin vampyyripostausta väsäämään. Ei kuulu suosikkeihini, mutta Lugosissa on hohtonsa.

Varkaitten Paratiisi. Hyvä kevyt hitskokki, josta inspiroidun tekemään listankin taannoin.

Chasing Amy. Keskinkertainen parisuhdekikkailu.

24 Hour Party People. Hämmentävä ja tylsä Manchesterin musiikkiskeneen sijoittuva leffankuvatus. En oikeastaan edes tiedä oliko tarkoitus olla elokuva vai mikä, mutta hyvää tulosta ei ole saatu aikaan.

Wallace & Gromit: Kanin Kirous. Ei oikeastaan kovinkaan yllättävä, mutta erinomainen ns. perheleffa. Tämä parivaljakko ei vielä huonossa elokuvassa ole ollutkaan.

Valkoinen Planeetta. Luontodokkari arktisissa oloissa elävistä otuksista. Ihailen suuresti luontoelokuvaajia ja taso tällaisissa on melko poikkeuksetta äärimmäisen laadukasta. Tämä ranskalaistuotos on sitä yleistä keskivertoa, mutta musiikkivalinnat on vähän häiritseviä.



TV & Video


Valtakunta (Riget, 1994)

Riget. Lars von Trierin henkimaailman rajamaille sijoittuva sairaalasarja on aika paljon velkaa Twin Peaksille. Tanskalaisen nuiva huumori ja etovasti ilmentyvät mysteerit kolahtivat sen verran amerikan suunnassakin, että sarjasta tehtiin jenkkiversio nimellä Stephen King's Kingdom Hospital. Sarja pyöri Suomessa nimellä Sairaala. Ainut vaan, että tuosta versiosta puuttui se fiilis, joka teki alkuperäisestä katsomisen arvoisen.

Katselin siis Valtakunnan ensimmäisen puoliskon, eli neljä jaksoa vuodelta 1994. Tarina jatkuu neljän 1997 tehdyn jakson myötä, jotka olisi tarkoitus katsoa seuraavaksi. Kolmatta "kautta" ei ikinä tullut, kun näyttelijöitä kuoli liikaa. Sarja on kyllä mieleeni erittäin paljon. Katson sitä nyt kolmatta kertaa, viimeksi katsominen jäi tosin kesken kun menetin yöuneni.

Idoli Afganistanissa. "Palkittu dokumentti kertoo Afghan Star -kilpailusta. Tosi-tv-ohjelmassa etsitään parasta laulajaa, maassa, jossa mm. tanssiminen ja naisten hiusten paljastaminen on kielletty." - esittely ylen sivuilla. Vaikuttava dokumentti jonka pääosan varastaa nainen, josta tuli maansa vihatuin, koska hän avasi hiuksensa ja tanssi. Kadunmiehet toisensa jälkeen sanovat, että tuollaisesta olisi oikeudenmukaista tappaa.

Masters of Horror: Fairhaired Child. Boksillinen noita Masters of Horrorin jaksoja löytyy dvd:näkin, mutta nyt on alkanut tulla jaksoja jota en ole ennen nähnyt. Epätasaisen sarjan ehdottomasti parhaita jaksoja. Jos sarja olisi kautta linjan tämäntasoista, niin sen voisi lukea yhdeksi parhaista tv-sarjoista, ainekin 2000-luvulla.

Sarjamurhaajat Ian & Myra. Henkilökuvat sarjamurhaajista on aiheena kestosuosikkeja. Mielenkiintoisia ja käsittämättömiä tapauksia.

Jalmari Helanderin lyhytelokuvat. Tuli tsekattua niinsanotusti koko tuotanto. Ohjaajalla on tatsia ja huumoria otteissaan. Joulun tullen sitten näkee riittääkö se pitkän elokuvan (Rare Exports) suhteen.

Rai Luolapoika. Tulipahan katseltua taas ruotsiksi dubbailtuja lapsuuteni suosikkeja. Joskus vain piirrosjälki ja musiikit riittävät tekemään vaikutuksen. Sana sieltä täältä kääntyy ehkä suomeksi, mutta kuvat vievät tarinaa ihan riittävän hyvin.

Salatut Elämät. Ismo & co.

Big Brother. Ei erityisemmin ole nyt jaksanut innostaa. Kaiken lisäksi kaksi parasta ja mielenkiintoisinta seurattavaa tippui heti ensimmäisenä. Joskohan nuo vanhat hahmot saa hommia mielenkiintosemmaksi.

Marienhof. Whoo-o-o! Whoo-o-o! Ties kuinka pitkä tauon jälkeen takaisin saatu saksalaissarja onkin yhtäkkiä joku jännitysohjelma. Täytyy sanoa, että kuvaus ja leikkaus on parempaa kun saippuasarjoissa yleensä.

Colgate Sensitive ProRelief. Ehkä taas yksi parhaita mainoksia aikoihin. Vihlovat hampaat tuntuu saavan kyytiä. Jes.

Nordic Short Films ja Raivoisat riimit on arvosteltu jo aikaisemmin erikseen.



Pelit

NHL 2004 PS1:lle. Haluaisin tykätä jalkapallopeleistä, kuten FIFA enemmän kuin änäreistä, mutta ei auta minkään. Lätkäpelit vain on helpompi omaksua, niissä sallitaan kontakti ja niissä voi tapella. Ne on muutenkin vauhdikkaampia ja kivempia, harmi vaan että antiikkiversiossani ei vielä lämätty ohjaimen tatilla. Olen aloittanut kaudenkin jo monta kertaa, mutten ole jaksanut tyhjentää muistikorttia sen vertaa, että sen saisi tallennettua.

Eihän nuo pari vuotta vanhat mallit ikinä montaa euroa maksa, jotta voisihin sitä joskus vähän päivittääkin noita pelejä. Jonkun NBA:n voisi myös harkita hankkivansa, huonoja ei nekään ole.

Ihan vaan by the way. Ostin tässä tänään - eli tosin jo syyskuun puolella kirpparilta Guinness World Records 2010 Gamer's Editionin. En tiennytkään että tällainen on tehty pelidiggareille. Pitää vähän perehtyä sen sisältöön lähiaikoina. Erittäin mielenkiintoiselta vaikutti.


Lehdet

En ole ikinä ollut mikään ihan hillitön lehtientilaaja, mutta tällä hetkellä kotiin tulee kahta lehteä.

Pienenä sain Turtles-lehden aina irtonumerona, vaikka tuskin osasin lukeakaan. Sen jälkeen olin Aku Ankka-fanaatikko ja kaikki taskarit ja lehdet oli oltava, joten tietysti akkari kopsahti joka keskiviikko kotiin. Jossain vaiheessa kun elokuvat jne. alkoi kiinnostaa enemmän, niin alettiin tilaamaan Katsoa, joka vielä silloin oli tv & elokuva-lehti. Nykyään Aku Ankan taso on heikompi ja Katso ei ole sama lehti ollenkaan.

Pelit -lehteä oli kertynyt veljen kautta aika paljon ja niitä tuli selailtua loputtomasti uudestaan ja uudestaan. Myöhemmin ostin kaupasta aina uuden PC Gamer-lehden, koska sen mukana tuli demo-cd. Lehti oli halpa ja hyvä, vaikkei Pelit-lehden veroinen. Ilmaiset demopelit korvasi paremman sisällön.

Jossain vaiheessa aloin tyhjentämään kirjaston poistomyyntien, kirppareiden ja divareiden lehtikasoja itselleni. Lähinnä vanhoja ja uusia elokuva ja musiikkilehtiä, joskus sarjiksia ja pelilehtiä, milloin mitäkin. Brittiläisiä elokuvalehtiä kävin ja käyn edelleen lukemassa kirjastossa, silloin tällöin olen saanut lahjaksikin. Tarkoitus on ollut jo monta vuotta alkaa tilaamaan jotain brittilehtiä, mutta jotenkin se on jäänyt.

Infernoa ja Miasmaa aloin ostaa irtonumerona muutamia vuosia sitten. Alkuvuodesta pistin tietääkseni ihan postilaatikkoon asti tilauskupongin Infernolle, mutta mitään ei ole kuulunut. En ole jaksanut tehdä uutta tilausta, enkä ole enää ostanut edes koko lehteä. Ehkäpä teen asialle vielä joskus jotain. Sillä välillä voin paikkailla tilannetta selailemalla siskon kasari-ysäri Suosikkeja jotka omin kellarista.

Niin. Deko tulee tosiaan nykyään Episodin lisäksi kotiin asti. Ei kai siinä sen kummempaa, sisustusta ja muuta dekoreissöniä käsittelevä lehti on ihan kivaa luettavaa ja kai siitä näin remontin ja muuton alla luulisi vinkkejä löytyvän.


Musiikki.

On tullut kuunneltua varmaan vähän kaikkea, muttei mitään erityisesti. Pintandwefallia, Satyriconia, Alcestia, Iannis Xenakista, Maurice Jarrea ja jotain. Radio on ollut aika paljon päällä ja mitäs sieltä, Maija Vilkkumaan biisi soi päässä. Stromaen biisi on ehkä masentavin radiohitti ikinä ja pakkohan sen levyäkin on ollut kuunnella Spotifysta ja se on ihan hyvä lajissaan.


Kuukauden lila.




Syyskuun odotetuimmat ensi-illat.

Gaspar Noé: Enter the Void (3.9)
Mika Kaurismäki: Vesku (3.9)
Arto Halonen: Prinsessa (10.9)