Video Friday: Die Antwoord

Musiikkivideo on jalo taiteenlaji, vaikka suurin osa niistä ei palkitsevia olekaan. Kyllähän se ihmetyttää, miksi tehdä mitätöntä bulkkikamaa teennäisillä tanssilatteuksilla ja vatkaamisella, kun voisi tehdä oikeasti jotain läheskään mielenkiintoista. Tämä on ikuisuuskysymyksiä. Ikävä kyllä, kunnianhimoisemmat videot ovat auttamatta ulkona musiikkikanavien raameista jo pelkän pituutensa vuoksi.

Toisaalta, ilman kaikkia niitä kliseisiä mitättömyyksiä ei olisi mahdollista tehdä aiheesta myöskään mainiota satiiria, kuten etelä-afrikkalainen Die Antwoord, heittämällä mielenkiintoisimpia outolintuja mitä räppiskenestä nykyään löytyy.

Kolmikko karnevalisoi videoillaan nykymusiikin ja amerikkalaisen unelman. Se ei ole uusi idea, bling bling on kimaltelevampaa kuin puff pippadaddylla ja itsesääli ankeampaa kuin evaneskenensenseltä. Helppo juttu. Kyse ei kuitenkaan ole mistään pelkästä yo yo -parodiasta. Näin se tehdään hyvin ja tyylillä. Steitmenttejä riittää toki myös kotimaasta.

Ylitseampuva genren läskiksi lyöminen tapahtuu persoonallisesti. Itse muusikoissa voi sanoa olevan kulmaa vaikka muille jakaa ja niin on kyllä ulosannissakin, eikä afrikaansin kieli sitä ainakaan latista. Massaan hukkuminen ei ole mahdollista, yhdenkin biisin kuultua tietää kyllä kuulleensa ja nähneensä. Musiikillisesti ollaan huolestuttavan lähellä ysärin euroteknoa ja valkoisia räppäreitä, mutta ilman säälipisteitä.

Teemat vaihtelevat itseisarvoisesta absurdismista hip-hop kliseillä läträilyyn, ironiseen uhoon ja friikkiyden romantisoiminen. Videoiden hahmot pyritään esittämään aina jollain tapaa creepyinä, joko perinteisellä tavalla maskeeraamalla tai aidosti rajoitteisilla. Maskitonkin ns. terve ihminen on aina tavalla tai toisella kuvattu nykyihmisen tilaa arvostelemalla.

Die Antwoord on äärimmäisen visuaalinen yhtye. He tekevät suurimman osan asioista täysin itse, lähtien videoiden lavastuksesta, kaikesta graafisesta taiteesta, koreografioista, vaatetuksesta, maskeerauksesta ja ohjauksesta. Videot ovat yksityiskohtaisia ja viimeisteltyä.

Ei kaikkien vatsalle, puhtaudelle tai mielenterveydelle yhteensopivien videoiden kliimaksina toimii Harmony Korinen vartin pituinen lyhytelokuva, Umshini Wam, rullatuolilla rullailevasta pariskunnasta, joiden päivät kuluvat aseilla räiskiessä, jointteja poltellessa ja bling blingiä menopeliensä kylkeen kaavaillessa.

Elokuva on yksi lukuisista lyhäreistä, joita Korine teki Trash Humpersin ja Spring Breakersin välillä. Periaatteessa vain yksi tavallisen häiritsevä lenkki niin Die Antwoordin musiikkivideoiden kuin Korinen tuotannossa, mutta kiintoisa sellainen.

Tragikoomista katseltavaa. Lähinnä koska katsellessa on pakko välillä miettiä, että juuri tällaisen elokuvan joku on halunnut tehdä. Se saa ajattelemaan ihmisluontoa taas kerran syvällä mielenkiinnolla. Ylipäätään elokuva ei jätä pohtimaan hirveästi vähempää näkemäänsä kuin Lars von Trierin Idiootit viisitoista vuotta sitten. Kaikkiaan, hölmöjen puolien lomassakin Umshini Wam on täynnä hienoja otoksia, liukastettuna iskevällä musiikin käytöllä.

- I hate you

- I hate you too

Tulossa: Helsingin juhlaviikot 2013

Helsingin juhlaviikkojen ohjelmisto tarjoaa loppukesäksi odotettavaa. Joukossa muutama erittäin houkutteleva täky.

Yoko Ono & Thurston Moore
18.8 & 19.8, Huvila

"Yoko Onoa pitkään fanittanut Sonic Youthin laulaja ja kitaristi Thurston Moore on aina ollut kallellaan kokeellisiin äänimaisemiin. Moore yhdisti voimansa Yokon kanssa viime vuonna julkaistulla YOKOKIMTHURSTON-levyllä, jolla mukana oli myös Sonic Youthin toinen voimahahmo Kim Gordon. Huvilassa Mooren välittömästi tunnistettavat kitaraloopit kohtaavat Yokon eksentriset laulusuoritukset luoden ennenkokemattomia seikkailuja kuuloaistille. Vapaamuotoisten kappaleiden tunnelmat vaihtelevat klaustrofobisesta totaaliseen vapautuneisuuteen." Lue lisää

Kino Konsertti Koyaanisqatsi
20.8, Musiikkitalo

"Helsingissä nähdään ja kuullaan sovitus, jonka Glass esitti viime vuonna New York Philharmonicin kanssa. Säveltäjä soittaa esityksessä itse yhdessä ensemblensa, Helsingin kaupunginorkesterin ja EMO Ensemble –kuoron kanssa kanssa. Uraauurtava Koyaanisqatsi on vaikuttava sanaton kuvaruno, joka tarjoaa nykykatsojalle myös ripauksen nostalgiaa ja retrohenkeä. Elokuva sai myöhemmin kaksi jatko-osaa, Powaqqatsin (1988) ja Naqoyqatsin (2002)." Lue lisää

Kino Konsertti Fantasia
23.8, Musiikkitalo

"Walt Disneyn kunnianhimoisin animaatiohanke levittäytyy Musiikkitaloon loistokkaana kinokonserttina. Helsingissä nähdään ja kuullaan ainutlaatuinen valikoima yltäkylläisen, mielikuvitusrikkaan Fantasian episodeja sekä klassista musiikkia. Illan kallein aarre on Sibeliuksen Tuonelan joutsen -jakso, jota Disney kaavaili elokuvaan mutta joka ei valmistunut koskaan. Nyt tämä historiallinen animaatio nähdään ensi kertaa yleisön edessä konsertissa, Helsingin kaupunginorkesterin tulkitessa Sibeliuksen musiikin.

Helsingin kaupunginorkesteri, Kapellimestari: Erkki Lasonpalo. Episodien lähteet: Fantasia (1940), Melody Time: Bumble Boogie (1948) Fantasia 2000, Fantasia the Legacy (2000)" Lue lisää

Fantasia (c) Disney

Surrealismia ja silmänlumetta 1900-luvun alun valokuvakorteissa
17.8.-15.12 (ti-su), Suomen valokuvataiteen museo,

"Salaperäisten unelmien, roolileikkien, näyttävien diivojen ja ironian kulta-aika levittäytyy Suomen valokuvataiteen museoon. 1900-luvun alun postikortit kertovat kuvaideoiden loputtomasta rikkaudesta mutta myös pysähdyttävästä taiteellisesta laadusta, valokuvan lumovoimasta. 1900-luvun alussa kaikki oli mahdollista, koska kaikki tehtiin käsin: kulisseja rakentamalla, leikkaa ja liimaa -tekniikalla, kuvia käsin värittämällä, piirrosta ja valokuvaa ennakkoluulottomasti yhdistellen. Sigmund Freudin aikakauden kiehtova outous sykkii kuvissa." Lue lisää

Sunrise: A Song of Two Humans (1927)

PS. Huomionarvoinen on myös Tampereen Loud Silents festivaali 4.5. Esitettävänä, ilman epäilyksen häivääkään kaksi historian parhaista mykkäelokuvia; F.W. Murnaun Sunrise: A Song of Two Humans (1927) Giovanni Spinellin sähkökitaroimana, ja Buster Keaton -elokuva Steamboat Bill Jr / Laivakalle nuorempi Black Motorin mainion freejazzin tahdissa. Suomalaista mykkäelokuvaa edustaa Valentin Vaalan Mustalaishurmaaja (1929) ja Sigi Tolo. Lue lisää

PPS. Eikä riitä että Philip Glass saapuu Suomeen. Myös toinen legendaarinen elokuvasäveltäjä konsertoi pian Suomessa, Helsingin Finlandia-talolla 31. toukokuuta. Mies joka on tehnyt musiikit niin Cherbourgin sateenvarjoihin kuin Albert Barillén Olipa kerran...-animaatiosarjoihin, Michel Legrand.

Blogiarvonta & Blogathon

Stanley Kubrick Blogathonin ajankohta on nyt päätetty. Se tulee pitämään paikkaansa 20.5.-23.5. välisenä aikana. Kirjoitan neljä päivää aiheesta, kattaen kaikki Kubrickin elokuvat ja muuta aiheeseen liittyvää. Toivoisin muidenkin elokuvabloggarien olevan hengessä mukana, kirjoittamalla omia kokemuksia ja näkemyksiä ohjaajasta ja elokuvista. Muutama on toistaiseksi lupautunutkin. Kiinnostuneet blogittomatkin saavat lähestyä sähköpostitse, kyllä täällä palstatilaa löytyy.

Formaattipäivityksen vuoksi minulta löytyisi myös kasa Kubrickin elokuvia jaettavaksi. Suurin osa kahden levyn erikoisjulkaisuja, joissa ekstroina kaikkiaan yli kaksikymmentä mielenkiintoista dokumenttia.

Palkinto:

2001: Avaruusseikkailu (2DVD), Kellopeliappelsiini (2DVD), Hohto (2DVD), Full Metal Jacket (deluxe), Eyes Wide Shut (2DVD) ja Stanley Kubrick: Ohjaajan muotokuva (dokumentti)

Osallistu kilpailuun:

1. Osallistuaksesi kilpailuun, sinun ei tarvitse kuin nimetä oma suosikkisi Kubrickin elokuvista. Jätä vastaus kommenttilootaan yhteystietojen (e-mail) kera.

2. Tuplaa mahdollisuutesi voittaa, julkaisemalla joku näistä kuvista blogissasi tähän postaukseen viittaavalla linkillä varustettuna .

Kilpailuun on aikaa osallistua 23.5. asti ja voittajat arvotaan seuraavana päivänä. Myös blogathoniin osallistuvat saavat ottaa osaa kilpailuun, mutta heille on lisäksi omakin kilpailunsa.

Stanley Kubrickin ensimmäinen pitkä elokuva, Fear and Desire (1953), on ollut ensi-illan jälkeen kaikki nämä vuodet ihmisten ulottumattomissa. Nyt se on vihdoin julkaistu restauroituna, kattavan infolehtisen ja lyhytdokumenttien saattelemana. Blogathoniin kirjoittamalla osallistut automaattisesti Blu-rayn arvontaan, ellet erikseen kieltäydy kunniasta.

Blogathon-palkinto: Fear and Desire (Blu-ray, ei sisällä suom. tekstejä)

Voit siis ilmoittautua kirjoittamaan haluamastasi Kubrickiin liittyvästä aiheesta blogathonin viimeiseen päivään asti, mutta mieluummin tietysti ennemmin kuin myöhemmin. Ilmoittaudu alla olevassa kommenttiboksissa. Jos tiedät aiheen jo nyt, mainitse samalla myös se.

Kriitikoiden kriitikot

Saara Cantell: Tähtitaivas talon yllä (2012)

Ohjaaja Saara Cantellin blogikirjoitus aloitti aiemmin tällä viikolla keskustelun suomalaisista elokuvakriitikoista ja kritiikin tasosta. Kirjoituksen hyökkäävä ja yleistävä tyyli on omiaan laukaisemaan laajan ja toivottavasti hedelmällisenkin väittelyn aiheesta. Samaa mieltä en ole monestakaan Cantellin esiin nostamasta asiasta, mutta ymmärrän yskän. Kritiikki pohjaa mielipiteisiin ja niin tekee myös kritiikin kritiikki. Lue Kalle Kinnusen vastatilitys, sekä Jutta Sarhimaan näkemys aiheesta.

Cantell haluaisi kriitikoilla olevan käytännön kokemusta elokuvanteosta ja arvostelemansa elokuvan käsikirjoitus tai pohjana oleva kirja luettuna. Räiskyvä taustatyön puute tottakai ärsyttää, mutta tämä kuulostaa juuri siltä tekstissä mainitulta katkeralta valitukselta. Aivan varmasti jokainen elokuvatekijä rakastaisi sitä, jos kriitikot tietäisivät kaikesta kaiken ja huomaisivat jokaisen elokuvantekijän mielestä nokkelan oivalluksen, jolla tekstiä on käännetty elokuvamuotoon. Se ei vain ole mahdollista.

Kehtaisin itsekin vaatia tuollaisia valmiuksia, jos elokuvia tulisi ensi-iltaan yksi kappale kerran kuussa. Tällaisenaan Cantellin ideaalikritiikin kirjoittaminen ei ole mahdollista ainakaan sanomalehdissä. Sanomalehtiin Cantell käsittääkseni tilityksensä purkaakin.

En pidä päivittäislehtien tasoa itsekään kummoisena, mutta sitä ei ole peruskatsojan vaatimuksetkaan. Lyhyt ja napakka kiteytys ja tähteytys, mistä elokuva kertoo ja kannattaako se katsoa. Pari tähteä saaneista ei tarvitse edes lukea. Humoristinen verbaliikka on bonusta. Sanomalehtikritiikki on kertakäyttökamaa ja suurimmalle osalle tällaisenaankin liian elitististä.

Mielestäni ero elokuvakulttuurilla ja muilla taiteilla on ilmeinen. Vain taiteen ystävät käyvät näyttelyissä, teatterissa, baletissa ja oopperassa, mutta "kaikki katsovat leffoja". Monelle se edustaa samaa asiaa kuin tv-viihde. Se jättää elokuvan taiteena ikävään välikäteen valtamedioissa. Taiteista, joita seurataan vain taiteen vuoksi, voidaan kirjoittaa älyllisempää kritiikkiä.

Kritiikin kritisoiminen on ikuinen oravanpyörä, jota ruokitaan kaikkien erilaisilla mielipiteillä siitä, millainen hyvän kritiikin tulisi olla. Ei ole olemassa kaavaa hyvälle kritiikille. On monia erilaisia tapoja kirjoittaa hyvä, kiinnostava ja ajatuksia herättävä juttu, eikä siihen tarvita välttämättä minkäänlaista perehdytystä elokuvaan.

Lukija valitsee kenen arvioita lukee. Eniten tekstistä saa irti jos on tutustunut kirjoittajan tyyliin ja mieltymyksiin, eikä tuomitse elokuvaa tähtien lukumäärän sen enempää kuin täyden teilauksenkaan vuoksi. Eriävästä mielipiteestä loukkaantuminen on pahimpia virheitä mitä lukija voi tehdä. Pahimpia virheitä mitä kriitikko voi tehdä, on lukijan, kollegan tai tekijän reaktion pelkääminen.

Cantellista tuntuu, etteivät kriitikot ymmärrä hutaistujen kritiikkien olevan negatiivisia huonompia. Uskon että suurin osa ymmärtää, mutta jos sattuu arvioimaan paljon elokuvia, ei varmastikaan jaksa panostaa niistä kirjoittamiseen, jotka eivät herätä tunteita suuntaan tai toiseen. Elokuva joka ei herätä yhdessäkään kriitikossa tuntemuksia, ansaitsisi periaatteessa tulla huomioimatta kokonaan.

Kirjoittaessa lehteen arvosteluja, on kuitenkin kirjoitettava mitättömistäkin elokuvista. Silloin arvostelu on aivan varmasti yhtä tyhjänpäiväinen kuin elokuvakin. Ei jokaiselle elokuvantekijällä ole velvollinen antamaan rakentavaa palautetta vain sen takia että se olisi reilua kaikille tasapuolisesti.

Viime kesänä satuin kuuntelemaan radiosta Ansa Ikosen vanhaa haastattelua, jossa hän totesi, että kriitikoiden tulisi kertoa ainoastaan missä on onnistuttu ja millä tavoin elokuvaa olisi voitu parantaa. Se on yksi mielipide, yhdenlaiseen elokuvaan ja yhtenä aikakautena. Suomen Filmiteollisuus kuvasi liukuhihnalta elokuvia ja maksoi näyttelijöilleen kuukausipalkkaa. Sellaiseen elokuvantekoon hyvin perustellusta kritiikistä olisi varmasti ollut hyötyäkin.

Luonnollisesti mietin usein itsekin, mitä muuttamalla elokuvat olisivat parempia. Se voi olla heikosta toteutuksesta tai täysin omasta mieltymyksestä kiinni. Elokuvan pitäisi olla lähtökohtaisesti tekijänsä sataprosenttisesti allekirjoittama visio. Siinä pitäisi olla kaikki mitä osaamisen, tuotantoyhtiön, resurssien ja laillisuuden nimissä on mahdollista.

Kriitikko saa mielestäni keskittyä mihin tahansa elokuvan osa-alueeseen ja toivonkin sitä. Kymmenen kritiikkiä kymmenestä täysin eri kulmasta on parempi, kuin kymmenen kaikki osa-alueet kattavaa kritiikkiä. Olisi hirveää jos kaikilla kriitikoilla olisi elokuvantekijän koulutus ja lähdeteos luettuna.

Yleinen inho kriitikoita kohtaan kumpuaa lähinnä siitä, että lukijan mieltymys ei kohtaa ylimielisenä koetun neppailijan kanssa. "Kriitikot antaa ranskalaisille taide-elokuville viisi tähteä ja oikeasti hyville yhden." on mantra jota olen kuullut koko ikäni. Kärjistettynä sellaisia kriitikot yleensä ovat. Siinä tapauksessa kannattaa ottaa ohjenuorakseen ne yhden tähden elokuvat.

Oman näkemyksen julkituominenkin luo joissain närää, eikä kriitikko voi ikinä miellyttää kaikkia. Siksi se on ammattina varmasti yksi epäkiitollisimmista.

Jokainen arvostelija valitsee tyylinsä. Omasta mielestäni parhaimmissa peilataan omaa mieltymystä ja elokuvan teknistä taituruutta, otetaan se huomioon genressään, paikassaan elokuvahistoriassa ja ajassa, tai sitten aivan miten itse parhaakseen näkee, jos siitä saa hyvän jutun aikaiseksi.

Parhaat kritiikit ja analyysit löytyvät nykyään lähes poikkeuksetta netistä, joko harraste- tai ammattimaisista blogeista. Siinä mielessä Cantell on oikeassa, lehtikirjoitteluun pitäisi saada korkeampi taso, joskin olen eri mieltä sen perusteista. Kriitikon ei missään nimessä tarvitse tietää mistään mitään, jos osaa perustella asiansa hyvin ja mielenkiintoisesta.

Kritiikki on myös yleensä suunnattu kuluttajalle, eikä tekijälle. Katsoja haluaa tietää eri asioita lopputuloksesta kuin tekijä, ja nämä kaksi asiaa vaatisivat eri palstat. Olisihan se kiva, jos tekijällekin suunnattu kritiikki yleistyisi, kunhan se ei tekisi hallaa perinteiselle kritiikille.

Palataksemme taas kerran alkuun, Suomessa ei tosiaan ole liikaa loistavia elokuvakriitikoita. Eikä sen enempää elokuvakirjailijoita, -kolumnisteja tai -esseistejä. En pidä sitä koulutuksen syynä. Kiinnostuksen, tiedon ja taidon lisäksi lähinnä arvostuksen ja rahoituksen syynä.

Mitä sitten henkilökohtaisesti peräänkuuluttaisin. Lehtiin sivutolkulla enemmän tilaa kaikelle kulttuurille, etenkin elokuvalle. Palstatilaa taustoittamiselle ja katsojien sisäänajamiselle elokuviin, jotka valtaväestö kokee haastaviksi tai etäisiksi. Asiantuntevia analyyseja ja kritiikkiä päivittäislehtiin. Samalla televisiotarjontaan pitäisi saada paljon sieltä puuttuvia elementtejä, vaikka kanavia ja tarjontaa on enemmän kuin koskaan. Sitä vasten tarjonta pääkaupunkiseudun elokuvateattereissa on mielestäni oikein hyvä tällä hetkellä. Saman tason kun saisi muuallekin Suomeen.

Rehellinen asennoituminen. Vaikka pyrkisi olemaan kuin puolueeton tahansa ja hyväksymään jokaisen mielipiteen samanarvoisena, tulee jossain vaiheessa raja vastaan. Kuten viinipiireissä tavataan sanoa, maailman paras viini on se joka omasta mielestäsi on parasta. Mielipide kumotaan kuitenkin vääräksi, perustelit Salkkari-viinisi kuin hyvin tahansa.

Korkeatasoisuus on ristiriitainen käsitys. Oli kyse elokuvasta tai sen kritiikistä, musiikista tai mistä tahansa taiteesta. Päivässä rykäisty, epäammattimainen ulkopuolistaide voi antaa paljon enemmän, kuin viiden vuoden hiellä ja verellä raadettu, teknisesti täydellinen "korkeatasoinen projekti". Minkäs teet.

Hienoa jos aiheesta saadaan keskustelua aikaiseksi, yksimieliseen päätökseenhän tällaisissa asioissa ei tulla ikinä pääsemään. Elokuvan kuluttajia ja tekijöitä on joka lähtöön, joillekin paras palkinto on hyvä palaute, toiselle se voi olla kultaiset popcornit MTV Movie Awardsin paidaton komistus -kategoriassa. Jos ei muuta, kriitikkojen luulisi ottavan Cantellin loppuvuodesta ilmestyvän Ainoat Oikeat -elokuvan erityisen tarkkaan syyniin.

Beluga (2011)

Shin Hashimoto: Beluga (2011)

Helsingissä alkaa perjantaina animaatiofestari, Animatricks, jossa on tarjolla uutta animaatiota maailmalta. Laajakuvaan kirjoitin jutun Kansainväliset huiput -sarjojen neljästä kohokohdasta; Junkyard, Feral, The Reward ja Tram. Lue juttu täältä. Huomionarvoisia elokuvia on tottakai paljon enemmän ja voisin nostaa täälläkin yhden esille.

Kaikkihan tietävät H.C. Andersenin sadun pienestä tulitikkutytöstä. Köyhä tyttö on isketty kadulle kauppaamaan tikkuja. Kotiin ei ole asiaa ennen kuin rahat on kasassa. Pihalla on jäätävä ilmasto ja tyttö raapaisee tikun palamaan. Lämmittävä liekki tuo mukanaan iloisia näkyjä ja tikku toisensa jälkeen kuluu koko aski. Lopulta tyttö jäätyy kuoliaaksi.

Shin Hashimoton vesivärielokuva Beluga on kieroutunut versio Pienestä tulitikkutytöstä. Asetelma on muuten sama, mutta iloisten näkyjen sijaan keskushahmo näkee häiriintyneitä painajaisia, joissa heitellään päin seiniä, nokitaan reikiä päähän ja tallotaan liiskaksi.

Graafisesti kuljemme jossain häiriintyneen kasiluokkalaisen kuvaamataidon tunnilla. Samaa linjaa on myös tarinankuljetus. Muotona animaatioelokuva on täydellinen sisimpien patoutumien purkamisessa. Sillä voi kuvastaa tuntemuksia tai asioita, joita ei muuten pystyisi käsittelemään, tajuamaan tai edes tiedostamaan itse. Näytelmäelokuvalla se on paljon vaikeampaa.

En sano että elokuvan tekijällä olisi välttämättä mitään tiettyjä omakohtaisia tuntemuksia tai vaiettuja puheenvuoroja näiden visioiden takana, mutta kyllä suomalainen saunapsykologi tämän traumaperäisten ongelmien terapoinniksi kuittaisi, japanilaiset kun ovat niin rajoittuneitakin sosiaalisella tasolla. Tekijän motiivilla ei oikeastaan ole väliäkään, vaan sillä mitä se katsojalleen antaa.

Samassa sarjassa näytetään ranskalainen 3D-animaatio Dans l’ombre, joka kertoo karkeasti sanottuna samantyyppisen tarinan. Tyttö on suljettuna linnaan, jonka vuoteesta jättimäinen koura nappaa joka yö, käytävät täyttää verenvuodatus, ympärillä huokuu enteitä kuolemasta, ilmapiirin täyttää tukahtuneisuus. Kuvakäsikirjoituksen tasolla erittäin hyvä elokuva. Viimeistelyltään se jää pelkästään hyväksi, sillä tietokonegrafiikat eivät vastaa tunnelman vaatimaa tarvetta. Taso on alle nykypelien standardin ja illuusio rikkoutuu.

Tietokoneanimaatiossa ei myöskään ole koskaan samalla tavalla henkilökohtaisuutta. Kuvia rakentaessa et voi koskettaa niitä konkreettisesti, siveltämällä tunnet ne koko ajan. Jokainen viiva on piirrettävä itse, ja siitä syntyy persoonallisuus alun alkaen.

Pelkät kuvat eivät itsessään riitä. Aggressiiviset värisävyt ja painostava musiikki tekevät Belugasta sen pahan elokuvan, mitä se on. Jokainen elementti on kokonaisuudelle ehdoton. Hashimoto julkaisi elokuvastaan myös vaihtoehtoisen version, jossa soi John Lennonin Imagine. Elokuva joka meinaa puristaa katsojan läjään, onkin yhtäkkiä säyseä ja hieman haikeakin kuvasarja ihmisen pahuudesta.

"It is regrettable but, usually things of worth are born of heartbreak." -The Undertaker and the Dog (2010)

Pidän Hashimoton ideoista ja yksityiskohdista. Hänen parin vuoden takainen päättötyönsä, The Undertaker and the Dog, kertoi nimensä mukaisesti hautausurakoitsijan ja koiran kohtaamisesta. Teoksen ydinkohtaa, mitättömältä kuulostavaa hetkeä maailmassa, aletaan rakentaa kaukaa. Jossain kaukana eli prinsessa, joka jäi auton alle ja kuoli, jota ihasteli ja puolusti seitsemän tonttua, joiden veressä virtasi pian kumiankka. Mies vetää ruumiita perässään, näkee kulkukoiria ja upottaa kätensä kuolleisiin napatakseen koirille nakerreltavaa. Mies antaa luun aidan läpi ja koirat jatkavat iloisesti matkaa, paareilla aiemmin kannettu mukana kipittäen.

Japanilainen tajunnanvirta on erilainen kuin meidän, emmekä välttämättä ymmärrä heidän syvällisempiä ajatuksia tarkoitetulla tavalla, mutta tunnistamme kun näemme jotain vaikuttavaa. Beluga on vielä hienompi elokuva kuin edeltäjänsä ja menee nätisti linjaan nimekkäämpienkin japanilaisten tekijöiden kanssa. Japanilainen taideanimaatio on marginaalitavaraa. Vain anime on noussut merkittäväksi osaksi maailman animaatiokulutusta. Näillä festareilla sitä ei nähdä, Beluga edustaa siellä ainoana japanilaisena.

Life's Too Short (2011)

"Life's too short on Ricky Gervaisin uusi sarja joka vilisee tähtiä. Nyt vain Yle Areenassa." - Yle

Ricky Gervais & Stephen Merchant tuotantoduon (The Office, Extras) uusi sarja Life's Too Short debytoi yksinomaan Yle Areenalla muutama päivä takaperin. Täytyy nyt ensiksi sanoa, että hieman ärsyttää Ylen tapa tuupata sarja nettipalveluun, vaikka ymmärrän sen olevan fiksu veto juuri tämän ohjelman kohdalla. Sen kerran kun kuitenkin katson televisiota, haluaisin katsoa sitä televisiosta.

Uudelle sarjalle kasaantuu paineita, sillä The Office ja Extras olivat sarjoista parhaita. Kotimaassaan uutuus oli kuitenkin floppi, joka ei kantanut yhtä kautta pidemmälle. Extrasin jälkeen Gervaisilta on saatu myös sellainen oksennuspallo elokuvaksi kuin The Invention of Lying (2009). Hämmentävän huono teos tosiaan, elokuva kun viihteen muotona ei ole Gervaisille väärä. Sen todistaa varsin mainio roolisuoritus Ghost Townissa (2008).

Life's Too Short on konspeptina lähempänä Extrasia. Nauretaan viihdebisneksen hylkiöille ja irroitetaan muka viikoittain jonkin vierailevan tähden elokuvamaski naamalta. Sarjan suomalainen traileri oikein huutaa, että meillä on luvassa Liam Neesonia, Johnny Deppia, Helena Bonhan Carteria, Steve Carellia ja Stingia.

Vaikuttaa lupaavalta. Entä mistä sarja sitten kertoo? Life's too Short on mukadokumentti näyttelijä Warwick Davisin hankaluuksista saada uusia rooleja. Ai kuka oli? Warwick Davis, näytellyt mm. kahdessa Star Wars -elokuvassa, Harry Pottereissa, Willow'ssa ja Labyrintissa. Jos ei vieläkään soita kelloja, niin tarkennetaan hänen esittäneen esimerkiksi ewokia ja Leprechaun -elokuvien the leprechaunia. Hän on siis, sanottaisiinko, lyhytkasvuinen.

Ensimmäisen jakson perusteella on sanottava tv-Warwickin jääneen yhden-kahden vitsin hahmoksi. Hän on lyhyt eikä yletä ovikelloon, haha, hän kuvittelee saaneensa huippuroolit vain näyttelijänkyvyillään, haha. Kuvio ex-vaimon kanssa ei jaksa kiinnostaa lainkaan. Onneksi sarja ei (pyöristettynä) yhden miehen varaan jääkään. Enää en ihmettele lainkaan miksi vaisusti mainostettua sarjaa yritetään tähdillä myydäkin.

Gervais ja Merchant esittävät omia itsejään. He pyörittelevät viihdebisnestä pöydän takana, jonka eteen astuu enemmän ja vähemmän toivottuja vieraita. Warwickin lisäksi siellä käy ensimmäisessä jaksossa puheilla Liam Neeson. Turha se on väittää, etteikö kohtaus vierailevan tähden kanssa olisi jakson ainoa oikeasti hyvä. Kokonaisuutena siis. Jos sama tahti jatkuu, jaksoissa tulee olemaan parikymmentä minuuttia ihan katsottavaa viihdettä ja kolme-neljä minuuttia oikeasti katsomisen arvoista tavaraa.

Warwickin sihteerinä jokajaksoiseen kokoonpanoon tulee kuulumaan myös Rosamund Hanson (This is Englandin Smell), jonka ruutuaika on todella mukava yllätys. Yritin jo This is Englandia seuratessa miettiä miksi tämä erikoisen näköinen ja -oloinen ihminen on niin oudon kiehtova, mutta en kyllä vieläkään ole ihan varma. Oli mielenkiintoista lukea hänen pitävän Juliette Lewisia esikuvanaan, sillä nuori Juliette hänestä mieleen välillä tuleekin. Myönnetään että minulla on ollut jonkinasteinen fiksaatio myös Lewisiin.

Extrasin jälkeen komediarintamalla on tullut monia hyviä sarjoja. Kovin järjestelmällisesti kun en alaa seuraa, tunnen niistä lähinnä peruskanavilla esitetyt jenkki- ja brittisarjat. Moni pieksee yhden jakson perusteella Life's Too Shortin mennen tullen, mutta tulen uskollisesti katsomaan jokaisen jakson ja lupaan vielä odottaa niistä jokaista. Jos ei koe olevansa velvoitettu katsomaan Gervaisia keskivertoisenakin, voi sarjan jättää syssymmälle ja tsekata komedian nälkäänsä oikeasti hyviä sarjoja, kuten Bored to Death, Becky & Steve (Him & Her), Modern family ja ennenkaikkea Episodes, omasta mielestäni vuosikymmenen toistaiseksi paras komediasarja.

Yle Areena: Life's Too Short 1/7, 28 min

Parhaat Simpsonit #46-42

46. There's Something About Marrying
Kausi 16, jakso 10

Simpsoneissa on käsitelty homoseksuaalisuutta alusta asti, sivuhahmojen kautta tai yksittäisten vitsien ja viittausten muodossa. Kokonaisen jakson aiheena se on ollut muutamiakin kertoja, tässä jaksossa se yhdistyy ajankohtaiseen, samansukupuolisten avio-oikeuteen. Homer käy pari kysymystä käsittävän pikakurssin netissä, tulostaa liperin kaulaan ja alkaa siunaamaan helpon rahan toivossa.

Kun jakso esitettiin ensikerran, muistan ajatelleeni ensimmäisten minuuttien aikana tämän olleen taas niitä jaksoja, jotka osoittavat sarjan nykytason olevan todella pohjamudissa. Pari kolme minuuttia alussa tuntuvat väkisin väännetyltä, mutta yhtäkkiä otetaan tiukka käännös ylöspäin.

Jakso ottaa kantaa ajankohtaiseen ja tulenarkaan aiheeseen. Siinä revitään hyvät naurut Homerin heppoisesta suhtautumisesta asiaan, ja toisaalta, kärjistetään tilannetta Margen ennakkoluuloisella ja tekopyhällä asenteella siskonsa suuntautumista kohtaan, jonka tämä on selvistä merkeistä huolimatta aina sivuuttanut. Historiallisessa mittakaavassa jakso on merkittävä Pattyn tullessa ulos kaapista.

Lisa: Well, what about the people of opposite sex who want to get married?
Homer: Opposite, yuch!
Lisa: I mean a man and a woman.
Homer: Hmm, maybe marriage isn't just for gays... What's that thing called when a guy is gay for a girl.
Marge: Straight.
Homer: Hahaha Ooh look at me, I'm as straight as a one dollar bill, la dee dah!

45. The Computer Wore Menace Shoes
Kausi 12, jakso 6

Vuosituhannen taitteessa internet oli vielä kohtalaisen uusi ja ihmeellinen asia tavalliselle kansalle. Simpsoneissa aihetta käsiteltiin laajimmin tässä vuoden 2000 jaksossa, jossa Homer ostaa tietokoneen, pistää kotisivun kasaan, ja paljastaa kaupungin likaisimmat juorut mystisenä Mr. X:nä.

Kaikki alkaa normaalisti, Homer hakkaa ydinvoimalan portteja, kun ei ole saanut sähköpostia vapaapäivästä. Tuohon aikaan päiväntasalla olevasta tietokoneesta sai maksaa aika paljon siihen nähden, että se vanheni vuodessa parissa. Aiheesta riitti revittävää satiirille, eikä jaksossa jätetä sitä hyödyntämättä. Seuraavana kohteena toisten gif-animaatioista koostuvat kotisivut, jonka irralliset outoudet ovat lähellä jälkipuoliskon erikoisuuksia.

Jakso repii helpot naurut aiheesta yli puolen välin, jonka jälkeinen kolmannes on omistettu yksinomaan tribuutiksi psykologisen mindfuck-vakoiluscifin merkkiteokselle, The Prisonerille. Tarjolla myös paljon 1960-70 luvun happopäistä kalustedesignia, ja Homerin saksalainen kaksoisolento! Toisin kuin edellinen "uusi" jakso, tämä on kauttaaltaan virheetön, joskin terävyys yleisesti ei ole ihan kultakauden tasoa.

Skinner: Our mayor’s corrupted. Mr. X has done this town a great service, despite his poor grammar and spelling.
Agnes: Seymour, are you looking at naked ladies?
Skinner: No, mother.
Agnes: You sissy.

44. Lost Our Lisa
Kausi 9, jakso 24

Homer, Simpsoneiden perheenpää on laiska ja tyhmä yhteiskunnan elätti, virranmukana kulkeva mukavuudenhaluinen loinen. Silti pohjimmiltaan hyväntahtoinen ja samaistuttava idiootti. Lisa on isänsä vastakohta, ja näiden kahden hahmon väliset kohtaamiset ovat aina olleet hauskoja ja koskettavia.

Bartin liimattua naamaansa pilailupuodin kamaa, ei Lisa pääsekään luvatulle reissulle museoon. Tarina kertoo Lisan epäonnistuneesta bussimatkasta näyttelyyn. Ottaessa [bussin oikea numero]A:n, hän päätyy monen mutkan kautta ojasta allikkoon, ja löytää mm. Area 51...A:n.

Lisan seikkailu oudossa ja pelottavassa kaupunginlaitamassa tarjoaa monikulttuurisesti mielenkiintoisia tilanteita, samalla kun Homerin etsinnät pitävät myös jakson pikahuumorin balanssissa. Lisa-jaksot eivät taida olla kovassa huudossa, kun niitä on niin harvoin tarjolla, mutta niistä on ajan mittaan kasvanut olennainen osa Simpsoneiden parhaimmistoa.

Jakson lopetus on kaunis, hauska ja hellyyttävä. Homer ja Lisa murtautuvat museoon, rikkovat antiikkisen patsaan joka paljastuu musiikkilaatikoksi. Seikkailun odd couple kuulee sävelmän, jota kukaan heidän aikalaisistaan ei ole kuullut, ja vaalivat sitä pitkälle toista sekuntia, kunnes se sekoittuu jo mielissä Old Spice mainosmusaksi.

Lisa: Oh! It's the last day of the Isis exhibit!
Bart: Well you should have thought of that before I glued all this stuff to my face!

43. Lisa's Substitute
Kausi 2, jakso 19

Ensimmäisten kahden kauden aikana Simpsoneissa käsiteltiin asioita paljon useammin ja enemmän tunteella, kieli poskessa, mutta aidosti koskettavasti. Tämä oli ennen kuin Conan O'Brien tuli talliin äkkiväärine ideoineen. Homer ja Lisa ovat ottaneet yhteen vuosien mittaan useamminkin, mutteivat koskaan näin rajusti.

Dustin Hoffman vierailee jaksossa sijaisopettajana, johon Lisa ihastuu. Jaksossa lainaillaan jonkin verran elokuvaa Miehuuskoe, jonka pääosaa Hoffman esitti. Miehen älykkyys ja charmi saa aikaan katkeransuloisen vihan isänsä antamaa huonoa roolimallia kohtaan. Tunteikkaan jakson kohokohta on lopussa nähtävä, Homerin isä-tytär-suhteen kömpelö paikkailu.

Miss Hoover: He didn't touch my lesson plan. What did he teach you?
Lisa: That life is worth living.

42. Life on the Fast Lane
Kausi 1, jakso 9

Homerilla on ongelmia pitää suhteensa lapsiin kunnossa, mutta eipä vaimonkaan kanssa aina hurrata. Margessa on paljon hyviä puolia, mutta on pakko sanoa että Marge-jaksot olen aina kokenut sarjan heikommiksi. Ensimmäisen kauden ikimuistoisimpiin kuuluva Life on the Fast Lane on ensimmäinen ja edelleen suurin poikkeus.

Homer antaa syntymäpäivälahjaksi vaimolleen keilapallon, jota ei ollut alunperinkään tarkoitettu kuin omaan käyttöön. Marge ottaa kuulan kainaloon ja painuu radalle. Siellä raivoaan tyynnyttelevä vaimo tapaa yltiöromanttisen Jacquesin, jonka kanssa hän jakaa salaisen salamasuhteen.

Esimerkki ensimmäisen kauden jaksosta, jossa käsitellään vakavia tosielämän aiheita, joita ei missään vaiheessa vedetä läskiksi. Loppukohtaus on sentään elämässä ja rakkaudessa kannustava. Ensimmäinen Emmy-palkittu jakso ja sarjan essentiaaleja.

Ensimmäisestä kaudesta on vaikea nostaa esiin kohokohtia, koska kyseessä on niin erilainen ohjelma. Jokainen jakso on kuitenkin ehdottomasti katsomisen arvoinen. Tämä on ensimmäisten joukossa.

Marge: You bought that bowling ball for you, not for me.
Homer: What? No!
Marge: The holes were drilled for your fingers.
Homer: Well, I wanted to surprise you. I couldn't very well chop your hand off and bring it to the store, could I?
Marge: You never intended for me to use that ball.
Homer: Well, if that's how you feel, I'll take it back.
Marge: You can't take it back! You had your name engraved on it!
Homer: So you'd know it was from me!
Marge: Homer, I'm keeping the ball...for myself!
Homer: What? But you don't know how to bowl. Whoops!

+ Mr. Plow commercial (1992)
jaksosta Mr. Plow (kausi 4 jakso 9)

Life on the Fast Lane sisältää mainion unikohtauksen, jossa Marge tanssii Jacquesin kanssa taiteellisessa mustavalkokuvassa. Se jää kuitenkin auttamatta kakkoseksi Mr. Plow'n mustavalko-taidelokuvapastissi-mainokselle, joka irvailee tyylisuunnalle vakuuttavasti. Yksi parhaista film-within-filmeistä.

Lisa: Dad, was that your commercial?
Homer: I... don't know.

Parhaat Simpsonit, osa 2

49. Bart the Murderer

Kausi 3, jakso 4

Mafia ja rikollisuus suuressa skaalassa on aina kiinnostanut jollain aivan erityisellä tasolla. Onkin harmi että aina 1930-luvulta asti ikonisia gangsteriklassikoita tehtaillut Hollywood-koneisto alkoi prakaamaan vuosituhannen vaihteessa. Sopranosia lukuunottamatta on saatu vain hyviä yrityksiä ja kohtalaisia elokuvia.

Se ei välttämättä ole suoranaista ihailua, kadehtimista tai pelkoa. Siinä vain on sitä jotain selittämättömällä tavalla kiehtovaa. Bart the Murderer ilmestyi aikana jolloin nuo elokuvat elivät viimeisiä menestyksen vuosiaan. Vuotta aiemmin ilmestyi esimerkiksi sellaisia elokuvia kuten Mafiaveljet, Miller's Crossing, Mafiakokelas ja Kummisetä III.

Bart laskee laudallaan tapaturmaisesti hämärän kapakan eteen, joka paljastuu alamaailman herrasmiesten kerhotiloiksi, Legitimate Businessman's Social Clubiksi. Bartista tulee pian mafiosojen juoksupoika ja varsin tyylikäs sellainen.

Sanonta "It's funny because it's true" saa aivan uuden merkityksen kun Fat Tony sanoo sen teurastuksenhurmeista Itchy & Scratchy jakson päätteeksi. Jaksossa on vain vähän varsinaisia kohokohtia tai ikimuistoisia vitsejä, jakson toimiessa enemmän eheänä kokonaisuutena gangsteripelistä, houkuttelevasta korkealuokkaisesta elämästä jossa ihmishenki on halpa. Parodia perustuu-tositapahtumiin-tv-elokuvista on toki mainio.

Bart myöhästyy elintärkeästä cocktailin sekoittamisesta Skinnerin antaman jälki-istunnon vuoksi, ja rehtori on seuraavana päivänä kadonnut. Bart taistelee omantunnontuskia vastaan ja kokee kertaheitolla sen pimeän puolen, jolta on halunnut sulkea silmänsä. Pysäyttävin hetki jaksossa on viimeinen, joka summaa koko ristiriitaiseen suhtautumisen mafiaan.

48. Treehouse of Horror VII
Kausi 8, jakso 1

Treehouse of Horror -jaksot on hankalia käsitellä kokonaisuuksina. Ne koostuvat pääsääntöisesti kolmesta lyhyestä episodista, joita sitoo yhteen jokin kehyskertomus tai alkuintro. Lähes jokaisessa Simpsoneiden Halloween-spesiaalissa on perinteisesti se yksi kiintiöhuono episodi, yksi ikimuistoinen klassikko ja monissa yksi kokeellinen erikoisuus.

Seitsemäs kauhun ja science fictionin liitto pitää sisällään kaksi hyvin mieleenpainuvaa episodia. Ensimmäisessä paljastuu perheen ullakolla piilottelema Hugo, Bartin ex-siamilainen kaksonen. Toisessa seurataan Lisan tiedeprojektia, jossa kolassa liukenevan hampaan ympärille alkaa kasvaa nopeasti kehittyvä yhdyskunta.

Simpsonit on aina tehnyt tieteestä hauskaa. Sarjasta on ammentanut vuosien mittaan lukemattomia ajatusleikkejä ja se on rikastanut aivan varmasti monen katsojan ajatusmaailmaa todella paljon. Samalla tapaa kuin esimerkiksi Aku Ankka.

Nämä kaksi elämää suurempaa tuotemerkkiä ovat myös yleissivistävintä viihdettä mitä voi löytää. Yhteyksiä toisiinsa niillä on enemmänkin ja monissa Treehouse of Horror -jaksoissa se korostuu entisestään.

Niin se kolmas episodi. Bill Clintonin ja Bob Dolen väliset presidentinvaalit ovat pelkkää kangastusta. Todellisuudessa kauhujaksojen vakiovieraat ulkoavaruudesta, Kang ja Kodos, ovat päättäneet orjuuttaa ihmiskunnan. Ei niin hyvä.

47. Treehouse of Horror VI
Kausi 7, jakso 6

Episodien lyhyt kesto mahdollistaa erilaiset kokeilut ja radikaalein löytyy Treehouse of Horror numero kuudesta. Siihen aikaan tietokonegeneroitu kuvasto oli jopa peloittavan näköistä. Homer³ oli kokeilu 3D:n maailmaan. Niin riippuvainen kuin Simpsonit kaksiulotteisesta ilmaisustaan onkin, se ei ole estänyt työryhmää onnistumasta kokeilussa monellakin tasolla.

Ei pelkästään teknisesti, vaan myös käsikirjoituksensa puolesta jakso on todellinen helmi. Homer pakenee Pattya, Selmaa ja heidän lomakuviaan johonkin seinän väliin, huomatakseen löytävänsä itsensä jostain todella merkillisestä, Tronia muistuttavasta ympäristöstä.

"I'm somewhere I don't know where I am!"

Ensimmäisellä kertaa Bartin piikikäs tukka näytti huvittavalta ja Homer oikeiden ihmisten keskellä yksinkertaisesti typerältä. Vieläkin typerämmältä mielestäni on aina näyttänyt Simpsons-figuurit, jollaisesta Bartin ulkomuoto episodiin mallinnettiin.

Vaikka episodin viimeinen osa on vähän rujo, se on myös jollain tapaa haikea ja aavemainen. Homer ottaa uudet hoodit melkoisen hyvin vastaan ja lähtee tutkimusmatkalle meidän maailmamme kaupungin kaduille. Päätös on kieltämättä loistavan epämääräinen. Homer kiinnittää huomiota Erotic Cakes myymälään ja astelee sisään. Vau.