lauantai 20. huhtikuuta 2013

Kriitikoiden kriitikot

Saara Cantell: Tähtitaivas talon yllä (2012)

Ohjaaja Saara Cantellin blogikirjoitus aloitti aiemmin tällä viikolla keskustelun suomalaisista elokuvakriitikoista ja kritiikin tasosta. Kirjoituksen hyökkäävä ja yleistävä tyyli on omiaan laukaisemaan laajan ja toivottavasti hedelmällisenkin väittelyn aiheesta. Samaa mieltä en ole monestakaan Cantellin esiin nostamasta asiasta, mutta ymmärrän yskän. Kritiikki pohjaa mielipiteisiin ja niin tekee myös kritiikin kritiikki. Lue Kalle Kinnusen vastatilitys, sekä Jutta Sarhimaan näkemys aiheesta.

Cantell haluaisi kriitikoilla olevan käytännön kokemusta elokuvanteosta ja arvostelemansa elokuvan käsikirjoitus tai pohjana oleva kirja luettuna. Räiskyvä taustatyön puute tottakai ärsyttää, mutta tämä kuulostaa juuri siltä tekstissä mainitulta katkeralta valitukselta. Aivan varmasti jokainen elokuvatekijä rakastaisi sitä, jos kriitikot tietäisivät kaikesta kaiken ja huomaisivat jokaisen elokuvantekijän mielestä nokkelan oivalluksen, jolla tekstiä on käännetty elokuvamuotoon. Se ei vain ole mahdollista.

Kehtaisin itsekin vaatia tuollaisia valmiuksia, jos elokuvia tulisi ensi-iltaan yksi kappale kerran kuussa. Tällaisenaan Cantellin ideaalikritiikin kirjoittaminen ei ole mahdollista ainakaan sanomalehdissä. Sanomalehtiin Cantell käsittääkseni tilityksensä purkaakin.

En pidä päivittäislehtien tasoa itsekään kummoisena, mutta sitä ei ole peruskatsojan vaatimuksetkaan. Lyhyt ja napakka kiteytys ja tähteytys, mistä elokuva kertoo ja kannattaako se katsoa. Pari tähteä saaneista ei tarvitse edes lukea. Humoristinen verbaliikka on bonusta. Sanomalehtikritiikki on kertakäyttökamaa ja suurimmalle osalle tällaisenaankin liian elitististä.

Mielestäni ero elokuvakulttuurilla ja muilla taiteilla on ilmeinen. Vain taiteen ystävät käyvät näyttelyissä, teatterissa, baletissa ja oopperassa, mutta "kaikki katsovat leffoja". Monelle se edustaa samaa asiaa kuin tv-viihde. Se jättää elokuvan taiteena ikävään välikäteen valtamedioissa. Taiteista, joita seurataan vain taiteen vuoksi, voidaan kirjoittaa älyllisempää kritiikkiä.

Kritiikin kritisoiminen on ikuinen oravanpyörä, jota ruokitaan kaikkien erilaisilla mielipiteillä siitä, millainen hyvän kritiikin tulisi olla. Ei ole olemassa kaavaa hyvälle kritiikille. On monia erilaisia tapoja kirjoittaa hyvä, kiinnostava ja ajatuksia herättävä juttu, eikä siihen tarvita välttämättä minkäänlaista perehdytystä elokuvaan.

Lukija valitsee kenen arvioita lukee. Eniten tekstistä saa irti jos on tutustunut kirjoittajan tyyliin ja mieltymyksiin, eikä tuomitse elokuvaa tähtien lukumäärän sen enempää kuin täyden teilauksenkaan vuoksi. Eriävästä mielipiteestä loukkaantuminen on pahimpia virheitä mitä lukija voi tehdä. Pahimpia virheitä mitä kriitikko voi tehdä, on lukijan, kollegan tai tekijän reaktion pelkääminen.

Cantellista tuntuu, etteivät kriitikot ymmärrä hutaistujen kritiikkien olevan negatiivisia huonompia. Uskon että suurin osa ymmärtää, mutta jos sattuu arvioimaan paljon elokuvia, ei varmastikaan jaksa panostaa niistä kirjoittamiseen, jotka eivät herätä tunteita suuntaan tai toiseen. Elokuva joka ei herätä yhdessäkään kriitikossa tuntemuksia, ansaitsisi periaatteessa tulla huomioimatta kokonaan.

Kirjoittaessa lehteen arvosteluja, on kuitenkin kirjoitettava mitättömistäkin elokuvista. Silloin arvostelu on aivan varmasti yhtä tyhjänpäiväinen kuin elokuvakin. Ei jokaiselle elokuvantekijällä ole velvollinen antamaan rakentavaa palautetta vain sen takia että se olisi reilua kaikille tasapuolisesti.

Viime kesänä satuin kuuntelemaan radiosta Ansa Ikosen vanhaa haastattelua, jossa hän totesi, että kriitikoiden tulisi kertoa ainoastaan missä on onnistuttu ja millä tavoin elokuvaa olisi voitu parantaa. Se on yksi mielipide, yhdenlaiseen elokuvaan ja yhtenä aikakautena. Suomen Filmiteollisuus kuvasi liukuhihnalta elokuvia ja maksoi näyttelijöilleen kuukausipalkkaa. Sellaiseen elokuvantekoon hyvin perustellusta kritiikistä olisi varmasti ollut hyötyäkin.

Luonnollisesti mietin usein itsekin, mitä muuttamalla elokuvat olisivat parempia. Se voi olla heikosta toteutuksesta tai täysin omasta mieltymyksestä kiinni. Elokuvan pitäisi olla lähtökohtaisesti tekijänsä sataprosenttisesti allekirjoittama visio. Siinä pitäisi olla kaikki mitä osaamisen, tuotantoyhtiön, resurssien ja laillisuuden nimissä on mahdollista.

Kriitikko saa mielestäni keskittyä mihin tahansa elokuvan osa-alueeseen ja toivonkin sitä. Kymmenen kritiikkiä kymmenestä täysin eri kulmasta on parempi, kuin kymmenen kaikki osa-alueet kattavaa kritiikkiä. Olisi hirveää jos kaikilla kriitikoilla olisi elokuvantekijän koulutus ja lähdeteos luettuna.

Yleinen inho kriitikoita kohtaan kumpuaa lähinnä siitä, että lukijan mieltymys ei kohtaa ylimielisenä koetun neppailijan kanssa. "Kriitikot antaa ranskalaisille taide-elokuville viisi tähteä ja oikeasti hyville yhden." on mantra jota olen kuullut koko ikäni. Kärjistettynä sellaisia kriitikot yleensä ovat. Siinä tapauksessa kannattaa ottaa ohjenuorakseen ne yhden tähden elokuvat.

Oman näkemyksen julkituominenkin luo joissain närää, eikä kriitikko voi ikinä miellyttää kaikkia. Siksi se on ammattina varmasti yksi epäkiitollisimmista.

Jokainen arvostelija valitsee tyylinsä. Omasta mielestäni parhaimmissa peilataan omaa mieltymystä ja elokuvan teknistä taituruutta, otetaan se huomioon genressään, paikassaan elokuvahistoriassa ja ajassa, tai sitten aivan miten itse parhaakseen näkee, jos siitä saa hyvän jutun aikaiseksi.

Parhaat kritiikit ja analyysit löytyvät nykyään lähes poikkeuksetta netistä, joko harraste- tai ammattimaisista blogeista. Siinä mielessä Cantell on oikeassa, lehtikirjoitteluun pitäisi saada korkeampi taso, joskin olen eri mieltä sen perusteista. Kriitikon ei missään nimessä tarvitse tietää mistään mitään, jos osaa perustella asiansa hyvin ja mielenkiintoisesta.

Kritiikki on myös yleensä suunnattu kuluttajalle, eikä tekijälle. Katsoja haluaa tietää eri asioita lopputuloksesta kuin tekijä, ja nämä kaksi asiaa vaatisivat eri palstat. Olisihan se kiva, jos tekijällekin suunnattu kritiikki yleistyisi, kunhan se ei tekisi hallaa perinteiselle kritiikille.

Palataksemme taas kerran alkuun, Suomessa ei tosiaan ole liikaa loistavia elokuvakriitikoita. Eikä sen enempää elokuvakirjailijoita, -kolumnisteja tai -esseistejä. En pidä sitä koulutuksen syynä. Kiinnostuksen, tiedon ja taidon lisäksi lähinnä arvostuksen ja rahoituksen syynä.

Mitä sitten henkilökohtaisesti peräänkuuluttaisin. Lehtiin sivutolkulla enemmän tilaa kaikelle kulttuurille, etenkin elokuvalle. Palstatilaa taustoittamiselle ja katsojien sisäänajamiselle elokuviin, jotka valtaväestö kokee haastaviksi tai etäisiksi. Asiantuntevia analyyseja ja kritiikkiä päivittäislehtiin. Samalla televisiotarjontaan pitäisi saada paljon sieltä puuttuvia elementtejä, vaikka kanavia ja tarjontaa on enemmän kuin koskaan. Sitä vasten tarjonta pääkaupunkiseudun elokuvateattereissa on mielestäni oikein hyvä tällä hetkellä. Saman tason kun saisi muuallekin Suomeen.

Rehellinen asennoituminen. Vaikka pyrkisi olemaan kuin puolueeton tahansa ja hyväksymään jokaisen mielipiteen samanarvoisena, tulee jossain vaiheessa raja vastaan. Kuten viinipiireissä tavataan sanoa, maailman paras viini on se joka omasta mielestäsi on parasta. Mielipide kumotaan kuitenkin vääräksi, perustelit Salkkari-viinisi kuin hyvin tahansa.

Korkeatasoisuus on ristiriitainen käsitys. Oli kyse elokuvasta tai sen kritiikistä, musiikista tai mistä tahansa taiteesta. Päivässä rykäisty, epäammattimainen ulkopuolistaide voi antaa paljon enemmän, kuin viiden vuoden hiellä ja verellä raadettu, teknisesti täydellinen "korkeatasoinen projekti". Minkäs teet.

Hienoa jos aiheesta saadaan keskustelua aikaiseksi, yksimieliseen päätökseenhän tällaisissa asioissa ei tulla ikinä pääsemään. Elokuvan kuluttajia ja tekijöitä on joka lähtöön, joillekin paras palkinto on hyvä palaute, toiselle se voi olla kultaiset popcornit MTV Movie Awardsin paidaton komistus -kategoriassa. Jos ei muuta, kriitikkojen luulisi ottavan Cantellin loppuvuodesta ilmestyvän Ainoat Oikeat -elokuvan erityisen tarkkaan syyniin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti