Viisikymmentä televisiosarjaa #1: The Simpsons (1989-)

1. The Simpsons (1989-)
Simpsonit, 24 kautta, 523 jaksoa

Simpsonit debytoivat Suomessa jaksolla Lapsenvahti syksyllä 1991. Olin esikouluikäinen. Sarja oli oikeastaan alusta asti ylivertainen muihin tv-sarjoihin nähden, enkä pidä sitä kovinkaan todennäköisenä että mikään sarja tulisi sitä ylittämäänkään.

Talouteemme oli juuri hankittu ensimmäinen videonauhuri, jolla kaikki jaksot nauhoitettiin. Ensimmäisen kauden jälkeisellä tauolla saatoin katsella koko kauden yhden päivän aikana. Tavasta on tullut monelle muullekin traditio, kiitos ysärin lopulla alkaneiden maikkari-maratonien, TVTV-uusintojen, lauantai-sunnuntai-putkien ja dvd-julkaisujen myötä.

Nauhoitin paria unohdusta lukuunottamatta kaikki jaksot, dvd-julkaisuihin ja digiaikaan asti. Kasettien lukumäärä lähenteli kuuttakymmentä, noin puolien ollessa nauhoitettuna puolinopeudella. Jaksoja katseltiin kasettitolkulla läpi yön niin kaveriporukassa, kuin öisiltä riennoilta saavuttua, jaksojen pyöriessä vielä aamulla kun heräsi maksalaatikot tai muut öiset eväät naamalla.

Vaikka jokaisen jakson oli nähnyt kymmeniä kertoja, niitä jaksoi katsoa vaikka päivittäin uusiksi. Futurama tarjosi vaihtelua väliin, muttei sen jaksoja katso niin moneen kertaan uudestaan. Simpsonit on pyörinyt yli kaksikymmentä vuotta ja sen voi lohkoa selkeisiin, laadullisiin ajanjaksoihin. Ensimmäinen kausi on hyvin erilainen kuin vaikkapa kahdeskymmenesensimmäinen.

Suuri osa viidenkymmenen televisiosarjan valinnoista löytyy myös simpsoneittain.

Aluksi sarja kuvasi jokseenkin realistisesti, amerikkalaisen keskikastin arkea, ihmissuhteita, duunari-isiä, kotiäitejä, kouluelämää, yhteiskuntaa, politiikkaa, uskontoa, erilaisuutta, kiusaamista. Tyyli ei ollut vielä räikeän satirisoivaa, hahmot ja huumori ei sisältänyt sen nykyisin suurinta antia - aivottomia ja yllättäviä gageja. Viittaukset pop-kulttuurin ovat myös lähteneet käsistä.

Kaikista terävin kärki löytyy noin tuotantokausiväliltä 3 - 8, mutta voi sanoa ensimmäisen vuosikymmenen olevan kaikkiaan laadukasta, ja sitä seuraavat vuodetkin parhaimmillaan yhtä korkeatasoista. Ensimmäinen suuri notkahdus tapahtui vuosituhannen taitteessa, jota seurasi monet esteettiset muutokset, kuvasuhteen vaihto, tietokonegrafiikat ja teräväpiirto.

Alkuperäinen, ysärinalun karkea ja tummempi pastelli-Springfield on säilynyt rakkaimpana aihiona sarjalle. Modernisoitu, imelän pehmeä, pikkutarkka tyyli vaati paljon totuttelua. Parhaimmillaan Simpsonit on aina ollut simppelisti esitetty, painavaa kritiikkiä ja tulkintaa sisältävä älykäs ja hauska pop-kulttuuripastissi.

Suurin ongelma nykytasossa on ensinnäkin joka kuvan ja kohtauksen turboahtaminen sisällöllä, vitsiä vitsin sisällä. Toinen suuri ongelma on tietenkin se, etteivät vitsit ole enää niin hyviä. Se ei tee jutusta hyvää, että Simpsonit lainaa jotain ohjelmaa tai elokuvaa. Siinä pitäisi olla jotain ideaakin, niin kuin ennen oli. Oli hauska huomata yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani, Heavenly Creatures (1994), uudehkon jakson pohjana. Lisa the Drama Queen (20. kausi, 9. jakso) ei kuitenkaan saanut aiheesta mitään irti, tuoreeltaan olisi varmasti saanut.

Kaksi suosikkiani elokuvaviittauksista, tunnistatko?

Tottuneena pitkiin putkiin ja sarjan heikonneeseen tasoon, turhauduin uusien jaksojen katseluun jakso kerrallaan. Lopetin sarjan uusien jaksojen katselun noin viisi vuotta sitten kokonaan. Ideana oli ottaa menetetty aika sitten kiinni kerralla. Aloitin sen vähän aikaa sitten. Laiton boksin tallentamaan uudet jaksot automaattisesti ja katselin kaksi uusinta kautta, sekä dvd-boksina etuajassa julkaistun 20. kauden.

Yleistaso on edelleen viihdyttävä, paikoin jopa erinomainen, joskaan ei järin fiksuina kokonaisuuksina. Sivuhuomiona mainittakoon, että Angry Birdsiin on viitattu jo ainakin kolmasti. Se kuvastaa lähinnä sitä, kuinka pakonomainen tarve tekijöillä on veistellä vitsejä jokaisesta uudesta ilmiöstä, iTuotteista Lady Gagaan.

Angry Nerds, Angry Burns ja Furious Fliers.

Pakottava tarve suomia jokaista Suomen bongausta maailmalla on surullinen piirre pienessä maassamme, mutta kaikki bongailu Simpsoneissa on kivaa ja Suomihan on saanut osansa aiemminkin. Kohteita ovat olleet ainakin Paavo Nurmi, Nokia Tune ja koulukongressin lappilaishahmo. Suominippelinä mainittakoon myös casting director/tuottaja Bonita Pietilan olevan suomensukuinen ja Yhdysvaltain suomalaisalueella kasvanut.

Suomi edustettuna.

Kuten kaikki Simpsoneita aktiivisesti seuranneet tietävät, viittaukset etenkin elokuviin, ovat sarjan tärkeimpiä elementtejä. Täten niitä tietämättömät saattavat missata koko jakson idean. Elokuvalainojen lisäksi pitkäaikaisia vakioaiheita ovat olleet mm. The Beatles ja pössyttelykulttuuri, etenkin sarjan keskivaiheen aikoihin.

Ringo Starrin vierailu sarjassa on omia suosikkejani. Jaksossa Brush with Greatness (2.18) Beatlesin vanha partamaskotti kirjoittaa vielä tänäkin päivänä vastauksia 60-luvun faniposteihinsa, mm. Margelle. Myös George Harrison ja Paul & Linda ovat vierailleet sarjassa. Legendaarisin Beatles-aiheinen jakso on Homer's Barbershop Quartet (5.1.) jossa koko bändin elinkaari käydään läpi springfieldiläisittäin.

Ringo, Paul ja Linda

Moni vakioaihekin on ajan mittaan kadonnut kokonaan. Sarja seuraa tiukasti aikaansa, mutta toisaalta lähteet ovat yhä useammin kauempaa historiasta, jaksot ovat pirstaleisempia ja esimerkiksi klassisen musiikin käyttö on lisääntynyt huomattavasti.

Sohvagagit, saksofonisoolot, lopputekstien teema-vieraat paisuvat paisumistaan. Mikä alkoi hauskana lisänä alkutunnariin, on nyt lyhyt elokuva alkutekstien lomassa. Alkutunnareita on suunnitellut myös vierailevat artistit. Banksyn, Bill Plymtonin ja John Kricfalusin teokset ovat itseasiassa ikimuistoisempia kuin itse jaksot.

Banksy.

Bill Plympton.

John Kricfalus.

Film within film -pätkät ovat muutenkin olleet hyvin yleisiä Simpsoneissa. Itchy & Scratchy -piirretyt, Troy McCluren opetusvideot, Rainier Wolfcastlen elokuvat, Flandersin raamattuelokuva, mainokset, visailut, unijaksot jne. Sarjan ulkopuolisetkin lyhytelokuvat ovat säilyneet Tracey Ullman Show -pätkien jälkeen, ennen kaikkea mainoksina ja musiikkivideoina. Uutuutena myös viimevuotinen Oscar-ehdokas, The Longest Daycare (2012).

Tracey Ullman Showssa nähdyt, reilun minuutin pituiset pätkät ovat viikossa kyhättyjä vastineita sarjakuvastripeille. Hyviä väliaikaviihteenä, ei niinkään erillisinä teoksina. Moni vitseistä on kierrätetty sittemmin omassa ohjelmassa.

Simpsoneiden perhe Tracey Ullman Shown aikaan, vuosina 1987-1989.

Simpsonit on satiirinen kuvaus amerikkalaisesta unelmasta. Käsikirjoitukset olivat timanttia kunnes rutiini alkoi paistaa läpi. Pitkään sarjan aiheet, skenaariot ja yksityiskohdat olivat viimeiseen asti hiottuja, älykkäitä kokonaisuuksia. Kierrätysjaksoja lukuunottamatta huono jakso tuntui kaukaiselta ajatukselta.

Nerokkaat hahmot ovat varmasti tehneet käsikirjoittamisesta helppoa. Yhteiskunnan kaikki edustajat, enemmistöt ja vähemmistöt on huomioitu. Näin suuressa pelikentässä kuin Springfield, on oltava kliseiset kiintiöhahmonsa. Yksittäisten hahmojen sijaan hahmojen pelaaminen toistensa kanssa, sekä poikkeuksellisen loistavat ääninäyttelijät ovat avainasemassa.

Kuka on oma suosikkisi?

Vain aniharva hahmo nousee oikeasti ylitse muiden. Homer on ilman muuta tärkein kaikista, mutta samalla koko perhe on tärkeä elementti tekemään Homerista niin toimivan hahmon. Lisa on sarjan myötä kasvanut porukasta eniten. Simpsonien perheen ulkopuolelta omia suosikkeja ovat mm. Monty Burns, Chief Wiggum, Ralph Wiggum, Sarjishemmo, Groundskeeper Willie, Skinner ja Apu Nahasapeemapetilon. Eniten kaipaamani hahmot ovat Phil Hartmanin (kuoli vuonna 1998) esittämät Troy McClure ja Lionel Hutz.

Matt Groeningin Elämä on helvettiä -sarjakuvat ja Simpsonit tv-sarjaa edeltävät Tracy Ullman Show -lyhärit edustavat samaa huumorin lajia, mutta ovat hyvin minimalistisia Springfieldin rikkaaseen maailmaan ja henkilökatraaseen nähden.

Maalaustaide on muiden taiteiden tavoin hyvin edustettuna sarjassa.

Simpsoneiden vaikutus animoituihin tv-sarjoihin on mittaamattoman suuri. Simpsoneiden syntyessä amerikkalainen animaatio eli vaikeita aikoja, ja se muistetaan myös Disneyn synkkänä kautena.

1980-luvun lopulla tapahtui radikaali muutos parempaan; Disneyn renesanssi, alkaen Pienestä merenneidosta, palautti yleisön ja kriitikoiden uskon studioon. Samoihin aikoihin myös Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? oli menestys.

Simpsonit saivat nosteen vuoksi mahdollisuuden omaan sarjaansa, ja huikean suosion myötä ilmaantui lukemattomia kopioita, joista vain harvasta oli mihinkään. Mainitsemisen arvoisia lähinnä South Park, Kukkulan kuningas ja Family Guy.

Ristiriitaisuus, kiistanalaisuus ja moniselitteisyys (tai selittämättömyys) tekee laadukkaan taiteen helposti iättömäksi. Vrt. Quentin Tarantinon Reservoir Dogs - mistä on lähtöisin yksi ylimääräinen laukaus elokuvan lopussa? Eniten päätä vaivannut kohtaus Simpsoneista löytyy yhdestä ehdottomista suosikkijaksoistani.

"El Viaje Misterioso de Nuestro Jomer" (The Mysterious Voyage of Homer) Kausi 8, jakso 9

Homer ottaa osaa chili-kilpailuun, kaivaa esiin isommasta lusikasta veistetyn chili-lusikkansa, ja antautuu Quetzlzacatenangon armottoman chilin armoille, jota on kasvattanut Guatemalan viidakon alkukantaiset mielisairaalapotilaat. Homer näkee halluja, puhuu Johnny Cashin esittämälle kojootille ja haluaa löytää sielunkumppaninsa.

Jakson loppuratkaisu on vähän niin ja näin, mutta muuten se pitää sisällään montakin suosikkikohtausta ja -quotea. Kuriositeettina kaikkien aikojen häiritsevin kohtaus. Bart kertoo Lisalle tarinaa ruokapöydän äärellä: "So then I says to Mabel, I says...", juttu keskeytyy ja Bart jatkaa "so anyway I says to Mabel I says..."

Kohtaus ei ehkä häiritse montaa katsojaa, mutta Simpsoneissa asioilla on ollut tapana olla tarkoitus. Juttua ei viedä loppuun, eikä se tarkoita mitään. Onko se kannanotto englanninkielen käyttöön? Tyhjänpäiväistä länkytystä, mitä suurin osa ihmisten dialogista todellisuudessa onkin? Tietoinen ratkaisu saada aikaan ongelma ilman ratkaisua, ajattomaksi sarjaa muovaava insideri, jota pähkäillään vuosien päästä?

Päätön Vadermies, yläoikealla oma vastaavani.

Tämän kaiken jälkeenkin on käyty läpi vain ns. jäävuoren huippu. Lukuvinkkeinä voisin suositella Jouni Paakkisen kirjaa Simpsonit - Keltaisen perheen kaksi vuosikymmentä (2008) ja Nancy Cartwrightin (Bartin ääninäyttelijätär) omaelämänkerrallinen My Life as a 10-year-old boy (2000).

Simpsoneista jää helposti mieleen vain yksittäiset vitsit, viittaukset ja vierailut. Itse jaksot eivät välttämättä niinkään. Jotta tämän julkaisun pituus kuitenkin pysyisi aisoissa, jatkan aiheen tiimoilta vielä parhailla Simpsonit jaksoilla ja -lyhäreillä tulevan viikon aikana. Tähän päättyy viidenkymmenen tv-sarjan listaus, toivottavasti siitä on saatu jotain irtikin. Vastaavia on luvassa uusin aihepiirein.