1980-1989 parhaat elokuvat.

1. Blade Runner (1982)


ohj. Ridley Scott

Visuaalisesti kaikkien aikojen vaikuttavimpia elokuvia. Synkkä neo-noir kuvaus sateisessa ja sumuisessa, kurjanpuolesessa huomisessa. Mahdollisesti tärkein science fiction elokuva ikinä. Elokuva keskittyy ihmisenkaltaisiin replikantteihin, jotka on luotu tekemään paskahommat ihmisten sijasta, mutta äkkiäkös niistä halutaan päästä eroon kun alkaakin pelottaa. Blade runnerit ovat pestattu kaivamaan nuo akanat jyvien joukosta ja laittamaan stoppi niille. Ei välttämättä helppo jopi, kun niin vakuuttavat muistotkin on päähän asennettu.


Daryl Hannah


Sean Young

Ridley Scott tuli tunnetuksi 1979 elokuvallaan Alien - kahdeksas matkustaja. Muutamaa vuotta myöhemmin hän tekee Blade Runnerin. Erittäin lupaava scifiohjaajan ura edessä siis? Scott jätti scifin taakseen näiden kahden elokuvan jälkeen ja on julistanut että scifielokuva on kuollut. Harmi. Ihan ok leffoja on silti tipahdellut vielä välillä, fantasiaelokuva Legenda (1985), kahden naisen roadmovie Thelma & Louise (1991), Kristoffer Kolumbuksesta kertova, Amerikan löytymisen 500-vuotispäiville valmistunut 1492: Paratiisin valloitus (1992) ja Gladiaattori (2000).


Rutger Hauer


Harrison Ford

Blade Runnerista on lukuisia erilaista versiota.

1982 Jenkkiversio - Onnellinen loppu, kertojaääni, vähemmän väkivaltaa.
1982 Kansainvälinen - Onnellinen loppu, kertojaääni, enemmän väkivaltaa.
1992 Director's Cut - Ei onnellista loppua, "uni yksisarvisesta -kohtaus", ei kertojaääntä. todellisuudessa ei ohjaajan halujenmukainen.
2007 Final Cut - vihdoin täydellisesti ohjaajan oma versio.

Vaikea sinänsä sanoa, mikä näistä on oma suosikkini, mutta Final Cutissa on myös viimesen päälle remasteroitu ääniraita ja kuva.

Vangelisin elokuvaan säveltämä soundtrack on myös erittäin toimiva.






2. Hohto (The Shining, 1980)




3. Suuri Gangsterisota (Once Upona Time in America, 1982)




4. Cinema Paradiso (Nuovo Cinema Paradiso)



5. Ran (1985)




6. Full Metal Jacket (1987)




7. Kuin raivo härkä (Raging Bull, 1980)




8. Noiduttu Sydän (Angel Heart, 1987)




9. Terminator - tuhoaja (1984)




10. Blue Velvet - ja sinisempi oli yö (1986)




Piirtäjän sopimus (Draughtsman's Contract, 1982)

Kuu (The Moon, 2009)

Täysikuun kunniaksi syynissä Kuu, joka ei edellisen arvioimani elokuvan tapaan saanut Suomessa teatteriesitystä. Episodi-lehdessä leffa oli Parhaat suoraan DVD:lle tulleet elokuvat 2009 -listan ykkösenä.

David Bowien poika Duncan Jones ei ole kauas kuusta pudonnut. Bowie lauleskeli avaruudesta kunnian päivinään ja poika ohjasi elokuvan joka sijoittuu kuun kamaralle. Duncan Jonesin debyytillä ei sitten muuta yhteistä isänsä musiikilliseen antiin olekaan. Vaikutteet ovat aivan muualta, lähinnä kahdesta definitiivisimmästä avaruuselokuvasta, Kubrickin 2001: Avaruusseikkailusta ja Tarkovskyn Solariksesta. Musiikkivalinnatkaan eivät liippaa läheltä Bowieta. Musiikista vastaa loistava Clint Mansell, jonka score toimii elokuvan tukena mallikkaasti kuin kävelykepit Dalín maalauksissa.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat jonkin sortimentin kuuasemalle ja suppealle alueelle sen ulkopuolella, kuun pinnalle, jossa kerätään jotain maapallolle sitä nykyä tarpeellista matskua. Pääosassa on kolmen vuoden pestin loppuvaiheita elelevä Sam ja hänen henkilökohtainen avustajatietokoneensa, GERTY, joka lähemmäs suora kopio Avaruusseikkailun HALista. Sam Rockwell saa siis Sam Bellin roolissaan lähes yksinoikeuden näyttelypuolella. Kevin Spacey on GERTYn äänenä ja oikein hyvin koneen ääneksi sopiikin. Pienessä ruudussa näkyvä hymiö kuvastaa, millanen pössis vekottimella kulloinkin on.




Elokuvan juoni ja tapahtumat ei missään nimessä ole mitään uutta, jos on vähänkään perustavanlaatuista tietoutta scifielokuvista ja/tai -kirjallisuudesta. Sen verran tapahtumien kulusta taidan paljastaa että lähes kolmen vuoden eristyneisyys ja yksinäisyys kun on jo takana, alkaa varmaan väistämättä jo juttelemaan itsekseen ja tulla enemmälti kuin vähemmälti höperöksi. Kun sitten eräänä kauniina päivänä tapaa kaksoisolentonsa, saattaa alkaa jo pähkäilemään että mikäs onkaan homman nimi. Kyse on siis toisesta Sam Bellista, täydellisestä näköispainoksesta.

Elokuva ei ole mikään kovin suuren budjetin tuotos ja kovinkaan kunnianhimoisia visuaalisia näytteitä ei missään vaiheessa ole. Tapahtumienkulku on verrattain verkkaista, mutta elokuva saa koukkuunsa ensihetkistä lähtien ja irti se ei meinaa päästää loputtuakaan. Musiikki on myös suuri tekijä, kuten jo aiemmin mainitsin. Samanlaisia viboja leffan aikana tulee kun Darren Aronofskyn The Fountainissa (2006), siinäkin Clint Mansellin musiikit.



Kuu on etenkin scifiharrastajille aika väistämätön katsomisetappi. Se on myös merkittävä taidonnäyte debytantilta, jonka uralle mahtuu tulevaisuudessa toivottavasti vielä useita muitakin yhtä vahvoja elokuvia. Scifin parissa Jones aikoo ilmeisesti jatkaa.

Veronika päättää kuolla (Veronika decides to die, 2009)

Kyllä ihan sitä mieltä olen että Coelhon romaaneista saisi tehty hyviä elokuvia jos oikeat tekijät teoksen ympärillä hääräisi. Emily Young on ohjannut Veronikasta kliinisen ja etäisen, korkeintaan keskivertoa edustavan elokuvasovituksen. Sarah Michelle Gellar ei kuitenkaan ihan niin huono ollut, mitä saattoi odottaa.

Paolo Coelhon romaanin päähenkilö Veronika siis päättää kuolla. Ei tainnut olla kummoinen spoileri. Itsemurhayritys tapahtuu ensimmäisellä sivulla ja täten käynnistää myös elokuvan. Vaan kun nappien nappailu ei riistäkkään henkeä, parikymppinen tytön tyllerö herääkin sairaalapediltä, jonka äärellä hänelle kerrotaan, että elinaikaa on näillä näkymin ehkä viikko. Mielisairaalassa hän kuulee ajatuksia elämästä ja ihmisistä, oppii olemaan estoton ja tekemään mitä huvittaa, hän alkaakin kaipaamaan elämää.

Veronika päättää kuolla skippasi siis Suomen elokuvateatterien kankaat ja se painettiin suoraan dvd-levyille, joka saattoi olla ihan finanssipoliittisesti fiksu ratkaisu. Kuvaus ei muutamaa kliseistä hidastettua vedenalaisotosta lukuunottamatta mene pintaa syvemmälle, eikä suuret kankaat täten olisi yhtään sen enempää oikeutta kuvalle tehnyt. Kuvauspuoli on siis kohtalaisen hengetöntä, eikä sairaalamiljöökään herätä mitään sen kummempia tuntemuksia. Se, että tapahtumapaikkakin on vaihtunut Slovenian Ljubljanasta Amerikan New Yorkiin, on vihoviimeinen kuolinisku tunnelmalle.

Elokuva on uskollinen kirjalle ainekin juonenkulullisesti, mutta siitä puuttuu lähes kaikki, joka tekee itse kirjasta niin hyvän. Veronikan päänsisäinen eletty-, nykyinen- ja mielessä siintävä tuleva elämä jää oikeastaan näkemättä ja kokematta. Muutamat kelpo coelhomaiset tarinat ja lainit on saatu sisällettyä elokuvaan, muttei liian uskottavasti. Useat kirjan suosikkikohdistani oli jätetty joko kokonaan pois tai muunneltu totaalisen epäonnistuneiksi.

Uskoisin että kirjaa lukematon voisi saada leffasta irti jotain ja kyllä sen kirjan lukeneenakin katsoo. Mutta sikäli kun sen lukemisesta on itselläni vain niin vähän aikaa, ei kovinkaan hyvällä sitä voinut seurata. Jos kerran kaikkea kirjan hyvää ei voi leffaan sisällyttää, pitäisi siihen lisäillä omia näkemyksiään ja nyansseja. Ikävä kyllä tällä kertaa vaan käy niin, että paljon otetaan pois, muttei anneta juurikaan tilalle. On ihan mahdollista, että jos näen tämän uudestaan vuosien päästä, voisin seurata varauksettomammin ja nauttiakin elokuvan seuraamisesta. Mutta ensikatselu kului auttamattomasti epäkohtiin takertuen. Kaikkiaan hengetön, mutta toisaalta harmiton filmatisointi.

Prinsessa ja Sammakko (Princess and the Frog, 2009)

New Orleans, 1920-luvulla. Mustan perheen tytöllä on unelma omasta ravintolasta. Tai oikeammin hänen menehtyneen isänsä unelma, jonka hän haluaa toteuttaa. Keittäjän vikaa hänessä on, mutta rahoitusta kun ei tunnu löytyvän tarjoilijan palkastaan kaiken ylimääräisen sivuun laittavalle Tianalle. Tytön paras ystävä on hemmoteltu valkkis Charlotte, joka päättää napata itselleen kaupunkiin saapuvan Maldonian prinssi Naveenin. Huomaamattomasti taka-alalla meininkejä on kuunnellut muuan Varjomies, jolla on tietysti katalat juonensa, jolla saada kaupunki armoilleen.

Elokuva ei niinkään perustu Grimmin veljesten Sammakkoprinssiin, vaan klassikkosatu on luettu Tianalle ja Charlottelle pienenä ja sen tapahtumia käy osittain toteen heidän aikuisikänsä kynnyksellä. Sammakkojen ja ihmisten väliset muuttumisleikit on nyt vain selitetty voodoolla, jota Varjomies kovasti harrastaa. Vastavoodoota etsitään höperön jazzkrokon kanssa viidakon siimeksestä. Voodoopapittaren, Mama Odien etsintä soisista ojista on kuin pyhiinvaellusmatka Yodan luo Imperiumin vastaiskussa.

Hahmot ovat ihan onnistuneita. Tiana on lämmin ja ihastuttava, Disneyn ensimmäinen musta prinsessa. Charlotte onnistuneesti kuvattu, pilalle hemmoteltu kakara. Mama Odie, krokotiili ja mukana viipottava tulikärpänen ovat hyviä myös. Varjomies on erittäin toimiva pahis ja hänen varjoista koostuva pimeyden armeijansa äärimmäisen näyttävä. Hahmoissa ei siis valittamisen sijaa.

Laulukohtaukset on Disneyleffojen iänikuinen tavaramerkki. Harvoin itse laulut on kovinkaan hyviä (poikkeuksiakin on), mutta kohtaukset sinänsä ovat silkkää taidetta. Muutama esitys jäi erityisesti mieleen vaikuttavan animaationsa ansiosta. Alkuperäismusiikista vastasi mm. Randy Newman ja Ne-Yo. Ääninäyttelijöinä suomeksi dubatussa versiossa oli Laura Voutilainen, Reino Nordin ja Veeti Kallio. Kukin hoiti hommansa mallikkaasti.

Mikä elokuvassa sitten mättää on sen levoton häsläys, joka kestää yli elokuvan puoleen väliin. Disneyn elokuvilla on liian usein paha tapa mennä yliampuvaksi sekoiluksi, jota en itse jaksaisi. Tunnelmallinen jazz olisi ollut paljon useammin tervetullut, kuin tolkuton trumpetin töräyttely. Kohtausten ei tarvitsisi edetä niin suurella vauhdilla ja kolistelulla. Niistä saisi enemmän irti, kun antaisi niille tilaa, eikä koko ajan pistäisi rämistelyä rämistelyn päälle. Onneksi loppua kohden rauhoitutaan ja homma menee ihan tunnelmalliseksi.

Piirrosjälki on kaunista. Toivon ettei Disney ikinä jätä kokonaan elokuvien tekemistä 2D piirrettyinä, koska siinä se on parhaillaan. Tietokoneanimaatiot voisi jättää Pixarille. Mielenkiinnolla odotan silti vielä tänä vuonna tulevaa niinikään Grimmin veljesten Tähkäpää-adaptiota, joka pyritään tekemään käsinpiirretyn näköiseksi 3d:ksi. Animaatiota pyritään saada muistuttamaan Jean-Honoré Fragonardin maalausta Keinu. Elokuva tulee kantamaan nimeä Tangled ja on Disneyn 50. pitkä piirroselokuva.

Prinsessa ja Sammakko on ehdottomasti laadukas piirroselokuva, jonka monet kohtaukset jäävät mieleen positiivisesti ja jälkikäteen muistaa vain pelkkä hyvää. Mutta jos mukaan ei olisi tuupattu niin paljon levotonta sähläystä, kyseessä olisi vieläkin parempi kokonaisuus, jonka haluaisi katsoa pian uudestaankin.

1980-1989 animaatioelokuvat.

Aloitan tämä postauksen kirjoituksella Animen huippuvuosi 1988 jonka olen näpytellyt 2007.

Animen huippuvuosi 1988



Japanilaisen animaatioelokuvan, animen, äärimmäisen korkea laatu ei pitäisi olla enää kenellekkään uusi asia. Ei ainekaan 2001 ilmestyneen Henkien Kätkemän, Hayao Miyazakin ja muiden Studio Ghiblin tuotosten laajan esilletuonnin jälkeen. Buumia ollaan vietetty Suomessa suuremmassa mittakaavassa jo viitisen vuotta ja Suomeen alettiin viimevuodesta lähtien tuomaan vanhoja Hayao Miyazakin elokuvia käännettynä kielelle sekä tekstiversioin että dubattuna. Tähän asti suurin osa dvd-aikakauden faneista on saanut tyytyä kalliisiin import-levyihin ja tätä ennen elokuvat ovat tietenkin olleet vieläkin harvinaisempaa herkkua. Taannoin Suomeen ensi-iltansa ja dvd-julkaisun saanut Naapurini Totoro esitettiin tosin Ylen kanavalla vuonna 1995 nimellä Näkymätön ystävä.

Mielestäni animen toistaiseksi merkittävin vuosi on ollut jo liki 20 vuotta sitten, jolloin ilmestyi kolme klassikkoa, jotka eivät ole menettäneet teräänsä vuosien saatossa. Vuosi on 1988 ja elokuvat ovat Katsuhiro Otomon mangasta kankaille ja ruuduille siirretty Akira, Hayao Miyazakin hellyyttävä lapsuudenkuvaus Naapurini Totoro, sekä Tulikärpästen hauta, Isao Takahatan sotakuvaus lasten näkökulmasta. Totoro ja Tulikärpästen hauta esitettiin alunperin jostain käsittämättömästä syystä tuplanäytöksenä. Nämä elokuvat ovat toistensa täydelliset vastakohdat, eikä mitään niin tarkoituksellisen heppoista ja rakastettavaa kuin Totoro, tulisi missään nimessä katsoa samassa yhteydessä niin raskaan elokuvan kanssa, kuin Tulikärpästen hauta. Näitä tekeleitä katsoessa harvemminkin animea seuraavat elokuvan ystävät muistavat varmasti aina miksi tämäkin elokuvan tyylisuunta on niin hieno. Näistä kolmesta mestariteoksesta on myös hyvä aloittaa animeen tutustuminen.


Studio Ghibli tulee varmasti lähitulevaisuudessa haastamaan Disneyn ja Pixarin myös katsojaluvuissa. Laadultaan Ghibli on mennyt Disneyn ohi jo aikaa sitten, mutta on myös otettava huomioon japanilaisen studio nuori ikä, se nimittäin perustettiin vasta 1985. Disneyn kulta-aika koettiin 1937-1942, jolloin ilmestyi Lumikki, Pinokkio, Fantasia, Dumbo ja Bambi. Näiden viiden ensimmäisen klassikon jälkeen yhtiöltä julkaistiin vielä laadukkaitakin tuotoksia paikoitellen aina 1977 ilmestyneeseen Nalle Puhiin asti. Vertailun vuoksi sanottakoon, että esimerkiksi näiden anime-klassikoiden julkaisuvuonna Disneylta ilmestyi keskinkertainen Oliver ja kumppanit. Tämän jälkeen Disney on kokenut enää pienen nousun 1990-luvun alussa Kaunottaren ja Hirviön, Aladdinin ja Leijonakuninkaan myötä.

Leijonakuninkaan jälkeen laadukkaista animaatioluomuksista Amerikan maalla onkin vastannut tietokoneanimaatioita tekevä Pixar, jonka Disney myöhemmin osti. Disney myös julkaisee Ghiblin elokuvat Amerikassa. Pixarin tähänastinen tuotanto onkin ollut laadultaan tahraton: Toy Story 1-2, Ötökän elämää, Monsterit Oy, Nemoa etsimässä, Ihmeperhe ja Autot ovat kaikki olleet onnistuneita. Simpsoneista tuttu Brad Bird ohjasi Ihmeperheen ja nyt hän on ohjaamassa toista täyspitkää elokuvaa Pixarille. Elokuvan nimi on Ratatouille ja ilmestyy samoihin aikoihin Simpsonit -elokuvan kanssa jossa hän ei kerennyt olla mukana. Elokuvia Pixar ja Studio Ghibli julkaisevat pitkälti samaan tahtiin. Seuraava Ghiblin elokuva Ponyo on a Cliff tulee olemaan pitkälti vesiväreillä piirretty, joka siis eroaa Pixarin tietokoneanimaatiosta melko paljon.



Akira



Cyberpunk, 1980-luvulla science fiction- kirjallisuudessa villinnyt tyylilaji on anime-elokuvissa jo jonkin aikaa nauttinut suurta suosiota. Cyberpunkin ensimmäinen elementti on lähitulevaisuudessa häämöttävän suuryritysten kontrolloima ja monopolisoima metropoli, jossa teknologia kukoistaa ja tekoäly on arkipäivää. Toinen elementti taas on eristäytyneet ja yksinäiset hahmot tuon kaiken kaaoksen ja sekasorron keskellä. Usein tyylilajiin kuuluu myös tietynlainen film noir -tunnelma ja tärkeimpänä kyseisen tyylisuunnan teoksena elokuvan saralla voikin pitää tietynlaista neo-noir elokuvaa Blade Runner, jonka Ridley Scott ohjasi hyvinä päivinään vuonna 1982. Toinen ehdottomasti tärkeä cyberpunk-elokuva on Wachowskin veljesten Matrix (1999) ja ensimmäinen elokuva jota voidaan kuvailla tällä termillä on Fritz Langin Metropolis vuodelta 1927.

Akira siis edustaa osin edelläkuvattua tyylisuuntaa, se sijoittuu post-apokalyptiseen Neo-Tokioon ja samaan vuoteen kuin Blade Runner, eli 2019 (toisin kuin Akiran manga-versiossa, jossa tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2030). Ohjaaja Katsuhiro Otomo siirtää suosikkielokuviensa palasia surutta omaan työhönsä, ja niin Nicholas Rayn Nuori Kapinallinen kohtaa Dennis Hopperin Easy Riderin, ja Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu Andrei Tarkovskyn Stalkerin. Tokio on siis tuhoutunut 3. Maailmansodassa ja Neo-Tokio kohonnut vieläkin mahtavammaksi tilalle. Tetsuolla ja Kanedalla on moottoripyöräjengi ja armeijalla pahat mielessä. Tetsuo kaapataan ja hänelle tehdään kokeita, jotka koituvat suureksi virheeksi kun hänestä muokkautuu täydellinen tappokone ja katastrofaalinen tuho alkaa.

Akiran hahmot eivät sinänsä ole perinteisenä pidettävän anime-elokuvan tyylisiä. Hahmoilla ei ole liiotellun suuria silmiä, eikä Hayao Miyazakin elokuvista tutuksi tulleista hellyyttävistä hahmoista, väreistä ja grafiikasta ole tietoakaan. Akiran animaatio on silti upeaa katsottavaa, tyylilleen sopivan rujoa, ja painajaismaisista kohtauksista räjähdyksiin tulos on tehokasta ja ikimuistoista. Matrixin ansiosta elokuviin - ja Max Paynen ansiosta tietokonepeleihin toistaiseksi pysyvästi jäänyt bullet time-ominaisuus löytyy jo upeasti toteutettuna Akirassa, 11 vuotta ennen Matrixin ensi-iltaa. Akira on virstanpylväs animen historiassa. Akira on maailmanlopun alkua.


Naapurini Totoro / Näkymätön ystävä (Tonari No Totoro)




Totoroa voi hyvällä syyllä pitää yhtenä Studio Ghiblin tärkeimmistä elokuvista, nimikkohahmo nimittäin koristaa nykyään studion logoa. Totoro on myös ohjaaja Hayao Miyazaki ilmeisen henkilökohtainen teos. Hänen äitinsä sairasti tuberkuloosia ja he muuttivat usein, Hayaon ollessa lapsi. Elokuvassa skenaario on pitkälti sama, 11-vuotias Satsuki ja hänen 4-vuotias pikkusiskonsa Mei muuttavat maalle uuteen asuntoon, kun heidän äitinsä on sairaalassa kärsien samaisesta taudista kuin Hayaon oma äiti aikoinaan. Totoro edustaa hellyyttävintä mahdollista animaatiota, eikä sisällä minkäänlaista väkivaltaa missään muodossa. Elokuvaa voi siis pitää sekä täydellisenä lasten elokuvana että mainiona lapsuudenkuvauksena kaikenikäisille.

Juonenkulku sinänsä on erittäin yksinkertainen, eikä täten teoksen kantava voima. Uudessa asuinympäristössään nuoret tytöt alkavat nähdä asioita omalla tavallaan. Ensimmäinen kosketus heidän mielikuvitusmaailmaan on talosta löytyvät "nokipallerot", joita heidän isänsä kuvailee näköharhoiksi, joita tulee astuessa valoisasta pimeään. Tämän jälkeen pieni Mei alkaa seikkailla talon lähiympäristössä yksinään, Satsukin ollessa koulussa. Mei alkaakin löytää mitä kummallisempia olentoja, ensin pienen ja hieman isomman - ja lopuksi jättiläismäisen Totoron 1000-vuotiaaksi kasvavan puun alta. Näitä olentoja ei aluksi nää kukaan muu, mutta pian asia muuttuu elokuvan huippukohdassa, jossa Mei ja Satsuki odottavat kahdestaan sateessa bussia, jolla heidän isänsä on määrä tulla kotiin.





Princess Mononokessa puissa päitään kääntelevät valkoiset olennot, Henkien kätkemässä kummituksen näköinen ahmatti, Liikkuvan linnan elävä tulipesä ja kaikki muut nokipalleroista Totoroihin ja Kissabusseihin - Miyazakin elokuvien hahmot ovat vailla vertaansa, eikä niitä voi kerran nähtyään unohtaa ikinä. Totoro ja Totoron kulkuväline Kissabussi ovat silti varmasti hahmot, jotka tulevat ensimmäisenä mieleen, ja näitä voikin pitää tietyllä tavalla Studio Ghiblin symbolina, vaikkei studion logoa koristaisikaan. Juuri hahmot ovat siis se elementti, joka tekee tästä elokuvasta niin upean ja ikimuistoisen. Vähänkään kompleksisempi juoni olisi todennäköisesti vain pilannut elokuvan lapsenomaisen ja viehättävän atmosfäärin.

Hayao Miyazakin muut elokuvat ovat tunnelmaltaan hieman erilaisia ja niissä on myös kokonaisuutta kantava juoni ja rakenne. Ensimmäinen Ghiblin tuotos Laputa on jo mielettömän hieno esimerkki tekijöitten kyvyistä, eikä jää yhtään uudempien julkaisujen varjoon. Ohjaajana Miyazakillakin lienee jonkinasteisia perfektionistin piirteitä, hän käyttää elokuvien tekemiseen aikaa ja sydäntään, eikä tulos ole ikinä ollut pettymys. Kaikki luomukset eivät tosin sovi aivan perheen pienimmille, sillä Laputassakin on toimintaa ja pelottaviakin kohtauksia, Porco Rossossa taistelukohtauksia ja Princess Mononokessakin on sen verran raakoja kohtauksia verenvuodatuksineen.


Tulikärpästen Hauta (Hotaru No Haka)





Tulikärpästen Haudan ensimmäisellä katsomiskerralla on hyvä tietää mistä elokuvassa on kyse, ettei elokuva tulisi täytenä shokkina. Teosta ei myöskään missään nimessä tule näyttää nuorille lapsille eikä liian herkille katsojille. Tässä kyseisessä animessa ei missää nimessä ole kyse mistään hellyyttävästä tai vain lievästi toiminnallisesta - teos on nimittäin todella raadollinen ja traaginen selviytymiskertomus, joka ei jätä ketään vähääkään inhimillisiä taipumuksia omaavaa henkilöä vailla tunnereaktioita.

Äärimmäisen sodanvastainen ja surullinen Tulikärpästen Hauta on Studio Ghiblin kolmas elokuva. Se on Isao Takahatan henkilökohtainen anteeksipyyntö sisarelleen joka kuoli samanlaisissa olosuhteissa mistä elokuva kertoo. Toiseen maailmansotaan sijoittuva tarina kertoo kahden orvon, Setsukon ja Seitan, yrityksestä selvitä vaikeassa tilanteessa. Teemana on myös ylpeys ja mihin se liiallisuudessaan voi johtaa. Aluksi he saavat asustaa tätinsä luona, mutta huomatessaan olevansa taakkana, yrittävät lapset selvitä kahdestaan pienessä luolassa varastaen ravintonsa. Pärjääminen on kuitenkin vaikeaa ja apua on mahdoton saada koko kansan kärsiessä. Apua ei pienelle ja aliravitulle Setsukolle liikene lääkärilläkään. Alusta asti lohduttoman kertomuksen vaikuttavimpiin kohtauksiin lukeutuu nälkäkuoleman partaalla olevan Setsukon toivonkipinää epätoivoisesti ylläpitävät hallusinaatiot.

Tehokkaimmin sodanvastaista elokuvaa saa korostettua juuri näyttämällä tapahtumat ja seuraukset lasten näkökulmasta. Siihen tämä elokuva pystyy ehkä paremmin kuin mikään muu aihetta käsittelevä teos. Réne Clémentin 1952 ilmestynyt ranskalaiselokuva Jeux Interdits on ehdottomasti lähin sukulaisteos Tulikärpästen Haudalle, kumpainenkin pyörittelee muutenkin hieman samankaltaisia teemoja samoista näkökulmista. Isao Takahatan puolielämänkerralliseen sodanvastaiseen tulkintaan ei ihan löydy emotionaalisella tasolla vertaista edes ranskalaisklassikosta, vaikka erittäin vaikuttava on sekin. Totoron jälkeen tälläinen elokuva on aivan liian raskas katsottava ja juuri näistä kahdesta elokuvasta koostuva tuplanäytös onkin täysin käsittämätön ratkaisu.








Sitten päästäänkin varsinaiseen listaan:

1. Naapurini Totoro (Tonari no Totoro, 1988)



Ylittämätön lapsuudenkuvaus.




2. Tulikärpästen Hauta (Hotaru no Haka, 1988)



Harva elokuva itkettää oikeasti, mutta tämä tässä kyllä tekee sen.




3. Krysar (1985)



Jiri Bartan tsekkianimaation hahmot ovat puuta. Tummanpuhuva tarina on toteutettu upean synkällä expressionistisella tyylillä ja hienolla musiikilla. Elokuvan hahmot eivät puhu mitään tunnettua kieltä, vaan sitä niin sanottu siansaksaa. Bartalla on ollut vaikeuksia saada rahoittajaa Krysarin jälkeen, joka on erittäin harmillista.

4. Akira (1988)



Dystopinen cyberpunk, animaatioiden Blade Runner.


5. Heavy Metal (1981)



Kriitikot yleisesti eivät ole tainneet ikinä juuri positiivista sanaa Heavy Metal -sarjakuvan filmatisoinnista sanoa, mutta lippukassoilla se menestyi ja uusien julkaisujen myötä saa lisää kulttiseurausta koko ajan. Kyllä aikuisille suunnattua animaatiota on enemmänkin, mutta tämä heviä, scifiä, seksiä ja väkivaltaa yhdistelevä episodimainen elokuva on silti aikalailla ainutlaatuinen. Vanhan liiton hevi pauhaa, eli musiikista vastaa mm. Blue Öyster Cult, Cheap Trick, Nazareth, Grand Funk Railroad ja Black Sabbath.

Jatko-osa Heavy Metal 2000 (2000) kuuluu toistaiseksi kuluvan vuosituhannen suurimpiin pettymyksiin. Ääniraidalla tosin kuullaan ihan hyviä valintoja modernista metallista kuten Monster Magnet, System of A Down, Insane Clown Posse, Billy Idol, Pantera, Queens of the Stone Age, Machine Head ja Bauhaus. Silti siitä tehty peli Heavy Metal F.A.K.K. 2:kin oli parempi.

Uutta versiota on kaavailtu jo parin vuoden ajan ja tällä kertaa ohjaajiksi on nimetty oikeita supertähtiä. 50 miljoonan dollarin budjetilla siunattu David Fincher on saanut itsensä lisäksi vastaavaksi tuottajaksi James Cameronin ja osioita tulisi ohjaaman Fincher, Guillermodel Toro, Zack Snyder, Gore Verbinski ja James Cameron. Näillä aineksilla ei pitäisi epäonnistua enää.


6. Laputa (Tenkû no shiro Rapyuta, 1986)




7. Tuulen Laakson Nausicaä (Kaze no tani no Naushika, 1984)



Nausicaä valmistui hetki ennen Studio Ghiblin perustamista, mutta luetaan silti studion katalogiin. Post-apokalyptinen leffa on ensimmäinen Hayao Miyazakin täysin omaleimainen pitkä elokuva, josta löytyy jo kaikki elementit, mitkä tekevät hänen tulevista elokuvistaankin niin hyviä.

Laputa on ensimmäinen virallinen Ghiblin elokuva ja kuuluu edelleen parhaimmistoon. Ilman muuta suosittelen Laputaa ensimmäisten joukossa, jos on kiinnostunut tutustumaan hyvään animeen. Ainut Miyazakin elokuva 1980-luvulta, jota en tähän listaan päästä on Kikin lähettipalvelu (Majo no Takkyūbin, 1989). Ei sekään ehkä huono ole, mutta ehdottomasti heikompi kuin Totoro, Laputa ja Nausicaä.


8. Pieni Merenneito (The Little Mermaid, 1989)



Taitaa olla edelleen ainut elokuva, jonka olen käynyt katsomassa kaksi kertaa elokuvateatterissa. Tämä tapahtui parikymmentä vuotta sitten. Lapset vaikuttuvat tietysti helpommin, eikä mikää ihme että itsellenikin kehittyi jonkinlainen fiksaatio Pienestä merenneidosta. Niin kävi myös Oliver & Kumppanit kanssa. Sopivan vastaanottavaisella iällä nämä toimi kuin nappi silmään. Samaa tekee nykylapsille Autot ja Wall-e. Eikä Disneyn ja Pixarinkaan elokuvat tietenkään ole pelkästään lapsille, Wall-e on ensinnäkin 2000-luvun parhaita animaatiota ja 2008 parhaita elokuvia. Pixarin Ratatouille tuntuu olevan jopa hieman enemmän aikuiseen kuin lasten makuun.

9. Cat City (Macskafogó, 1986)



Béla Ternovszkyn humoristinen unkarilaisanimaatio lainaa elokuvilta kuten Tähtien Sota ja James Bondit. Vuonna 80 jälkeen mikkihiiren kissat ovat alkaneet hiirten eliminoinnin, tavoitteena hävittää koko laji sukupuuttoon. Elokuva tarjoaa paljon enemmän aikuisille, mutta toiminee myös lapsille.

10. Wallace & Gromit: Suuri Huviretki (Grand Day Out, 1989)



Nick Park oli mukana jo aiemmin mainitun Peeween ohjelmien animoinnissa, mutta ensimmäinen ja lähemmäs legendaarisin oma tuotos häneltä tuli 1989, Suuri Huviretki, joka esitteli meille Wallacen ja Gromitin. Heidän iltapäiväteeltään uupuu juusto keksin päältä ja ainut ratkaisu on rakentaa kuuraketti, jolla päästä kuuhun, koska kuuhan on tunnetusti tehty juustosta.

22 minuuttisessa pätkässä parasta on ehkä kuussa asusteleva, uunia muistutava yleiskone, joka muistuttaa hahmona jonkin verran wall-ea. 1993 ilmestynyt Väärät Housut jatkoi Wallecen ja Gromitin tarinaa ja on ehkä paras Nick Parkin luomus toistaiseksi.


+ Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (Who Framed Roger Rabbit, 1988)




Robert Zemeckisin Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? on tähän päivään asti paras animaatiota ja näyteltyä sekoittava elokuva. Jerry Hallia mukaileve Jessica Rabbit on ikoni ja 1947 vuoteen sijoittuva murhamysteeri on ennenkaikkea loistavaa viihdettä. Ainoastaan elokuvan viimeinen neljännes on aina hieman pettänyt, vaikka sieltäkin löytyy hetkensä, kuten hauska Wizard of Oz-viittaus.


Ihmemaa Ozin alkuperäistarinalle uskollisin versio.

1970-luvulta 90-luvun alkuun tehtiin parhaat piirrossarjat, kuten Nikke Knatterton, Olipa kerran elämä, Matka maailman ympäri 80 päivässä, Alfred J. Kwak jne. Myös paljon muita pienimuotoisia produktiota, jotka jättivät itseeni lähtemättömän jäljen, esimerkiksi Erämaan kutsu ja Pekka Töpöhäntä Amerikassa.

Japanilainen piirosversio Oz-maan taikuri on oikeastaan juurikin yllämainitun Erämaan kutsun ja Rai Luolapoika 3:n lisäksi ensimmäisiä videoita mitä meillä on ollut. Jottei tämä postaus vaan jäisi liian lyhyeksi liitän vielä tähän loppuun 2006 imdb:en kirjoittamani arvostelun Ozista.

3 out of 3 people found the following review useful:
Childhood favorites, 22 October 2006

I've seen this movie dubbed in Swedish and subtitled in Finnish so I don't know how wonderful Aileen Quinn is as Dorothy. I watched this movie probably at least over 10 times when i was about 4-7 years old. The first times someone had to read me the subtitles but i guess I learned them from memory after few watchings. I saw Return to Oz (1985) when I was 7 or 8, and I loved that too, and still do. When I was about 12 or something I saw Wizard of Oz from the 20s, and only after all these I saw the Judy Garland's one, which is one of my favorite movies by now.

So... As a great movie experience, of course the Fleming's 1939 flick is the one to watch, but you got the storyline in here too, and even more accurately. Plus I like the animation in this even if it isn't so polished and superb. Then I love the own kind of synths in the music, and always when I hear same kind of synths anywhere (for example some car commercials has it, chill-out music or 80s Pink Floyd), it brings this movie to my mind. But this is not a musical, there's no Somewhere over the Rainbow.

I still think this is a good children's movie, so I recommend this of course to all the children, but then to all the people who love the 80s animation and nostalgia. Not the best in this "genre" but worth watching. You can never top Silver Fang, Alfred J. Kwak, Willy Fog: Around the world in 80 days, Nick Knatterton and Il était une fois...-series but you can see fair efforts like this too.

In Finland this movie was distributed by Omaxi, which had these video series and pretty interesting films actually. The company was live and kicking through the 80s and the early 90s, but then it disappeared. Some people still treat those Omaxi cassettes as treasures, and they kind of have this cult status. Other animated movies in this series that i got, is a version of Jack London's Call of the Wild and the great great Genshi Shounen Ryu.

1980-1989 fantasiaelokuvat.

1. Sudet tulevat (The Company of Wolves, 1984)



ohj. Neil Jordan

Parhaiten Crying Gamesta (1992) ja Veren Vangeista (Interview with a Vampire, 1994) tunnettu Neil Jordan on kieltämättä hyvä ja omaperäinen ohjaaja, vaikkei nimi ole ikinä tainnut nousta kovinkaan yleiseen huutoon. Mona Lisa (1986), Butcher Boy (1997) ja Aamiainen Plutolla (2005) ovat kaikki erilaisia, mutta täysin tunnistettavia Neil Jordanin kädenjäljeksi. Kussakin on vahvoja fantasiaelementtejä, mutta puhdasta fantasiaa on koettu Jordanilta Veren vankien lisäksi vain kerran. Kyseessä on Sudet tulevat. Hoen parhauksia varmasti vaikka kuinka monien elokuvien kohdalla, miksei, mutta Sudet tulevat lukeutunee kaikkien aikojen viiden suosikkielokuvani joukkoon.



Elokuva perustuu Angela Carterin Verinen Kammio (Bloody Chamber, 1979) -novellikokoelman novelleihin The Company of Wolves, Wolf-Alice ja The Werewolf. Niin novellit kuin elokuva on hyvin vahvasti Punahilkka-sadun variaatioita.




Vielä tytöksi itsensä mieltävä Rosaleen alkaa olemaan aikuisuuden kynnyksellä. Hän on meikannut itsensä ja lukinnut huoneeseen. Unen ja todellisuuden rajamailla olevan tytön sängyn ympärillä on leluja yms. Isosisko hakkaa ovea ja haukkuu kiusanhengeksi. Kaikki todellisuudessa läsnäoleva tulee tytön uniin. Aluksi selvemmin, metsässä näkyvät lelut jättikoossa, sisko ja sudet, jotka juontuvat koiran haukunnasta.

Tavallaan koko elokuvakin on kuin sarja novelleja, jotka nivoutuvat yhteen unissa Rosaleen mummoa esittävän Angela Lansburyn kertoessaan opettavaisia tarinoita.

Punahilkka sadun voi mieltää symboliseksi tarinaksi naiseksi kasvamisesta. Tässä se on tehty varsin selkeästi. Sudet kuvastavat miehiä, jotka vielä pelottavat nuorta tyttöä.






2. Labyrinth (1986)



Tietyllä tavalla Sudet tulevat elokuvan sukulaisteos, sillä Labyrintissakin on nuori naiseuden kynnyksellä oleva tyttö (Jennifer Connely) joka joutuu keskelle unenomaista fantasiamaailmaa, jonka keskiössä on jonkinlainen miesihanne David Bowie maan kuninkaana.

Muppettimies Jim Hensonin paras elokuva on George Lucasin tuottama ja mm. montypython Terry Jonesin käsikirjoittama. Jim Hensonin Dark Crystal kuuluu tavallaan vähän samaan kastiin, mutta jää ainekin mielestäni kauas taakse.


3. Beetlejuice (1988)



4. Peewee's Big Adventure (1985)



Tim Burton osasi joskus. Beetlejuice ja Peewee ovat omaperäisiä, hulluja ja hauskoja. Kaikki tämä puuttuu oikeastaa Burtonin uusista elokuvista. Beetlejuice on modernin synkän goottielokuvan peruselokuva Saksikäsi Edwardin (Edward the Scissorhands, 1990) lisäksi ja Peewee on Burtonin värikkäämmän puolen parhaimmistoa.

Phil Hartman on ollut luomassa Peeween hahmoa joka näkyy hyvin selvästi. You may remember Phil Hartman from such tv-shows as The Simpsons and Saturday Night Live. Hän oli siis Troy McCluren ja Lionel Hutzin äänenä, kunnes joutui nukkuessaan vaimonsa ampumaksi 1998. Simpsoneissa on nähty todella useita pikku tribuutteja Peeweelle.

Peeween näyttelijä Paul Reubens esitti hahmoaan useissa lasten ohjelmissa yms. kunnes 1991 joutui jättämään ohjelmat jäätyään kiinni itsensäpaljastelusta elokuvateatterissa ja jouduttuaan tämän takia median pyöritykseen. 2002 poliisi tutkivat hänen talonsa lapsipornoepäilyjen takia. Häntä ei kuitenkaan tuomittu. Tämän jälkeen Reubens on tarjonnut uutta käsikirjoitustaan Tim Burtonille, jossa Johnny Depp näyttelisi hahmoaan synkässä aikuisten Peewee-elokuvassa. Kumpikin ovat kieltäytyneet.


5. Brazil - Tämän hetken tuolla puolen (1985)



Terry Gilliamin versio 1984:sta jossa se niinsanottu isoveli valvoo ihmisiä. Erinomainen kannanotto siihen, mihin maailma näyttäisi olevan menossa.


6. Kärpänen (The Fly, 1986)



Ehkä kauhua, ehkä scifi, fantasiaa nyt ainekin. Tiedemies kehittää teleporttia. Kenttätutkimusten melskeissä materian siirtäjään eksyy itse koekaniiniksi ryhtyneen tiedemiehen lisäksi kärpänen. Vaan jos koje ei tajuakkaan että kyseessä oli kaksi objektia, yhden sijaan. Ensimmäisen kerran 1958 Kurt Neumannin toimesta filmatisoitu versio on oman aikansa klassikko. Tämä David Cronenbergin päivitys on ehdottomasti samaa omana aikanaan.


7. Paluu Oziin (Return to Oz, 1985)



Kasaridisney Paluu ihmemaa Oziin? Ei voi olla hyvä. Raiskaus? Mitä vielä. Pätkä on aivan loistava. Katsokaa ja ihastukaa.


8. Verenjano (The Hunger, 1983)



Tony "Ridleyn veli" Scott ohjasi ennen topguniaan 1983 vampyyrileffan Verenjano. Pääosissa David Bowie, Catherine Deneuve ja Susan Sarandon. Ehkä tuntemattomampi leffa, mutta aivan varmasti huonomman Scottin veljeksen paras elokuva.


9. Phenomena (1985)



Dario Argenton elokuvissa on tietty unenomainen fiilis joka on parhaimmillaan ehkä juurikin tässä elokuvassa. Jennifer Connelylla on erikoinen vaikutus ötököihin, eikä ihmisten kanssakaan aina ole helppoa.


10. Alice (Neco z Alenky, 1988)



Jan Svankmajer kuuluu ensimmäisiin MusicTV:lle mainoksia tehneisiin ohjaajiin. Muovailuvahaefekteillä tehdyt mainokset ovat kieltämäti legendaarisia, mutta kaveri teki myös hyviä elokuvia. Niistä harvoista, joita olen nähnyt, paras on Liisa ihmemaassa tarinaan perustuva Alice. Huomattavasti enemmän fiilistä ja alkuperäisteoksen hulluutta kuin uudessa timburtonissa.


+ Jedin paluu (Return of the Jedi, 1983)






Elokuvasaaga johon on enää vähän vaikea suhteutua, koska se on sen verran myyttisiin mittoihin kasvanut asia, jopa uskonto. Tähtien sota (Star Wars, 1977) ei ole jälkiperoisesti katsoen ehkä kovinkaan kummoinen, mutta Imperiumin vastaisku ja Jedin paluu mielestäni ovat. Tuskin alan tässä nyt kuitenkaan kummemmin kertomaan sen enempää tähtien sodista, se taitaa olla sen verran elämää suurempi, jopa blogiani suurempi.



Paras takaa-ajokohtaus ikinä.




Tarjonnassa löytyy sen verran että tässä kymmenen katsomisen arvoista kaupan päälle:

• Willow (1988)
• Time Bandits (1981)
• Flight of the Navigator (1986)
• Sinbad and the Seven Seas (1989)
  
• Conan Barbaari (Conan the barbarian, 1982)
• Päättymätön tarina (Die unendliche Geschichte, 1984)
• Ladyhawke - Legenda Haukasta (1985)
• Tron (1982)
• E.T. (1982)
• Highlander (1986)