About Top 10: Matti Kassila

Matti Kassila: Tulipunainen kyyhkynen (1961)

Kyselin tällä kertaa suurelta suomalaiselta veteraaniohjaajalta tämän elokuvasuosikit.

Seuraavassa siis Matti Kassilan about Top 10:

Kun olen katsellut elokuvia mykästä elokuvasta lähtien eli n. 80
vuotta, on siinä ehtinyt pitää jo sadoista elokuvista, mutta koetan
nyt luetella 10 sellaista, jotka edelleen pysyvät muistissa. Siis:

1. Orson Welles: Citizen Kane. Vaikka se on monien elokuvatyylien
kooste, Wellesin persoona pitää kaikki koossa. Loistava
musta-valkokuvaus, loistava musiikki.

2. Carol Reed: Kolmas mies. Myös loistava musta-valkokuvaus ja
musiikki. Hieno tarina, sodanjälkeisen rappeutuneen Euroopan tunnelma
hyvin tavoitettu, sattumalta Orson Welles myös mukana.

3. Robert Hamer: Kruunupäitä ja hyviä sydämiä. Lontoolaisen Ealing
-studion mestarielokuva, verraton brittiläisen elämäntavan satiiri,
jännityksen ja huumorin oiva yhdistelmä, jossa Alec Guinnes esittää 7
roolia.

4.  Frank Capra: Komedia meistä ihmisistä. Elämää rakastavan,
loistavan sadunkertojan Capran elokuvista jostakin syystä viehättävin,
hullunkurisen perheen kuvaus, näytelmän "Ette voi ottaa sitä mukaanne"
erinomainen filmatisointi. Minulle läheinen huumorin ja jännityksen
yhdistäminen (vrt. Radio tekee murron ja Komisario Palmu -elokuvat)

5. Ingmar Bergman: Mansikkapaikka. Yhden vuorokauden aikana tapahtuva
vanhan tukholmalaisprofessorin matkan kuvaus on nerokas eri
todellisuustasojen, unen, muistojen ja arkitodellisuuden kautta
tapahtuva realistinen ja aikamatka läpi elämän. (Se muistuttaa omaa
elokuvaani "Elokuu" monessa suhteessa. Tein Elokuun v. 1956 ja se oli
Cannesin kilpailusarjassa v. 1957 missä myös oli Bergmanin Seitsemäs
sinetti. Bergman teki Mansikkapaikan v. 1957, joten en ole saanut
vaikutteita siitä, mutta Bergman on nähnyt Elokuun Cannesissa.)

6. Billy Wilder: Auringonlaskun katu. Hienon tarinan kautta tapahtuva
karvaan hieno kuvaus Hollywoodin todellisuudesta ja amerikkalaisesta
unelmasta, mukana itseään näyttelevät Glogia Swanson ja Erich von
Stroheim.

7. Alfred Hitchcock: Vertigo. Hitchcockia parhaimmillaan, samalla
mutkikas rikosjuoni että epävarmuuden, pelkojen vaikutuksen kuvaus,
jossa todellisuus vääristyy mielipuolisuuden partaalle.
Mestarillista elokuvakerrontaa.

8. Charles Chaplin: Nykyaika. Ei kaipaa perusteluja.

9. Frederico Fellini: 8 ½. Elokuvantekijänä miellytti minua
nerokkaalla rakenteella, jossa myös todellisuuden tasot vuorottelevat
ja osoittavat kaiken suhteellisuuden. Samalla se on elokuvantekijän
neronaksta leikkiä elokuvan kerrontakeinoilla.

10. Grigori Chukhrai: Tyttö ja vanki (alkuperäinen nimi: 41.) Hienosti
kerrottu tarina Venäjän sisällissodan ajalta. Punainen tyttö,
tarkka-ampuja vangitsee valkoisen pojan Mustanmeren rannalla olevaan
pieneen taloon ja he rakastuvat ja rakkaustarina päättyy traagisesti:
tyttö ampuu lopussa rakastettunsa, kun tämä pettää hänet. Nuorukainen
oli hänen 41. uhrinsa. Se oli hieno värikuvaus, jossa vihreän ja
keltaisen sävyt hallitsivat. (Tapasin Chukhrain Moskovassa v. 1985.
Tämä elokuva oli myös v. 1957 Cennesin virallisessa kilpailusarjassa,
missä Elokuu ja Bergmanin Seitsemäs sinetti oli, mutta en tiennyt sitä
silloin kun tapasimme. Katsoin netistä vasta pari vuotta sitten, mitkä
30 elokuvaa Cannesissa tuolloin olivat. Kävi ilmi, että kaikki muut
kuin minä olivat maailmankuuluja ohjaajia!)

Grigory Chukgrai: 41 (1956)

Miten ne ovat vaikuttaneet? Mahdoton sanoa, eivät missään tapauksessa
niin, että olisin kopioinut mitään. Jos hyvä elokuva koskettaa jotain
kohtaa minussa, se vahvistaa minussa jotain vastaavaa. Jokin
vaikuttava elokuvakerronnallinen keino voi vaikuttaa niin, että käytän
jotkain vastaavaa tilaisuuden tullen.

Elokuvan kuluttajana olen ollut melko huono, koska työntäyteisen
elämäni vuoksi olen pyrkinyt katsomaan vaan sellaiset elokuvat, jotka
olen luotettavien arvostelujen johdosta tiennyt välttämättömäksi
katsoa.

Lisäisin vielä yhden elokuvan, jonka unohdin, nimittäin neuvostoaikana
tehdyn Mihail Kalatozovin ohjaama "Kurjet lentävät", v. 1958 Cannesin
Kultaisen Palmun voittajan, yhden minun mielestäni maailman TOP 10
elokuvasta, jota voi pitää Euroopan vastineena Wellesin "Citizen
Kanelle".

Se on pitkine kuvineen visuaalisesti maailman upeimpia elokuvia,
kuvaus mosovalaisista, alkaa siitä kun Saksa hyökkää NL:oon 22.6.1941
ja päättyy siihen, kun miehet palaavat sodasta. Rakkaustarina vailla
vertaa, traaginen sellainen sekin kuten "Tyttö ja vanki". Älä kysy
sitä sillä nimellä, sillä kukaan ei varmaan tunnista sitä, vaan "41."
(Sorok piervoi)

Kahvitottumukseni: Sain lapsena sunnuntaisin sänkyyn mukissa
pullamössöä, joka oli kahvilla kostutettu. Sota-aikana kahvi muuttui
korvikkeeksi, mutta sodan jälkeen sitä alkoi taas saada ja siitä
alkaen olin kohtalainen kahvinkuluttaja, erityisesti filmatessa sitä
piti aika olla saatavilla. Näin aina viime kesään saakka, jolloin
minulle tuli mittava hammasremontti. Jostain syystä vakituinen
aamukahvi vaihtui hedelmäjugurttiin. Nyt juon kahvia kaksi kupillista,
kun tapaamme Juho Gartzin (leikkaaja, lyhytkuvien tekijä,
kirjoittaja)kanssa joka kolmas viikko vuoronperään toistemme kodeissa.

Kotimaiset elokuvat Top 15

Nyt kun ollaan taas niin maailmanmestaria ja isänmaallista, niin otetaanpa syyniin oikein kotimaiset elokuvatkin. Itsehän pakenin tätä yltiöisänmaallisuutta - mihinkäs muuallekaan kuin - Ruotsiin, jossa kaiken järjen mukaan olen tämän postauksen julkaisuhetkelläkin. Tämä lista julkaiskoon siis itse itsensä, sikäli jos arvoisa ja ailahtelevainen blogialustani Blogger ei ole päättänyt alkaa taas seppoilemaan. Mikään ei kuitenkaan ole niin varmaa kuin epävarma, sanoi Mattikin aikoinaan. Asiaan.

Lapsena katselin kaikki vanhat SF-elokuvat joita televisiosta irti sai ja vielä Uunot ja Puupäät päälle. Uusi suomalainen elokuva oli pitkään käsite joka ei paljoa luokseen kutsunut. Jälkeenpäin ajateltuna satuin syntymään juuri sellaiseen ajankohtaan, ettei se ole ihmekään. 1990-luku ei suomalaisen elokuvan kannalta ole kummoinen, ilman Kaurismäkiä se olisi jopa surkeaa aikaa ja parhaat kotimaiset olivat ehdottomasti televisiosarjoja. Vuosituhannen taitteessa tapahtui jotain kummaa ja viime vuosikymmen osoittautui ehkäpä parhaaksi suomalaisen elokuvan rintamalla. Alkanut vuosikymmenkin näyttää lupaavalta, sen verran kovia ohjaajia meillä riittää. Noniin, kaikkien aikojen suosikkini, hädin tuskin järjestyksessä:

1. Jäniksen vuosi (1977)

Antti Litjan esittämä mainosmies saa tarpeekseen kaupungin painostavasta ilmapiiristä ja lähtee kiertelemään Suomea työmatkalla löytynyt haavoittunut jänis hoteissaan. Arto Paasilinnan romaaniin perustuva elokuva on hauska, osuva, hyvin suomalainen ja kekseliäs. Elokuvaa katsellessa tuntee itsekin vapautuvansa arjen ruljansseista, ainekin hetkeksi. Aikansa parhaisiin ohjaajiin kuuluva Risto Jarva menehtyi onnettomuudessa juuri kun elokuva oli saatu valmiiksi. Mitä kaikkea meiltä jäikään näkemättä..

2. Sensuela (1973)

Teuvo Tulion hämmentävä camp-mestariteos ilmestyi reilusti ohjaajan aktiivisen uran (1929-1956) jälkeen. Lapin tytöstä tulee suuren kaupungin prostituoitu, mutta kotiin lähetellään kortteja jotka kertovat aivan muusta. Elokuva on sitä tasoa, että lapin maisemia kuvataan suunnilleen postikortista ja lappilaismiehen näytetään purevan palleja irti hampain. Jopa suurin osa Russ Meyerin tuotannosta kalpenee tämän kotimaisen vaihtoehtohelmen rinnalla. Vuosikymmen näkyy mukavasti edukseen ja käänteet ovat sujuvan selittämättömiä.

3. Musta Jää (2007)

Petri Kotwican ohjaamassa elokuvassa seurataan kolmiodraamaa Outi Mäenpää - Martti Suosalo - Ria Kataja. Käsikirjoitus edustaa suomalaisen elokuvan parhaimmistoa, ohjaus ja kuvaus muistuttaa parhaimmillaan kaikista suurimpia, jopa Kubrick käy mielessä. Mahdollisesti oma suosikkini ns. nykyaikaisesta suomalaisesta elokuvasta, mutta Musta Jää on myös ajaton teos ja harvinaista kyllä olen kerennyt katsomaan sen jo useaan kertaan.

4. Mies vailla menneisyyttä (2002)

Kaurismäen Aki on melko ilmeinen tekijä listalla, eikä itselläni ole vaikeaa valita suosikkia. Mies vailla menneisyyttä on kansainvälisesti kaikkien aikojen menestyneimpiä suomalaiselokuvia, eikä täten järin omaperäinen valinta. Vanhemmassakin tuotannossa on puolensa, mutta pidän erityisesti juuri ohjaajasta nykyisellään. Markku Peltolan esittämä mies ei muista elokuvassa kuka on ja joutuu kiertelemään pitkin kaupungin laitapuolta, etten sanoisi hyvin kaurismäkeläisissä tunnelmissa! Elokuva oli Oscar-ehdokkaana, mutta Kaurismäki boikotoi juhlia sodan takia. Ohjaajaan tutustuessa tämä on hyvä etappi aloittaa, elokuvassa tiivistyy kaikki oleellinen.

5. Lumikuningatar (1986)

Ikimuistoinen fantasiaelokuva lapsuudesta. On sääli, ettei Päivi Hartzell ole antanut meille elokuvia tämän jälkeen. Muutenkin Suomessa luulisi olevan potentiaalia tuottaa fantasiaelokuvaa enemmänkin, mutta ei tunnu sellaisia kuuluvan. Suosittelen näyttämään lapsille, mutta näyttävästä elokuvasta saa irti vanhempikin. Asennevammaisena leffaa ei ehkä kannata lähteä katselemaan, kyseessä kuitenkin on kotimainen fantasiaelokuva kultaiselta kahdeksankymmentäluvulta!

6. Komisario Palmun erehdys (1960)

Vaikka kuin tekisi mieli valita Matti Kassilalta listaan loistelias mysteeri/trilleri Tulipunainen kyyhkynen, ei voi kieltää Komisario Palmun erehdyksen olevan se kaikista ikimuistoisin elokuva ohjaajalta. Elokuva teki suuren vaikutuksen jo hyvin pienenä, alle kouluikäisenä luultavasti. Muistan myös, kun kuuluttaja paljasti vahingossa murhaajan ennen elokuvan alkua. Suomalaisessa elokuvahistoriassa ja yleissivistyksessä tällä Waltari -filmatisoinnilla on ehdoton paikkansa.

7. Paha Maa (2005)

Aku Louhimiehen mestariteos. Loistava käsikirjoitus ja roolisuoritukset tekevät tästä yhden kaikkien aikojen parhaista suomalaista elokuvista. Lomittain etenevät tarinat sisältävät lähinnä sitä suomalaista pahaa oloa ja sen siirtämistä eteenpäin kuin viestikapulaa konsanaan. Ei mikään hyvän mielen elokuva, mutta jos haluaa nähdä kotimaista osaamista parhaimmillaan, kannatta tsekata. Sulevi Peltolan esittämän pölynimurikauppiaan on oltava yksi historian vaikuttavimmista psykopaateista.  

8. Kalteva Torni (2006)

Timo Koivusalon heikon vastaanoton saanut musta komedia. Loistavan Martti Suosalon taidonnäyte skitsofreniaan sairastuneena hellyyttävänä hahmona, jolla on pakkomielle Pisan kaltevaan torniin. Aiheeksi on valittu pahennusta herättävä aihe, jolle ei saisi edes nauraa. Suosalo vetää roolin niin uskomattoman hauskalla otteella, että leffaa katsellessa en pysty olemaan repeilemättä. Elokuva oli aikoinaan kirjasosta lainassa ja katsoimme sen parin viikon aikana kolme kertaa, se kertonee jo jotain.

9. Miehen Työ (2007)

Aleksi Salmenperä on ehdottomasti tämän hetken mielenkiintoisimpia suomalaisia ohjaajia. Viimevuotinen Paha perhe on loistava elokuva, mutta sitä edeltävä Miehen työ on se elokuva jota ei voi olla katsomatta monttu auki. Tommi Korpela hoitaa roolin mieshuorana, tarvitseeko sanoa enempää. Elokuva on oikeasti jopa vähän inhottava, mutta niin hienosti kirjoitettu ja toteutettu.

10. Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä (1954)

Paras Pekka ja Pätkä? Valinta muotoutuu oikeastaan melko samanlaisin perustein kuin seuraavakin. Ensimmäinen Puupää-elokuva oli vielä hakemista, toisessa astui kuvaan Puupää-ohjaajan leiman saanut Armand Lohikoski ja vasta tämä kolmas on jo sitä varmaa ja vauhdikasta laatua. Kuten Uunot, Pekka ja Pätkä elokuvat on järjestään poljettu maan rakoon kriitikkojen taholta, mutta yleisöön ne uppoaa. Halvalla ja nopeasti on tuotannon henki, mutta osa viehätyksestä tulee juuri lavasteiden ollessa niin tökeröitä. Se tekee elokuvien maailmasta sen tunnistettavan Puupää-maailman.

11. Häpy Endkö? (1977)

Paras Uuno Turhapuro? Mahdoton tehtävä, ehkä Uuno Epsanjassakin voisi olla lähellä totuutta. Kaikki tietää mistä Uuno-leffoissa on kyse, mutta Häpy Endkö? on kuitenkin se, jossa nähdään miten tähän on tultu. Siksi se on yksi oikeutetuimmista vaihtoehdoista, sitä paitsi se on ensimmäisiä sarjan elokuvista, jossa lopullinen tyyli on alkanut muotoutua alun etsimisen jälkeen. Sitä paitsi elokuvassa on muutamia legendaarisimmista läpistä. Kannattaa tarkastaa jos on näkemäti.

12. Rare Exports (2010)

Ehkä pakko. Napapiirin sankarit oli päästä hilkulla mukaan, mutta kyllä se Rare Exports on valittava jo pelkästään visuaalisien ansioidensa takia. Helanderin lyhytelokuvat rokkasi jo kovaa ja pitkä elokuva ei pettänyt, vaikka näyttelijöistä olisi kokeneempi ohjaaja saanutkin enemmän irti. Tämä on sitä kaipaamaani fantasiaa, tämä on myös sitä kaipaamaani kauhua. Tämä on myös se kaivattu perisuomalaisen synkkä joulutarina. Jokunen ylimääräinen vittu löytyy vuorosanoista, muttei kai haitaksi asti.

13. Valkoinen Peura (1952)

Hyvin kyseenalainen valinta, myönnän. Parempiakin elokuvia olisi ehkä tarjolla, mutta Valkoisessa peurassa on omat puolensa. Tökerö tarina, mutta elokuvana ainutlaatuinen. Lappiin sijoittuva fantasiakauhu vuosimallia 1952 on kiehtovaa seurattavaa ainekin jos on valmis ohittamaan liudan epäkohtia. Nousee aikalaistensa yläpuolella rohkeudellaan ja poikkeuksellisuudellaan. Elokuvassa on Aslak, Niila, shamaani ja olento, josta ei vielä enempää. Mitä muuta tarvitaan.. Oikein nätti elokuva.

14. Vares (2004)

Aleksi Mäkelä on ohjannut huikean määrän erinomaista viihde-elokuvaa, Häjyt, Vares, Matti, Rööperi... Kaikki hyviä, mutta yksikään ei selkeästi ylitse muiden. Juha Veijonen on kuitenkin niin kova jätkä ja ainoa oikea Vares, että muistutellaan siitä tänä uuden Vares -sarjan aikakautena. Huumori pelaa ensiluokkaisesti, leffa ei ole liian vakavasti otettava, mutta kuitenkin jollain tapaa mainion synkkä. Roolisuoritukset ja huumori suomalaista kärkeä. 

15. Emmauksen tiellä (2001)

Pölösen floppi. Elokuva josta ei puhuta, mutta auttamatta hauskimpia suomalaisia elokuvia jota tiedän. Oli se sitten ala-arvoisen halpa huumori tai taiteellinen epäjohdonmukaisuus, tämä kolahtaa itselleni kovaa. Yhdessä päivässä kuvattu sketsien jatkumo kantoi työnimenään La Strada II ja Pölönen kutsui sitä omaksi dogmakseen. Ymmärrän jos elokuva ei avaudu kaikille niin yhtään, mutta itse sain ainekin nauraa kohellusta katsellessa.

Ei Tuntematonta sotilasta, Talvisotaa, Tauno Paloa tai Kaurismäen Mikaa? Mielipiteitä on moneen lähtöön, eikä tuo viidentoista valinnan karsinakaan kovin pitkälle veny, mutta nyt kävi näin. Mites ne lukijoiden suosikit, kertokaa vaan?

Kun bloggari leikki toimittajaa...

...ja avovaimo viherpeukaloa.

Uudesta Iso Lehdestä voi lukea kirjoituksiani, jotka ovat rustattu tuon ala-arvoisen julkaisun tyylin ja arvojen mukaisesti. Sen verran laadukkaasta lehdestä on tosiaan kyse, että kirjottajan nimikin painetaan tekstin yhteyteen vain aniharvoin. Kirjoittamani artikkelit ovat seuraavat:

s. 9 Barcode: Inhimilliset olennot
s. 12 Iso Kunto: Karppaus
s. 16-17 Pörinää ja äänimaalailua
s. 18 Laiton Peto osa 14: Karhu
s. 19 Inhottavat otukset #5 - Tyrannoiilimato (Tyrannobdella Rex)
s. 20 Iso Musa: Levykauppa Äx
s. 23 Suuntaa kesälle - Lautsian lomakeskus

Mikäli et kuulu julkaisun jakelupiiriin tahi et jaksa sitä kaupungilta metsästää, sen pitäisi olla tsekattavissa täältä. Itsehän lähden tästä nyt maanpakoon. Hei.

Enslaved: The Sleeping Gods EP

EP-levyjen julkaisemisesta yleisesti.

Extended Playt eli tuttavallisemmin EP:t ovat kyllä usein varsin mainioita luomuksia. Singlet on nykyiseen keskittymiskykyyn nähden aivan liian vähänlaisesti kuultavaa kerralla ja astuvat potentiaaliseksi oston kohdeeksi enää harvoin. EP-levyt kuitenkin tarjoavat pienen levyn verran kuunneltavaa ja mikä parasta, usein bändi kokeilee niissä uusia ulottuvuuksia. Niihin pistetään kappaleita jotka eivät pitkälle levylle välttämättä pääsisi, mutta lyövät helposti laadullaan osan sellaisista jotka pääsevät.

Näitä puolikkaita levyjä tuskin tehdään siksi, että kuuntelijakunta pysyisi kiinnostuneena, sitä varten työstetään niitä pitkiä levyjä. Loppujen lopuksi EP saattaa tarjota jopa mielenkiintoisempaa materiaalia, sinnehän laitetaan niitä kappaleita joiden ei oleta uppoavan kaikille albumin lomassa, mutta ovat ilman muuta bändin jäsenten allekirjoittamia. Kyse on musiikin ehdoilla tehdystä matskusta, vailla huolta kokonaisuudesta, biisithän saavat puolipitkällä poiketa toisistaan vaikka täysin. Kyse voi toki olla myös jossain tapauksissa jämälevystä, eli silkasta rahastuksesta ylimääräisten ja paskoiksi todettujen raitojen avulla.

Ilmainen promotuote

Alkuaikojen paria splittiä lukuunottamatta Enslaved ei ole aiemmin julkaissut vajaata levyllistä, vaikka tuottelias on ollutkin. Tuore The Sleeping Gods on ilmaiseksi netistä ladattava promotuote, onko kyse sittenkin pelkästä myynnin edistämisestä pitkällä tähtäimellä? Sisältö kielii kaikesta muusta, sisältö on piristävän kokeilevaa, eikä suinkaan mitään kaikista helpoiten avautuvaa. Ei se silti tarkoita sitä että se kuulostaisi aluksikaan sekavalta, mutta levyn kappaleet palkitsevat kuuntelijansa kaikilla tasoilla vasta ajan kanssa.


Enslaved on aina ollut tiukasti norjalaisen bm-skenen kyljessä kiinni, mutta selvästi sen tunnetuimman kärjen ulkopuolella. Musiikillinen puoli on ottanut alusta asti selvän polkunsa viikinkimetallin alahaaraa kohti, mutta viime levyillä on päästy kunnon progeilun makuun. Enslaved uudistaa jatkuvasti itseään ja ajaa musiikkian kohti omia omituisia latujaan, aivan kuten suurin osa skenen muusikoista tekee. Ei siinä, etteikö bändillä varmasti riittäisi uskallusta tehdä täyspitkällä tämän ep:n kaltaisia ratkaisuja, mutta tulos on jokatapauksessa miellyttävä juuri tässä kontekstissaan.

Uinuvia jumalia herätellessä

Avausraita Heimvegen ei tuo oikeastaan mitään uutta paria viime levyä kuunnelleille, muttei ihmetytä myöskään niitä joille vain alkuaikojen tuotanto on tuttua. Varma avaus yhdistää uuden ja vanhan hyvin enslavedmaiseksi veisuksi, mutta jo kakkosveto Aly Misyrki lähtee aivan omille odottamattomille punkahtaville linjoilleen, ehkä jopa hieman Darkthronen hengessä. Erittäin mielenkiintoista kuunnella sitä tuttua Enslavedia, mutta aivan uudella otteella ja draivilla.

Sitten otetaankin täyskäännös Synthesisin merkeissä ja lähdetään leijumaan syvän ambientin maailmoihin. Enslaved ja ambient? Toimii sitä paitsi aika hyvin, levyllä tuntuu muutenkin olevan jokseenkin vähänlaisesti laulua ensimmäisiä kappaleita lukuunottamatta ja Synthesiskin luottaa pelkkiin kuiskailuihin. Seuraavaksi kuultava Nordlys on vauhdikas, mutta kevyt syntikan hallitsema suoritus. Alakuloiset synamelodiat etenkin biisin lopussa lukeutuvat levyn suosikkeihini.

Viimeiseksi jää nimikkoraita The Sleeping Gods, joka on kuin heimolaisten jumaltanssi, akustisella kitaralla säestetty hypnoottinen ja pahaenteinen folkrutistus, jolla aivan varmasti manataan jonkintasoisia nukkuvia jumalia hereille. Kun leirinuotion tuli näin lopuksi sammuu, vain hieman alle puolen tunnin jälkeen, tulee jo ajattelematta pistettyä levy uudestaan alusta. Pian jo huomaakin että lähes koko levy on yhtä junnaavaa manausta, vaikka tyylilajit vaihtelevatkin. Hienoa pojat. Ehkei piekse Enslavedin pitkäsoittoja, mutta on todella mainio lisä erinomaisen diskografian jatkeeksi.

Dokumenttielokuvat Top 15.

Grizzly Man

Rakastan hyviä dokumenttielokuvia, mutta kuinka moni niistä jää oikesti mieleen huikeina teoksina, eikä vain summana tiedon jyviä? Dokumentit luetaan helposti yhdeksi elokuvien lukuisista genreistä, mutta toisaalta elokuvataide jaetaan jo alkujaan vain kahteen luokkaan, fiktiiviseen ja dokumentaariseen. Dokumenttielokuvissa heijastuu enemmän katsojan henkilökohtainen mieltymys aiheeseen kuin fiktiivisissä teoksissa, tämä taas vaikuttaa arvostelukykyyn dokkarien kohdalla. Mielenkiintoisella aiheellakin voidaan kuitenkin mennä metsään ja päinvastoin.


Dokumentteja on tietenkin moneen lähtöön, on luonto-ohjelmia ja 4D dokumentteja, pintaraapaisuja ja syvälle pureutuvia. Osa toimii pelkän ajankohtaisuutensa vuoksi, osa pelkän shokkiarvon. Paljastuksia levittävät mustamaalaukseen nojaavat dokumentit ovat sitä alinta sakkaa, mutta yksipuolinen ylistyskin käy tylsäksi ja jopa ärsyttää. Katsotuimmiksi dokumenteiksi nousee helposti kohujulkkisten kohupaljastukset, Matti Nykäset ja Michael Jacksonit, mutta nämä myös unohdetaan nopeiten. Kyseessä on se dokumenttielokuvien seitsemän päivää osasto. Muiden elämään kurkistaminen tuo kuitenkin suurimmalle osalle suurta mielihyvää ja sen takia dokumenttia Ayrton Sennasta tai Mike Tysonista seuraa suurella mielenkiinnolla vaikkei olisi urheilusta kiinnostunutkaan. Aina parempi jos kyseessä on suuri menestyjä, jolle kohtalolla on omat traagiset suunnitelmansa.


Etenkin mielenkiintoisia luonto-, henkilöhahmo- ja musiikkiaiheisia dokumenttisarjoja on maailma pullollaan. The Beatles Anthology on esimerkiksi loistava katsaus Beatlesin historiaan, se on kymmenen tuntinen tv-sarjadokumentti joka kattaa oikein mukavasti kaiken oleellisen. Jimin dokkareissa saa taas nauttia mm. psykopaateista ja mafiosoista. 4D-dokumentit taas ovat pääosin raivostuttavan selvästi väkisin väännettyä sontaa. Avara Luonto on taas tasaisen laadukas luontodokumenttien välittäjä.


Yritin saada kasaan jonkinlaisen listan parhaista tahi vaikuttavimmista dokumenttielokuvista joita tulee äkkiseltään mieleen. Ei kovin helppoa vertailla keskenään niin eri painoarvoisia tuotoksia, osa toimii informaation kautta, osa huumorin voimin. Luontodokkarit ovat niin oma sivuhaaransa, että jätän ne tällä kertaa sivuun. Noniin, mennäänpäs nyt niihin suosikkeihin, eivät ole missään varsinaisessa järjestyksessä.




1. Mein liebster Feind - Klaus Kinski (1999)

Werner Herzog on varmasti hulluimpia dokumentaristeja maailmassa. Tämä saksalainen tunnetaan siitä, ettei hän kaihda mitään aihetta. Vaikka dokumenteissa käydään kaukaisissa maailman kolkissa seuraamassa mitä oudoimpia menoja, kaikista kiehtovin aihe löytyykin varsin läheltä. Herzog on ainut ohjaaja, joka suostui työskentelemään toistamiseen hullun näyttelijän maineessa olevan Klaus Kinskin kanssa. Yhteisiä elokuvia syntyi lopulta viisi kappaletta. Legendat kertovat, että Herzog ohjasi Kinskiä pahimmillaan aseella uhaten ja perulaiset heimot lupautuivat tappamaan tuon sekopään. Herzogin ohjaama kunnianosoitus parhaalle ystävälleen keskittyy viha rakkaus -suhteeseen, joka päättyi Kinskin sydänkohtaukseen 1991.



2. Stanley Kubrick: A Life in Pictures (2001) / Stanley Kubrick's Boxes (2008)

Dokumenttielokuvana sinänsä perus hyvää tasoa, mutta henkilökohtaisella tasolla suunnattoman tärkeä. Kubrick eli suurimman osan elämästään lähes erakkona, eikä lausuntoja paljoa jaellut. Ystävät ja kylänmiehet kertovat loistavan kattavassa A Life in Pictures dokumentissa muistojaan tästä perfektionistisesta ohjaajanerosta. On vaikuttavaa katsella, kun Kellopeli Appelsiinin pääosassa loistanut Malcolm McDowell kertoo ystävystyneensä Kubrickin kanssa kuvauksissa. Näin hän siis luuli, mutta kun prokkis oli ohi, Kubrick ei ollutkaan valmis jatkamaan ystävyyttä McDowellin yllätykseksi. Elokuvaharrastajille yksi ehdottomimmista must see -dokumenteista.


Stanley Kubrickin laatikot on myös mielenkiintoinen pieni dokumentti. Paino sanalla pieni, vaikka sisältö onkin itselleni täyttä timanttia. Kurkistelu toisen arkistoihin kiehtoo, mutta etenkin kun tämä on visusti pitänyt tunkeilijat loitolla. Kubrickin vaimo raottaa tässä dokumentissa laatikoiden saloja ja mitä kaikkea sieltä löytyykään! Ehdottomia suosikkejani. Dokumentissa tulee jotenkin esille se piilotettu lämmin puoli ohjaajasta, joka arkistoi aakkosjärjestykseen fani- ja vihapostinsa, vaikkei kellekään koskaan vastannut.


3. Nocturno Culto's The Misanthrope (2007)

Ilman muuta dokumentti, joka nousee henkilökohtaisista syistä suosikeihin. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö Misanthrope olisi hieno tuotos omassa nihilistisessä minimaalisuudessaan. Norjan metsiin, mökkeihin ja pilkkiapajille sijoittuva itseironinen elämäntapakuvaus Darkthronen visionääreistä on nautinnollinen ja hauska. Herrojen päiden sisälle ei kovin syvälle päästä, eikä tämä muutenkaan avaa juuri mitään, mutta ehkä juuri siksi se on niin toimiva. Jotain kaurismäkeläistä tai ainekin pohjoismaisen sulkeutunutta tässä on ja paljon. Lähes yhtä mainio on myös kotimainen Finnish Summer with Turisas.
 
4. Anvil! Story of Anvil (2008)

Jos jo edellinen oli itseironinen, niin mitä tämä sitten on.. Anvil myi itsensä tosielämän spinal tapiksi ja voitti sympatiat puolelleen. Kasarihevin unohdetut merkkihenkilöt kaivetaan esiin ja loassa tarpomista seurataan määrätietoisuuden ja itkun vuorotellen pinnalla. Äärettömän hauska teos, ei kannata missata.


5. Nanook of the North (1922)

Uraauurtava dokumenttielokuva seuraa pohjoisen pakkasessa elävää inuiittiyhteisöä, iglujen rakennusta, ravinnon saalistamista ja rakkautta. Todellisuudessa ohjaaja Robert J. Flaherty lavasti rakkaustarinan dokumenttiin ja vaihtoi saalistuksessa käytetyt aseet esi-isien keihäisiin. Tuskin pieni todellisuuden viilaus on tavatonta nykyäänkään. Ohjaaja koki ääriolosuhteet haasteena ja joutui pistämään pystyyn oman pajansa kaukana kotoa ja tutkailemaan materiaalia itserakentamillaan menetelmillä, tämä kaikki lähes yhdeksänkymmentä vuotta sitten. Uskomaton suoritus ja uskamattoman kiehtovaa kuvamateriaalia vielä tänäkin päivänä.



6. Olympia (1938) / Thriumph of the Will (1935)


Historialliselta arvoltaan melko kiistämätöntä materiaalia. Leni Riefenstahlin natsiaikana kuvatut teokset dokumentoivat suurella kauneudella Berliinin Olympialaisia ja kansallissosialistisen puolueen kokousta Nürnbergissa. Varmasti historian tunnetuimmista propagandafilmeistä on lainattu katkelmia lukemattomia kertoja erilaisiin käyttötarkoituksiin, esimerkiksi moniin musiikkivideoihin. Luultavasti suurin osa on nähnyt pätkiä näistä vaikka tietämättään.




 7. Koyaanisqatsi (1982)



Taas hieman erilainen dokumenttielokuva, ennemminkin kuvan ja äänen liitto. Elokuva koostuu hidastetuista ja nopeutetuista kohtauksista, jotka on kuvattu ympäri Yhdysvaltojen. Äärettömän kauniita kuvia säestetään Philip Glassin upealla musiikilla. Kysymys on ennenkaikkea elokuvaelämyksestä ja audiovisuaalisesta täydellisyydestä.

8. Bowling for Columbine (2002) 



Suhtaudun Michael Mooreen melko ristiriitaisesta. Mies kykenee provosoimaan ja tekemään hienoa jälkeä tärkeistä asioista, mutta usein liian mustavalkoisesti ja kärjistetysti. Yksipuolinen näkemys on pahimmillaan ehkäpä torni-iskujen taustoja selvittävässä Fahrenheit 9/11:ssa. Hyviä pointteja, hienosti hyökätty erinäisten tahojen kimppuun, mutta kokonaisvaltaiselle näkemykselle ei anneta tarpeeksi tilaa. Bowling for Columbine sen sijaan ei ärsytä Mooren tekotavan puolesta, mutta se suorastaan raivostuttaa esiin nostettavien faktojen takia. Koulusurmista kertova dokkari tulisi jokaikisen nähdä, se puhuttaa ja se on mitä täydellisintä dokumenttielokuvaa, surullista ja ajatuksia herättävää. Se myös osoittaa että Marilyn Manson on oikeasti fiksu ja Charlton Heston melkoinen luuseri


9. American Movie (1999)


Verta, hikeä ja filminauhaa. Jälleen dokumentti joka repii voimavarantonsa hyväntahtoisesta reppanasta. Amerikkalainen filminörtti yrittää epätoivoisesti saada kauhuelokuvansa valmiiksi, budjettinaan oma pankkikortti ja enolta lainatut pari tonnia. Todella hauska dokumentti, elokuva-alan Anvil!


10. Exit Through the Gift Shop (2010)



Nyt kun on saanut sulatella alkuvuonna nähtyjä DocPoint-leffoja, täytyy nostaa tämä niistä ehdottomasti parhaaksi. Erittäin hyvin kasaan kursittu dokumentti joka on taas hyvin hauska, mutta siinä on selkeä kannanotto ja sanoma taidekulttuurille. On todella vaikea uskoa, etteikö idea tai dokumentin runko olisi ainekin osittain keksitty, mutta väliäkö sillä kun periaatteessa kaikki oleellinen on totta. Maailman tunnetuin graffiti artisti Banksy loihti tämän nerokkaan kokonaisuuden taas niin toimivan reppana hahmon kustannuksella. Suosittelen ehdottomasti aivan kaikille.




11. Man on Wire (2008)


Täydellinen esimerkki dokumenttielokuvasta, joka pystyy olemaan äärimmäisen jännittävä ja mielenkiintoinen vaikkei aihe kiinnostaisi pätkääkään. Mies tahtoo kävellä nuoraa pitkin yleisillä paikoilla, ei kuulosta tajunnan räjäyttävältä ei. Uran kohokohdaksi taituri haluaa valloittaa New Yorkin kaksoistornien välisen etapin. Teko on siis ilman muuta laiton ja sen suunnittelu vaatii lähes pankkiryöstöön verrattavaa taituruutta ja uhkarohkeutta. Dokumentti on äärettömän intensiivinen, eikä jää tippaakaan fiktiivisten rikoselokuvien varjoon. Tarkemmin ajateltuna, elokuvahan taitaa ennenkaikkea olla vuosituhannen parhaita rikoselokuvia.


12. Liebeslieder: Einstürzende Neubauten (1993)


Henkilökohtainen mieltymys taas puhuu, mutta uskon että dokumentti saksalaisyhtyeestä miellyttää ketä tahansa erikoisuuksiin myönteisesti suhtautuvaan katsojaan. Neubauten on musiikkimaailman Werner Herzog, se kokeilee ja tutkii asioita kuin ei olisi niitä ennen nähnyt tai kuullut. Herzog eli nuoruutensa sivistyksen ulkopuolella, kirjaimellisesti vuorilla. Neubautenin voisi olettaa olevan samaisilla vuorilla sijaitsevasta tynnyristä. Instrumentit koostuvat kaikesta josta lähtee ääntä ja vähän muustakin. Ääntä on päästävä myös tallentamaan paikoissa, joiden akustiikka ei ole perinteisimmästä päästä.

13. The Cove (2009)


Listani valinnat koostuvat suureksi yllätyksekseni pääosin sellaisista dokumenteista, jotka eivät ole ensisijaisesti surullisia tai tunteisiin vetoavia. On otettava esiin The Cove -kortti. Liikutuksen määrä on suuri tätä seuratessa. Eihän noin saa delfiineille tehdä! Paha, paha ohjelma. Pahat, pahat ihmiset... Esimerkkitapaus dokumenttielokuvasta, joka tavoittaa ihmisen ja saa tämän ajattelemaan.



14. Reindeerspotting (2010) 


Siitä varsin harvinainen dokumentti, että sen tietävät aivan varmasti lähes kaikki suomalaiset. Huumehelvetin seuraaminen ruudun tältä puolelta on suureksi osaksi jopa hauskaa. Esimerkiksi Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa pelaa pitkälti sen varaan, että loistavasti hörhöjä esittävät Depp ja Del Toro töhöilevät huumepäissään ja joutuvat erikoisiin tilanteisiin. Reindeerspottingin narkkarit tekevät saman ja ovat kuin realistisia sketsihahmoja. Leikkiä tämä ei kuitenkaan ole, vaan totisinta totta. Surullisintahan on hahmojen valinta lähteä ehdoin tahdoin muiden pelon ja inhon kohteeksi.


15. The King of Kong (2007)


Vastapainoksi taas kevyttä hupia. Kun ihmiskunnasta koostetaan dokumenttielokuvien arkisto, tuleekohan mittelö Donkey Kongin herruudesta ottaa mukaan? Hyvän ja pahan taisto on mitä hauskinta seurattavaa, monet taistelun tuoksinaan liittyvistä hahmoistakin ovat vallan mainioita. Avautuu ehkä vähän paremmin pelidiggareille, mutta miksei muutkin voisi saada jotain irti ikuisten pikkupoikien taistelua ihmetellessä..


Fiktiivisiä elokuvia ja tiettyjä genrejä on tullut listailtua elämän aikana lukuisia kertoja, mutta dokumenttielokuvien kohdalla tämä oli ensimmäinen kerta. Tehtävä ei ole helpoimmasta päästä kun huomioon on otettava niin monia asioita. Lähes puolet valinnoista olen nähnyt ensimmäistä kertaa parin vuoden sisällä. Se kertoo ensinnäkin siitä, että olen alkanut suhtautumaan niihin hieman erilailla, mutta myös siitä että nykyään dokumenttielokuvan arvostus ja taso on parempi kuin koskaan.


Olisi mielenkiintoista kuulla myös lukijoiden mielipiteitä. Mitä dokumenttisuosikkeja ihmisillä oikein on?

About Top 10: A.A. Nemtheanga

HUOM! Suomenkielinen versio alempana.

About Top Ten is a series of people talking about their favorite movies. Today we have Nemtheanga from Primordial doing so. So let's hear the man!

Well my ten favourite movies are not necessarily the best I've ever seen we just have to say that first, and my memory for movies is nothing like my memory for albums so some are from my earliest and latest memory....so I'll try and figure it out, no particular order

TIME BANDITS. I watched this so many times when I was a kid it's not even funny. I really like Terry Gilliam these days and the really odd characters and feel he has, maybe a kind of precursor in some ways to Tim Burton. What kid wouldnt love this film? mixture of space and time travel and history. Well I did...and I watched it recently and still loved it!

BLADERUNNER. Again appealed to me as a teenager as I was a huge Philip K Dick fan and had read the original book 'Do androids dream of electric sheep'. I think I was really attracted to fantastical films when i was a kid and teenager with a dark twist, not the typical swords and sorcery. I remember sitting in the pitch black watching it and almost feeling like you were in the movie, the endless night and rain and futuristic skylines. Still doesn't look dated to me now. Oddly enough I really liked the internal monologue they ditched from the newer version. Really reminded me of Film Noir.

METROPOLIS. Again I don't know if this is an odd choice or not but the atmosphere is so otherwordly, it seems almost beamed down from another planet. I used to pick my own soundtrack turn out the lights and watch this over and over to different music. Must watch it again soon.

APOCALYPSE NOW. Another shoe in I guess but a film I came late to. I only saw it for some reason recently for the first time and watched it in really odd circumstances. On a plane to America over night. Somehow was perfect. I can see why they practically went insane making it.

ANNIE HALL. I really like Woody Allen and strangely enough did when I was a really young teenager, I read some of his books as well. Without really understanding what Jewish humour was but the language is so exact and self deprecating, neurotic and insecure this one seems so real and Diane Keaton really is excellent as well.

THE SEVEN SAMURAI. Again a Kurosawa season on channel4 when I still lived with my parents had a big impression on me. I think I'm quite drawn to black and white movies as well. I remember reading Shogun when I was a teenager and became quite interested in Japan and it's culture. I love how he told Hollywood to more or less fuck themselves. The brutality of the language seems totally perfect for the settings and the cinematography is masterful.

PIT AND THE PENDULUM. I do like those old Hammer Horror movies. Some of course are pretty dated and a bit creaky but this one I think is genuinely dark and I loved the original Edgar allen Poe story. Vincent Price is intense as fuck and his voice is worth the entrance alone. Christoper Lee, Peter Cushing and he are cut from the same cloth.

THE WICKER MAN. The remake is a scar upon mankind of course but the original is one of my favourite movies. Unnerving and genuinely macabre. The ending has to be one of the greatest endings of all time. The soundtrack is also very inspirational. I've known Ciaran from Primordial to pluck a tune from it on occasion, possibly we even talked about playing something from it before. And as for Britt Ekland...well....

PULP FICTION. Yeah well I had to right? Just a great movie, great acting and captures and references all the trashy things I love about American culture as well. Tarantino just managed to arrive at the perfect time, celebrating a certain cultural shift and zeitgeist I don't think he ever quite matched. i remember it getting a spontaneous standing ovation in the cinema when i saw it. Incredible overall...

STAR WARS. Yeah I had to...I've seen it probably over 100 times. Every weekend my cousin and I met in our grandparents when we were kids and watched it before doing anything. I know the dialogue off by heart everything. I was never really a collecting nerd or into it beyond childhood but I watched it recently and still think it's a great fun movie with loads of black humour and some great tension between the characters. the prequels were a mess. badly acted and made for kids.

and can I have honourable mentions to...

King Kong the original from 33, Raiders of the Lost Ark, The Motorcycle Diaries, Into the Wild and Amadeus!

The Pit and the Pendulum

What kind of moviegoer are you generally?

One with good intentions to go regularly but often disappoints himself! I guess I go something like twice a month maybe three times. Last was true grit which i liked a lot. Lately though as I guess anyone can notice who likes movies the mainstream has become nothing but remakes, 3d cartoons and kids/teen movies. All the best drama has become TV series again. Of course there are some alternative cinemas here in Dublin but even they are finding it hard to survive against downloading and the publics seemingly general move towards the kind of dumbed down rubbish that seems to get released all the time now.

Best movie soundtracks?

The Fountain, The Wicker Man, Who made Who!, The Assassination of Jesse James, Gummo, Conan, The Mission

Knowledge on finnish cinema?

Strangely enough I remember a Finnish movie season on channel 4 back when I was about 18 and it made some kind of impression on me. I remember black and white kinda dull sometimes but full of black humour and road trips. not much happening but a kind of sombre odd atmosphere. Of course Aki Kaurismaki is the first person that springs to mind. The Leningrad cowboys go to America sticks out.

What kind of movie would you make?

Difficult to tell. I think it would have to be something with a lot of black humour, very politically incorrect with a dark underbelly. I was also really into science fiction when I was a kid and it would be cool to have a sci fi film that was more character based and not only special effects. I do like strange road movies with odd characters so maybe something like that, deep into the inbred strange heart of Ireland who knows?

Coffee drinker?

Strong as fucking fuck..........I only started drinking coffee when I went back to college at 30 because I couldnt stand energy drinks. I usually go to sleep between 2-5 am so getting up at 7 am for lectures all of a sudden was a shock to the system. So I started drinking coffee, initially the cheap nasty shit with 3 heaped teaspoonfulls and loads of brown sugar...more like a line of speed then a drink. These days I can kind of appreciate good coffee but it's always too weak, so I line up the espressos and then have a cappucino! 

Wicker Man

Time Bandits

Suomeksi:

About Top 10 on sarja jossa vierailijat kertovat suosikki elokuvistaan. Tällä kertaa vieraana on A.A. Nemtheanga Primordialista.

Sanotaan aluksi, että kymmenen suosikkiani eivät välttämättä ole sama asia kuin parhaat näkemäni elokuvat ja muistini elokuvien suhteen ei ole mitään verrattuna muistiini levyjen suhteen, joten osa valinnoista on aikaisimpia muistojani ja osa tuoreimpia. Yritetäänpä miettiä, elokuvat ei ole missään tietyssä järjestyksessä.

TIME BANDITS (AIKAVARKAAT). Katsoin tämän pienenä niin monta kertaa, ettei se ole edes hauskaa. Tykkään nykyään todella paljon Terry Gilliamista ja tämän todella oudoista hahmoista, hän on ehkä jollain tavalla Tim Burtonin edelläkävijä. Minkälainen lapsi ei rakastaisi tätä? Sekoitus avaruutta, aikamatkustelua ja historiaa. Ainekin itse rakastin… katsoin sen vähän aikaa sitten uudestaan ja rakastin edelleen.

BLADE RUNNER. Kolahti teini-ikäisenä kun olin suuri Philip K. Dick fani ja olin lukenut kirjan Do androids dream of electric sheep? johon elokuva perustuu. Teini-ikäisenä minua kiehtoi fantasiaelokuvat joissa on synkkiä käänteitä, ei niinkään tavanomaiset miekat ja taikuus. Muistan kun katselin elokuvaa pilkkopimeässä ja se tuntui kuin olisi ollut elokuvateatterissa katsomassa loputonta yötä, sadetta ja futuristista taivaanrajaa. Se ei näytä mielestäni vieläkään yhtään ajan kuluttamalta. Pidin itse asiassa erittäin paljon monologista joka leikattiin pois uudemmassa versiossa. Se muistutti todella paljon Film Noiria.

METROPOLIS. En taaskaan tiedä onko tämä outo valinta vai ei, mutta elokuvan tunnelma on niin toisesta maailmasta. Valitsin aina omat soundtrackini, laitoin valot pois ja katselin tätä uudestaan ja uudestaan eri musiikeilla. Pitääkin katsoa taas pian uudestaan.

APOCALYPSE NOW (ILMESTYSKIRJA NYT). Taitaa olla taas yksi helppo valinta, mutta tämä on elokuva jonka löysin itse vasta myöhään. Jostain syystä näin sen ensikertaa vasta vähän aikaa sitten ja katsoin sen todella oudoissa olosuhteissa, yön yli kestävällä lennolla Amerikkaan. Jostain syystä se oli täydellistä. Ymmärrän miksi ne kaikki tuli käytännössä hulluiksi tehdessään sitä.

ANNIE HALL. Pidän todella paljon Woody Allenista ja pidin hänestä omituista kyllä jo erittäin nuorella iällä, luin myös hänen kirjojaan. En edes ymmärtänyt juutalaista huumoria mutta niiden kieli on niin suoraa, itseironista, neuroottista ja epävarmaa että tämä tuntuu niin aidolta ja Diane Keaton on todella erinomainen myös.

THE SEVEN SAMURAI (SEITSEMÄN SAMURAITA). Kurosawa elokuvien sarja channel4:lla teki minuun suuren vaikutuksen kun vielä asuin vanhemmillani. Olen myös erittäin tykästynyt mustavalkoisiin elokuviin. Muistan kun luin Shogunia nuorena ja kiinnostuin Japanista ja sen kulttuurista. Rakastan myös sitä kuinka hän haistatti vitut Hollywoodille. Kielen raakuus tuntuu täydelliseltä elokuvien asetelmille ja kuvaus on mestarillista.

PIT AND THE PENDULUM (KUILU JA HEILURI). Pidän niistä vanhoista Hammerin kauhuelokuvista. Osa on tietenkin ajan kuluttamia ja tökeröjä, mutta tämä on mielestäni aidosti synkkä ja rakastin Edgar Allen Poen alkuperäistä tarinaa. Vincent Price on vitun vakuuttava ja hänen äänensä on jo kuulemisen arvoinen. Christopher Lee, Peter Cushing ja Price on kaikki samasta puusta veistettyjä.

WICKER MAN (UHRIJUHLA). Uusi versio on tietysti arpi ihmiskunnassa, mutta alkuperäinen on yksi suosikkielokuvistani. Hermoja raastava ja aidosti makaaberi. Lopun on oltava yksi kaikkien aikojen hienoimmista. Soundtrack on myös erittäin inspiroiva. Primordialin Ciaran on soittanut silloin tällöin kappaleen siitä ja olemme mahdollisesti puhuneetkin sen soittamisesta. Ja mitä tulee Britt Eklandiin…noh…

PULP FICTION. No pakkohan se on? Upea elokuva, upeaa näyttelemistä, upeita kohtauksia ja vertauksia kaikkeen roskaan. Rakastan myös amerikkalaista kulttuuria. Tarantino sattui tulemaan juuri täydelliseen aikaan, juhlistaen tietynlaista kulttuurinmurrosta ja ajankuvaa johon hän ei ole myöhemmin täysin yltänyt. Muistan sen saaneen spontaanit aploodit seisovalta yleisöltä kun näin sen teatterissa. Kaikkiaan uskomatonta.

STAR WARS (TÄHTIEN SOTA). Pakkohan se on… Olen nähnyt sen varmaankin yli sata kertaa. Kun oli pieni, tapasimme joka viikonloppu serkkuni kanssa isovanhemmillamme ja katsoimme sen ennen kuin aloimme tehdä mitään muuta. Osaan kaikki vuorosanat ulkoa. En ole ikinä ollut mikään krääsää keräilevä nörtti tai jumaloinut elokuvaa sen kummemmin, mutta katsoin sen hiljattain ja se on mielestäni edelleen erittäin hauska elokuva, jossa on paljon mustaa huumoria ja suuria jännitteitä hahmojen välillä. Uusi trilogia on yhtä sotkua, huonosti näyteltyä ja lapsille tehtyä.

Mainitaan nyt vielä alkuperäinen King Kong, Kadonneen aarteen metsästäjät, Moottoripyöräpäiväkirja, Erämaan Armoille ja Amadeus!

 

Minkälainen elokuvissa kävijä?

Kovasti olisi aina tarkoitus käydä säännöllisesti, mutta usein petän itseni. Käyn ehkä pari kolme kertaa kuussa. Viimeksi kävin katsomassa True Gritin ja pidin siitä kovasti. Viimeaikoina kaikki ovat varmasti huomanneet ketkä käy elokuvissa ja valtavirrasta on tullut pelkkää uusintaa, 3D piirrettyjä ja lasten tai teinien elokuvia. Parhaat draamat ovat jälleen televisiosarjoja. On täällä Dublinissa toki pari vaihtoehtoteatteriakin, mutta niiden on vaikea selvitä taistelussa netistä lataamista ja valtavirtaa vastaan. Suurimmaksi osaksi tarjolla on yksinkertaisesti roskaa jota nykyään julkaistaan.

Parhaat soundtrackit?

The Fountain, The Wicker Man, Who made Who!, The Assassination of Jesse James, Gummo, Conan, The Mission

 

Suomalainen elokuva?

Omituista kyllä muistan suomalaisten elokuvien sarjon channel 4:ltajoka tuli kun olin kahdeksantoista ikäinen ja se teki minuun jonkinlaisen vaikutuksen. Muistan mustavalkoisia kuvia, ehkä vähän pitkäveteisiä, mutta täynnä mustaa huumoria ja road trippejä. Paljoa ei tapahdu, mutta yllä on kokoajan ankea ja outo ilmapiiri. Aki Kaurismäki tulee tietenkin ensimmäisenä mieleen ja Leningrad Cowboys go to America.

 

Minkälaisen elokuvan tekisit?

Vaikea sanoa. Luultavasti siinä olisi paljon mustaa huumoria, alamaailmaa ja se olisi poliittisesti todella vääristynyt. Olin pienenä todella viehättynyt science fictioniin ja olisi hienoa tehdä sci fi elokuva joka toimisi henkilöiden eikä erikoistehosteidensa kautta. Pidän myös oudoista road movieista, joissa on outoja hahmoja, joten ehkä se voisi olla jotain syvällä Irlannin sisäsiittoisessa sydämessä, kuka tietää?

Kahvinjuoja?

Vitun vahvaa….Aloitin juomaan kahvia vasta kun menin takaisin kouluun kolmekymppisenä,enkä voinut sietää energiajuomia. Menen yleensä nukkumaan kahden ja viiden välissä, joten luennolle seitsemän aikaan herääminen oli aikamoinen shokki. Siksi aloitin juomaan kahvia, aluksi halpaa paskaa johon sotkin kolme kukkurallista lusikkaa ja paljon ruskeaa sokeria… ennemminkin piriannos kuin juomaa. Nykyään osaan arvostaa hyvää kahvia, mutta se on aina liian mietoa, joten vetelen espressoja ja nautin cappucinosta.