Boksit ja sarjat.

Ennen vanhaan elokuvaboksit olivat juhlallisia paketteja, jotka keräsivät elokuvaan liittyvää materiaalia yksiin kansiin tai sisälsi rivistön videoita, jotka loivat yhtenäisen kuvan selkämyksillään. Videoaikakautena boksit olivat myös oikeasti isoja paketteja, tv-sarjan kausihan saattoi helposti kattaa kokonaisen hyllyrivin. Vieroksuin suuresti ajatusta ostaa tv-sarjoja, kun niitä saattoi sitäpaitsi itsekin nauhottaa ilmaiseksi televisiosta. Nauhoitin aikoinaan muutamaa missausta lukuunottamatta kaikki jaksot sarjoista Äärirajoilla, Salaiset Kansiot, Twin Peaks, Futurama ja Simpsonit, siihen asti kunnes digiboksit tuli ja alkoi dominoida televisionkatselua (pienempänä myös Alfred J. Kwak, Matka Maailman ympäri 80 päivässä ja Turtlesit). Noiden sarjojen jaksoja tulikin sitten katsottua varmaan enemmän kuin yksittäisiä elokuvia.

Nykyään dvd-bokseja ja tv-sarjoja saakin parhaimmillaan järjettömän halvalla ja se helpottaa elokuvien keräilyä huomattavasti. Jokaista leffaa ei tarvitse metsästää erikseen ja se taas tappaa hieman tunnesidettä niitä kohtaan. Parikymmentä vuotta Hitchcockin leffojen keräilyä televisiosta nauhoittamalla kuitataan äkkiä kolmen lootan ostamisella. Kolmesta boksista löytyy nelisenkymmentä elokuvaa alle euron kappalehintaan. Kaikki tämä helppous ja halpuus myös edesauttaa ylilyöntien tekoa ja huomaa helposti langenneensa moniin vähemmän tärkeisiin investointeihin.

Etenkin sarjojen ensimmäiset kaudet tuntuu lähtevän ulosheittohintaan kaupoissa ja nettiputiikeissa. Tällä tietenkin yritetään houkutella kuluttaja sarjan pariin ja ostamaan jatkoa vähän kalliimmalla. Halvan hinnan takia olen meinannut tehdä ostopäätöksiä sellaistenkin sarjojen kohdalla, joita en televisiosta edes katsoisi. Kummassakin katsomistavassa on kuitenkin puolensa. Kun sarja tulee kerran viikossa, sitä odottaa ja jännittää aivan eri tavalla. Toisaalta, se tuntuu loppuvan aina liian aikaisin. Boksilta voikin katsoa vaikka koko kauden päivän aikana ja sarjan maailmaankin lumoutuu aivan eri tavalla. Joskus tv-sarjan kauden katsominen putkeen on jopa äärettömän terapeuttista.

Dvd-boksit kattaa nykyään ison osan myynnistä ja niitä tehdään välillä aivan järjettöminkin perustein. Itselläni on keltainen Tarantino-boksi, joka sisälsi ohjaajan kaikki silloin tehdyt elokuvat. Tämän jälkeen julkaistiin omituinen punainen Touch of Tarantino-boksi, jossa oli tuplamäärä elokuvia, jotka liittyivät tuplasti vähemmän itse ohjaajaan. Se kattoi sinänsä ohjaajan uran Pulp Fictionia lukuunottamatta, mutta täytteeksi oli ahdettu myös mm. Hämärästä aamunkoittoon -trilogia ja muita elokuvia jota Tarantino on "hipaissut".

Näyttelijäboksit ja double-packit kiinnostaa bokseista itseäni ehdottomasti vähiten. Anttilassa oli muuten juuri myynnissä Jennifer Anistonin kolmen elokuvan kokoelma alle kahden euron. Tuplapakkaukset ovat kuitenkin ehkä kaikista pahimpia. Perusteetta yhteen lyötyjen elokuvien kannet jo näyttävät niin typeriltä, etten halua niitä hyllyyni. Sitä paitsi se häiritsisi pahemman kerran järjestystäni, elokuvat on ilmestymisvuotensa mukaan kronologisessa järjestyksessä ja tuplapäkki sekoittaisi ärsyttävästi pakkaa. Ei ihan boksi, muttei yksittäinenkään elokuvakaan. Sehän on vain oma henkilökohtainen ongelmani, halvemmallahan pääsee niitäkin suosiessa. Tykkään kuitenkin leffoista leffoina ja bokseista bokseina. Mitä enemmän ne sisältäisi vielä jotain turhaa oheissälää, niin sen parempi.

VVVVVV (2010)

Uusretroilu alkaa vihdoin näkyä vahvemmin peliuutuuksissa ja vanhan ajan pelejä mukaillaan laajemminkin kuin maanalaisten pikku koodaajien keskuudessa. Hieno juttu, mutta vielä hienompaa, ettei myöskään ne pienet tekijät katoa tämän aallon myötä. VVVVVV on tehty vanhan koulukunnan arvojen mukaisesti grafiikkaa ja musiikkia myöten. Chiptune sävellykset pauhaa ja ohjaukseen riittää nuolinäppäimet.

Pelissä on paljon tarinaa ja puhetta, joten jos pelkkä toiminta kiinnostaa joutuu tahkomaan ohittamisnappia aika tiuhaan. Pelin ympäristö koostuu avaruusalusta ympäröivistä kentistä, joista tulee pelastaa miehistön kadonneet jäsenet ja siinä sivussa voi yrittää nappailla hankalampiin paikkoihin piilotettuja koruja.

Kaikki ei ole kuitenkaan sitä, miltä näyttää. Pelaaja ei nimittäin hypi kuten tavallisissa tasohyppelypeleissä. Hahmo voi vain vaihtaa puolta lattiasta kattoon ja toisin päin. Tämä ominaisuus tekee pelistä ennemminkin ongelmanratkaisua kuin tavan hyppelyä. Radat on ovelasti suunniteltuja ja varsin psykedeelisiä. Peliä on moitittu sen vaikeudesta, mutta toisaalta siinä ei voi lopullisesti kuolla ja tallennuspisteitäkin löytyy lähes joka ruudusta. Uudelleen voi yrittää lähes saman tien ja kuolemien välillä on parhaimmillaan hädin tuskin sekunti. Pelin lopussa saa nähdä tilastotiedettä ja se kertookin pelin luonteesta mielestäni aika hyvin. Kuolin tunnin kestäneen pelin aikana yhteensä 572 kertaa, joista 105 oli pelin omalta osaltani vaikeimmassa ruudussa. Keskimäärin siis hulppeat kymmenen kertaa minuutissa, eikä se varsinaisesti edes haittaa jatkuvaa etenemistä.

Aiemmin olin kokeillut pelin demoversiota, jonka saa ilmaiseksi ladattua netistä. Pelaaminen harjaantui jo sen myötä niin hyvin, ettei kokonaisen version läpäisyyn tarvittu tosiaan kuin sen tunnin verran. Uskon kuitenkin, että kokemattomille pelaajille tämä saattaa olla liian haastava pala. Kannattaa siis ensin kokeilla onneaan demoversion kanssa. Jos sen onnistuu pelaamaan ilman suurempia ongelmia läpi, on toivoa kokonaisen versionkin läpäisystä.

Pelin läpi pelattua aukeaa myös uusia pelimoodeja, joten pelaaminen ei todellakaan lopu heti läpipeluun jälkeen. Pelimaailman tutkimista voi vielä jatkaa ja missatut helyt on syytä keräillä niin aukeaa enemmän pelattavaa. Time trialit haastaa pelaamaan alle määrätyn par-ajan ja sehän on tällaisissa peleissä aina niin mukavaa. Pikkuhiljaa rimaa voi korotella ja ehtiä aikarajan puitteissa myös keräämän radan aarteet kuolematta kertaakaan. Mitä enemmän tahkoo, sitä enemmän saa lisää pelattavaa. Valittavana on myös peilikuva radoista. Vielä en pelaillut kaikkia mahdollisuuksia auki, mutta toistaiseksi jälkipelaaminen vaikuttaa mielekkäältä. Kaiken kaikkiaan erittäin mukava pikkupeli jota suosittelen lämpimästi etenkin kaikille retrofiileille ja fiilistelijöille, hienosäätöä jatkan vielä itsekin ja mikä ettei tämän pariin voisi palata vielä joskus myöhemminkin.

Lataa demo THELETTERVSIXTIM.ES

Kuninkaan puhe (King's Speech, 2010)

Käsikirjoittaja David Seidler on sanonut kuningataräidin pyytäneen kolmekymmentä vuotta sitten, ettei hänen isänsä tarinaa kuvattaisi tämän elinaikana, koska aihe on niin kipeä. Toisin kuitenkin kävi ja Kuningas Yrjö VI:n tarina on tuotu kankaille kovan suitsutuksen kera. Kohdetta käsitellään suurella lämmöllä ja tunteella, jonka istuva kuningatarkin on myöntänyt elokuvan nähtyään. Brittilehdet otsikoivat kuningattaren olleen silminnähden liikuttunut ja nauttineen elokuvan kevyemmistäkin puolista. Tarinalle ei paremmin kunniaa voisi tehdäkään ja elokuvasta kyllä tykkää oli aihe tuttu tai ei.

Kuninkaan puhe on todellakin pieni suuri elokuva. Aiheena änkytysvikaisen kruununperijän puheterapiaistunnot ei rönsyile kovinkaan laajalle, mutta se on sitäkin antoisampi intiimi kurkistus erääseen Englannin historian aikakauteen ja sen tapahtumiin. Siitä erikoinen elokuva, että se pitää sisällään niin paljon eri tunteisiin vetoavaa sisältöä, toisaalta yhden hauskimmista ja toisaalta yhden intensiivisyydessään vahvimmista kohtauksista pitkään aikaan. Hyvin kirjoitettua nuivan brittiläistä huumoria tarinassa piisaakin, mikä tasapainottaa kivasti kokonaisuutta. Elokuva ei ole liian vakava, muttei ihan liian kevytkään. Se antaa katsojalle sopivasti aihetta ajattelulle ja asioiden mittasuhteetkin ovat viimeisissä kohtauksissa mielenkiintoisella tavalla puntarissa.

Colin Firth hoitaa roolinsa änkyttävänä Yrjönä esimerkillisesti ja puheterapeutin roolikin on täytetty erittäin onnistuneesti australialaisella Geoffrey Rushilla. Kaksikon lisäksi elokuvassa nähdään myös Helena Bonham Carter Yrjön vaimona Elizabethina ja Timothy Spall Winston Churchillina. Bonham Carter sopii rooliinsa, vaikka hänet onkin totuttu näkemään hieman erilaisissa osissa. Timothy Spall on sinänsä mainio näyttelijä ja ulkonäkö osuu jonkin verran yksiin Churchillin kanssa, mutta silti jotenkin outoja viboja tästä valinnasta tuli. Toisaalta, rooli on hyvin pieni ja kohtalaisen näkymätön. Pariskunnan lapsienkin rooleihin, Elizabethiksi ja Margarethiksi on saatu varsin sopivat tyttöset. Firth ja Rush ovat kuitenkin ne henkilöt, jotka tekevät elokuvasta sen mitä se on.

Kuninkaan puhe on kuvattu ankeilla ruskean ja harmaan sävyillä joita usein vähän karsastan elokuvia katsoessani, mutta tällä kertaa se jopa tukee sisältöä. Kaikkiaan viimeisen päälle laadulla toteutettu elokuva ansaitsee kiitosta etenkin näyttelijäsuorituksistaan, kuvauksestaan, käsikirjoituksesta ja dialogeista, sekä paikoitellen musiikkistaan. Musiikkia ei käytetä läheskään koko ajan, mutta aina hyvin harkitusti. Beethoven on elokuvahistorian käytetyimpiä säveltäjiä ja joskus mestarin sävellyksiä käytetään jopa niin hyvin, että sävellyksen kuullessaan tulee joku nimenomainen elokuvakohtaus mieleen. Näin on käynyt Kellopeli Appelsiinissa, näin kävi luultavasti myös Kuninkaan puheessa. Beethovenin loistava seitsemännen sinfonian Allegrotto on käytetty mestarillisella lyyrisyydellä, joka sinetöi lopussa nähtävän kohtauksen ikimuistoisuuden. Sitä katsoessa oli melkein pakko pidätellä hengitystä ja ihmetellä sen kauneutta.

Kaikista tutuimmat elokuvani.

Nykyään monenlaisia elokuvia saa helposti ja halvalla, tämän takia katsomattomien dvd-elokuvieni pino on kirinyt varmaan jo reilusti yli sadan kappaleen. Nuorempana samoja elokuvia saattoi katsoa vaikka kuinka monta kertaa, mutta viime vuosina olen joutunut täysipäiväisesti lyhentämään alati kasvavaa katsomattomien pinoa ja uudelleen katselu on ollut hyvin vähäistä. Sitten kun katson jotain jo näkemääni, se on yleensä joku vanha klassikko jonka olen muutenkin nähnyt jo vaikka kuinka monta kertaa.

Seuraava lista koostuu elokuvista jotka pystyn sanoa nähneeni vähintään neljä kertaa. Se on itseasiassa loppujen lopuksi aikamoinen määrä ja ajattelin että saisin mieleeni hädin tuskin viitisenkymmentä tällaista elokuvaa. Lopputuloksesta tuli kuitenkin paljon pidempi eikä meinannut ottaa loppuakseen. Luultavasti kasassa on aika tarkasti melkein kaikki neljännesvuosisadan urakastani. Joitain on aivan yhtä varmasti unohtunutkin, mutta tässä on kaikki mitä vuorokauden aikana sain mieleen.

Lapsena katsottavaa oli vähemmän ja samoja juttuja tuli katseltua uudestaan ja uudestaan. Myös varhaisessa iässä nähdyt klassikot ja suosikit on kerennyt nähdä monia kertoja ja tiheän televisiouusimisen takia joitain on nähnyt monasti. Nuorena joillain kavereilla saattoi olla suppeampi maku ja tästä syystä tiettyjä leffoja näki sitten useammin ja erikoisuuksien keräilijänä joutui taas näyttämään kokoelmansa outouksia monille ja samalla näki niitä itsekin useaan kertaa. Kyseessä ei ole varsinainen parhaiden elokuvieni lista, mutta tuskin vihaamianikaan elokuvia näin monesti olisin katsellut. Monelle listan erikoiselta tuntuvista leffoista löytyy kyllä varsin hyvä selitys! Kuitenkin, kaikkien selittäminen vaatisi pienen kirjan kirjoittamisen ja jätän selitykset väliin ja siirryn listan pariin.

1. Chaplinin poika (Charles Chaplin, 1921)
2. Metropolis (Fritz Lang, 1927)
3. M - Kaupunki etsii murhaajaa (Fritz Lang, 1931)
   
4. Frankenstein (James Whale, 1931)
5. King Kong (Merian C. Cooper, E. Schoedsack, 1933)
6. Frankensteinin morsian (James Whale, 1935)
7. Nykyaika (Charles Chaplin, 1936)
   
8. Lumikki (Walt Disney Company, 1937)
9. Ihmemaa Oz (Victor Fleming, 1939)
10. Fantasia (Walt Disney Company, 1940)
11. Pinokkio (Walt Disney Company, 1940)
12. Dumbo (Walt Disney Company, 1941)
    
13. Casablanca (Michael Curtiz, 1942)
14. Polkupyörävaras (Vittorio De Sica, 1948)
15. Pekka ja Pätkä kesälaitumilla (Armand lohikoski, 1953)
16. Takaikkuna (Alfred Hitchcock, 1954)
17. La Strada (Federico Fellini, 1954)
18. Kiinni on ja pysyy (Armand Lohikoski, 1955)
19. Kesäleski (Billy Wilder, 1955)
20. Peli on menetetty (Stanley Kubrick, 1956)
    
21. Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (Armand Lohikoski, 1957)
22. Pekka ja Pätkä salapoliiseina (Armand Lohikoski, 1957)
23. Kärpänen (Kurt Neumann, 1958)
24. Kunnian polut (Stanley Kubrick, 1958)
    
25. Vertigo (Alfred Hitchcock, 1958)
26. Vaarallinen Romanssi (Alfred Hitchcock, 1959)
    
27. Piukat Paikat (Billy Wilder, 1959)
    
28. Psyko (Alfred Hitchcock, 1960)
29. Tri. Outolempi (Stanley Kubrick, 1964)
    
30. A Hard Day's Night (Richard Lester, 1964)
31. Cherbourgin sateenvarjot (Jacques Demy, 1964)
32. Inho (Roman Polanski, 1965)
33. Yellow Submarine (George Dunning, 1968)
34. Apinoiden Planeetta (Franklin J. Schaffner, 1968)
35. 2001: Avaruusseikkailu (Stanley Kubrick, 1968)
    
36. Easy Rider (Dennis Hopper, 1969)
37. Jali ja Suklaatehdas (Mel Stuart, 1971)
    
38. Kellopeli Appelsiini (Stanley Kubrick, 1971)
39. Kummisetä (Francis Ford Coppola, 1972)
40. Soylent Green (Richard Fleischer, 1973)
    
41. Robin Hood (Walt Disney Pictures, 1973)
    
42. Yksi lensi yli käen pesän (Milos Forman, 1975)
43. Taksikuski (Martin Scorsese, 1976)
44. Tähtien Sota (George Lucas, 1977)
45. Halloween (John Carpenter, 1978)
    
46. Hohto (Stanley Kubrick, 1980)
47. Imperiumin vastaisku (Irvin Keshner, 1980)
48. Kuin Raivo Härkä (Martin Scorsese, 1980)
49. Cannibal Holocaust (Ruggero Deodato, 1980)
50. Flash Gordon (Mike Hodges, 1980)
    
51. Heavy Metal (Gerald Potterton, 1981)
52. Kadonneen aarteen metsästäjät (Steven Spielberg, 1981)
    
53. Erämaan Kutsu (Toei Animation, 1981)
54. Oz-maan Taikuri (Fumihiko Takayama, 1982)
55. Conan Barbaari (John Milius, 1982)
    
56. Scarface (Brian de Palma, 1982)
57. Suuri Gangsterisota (Sergio Leone, 1982)
    
58. Lumiukko (Dianne Jackson, Jimmy T. Murikami, 1982)
59. Blade Runner (Ridley Scott, 1982)
    
60. Jedin Paluu (Richard Marquand, 1983)
61. Faijalla hommat hanskassa (Harold Ramis, 1983)
    
62. Company of Wolves (Neil Jordan, 1984)
63. Spinal Tap! (Rob Reiner, 1984)
64. Ghostbusters (Ivan Reitman, 1984)
    
65. Uuno armeijan leivissä (Ere Kokkonen, 1984)
66. Uuno Epsanjassa (Ere Kokkonen, 1985)
67. Pekka Töpöhäntä Amerikassa (J. Gissberg, S. Lasseby, 1985)
    
68. Missä olet, Susan? (Susan Seidelman, 1985)
    
69. Paluu Tulevaisuuteen (Robert Zemeckis, 1985)
70. Return to Oz (Walter Murch, 1985)
    
71. Labyrintti (Jim Henson, 1986)
    
72. Aliens (James Cameron, 1986)
73. Kärpänen (David Cronenberg, 1986)
    
74. Uuno Turhapuro kaksoisagentti (Spede Pasanen, 1987)
75. Avaruusboltsit (Mel Brooks, 1987)
    
76. Full Metal Jacket (Stanley Kubrick, 1987)
77. Bad Taste (Peter Jackson, 1987)
78. Hellraiser (Clive Barker, 1987)
79. Juokse tai kuole (Paul Michael Glaser, 1987)
    
80. Bloodsport (Newt Arnold, 1988)
81. Tupla-Uuno (Hannu Seikkula, 1988)
82. Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (Robert Zemeckis, 1988)
    
83. Beetlejuice (Tim Burton, 1988)
84. Naapurini Totoro (Hayao Miyazaki, 1988)
    
85. Uinu, uinu lemmikkini (Mary Lambert, 1989)
86. Kun Harry tapasi Sallyn (Rob Reiner, 1989)
87. Yksin kotona (Chris Columbus, 1990)
    
88. Saksikäsi Edward (Tim Burton, 1990)
89. Cape Fear (Martin Scorsese, 1991)
90. Pimeyden Armeija (Sam Raimi, 1992)
    
91. Braindead (Peter Jackson, 1992)
92. Candyman (Clive Barker, 1992)
    
93. Terminator 2 (James Cameron, 1992)
94. Naisen tuoksu (Martin Brest, 1992)
95. Mustat donkkaa tykimmin (Ron Shelton, 1992)
96. Menace II Society (Hughes bros., 1993)
97. Uneton Seattlessa (Nora Ephson, 1993)
98. Hot Shots 2 (Jim Abrahams, 1993)
99. Robin Hood - sankarit sukkahousuissa (Mel Brooks, 1993)
    
100. Jurassic Park (Steven Spielberg, 1993)
     
101. Heavenly Creatures (Peter Jackson, 1994)
102. Léon (Luc Besson, 1994)
103. Pulp Fiction (Quentin Tarantino, 1994)
104. Natural Born Killers (Oliver Stone, 1994)
105. Desperado (Robert Rodeiguez, 1995)
106. Four Rooms (Anders, Rockwell, Rodriguez, Tarantino, 1995)
     
107. Trainspotting (Danny Boyle, 1995)
108. Tank Girl (Rachel Talalay, 1995)
     
109. Hämärästä Aamunkoittoon (Robert Rodriguez, 1996)
110. Bean - äärimmäinen katastrofielokuva (Mel Smith, 1997)
111. Elämä on ihanaa (James L. Brooks, 1997)
112. Con Air (Simon West, 1997)
     
113. Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa (Terry Gilliam, 1998)
114. Taxi (Gérard Pirès, 1998)
115. Muumio (Stephen Sommers, 1999)
     
116. American Beauty (Sam Mendes, 1999)
117. Eyes Wide Shut (Stanley Kubrick, 1999)
118. South Park: Isompi, pidempi & Leikkaamaton (Trey Parker, 1999)
     
119. Star Wars Episode I - Phantom Menace (George Lucas, 1999)
120. High Fidelity - uskollinen äänentoisto (Stephen Frears, 2000)
121. American Psyko (Mary Harron, 2000)
122. Blow (Ted Demme, 2001)
123. Thir13en Ghosts (Steve Beck, 2001)
124. Blade II (Guillermo del Toro, 2002)
125. Kill Bill 1 (Quentin Tarantino, 2003)
126. Kill Bill 2 (Quentin Tarnatino, 2004)
     

Muistini ei tosiaan ole kaikissa asioissa kaikista skarpein, mutta elokuvien suhteen voin kyllä sanoa sen olevan aika hyvässä terässä. Tarkkoja katsomiskertoja en tietenkään osaa suurimmalta osalta listan leffoista sanoa, mutta suurella varmuudella väitän neljän rajapyykin menevän kaikilla mainituilla rikki. Osalla katsomiskertoja on yli kymmenenkin, mutta mahdoton sanoa mikä olisi ollut kaikista suosituin.

Uusi vuosituhat ei ole kovinkaan hyvin vielä edustettuna ja viimeisin neljän katselun elokuva on seitsemän vuoden takaa. Kill Bill 2:n jälkeisistä elokuvista olen nähnyt kuitenkin vähintään kolme elokuvaa kolmasti. Luultavasti jokainen tulee vielä pääsemään neljän kerhoon ja ehdokkaat ovat:

Corpse Bride (Tim Burton, 2005)
Kalteva Torni (Timo Koivusalo, 2006)
Pan's Labyrinth (Guillermo del Toro, 2006)



Blade II on ehkä 2000-luvuin katsotuin elokuvani. Se oli Natural Born Killersin kanssa ensimmäinen omistamani dvd-elokuva ja katsoin sen uutuuden viehätystä yli neljä kertaa jo ensimmäisen kuukauden sisällä. Silloin Free Record Shopin kaksi dvd-elokuvaa 25 eurolla tuntui halvalta ja oli pakko tarttua tarjoukseen ja ihmetellä uutta teknologiaa. Pian myin elokuvan kuitenkin pois enkä ole sen koommin sitä nähnytkään.

Otan myös mielelläni vastaan lukijoiden kaikkien aikojen katsotuimpia elokuvia, eikä haittaa vaikka joku ottaisi haasteen vastaan omassakin blogissa ja listaisi omat katsotuimmat elokuvansa, vaikka sitten omakohtaisilla ehdoillaan.

American Teen (2008) / How much wood would a woodchuck chuck... (1976)

American Teen (2008)

Kaikki ovat nähneet amerikkalaisia high school -elokuvia ja moni varmaankin myös mtv:n käsikirjoitettuja "reality"-sarjoja aiheesta, mutta American Teen pyrkii esittämään nuo arjen sankarit sellaisina, kun ne oikeasti ovat. Indianalaisen koulun viimeisen lukuvuoden oppilaista seurataan jokaisen yleisen stereotypian kohdetta vuoden ajan. Näihin kuuluu nörttiä, prinsessaa, koristähteä, alternative tyttöä jne. Hämmentävän alun jälkeen docusoapiksi luokiteltu elokuva alkaa ottamaan mukaansa.

Luultavasti lievällä ohjauksella ja tönimisellä on saatu aikaan tarpeeksi draamaa hahmojen välille ja seurattavat kohteet alkaa pikkuisen jopa koukuttamaan. Dokumentaariseen elokuvaan on saatu nappailtua erittäin sujuvasti parhaat palat, eikä kokonaisuutta olla alettu sörkkimään millään ärsyttävillä leikkauksilla ja krumeluureilla, mitä joskus vastaavissa näkee. Animaatioita on sekoitettu hieman sekaan, mutta mielestäni nekin toimivat vallan mainiosti. Animaatioissa esitetään esimerkiksi kun nörtti haluaa taistella prinsessan itselleen kilpakosijalta Zeldan tapaan tai kun masisteleva outolintu näkee kieroutuneita goottipainajaisiaan.

Elokuvat teinidraamakuningattarista ja vastaavista perustuu selvästi amerikkalaiseen elämänmenoon eikä tämänkään dokkarin narttu paljon sympatioita puolelleen saa, toisin kuin akneongelmainen nörtti tai vaikka elokuvaurasta haaveileva taiteilijasielu. Peli on raakaa kun perheellä ei ole varoja maksaa jatko-opintoja ja stipendin saaminen kasaa valtavat paineet nuorten niskaan. Mielenkiintoisesti tehdyssä elokuvassa arki kolhii ja palkitsee kohteitaan, mutta loppujen lopuksi siitä jää lähinnä hyvä mieli. Viikon todellinen yllättäjä.



How much wood would a woodchuck chuck... (1976)

Werner Herzog repii aiheita dokumenteilleen mitä oudommista paikoista. Tämä dokumentti kuvaa kilpapuhujien maailmanmestaruuskisoja. Parisataa vuotta kehityksen jäljessä tietoisesti elävät amishit kerääntyvät myymään karjaa huutokaupassa ja tästä on kehkeytynyt lyyrisyyden omalaatuinen alalaji, pikapuhuminen. Kun ottelijat alkavat huutokauppaamaan, puhe muistuttaa pikakelauksella tulevaa kantria tai ehkä jotain särisevää banjoa. Soundi on ihmeellinen ja pitkien sessioiden aikana joutuu jopa pienoiseen transsiin kuunnellessa sitä. Dokumentin nimi tulee tongue-twisteristä jolla pikapuhujat harjaannuttavat taitojaan. Loru menee kokonaisuudessaan How much wood would a woodchuck chuck if a woodchuck could chuck wood?

Amishit puhuvat myös omaa murrettaan jota on äärimmäisen vaikea ymmärtää normaalilla englanninkielen taidolla. Kuvatuksi he eivät juurikaan halua tulla, mutta dokumentti on saatu siitä huolimatta kuvattua ongelmitta. Noin kaksi kolmannesta neljän vartin dokumentissa täyttyy pelkästään maailmanmestaruuskilpailulla, mutta se pysyy loppuun asti mielenkiintoisena seurattavana. Osallistujat ovat eripuolilta Amerikkaa ja Kanadaa, sekaan mahtuu myös ensimmäinen naisosallistuja ja vanha veteraani jonka pikapuhe junnaa normaalissa tahdissa. Oma suosikkini puhujista ei päässyt kolmen parhaan joukkoon, mutta lähes kaikki osallistujista olikin melko kouliintuneita lajissaan. Tuollaisessa huutokaupassa en uskaltaisi kyllä hievahtaakaan, sillä huudot rekisteröidään jo pienestä sormen nykäyksestä ja päätyisin varmaan hyvin äkkiä omistamaan kelpo muulipesueen.


Viikko 6:

Burleski *
Beck: Skorpioni ***
Doom *
How much wood would a woodchuck chuck... ***
Huie's Predigt *
God's Angry Man *
American Teen ****

John Lennon -konsertti 11.2.2011 @ Sibeliustalo, Lahti

Mark McGann varalennonina. Kuva: Liverpool Echo

Beatlesin musiikkia on versioitu todennäköisesti enemmän kuin mitään muuta musiikkia. Itseltänikin löytyy jokunen epämääräinen tribuuttilevy, mutta harvemmat ovat kuitenkaan kovin tarpeellisia. Ainoa oikeasti toimiva cover-levy on Laibachin Let it Be, joka versioi oman bändin tyylin mukaisesti Beatlesin levyn kokonaisuudessaan nimikkobiisiä lukuunottamatta. Laibachin konsepti tekee varioinnille kunniaa, sillä se ei tee pelkästään uudelleen kappaleita, vaan esittää ne omalla erityisellä tyylillään. Joskus kuulee myös toimivia cover-vetoja liveympäristössä, kuten Paloma Faithin keikalla viime kesänä.

Lahden Sibeliustalossa oli perjantaina tarjolla Lennonin tulkintaa britteinsaarilta yhdistettynä Lahden sinfoniaorkesteriin. Kapellimestari John Wilson heilutti tahtipuikkoa virne naamalla ja kolmen laulajan kopla koostui vanhemmasta ja nuoremmasta miessolistista, sekä yhdestä naisäänestä. Lennonia esittävän ja lausuvan Mark McGannin ulkonäkö huvitti aluksi, sillä kaveri näytti melkoisesti John Lennonilta, tai sanotaanko siltä minkä näköinen illan juhlittu sankari olisi ollut ehkä kymmenen vuotta vanhempana, jos joulukuun kahdeksas 1980 ei olisi käynyt kuten kävi. McGann osasi toki asiaan kuuluvat maneerit ja murrekin onnistuu autenttisesti. Joe Stilgoe esitti valloittavalla tyylillään kappaleita ehdottomasti parhaiten ja vain Claire Martinin osuus jäi kyseenalaiseksi.

Tulkinta ja sovitus oli kaikkiaan kelvollista. Konsertti kattoi musiikillista versiointia loungejazz tunnelmoinnista big band-paukutukseen ja sinfoniaorkesteri on tietenkin omiaan etenkin A Day in the Lifen kaltaisille sävellyksille. Stilgoen tulkinnat olivat mukavan savunkatkuisia ja kokonaisuus paria epäkohtaa lukuunottamatta hallittua. Kunnollisen rumpusetin puutos aiheuttaa toki hankaluuksia tällaisen rytmimusiikin viemisessä ison orkesterin esitettävksi, mutta biisivalinnat olivatkin tarkoin valittu juuri näitä asioita mielessä pitäen. Tästä syystä myös Lennonin sooloura jäi hyvin vähäiselle tulkinnalle ja pääpaino oli Beatles-tuotannolla. Lennon teki paljon rytmi- ja sanomapainotteista musiikkia, melodioiden olleassa enempi taka-alalla.

Eipä ne kappalevalinnat juuri yllättäneet, varmoja valintoja kaikki. Itse pidän muutenkin juuri niistä Beatle-levyjen varjoon jääneistä kappaleista, en niistä iänikuisessa radiotoistossa kuluneista raidoista, joita konsertissakin kuultiin. Kuitenkin toimiva paketti kahdessa osassa, yhdellä tauolla. McGann esitti Lennonin elämän tuttuna ja turvallisena lyhennelmänä pilke silmäkulmassa ja huulet piukkana. Poppoo taputettiin keikan loputtua takaisin lavalle esittämään All you Need is Loven toiseen kertaan, encoreksi kun ei jostain syystä oltu harjoiteltu mitään ylimääräistä biisiä. Yleisöä kosiskeltiin tässä vaiheessa mukaan laulamaan, mutta yritykseksi jäi. Taputtaa katsojat kuitenkin osasivat isolla kädellä.

Illan kohokohdat: Strawberry Fields, Girl, Norwegian Wood, Free as A Bird, A Day in the Life

Burleski (2010)

Oikean burleskin näkemiseen vaaditaan yleensä täysi-ikäisyyttä ja sittenkin se Suomessa harvinaista herkkua. Kyseinen taiteenlaji rantautui pari kertaa viime vuonna kotikaupunkiini ja kävin esitykset tarkastamassa. Saldona yksi onnistunut ja hyvin järjestetty tempaus linja-autoasemalla ja yksi täysi floppi sedulassa. Burleski nimisen elokuvan näkemiseen ei vaadita minkäänlaista ikää ja sen näkee tällä hetkellä laajalti ympäri Suomen teattereita. Asia erikseen, mitä yhteistä näillä kahdella asialla loppujen lopuksi on.

Elokuva on siis ikärajaltaan sallittu ja lähes kaikki miltei loppuunmyydyn salin katsojista oli peruskouluikäisiä tyttöjä. Näytti siltä että olin salin vanhin katsoja, ehkäpä juuri ikärajattomuus karsi ne loputkin potentiaalisen vanhat pervot yleisöstä, lukuunottamatta itseäni tietenkin. Ainut kommentti, jonka kuulin ympäröivältä teinilaumalta poistuessani, oli kaikessa ytimekkyydessään "ihan sika hyvä". Leffa ei oikeastaan ollut millään mittapuulla ihan sika hyvä, mutta kyllähän se katsoi ja hyvä jos jotkut ihan tykkäsivätkin.

Kahdella mielipiteitä jakavalla laulajattarella tähditetty elokuva ei ole ensinnäkään burleskia, eikä se ole kovin omaperäinen, mielenkiintoisuudesta tai tarpeellisuudesta puhumattakaan, mutta sen sijaan se on nolo, ennalta-arvattava ja typerä. Aikanaan hyviäkin roolisuorituksia esittänyt Cher ei suorastaan loista klubiemäntänä ja musiikkipuolella hänelle on suotu pari myötähäpeää ruokkivaa numeroa. Ylitulkittuja ja -tuotettuja ralleja pääosan esittäjä Christina Aguilera jaksaa hoilata hamaan noloon loppuun saakka. Ralleja jotka eivät ole kovinkaan kaksisia sävellyksiä, saati lauluesityksiä. Itse tanssiaktit ovat ihan ok, välillä jopa hyvin hyvin hetkellisesti hyviä.

Verrattuna samaisesta hiirulaisklubista pongahtaneeseen kilpailevaan laulajattareen Britney Spearsiin, Aguilera on piirun verran siedettävämpi pääosanesittäjä. Aguileralla onkin ollut kauemmin aikaa kypsyä, Spears kun debytoi Crossroadsissa jo kymmenisen vuotta sitten, mutta toisaalta luulen, että tuon daamin näyttelemiset olisi nykyään vielä järkyttävämpää katsottavaa. Burleskissa ei ole sivuosissakaan kovin kummoista kastia, lukuunottamatta ihan kelvollista Stanley Tuccia pikku homoroolissaan.

----------------------------------------

Cabaret, Victor Victoria, Chicago ja All that Jazz ovat pari esimerkkiä mainitakseni kaikki hyviä elokuvia tästä genrestä ja Burlesque ei tee juurikaan kunniaa lajityypille. Toisaalta siitä voi kuvitella nauttivansakin jos tietyt asiat eivät yleensäkään häiritse elokuvan katsomista. Eli jos tykkää katsella teinisarjoja ja MTV:tä, sekä ennenkaikkea sietää niiden näyttelijöitä, niin miksipä tästä ei voisi tykätä. Taas niitä elokuvia joita on vähän typerää pisteyttää, sillä tavallaan leffa on yksinkertaisuudessaan raivostuttavan turha, mutta toisaalta se ei kuitenkaan ole muutamaa turhaa laulunluritusta lukuunottamatta lainkaan tylsä, lähinnä vain vähän ärsyttävä. Juonen ja näyttelijäsuoritusten osalta noin pyöreähkön nollan arvoinen suoritus. Muutamat esitykset ja parit tahattomat ja tahalliset koomisuudet kuitenkin nostaa leffan ainekin yhden pykälän totaaliselta lyttäämiseltä. En suoranaisesti kehoita välttelemään, mutta suositten sijoittamaan leffalipun verran toisin jos aihepiiri ei ole mikään ehdoton suosikki.

King of Kong: A Fistful of Quarters (2007)

Taas yksi tarpeellinen dokumentti tarpeellisesta aiheesta: Kuka on maailman paras Donkey Kongin pelaaja? Sehän selviää tämän pätkän katsottua. Kyseessä on videopelihistorian vaikeimpia pelejä, jonka vain muutama pelaaja hallitsee hyvin. Pelin ollessa vielä kohtalaisen tuore, Billy Mitchell teki siihen lyömättömän tuntuisen ennätyksen, jota lähelle ei kukaan tuntunut pääsevän. Yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin autotallissa apinapeliä hakkaava Steve Wiebe tarttuu haasteeseen ja dramaattinen kaksintaistelu voi alkaa.

Dokumentti on kaikin puolin erittäin hauskasti ja lämpimästi toteutettu. Pelurit kuvataan selkeästi hyvikseksi ja pahikseksi, joka vain lisää leffan pientä suurta draamaa. Pahis on ennätyksen vanha haltija, joka ei millään suostu hyväksymään uutta tittelinhaltijaa ja tekee kaikkensa, että tämän tuloksia ei huomioitaisi. Hän vaatii, että tulos pitää tulla pelaamaan todistajien läsnä ollessa, jotta se voitaisiin hyväksyä. Matka alkaa ja monia käänteitä on luvassa, mutta perheellinen mies on päättäväinen ja haluaa Guinnessin ennätysten kirjaan. Tytär ihmettelee mikä siinä kirjassa on niin ihmeellistä ja vaimo toivoo parasta, vaikkei ehkä kuitenkaan sen kirjaan pääsyn takia.

Pelaajien kokoontuessa ennätysten tahkojaisiin, nähdään myös vanha rouva Q*Bertin kimpussa, jota olisi ollut ilo seurata enemmänkin. Pääpaino on kuitenkin selvä, eikä siitä juuri poiketa. Kahden pääpukarin lisäksi ikimuistoisin hahmo on ehdottomasti hassahtanut vanha tuomari, joka on lähinnä hellyyttävä ilmestys. Wiebe ei ole erityisen toivottu vieras pistämään ennätyksiä uuteen järjestykseen ja jostain syystä koko pelaajista koostuva porukka vieroksuu uutta uhmakasta nimeä. Wiebe on kuitenkin päättänyt näyttää kaikille olevansa maailman paras jossain. Taistelu jota suosittelen seuraamaan.



Hyvis.


Pahis.


Viikko 5:

Zsuzsa Böszörményi: Vaietut salaisuudet (2004) *
Juha Wuolijoki: Hella W. (2011) *
Seth Gordon: King of Kong (2007) ****
Janne Heinonen: Niin lähellä, niin kaukana (2003) -
Jappe Päivinen: Skene (2004) **
Ere Kokkonen: Uuno Turhapuro (1973) ***
Aku Louhimies: Kuutamolla (2002) ***

TV-Sarjat

The Boondocks (Season 1). Mustan väestön näkökulmasta esitettyä tabuja rikkovaa komediaa. Simpsoneiden ja South Parkin jalanjäljillä kulkeva animaatiosarja jaksaa huvittaa jutuillaan melko hyvin ensimmäisen viiden jakson verran, mutta sen jälkeen homma alkaa tuntua hieman saman toistolta. Katsoin kauden parissa päivässä ja se toimi ihan kelvollisesti loppuun asti, muutama jakso siellä täällä oli oikeastaan jopa melkoisen hyviäkin. Jos löydän kakkoskauden yhtä huokeaan viiden euron hintaan, niin mukaanhan se lähtee, mutta eipä tästä mikään ikisuosikki tullut. Virkistävää vaihtelua, ikuisten rotukliseiden pyörittelyä on esitetty paljon tylsemminkin.

Detroit 1-8-7. Tämän hetken ainut sarja jota seuraan aktiivisesti, yhtäkään jaksoa missaamatta. Poliisisarja murhaosaston kirjavasta porukasta, joka ratkoo keissejä tasaiseen tahtiin kaksi per jakso. Samaa kaavaa tunnutaan joka kerran noudattavan. Ei mitään klassikkoainesta, mutta sopivan koukuttavaa ja helppoa katsottavaa.

Tappajan näköinen mies. Ensimmäisen jakson perusteella uusi suomalainen sarja on melko keskinkertainen, joskaan yhden jakson perusteella ei vielä paljoa sietäisi huudella. Luultavasti sarjan seuraa jokatapauksessa sujuvasti loppuun asti.

Machinarium (2009)

Machinarium oli vastaus toiveisiini, unohtumaton tsekkiläinen seikkailupeli kaikille aisteille. Vanhojen pelien ystävänä jaksaa innostua uusista peleistä vain harvoin, mutta Animata Designin pelit murtavat nykyisen peliteollisuuden pintaa syvemmälle. Aitoa retroilua, nykyaikaisilla silmiä hivelevän mainioilla kuvilla käsinmaalatuin taustoin ja korvia lepyttävän loistavilla musiikeilla. Peli on käytännössä mykkä, joten nauttimiseen ei tarvita edes kielipäätä, kuten moniin klassikkoihin.

Pelin käyttöliittymä on tehty pelaajan etua mukaillen poikkeuksellisen mukavaksi. Ensinnäkään, pelissä ei ole mahdollista kuolla, joutua umpikujaan tai jäädä pahasti edes jumiin, ainekaan kovin helposti. Pelaamisen makuun pääsee helposti ja mukavuutta tuo mahdollisuus vihjeisiin tarvittaessa. Kovin montaa kertaa ei tarvinnut pelatessa turvautua kahteen eriasteiseen apukeinoon, mutta niiden pelkkä olemassaolo sai aikaan turvallisuuden tunteen ja varmuuden siitä ettei ole tarvetta kyllästyä peliin ongelmiin turhautumisen takia.

Peli kertoo konemaisesta kaupungista, jota terrorisoi kolmen pahiksen kopla. Päähenkilö on sympaattinen robotti joka viskataan pelin alussa kaatopaikalle. Seikkailu lähtee sieltä liikenteeseen ja tavoitteena olisi pelastaa kaupunki ja robotyttis konnilta. Matkan varrella tavataan kylän eriskummallista robosakkia ja heitäkin tulee auttaa matkan varrella, oman päämäärän ja edun ajamiseksi tietenkin.

Ongelmaratkaisuun on osattu panostaa luovuudella, tehtävät on hauskoja ja kunkin ratkaisun myötä tulee yleensä kelpo onnistumisenilo ja hyvä mieli. Peliä pelataan Point 'n Click -menetelmällä, eli painellaan hiirellä asioita joilla koetaan olevan jokin funktio ja katsotaan mitä tapahtuu. Asioita yhdistelemällä ja järkeilemällä keksitään lopulta ratkaisu ongelmiin. Animata Designin aiemmissa lyhyissä peleissä seikkailu etenee lähes poikkeuksetta kuvaruutu tai kaksi kerrallaan, eikä päähenkilö keräile tavaraa kuten seikkailupeleissä yleensä. Machinarium on kuitenkin pitkä peli ja silloin on oltava lääniä ja inventaariota, joten robotti koukkaa pönttönsä sisään tarpeelliseksi katsomansa objektit myöhempää käyttöä varten.

Machinarium yhdistää perinteiseen seikkailupeliin myös puzzlea ja pikkupelejä. Pelin aikana joutuu pähkäilemään jos jonkinnäköisten aivopähkinöiden kanssa, jotka on kuin suoraan jostain Tieteen kuvalehden äo-testistä. Niiden ratkettua saa yleensä aktivoitua jonkin haluamansa laitteen tai vaikkapa oven auki. Pelin aikana pääsee pelailemaan myös alipelejä, kuten Space Invadersia roposen toivossa tai pienten viirusten räiskintää pois robokollegan aivolohkosta.

Pelin läpäistyäni oli pakko käydä pelaamassa läpi myös kaikki aiemmat pelit Animata Designin sivuilla ja katseltava kaikki oheistuotokset vielä päälle. Harva seikkailupelien kulta-aikojenkaan peli on saanut tällaista tunnelmaa pelimaailmoihinsa. Unenomainen soundtrack on erinomainen pelistä irrallaankin ja siitä on painettu jo loppuunmyytyjä vinyylieriäkin. Jospa siitä vielä painos painettaisiin, että itsellenikin riittäisi. Ylijäämäbiisit on koottu ep:lle joka on ilmaiseksi ladattavissa.

Visuaalien hienoudet eivät jää pelkästään maalattujen lavasteiden varaan, myös animaatio on miellyttävää ja hauskasti toteutettua, eikä puhekuplien sisäistä kuvitustakaan voi moittia. Tsekkiläisillä on aivan oma tatsinsa, joka näkyy etenkin animoijien tuotoksista. Jakub Dvorskýsta voi kehkeytyä myös visionääri elokuvamaailmassa, näytteitä siitä on nähtävillä tulevassa elokuvassa Kooky, johon hän on suunnitellut hahmot ja lavastuksen. Dvorský on kuvittanut myös kirjaversion elokuvasta.

Dvorský teki animaatiokoulun lopputyökseen kulttisuosiota nauttivan seikkailupeli Samorostin, joka ei miellyttänyt animaatiokoulun opettajia niin paljon kuin pelaajia. Ymmärrystä ei riittänyt pelin tekemiselle siellä, mutta onneksi muu maailma tajusi sen arvon. Suunnittelija on sanonut haastattelussa pelailleensa seikkailupelejä nuoruudessaan paljon ja kuten itsekin arvelin, Lucasin Day of the Tentacle on ollut yksi suurimmista innoittajista.

Questionaut. BBC:lle suunniteltu opettavainen peli.

Samorost 2.

Amanita Design on työstänyt omaleimaisia pelejään ja animaatioitaan kymmenen vuoden ajan ja kyseessä on jo varsin ammattitaitoinen yritys, jonka palveluja on tilattu BBC:lle, Nikelle ja toisaalta taas erinäisille bändeille. Pelit tarjoaa ihailtavaa perheen pienimmille ja kiintoisaa ihmeteltävää kaikille pitkän linjan pelailijoista pajauttelijoihin. Tätä ei nykyään ole liikaa tarjolla, joten ottakaa ja tukekaa.

Tammikuun tilastot.

Machinarium.

Tammikuun pelatuimmat pelit:

1. Machinarium (PC) arvostelu tulossa.
2. Ducktales 2 (NES) arvostelu tulossa.
3. Buzz! (PS2)
4. Samorost 1 (PC)
5. Samorost 2 (PC)
6. VVVVVV (PC) arvostelu tulossa.
7. Mod Nation Racers (PS3)
8. Little Big Planet 2 Demo (PS3)
9. The Flinstones (NES)
10. Cruise for a Corpse (PC)

Agalloch: Marrow of the Spirit (2010)

Tammikuun kuunnelluimmat levyt:

1. Jääportit - Voimasuo
2. Agalloch - Marrow of the Spirit
3. The Beatles - Rubber Soul
4. PMMP - Kovemmat Kädet
5. Urfaust - Der Freiwillige Bettler
6. Kilimanjaro Darkjazz Ensemble - Here be Dragons
7. Dødheimsgard - Outcast Villain
8. Melechesh - The Epigenesis
9. Candy Cane / Oranssi Pazuzu - Split
10. Vesa-Matti Loiri - Skarabee


Ensimmäistä kertaa julkaisen myös blogiani koskevaa tilastotiedettä. Alta näemme mistä vierailijat löytävät tänne ja mitä luetaan.

Sivun katselut tammikuussa: 5104

Google.fi: haettu 2386 kertaa
Google.com: haettu 380 kertaa

Viittaavat URL-osoitteet

1. Elokuvablogi
2. Twilightcola
3. Bloglovin
4. Pelit.fi
5. Irc-galleria
6. Entertainingorelse
7. Blogilista
8. Naurunappula
9. Hitonhyvatsumpit
10. Geekisthenewblack


Haun avainsanat:

1. Sisko tahtoisin jäädä (116 kertaa)
2. Zeitgeist moving forward (79 kertaa)
3. Police Quest (67 kertaa)
4. Zak McKracken (34 kertaa)
5. Uuno Turhapuro (25 kertaa)
6. Zak McKracken and the Alien Mindbenders (21 kertaa)
7. Super Mario Bros (18 kertaa)
8. Ada Kukkonen (17 kertaa)
9. Zeitgeist: Moving Forward (16 kertaa)
10. Parhaat elokuvat (13 kertaa)


Katsotuimmat tekstit:

1. Sisko tahtoisin jäädä (411 kertaa)
2. 20. vuosisadan seikkailupelit osa 1: Sierra On-line (281 kertaa)
3. 20.vuosisadan tasohyppelypelit (219 kertaa)
4. Zeitgeist - Moving Forward (212 kertaa)
5. 2000-luvun parhaat elokuvat top 42 (120 kertaa)
6. Elokuvahirviöt Top 10 (97 kertaa)
7. 1990-1999 parhaat amerikkalaiset elokuvat (93 kertaa)
8. 2011 suomalaiset elokuvat (71 kertaa)
9. The Tourist (44 kertaa)
10. About Top 10: Rakel Liekki (40 kertaa)

Exit Through the Gift Shop (2010)

Katutaiteesta kertova elokuva on paljon enemmän kuin mitä äkkiseltään luulisi. Pääosassa on oikeastaan hömelö harrastelijakuvailija tai paremminkin pakkomielteinen kaikentallentaja, joka ei laske videokameraansa hetkeksikään. Tämä kiinnostuu katutaiteesta ja alkaa tallentamaan graffitimaalareiden keikkoja. Kun kaikki muut kovat nimet on jo keräilty nauhalle, kovin kaikista puuttuu kokoelmista, Banksy. Suuruudenhullut ja tunnistettavat teokset eivät jää tällä tekijällä pelkiksi maalitöhertelyiksi, Banksy on ilmiö. Thierry Guetta alkaa seuraamaan mestaria joka paikkaan jahka tämän tavoittaa ja tarkoituksena on kuvata dokumenttielokuva aiheesta. Näin myös käy.

Guetta tosiaan leikkaa valmiin dokumentin, mutta se ei ole Exit Through the Gift Shop. Guetta on kaikkea muuta kuin elokuvantekijä ja hänen valmis pätkänsä ei ole ihmisen katsottavaa materiaalia. Banksy tajuaa vihdoin, ettei kaverilla ole lahjoja elokuvan tekoon ja astuu itse puikkoihin, ottaa Guettan kätköistä puolen elämän mittaisen videoarkiston syyniin ja kääntää dokumentin kohteeksi alkuperäisen dokumentaristin. Guetta on ehkä hieman yksinkertainen, mutta sympaattinen hölmö. Kaikkeen tekemiseensä hän kuitenkin suhtautuu pakkomielteisesti ja kun Banksy varastaa shown, hän aloittaa uudet kuviot johon paneutuu aivan yhtä kovalla innostuksella.

Liikaa en mielelläni spoilailisi enää dokkarista, mutta se kasvaa loistavaksi kannanotoksi taiteen arvostuksen järjettömyyksistä ja ennen kaikkea ihmisten loputtomasta tyhmyydestä. Sen kummemmin sen käänteitä käsittelemättä dokkarissa seikkaillaan pitkin suurkaupunkien katuja ja kattoja monen kovan luokan katutaiteilijan peesissä. Pienet ja suuret tagit jää sinne missä ne näkyy ja vieraillaanpahan katutaidetta pursuavissa näyttelyissäkin. Erittäin hauska ja ajatuksia herättävä dokumentti. Todella suositeltava.

Viikko 4:

Brighton Rock ***
Jean Painlevé - Science is Fiction ****
Lemmy ****
Exit through the Gift Shop ****
Public Speaking ***
We Don't Care About Music Anyway *

DocPoint: Public Speaking (2010) / We Don't Care About Music Anyway (2009)

Public Speaking (2010)



Tunnetuimpiin nykyohjaajiin lukeutuvalta Martin Scorseselta tuntuu tulevan myös dokumenttituotantoa harvase vuosi. Tällä kertaa ei olekaan kohteena kukaan muusikko, vaan Fran Lebowitz, new yorkilaistunut naiskirjailija, joka tunnetaan Amerikassa kärkkäistä mielipiteistään ja melkoisen venähtäneestä writer's blockistaan. Lebowitz saapui New Yorkiin 1970-luvulla ja aloitteli uransa Andy Warholin pyörittämän lehden kolumnistina. Kasarin vaihteen kummallakin puolella yhden suositun kirjan (Metropolitan Life & Social Studies) rustannut nainen ei sitten enää ikinä saanut kolmatta aikaiseksi. Poikkeuksena lastenkirja Mr. Chas & Lisa Sue Meet the Pandas (1996). Satunnaisia kolumneja ja puheen pitämisiä sen sijaan on riittänyt. Kirjoista ei tietääkseni ole suomennettu yhtäkään.

Dokumentti koostuu suurimmaksi osaksi haastatteluista, jotka tasapainottelee tasaisesti tuoreen ja vanhemman arkistomateriaalin välillä. Scorsesen tyylille uskollisesti kerronta lentää sopivalla tempolla eteenpäin ja pitää mukanaan niin hyvin että ihmettelee kun puolitoistatuntinen onkin jo vierähtänyt. Haastattelupainotteista sisältöä rikotaan välillä kuvaamalla Lebowitzin käppäilyä New Yorkissa. Scorsese heittää peliin myös viittauksen vanhaan tuotantoonsa, hetken aikaa kirjailijaa seurataan ajamassa taksia, täsmälleen samanlailla kuin Robert De Niro Taksikuskissa 35 vuotta sitten. Tarkoin musiikkinsa valitseva ohjaaja kumartaa myös Nino Rotan suuntaan käyttämällä hänen sävellyksiään Fellinin elokuvista.

Sisältö on ihan kelpo viihdettä, kovin syvälle ei mennä missään vaiheessa, mutta vahvoja mielipiteitä kyllä kuullaan. Lebowitz esittää esimerkiksi, että rasismi ei tule ikinä katoamaan kokonaan, mutta se olisi sentään mahdollista, toisin kuin tasa-arvoerot. Rodusta riippumatta kaikki ovat samanlaisia, mutta mies on aina mies ja nainen on nainen. Hän on myös tupakoinnin puolestapuhuja ja vannoo koston ja selän takana puhumisen nimeen. Vastavirtaan tarpova röökiaddikti ei myynyt kirjojensa elokuvaoikeuksia vaikka olisi tahkonut sillä järjettömät rahat aikoinaan. Kirjoitetuista kirjoista ei ikinä herunut juurikaan tuottoa, mutta paradoksaalisesti kirjoittamattomasta materiaalista tarjottiinkin jo suuria summia. Tähän Lebowitz kommentoi sarkastisesti, että parhaiten hän löisi rahoiksi kirjoittamattomilla kirjoillaan ja niitähän riittää.


We Don't Care About Music Anyway (2009)



Odotukset viikonlopun viimeiseltä palalta olivat korkealla. Aiheena mielenkiintoinen, japanilaisesta avant-garde skenestä kertova We Don't Care About Music Anyway alkaa pikkuhiljaa ihan lupaavasti. Pieni porukka tekee musiikkia mistä vaan, missä vaan ja sen syntyä kuvataan alussa esimerkiksi jonkinlaisella kaatopaikalla. Välillä kuvataan kun porukka keskustelee taiteestaan pöydän ympärillä. Välillä taas nähdään live-keikkoja jotka muistuttavat keskivertoista performanssia. Missään vaiheessa homma ei meinaa lähteä käyntiin ollenkaan.

Olen kiinnostunut avant-gardesta ja kokeellisista musiikkityyleistä ja monet osaavatkin sen homman oikein hyvin. Nämä japanilaiset, joiden nimiä hädin tuskin mainitaan, eivät ole parhaasta päästä. Yksi soittaa sellontappia jollain hiomalaikalla ja toinen hakkaa levaria kuin raivotautinen. Kekseliäisyys ei missään vaiheessa ole kovinkaan kummoista, eikä täten jaksa innostaa. Suosikkikohtani oli kun eräs porukan tyypeistä kierteli jossain kaupassa etsimässä "instrumentteja" ja löysi jonkin hierontalaitteen ja kokeili sen surinaa ja nappeja suurella innolla.

Katalogeissa ja promokuvissa on nostettu yksi kohtaus ylitse muiden. Aavikkosessio, jossa ryhmän ainut nainen soittaa kitaraa ämyrit täysillä. Joku porukasta toteaakin, että aivan sama kuka koskee kitaraan ja tämä lausahdus kuvaa hyvin heidän ideologiaansa, joka jo typerällä dokkarin nimellä julistetaan. Mielenkiintoinen aihe on kuitenkin toteutettu liian pliisusti ja tylsästi, eikä äkkinäisen lopun jälkeen olisi toivonutkaan sen enää jatkuvan.

Suosittelen katsomaan Einstürzende Neubautenin Liebesliederin (1993) jos haluaa seurata mielekkäämpää dokkaria eksperimentaalin musiikin tekoprosessista. Saksalainen Neubauten on industrialmusiikin suurimpia edelläkävijöitä ja kyseinen dokumentti seuraa mielenkiintoisesti bändin touhuja.

DocPoint: Jean Painlevé - Science is Fiction (2011) / Lemmy (2010)

DocPoint oli joillekin jo kymmenes, itselleni se oli ensimmäinen. Pidin festarin järjestelyistä erittäin paljon ja sainpahan perstuntumaa Bio Rexiinkin neljän leffan verran. Olen kerran aikaisemmin käynyt kyseisessä teatterissa ja muistikuvat olivat melko heikot. Tykästyin kyllä todella kovasti paikkaan ja voisin kuvitella suosivani sitä jatkossakin. Alun perin ajattelin, että ottaisin näytöksiä sieltä täältä, jotta tutustuisi Helsingin elokuvateattereihin, mutta mukaan olisi astunut aikatauluhankaluudet, eikä suuntavaistonikaan ole yleensä tarpeeksi yhteistyöhaluinen. Aloitetaanpa nyt kuitenkin pakan purkaminen, ensimmäiseksi perjantaisista näytöksistä.

Jean Painlevé - Science is Fiction (2011)



Minulle DocPointin aloitti mykkäelokuvakonsertti Jean Painlevén lyhytelokuvista. Livemuusikoina toimi Uusi Fantasia ja Paleface. Elektroäänimaisemat tukivat täydellisesti Painlevén merenalaisia kuvia ja kertojaäänenä Paleface oli mitä miellyttävin. Räppärin erinomainen artikulaatio ja humoristinenkin juonto olisi omiaan uuden sukupolven luontodokumentteihin jatkossakin. Lip sync tuotti pariin otteeseen vähän vaikeuksia, mutta eipä tuo haitannut. Yhden elokuvista lukijamme lausui englanniksi, liekö suurempana syynä kansainvälisen yleisön huomioiminen vai englanninkielinen räppäystausta, toimipahan jokatapauksessa.

Lyhytelokuvat itsessään olivat mitä mainioimpia. Mikroskoopeilla ja nopeutuslaitteilla työskentelevä ranskalaismestari on kuvannut todella hypnoottisia ja psykedeelisiä kuvia. Surrealistit yrittävät saavuttaa ties minkä tehokeinojen avuilla samaa, muttei monikaan pääse samaan kun tämä oikeaa elävää elämää kuvaava herra. Joskus realismi on kuin suurinta surrealismia. Ainut pätkä vailla selostusta oli muutenkin poikkeava Liquid Crystals. Kofeiinin ja kusen lämpötilaa ja painetta muuntelemalla Painlevé kuvaa niiden kristallaatiota polarisoivalla kameralla, tuloksena vaikuttava happotrippiä muistuttava kokemus.

Painlevé on ensimmäinen mikroskooppitaiteilija, joka teki työstään suureen yleisöön uppoavaa viihdettä. Elokuvien informaatioarvo on vitsailevasta selostuksestaan huolimatta silti korkea. Etenkin merihevosia käsittelevä jakso jää väistämättä katsojan mieleen vahvasti. Kyseessä on laji, jossa koiras synnyttää ja raskauden ja synnytyksen seuraaminen onkin melkoisen vaikuttavaa. Kuvat soljuvat kautta linjan kuin baletti ja kokonaisuutena näytös kuuluu taas yksiin ikimuistoisimmista. Miksei tällaisia ikinä järjestetä edes hetken pysyväksi ohjelmistoksi, ainoana näytöksenä tämä saa ilman muuta liian vähän huomiota.

Selaillessani DocPoint -katalogia huomasin, että lähiaikoina Orionissa on nähtävillä alkuperäinen Nosferatu saksalaisen liveorkesterin säestyksellä. Itse koin samaisen leffan livemusiikilla Bio Rexissä joskus vuosia sitten. Kokemus oli unohtumaton, tuolloin ei ollut edes englanninkielisiä tekstejä. Saksalla mentiin, mutta olihan leffa ennestäänkin tuttu.

Science is Fiction -lyhytelokuvat:

Sea Urchins (1954)
The Seahorse (1934)
Hyas and Stenorhynchus (1929)
Shrimp Stories (1964)
How Some Jellyfishes are Born (1960)
Liquid Crystals (1978)
Acera or the Witches Dance (1972)

Lemmy (2010)



Motörheadin Lemmy on loistava aihe dokumentille ja onneksi sen toteutuskin on onnistunut. Dokumentti seuraa Lemmyn elämää kotona ja kartsalla, sekä haastattelee tukun tunnetuimpia rokkimaailman henkilöitä. Mukaan mahtuu myös hieman mielenkiintoisempia vetoja kuten Ice-T. Arvatenkin vierailevista tähdistä saadaan rutistettua pääosin vain iänikuista ylistystä, mikä onkin musiikkidokumenteissa turhan yleistä, mutta poikkeuksiakin on. Jokunen mainio tarina kuullaan myös vierailijoiden suusta. Metallican poppoo on muutenkin vuosi vuodelta surullisempaa ja tälläkin kertaa nähdyt palat eivät ainekaan paranna asiaa.

Mielenkiintoisinta onkin kotioloissa ja kotikonnuilla kuvattu materiaali, jossa tähti jutustelee poikansa kanssa ja esittelee kokoelmiaan. Kaikki keräilee jotain, sanoo Lemmy kun esittelee kotiaan joka muistuttaa ennemminkin museota. Aseita, natsisälää, Lemmy-matskua tuntuu oleva loputtomat määrät. Tärkeimmäksi asiaksi kodin kokoelmien seasta hän kuitenkin mainitsee poikansa.

Kuten parhaat dokumentit, elokuvasta nauttiaksesi sinun ei tarvitse missään nimessä tykätä kohteen musiikista tai aikaansaannoksista. Mielenkiintoista henkilökuvaa on rytmitetty muutamilla livepaloilla ja nämä sopivat erittäin hyvin paikoilleen. Suosittelen kaikille rokkidokkareiden ystäville, dokumentti tuskin pettää odotuksia, toisin kuin viikonlopun toinen musiikkiaiheinen dokumentti.

Brighton Rock (2011)

Brighton Rock perustuu Graham Greenen kirjaan, josta kuvattiin ensimmäinen versio vuonna 1947. Pari vuotta myöhemmiin Greene kirjoitti myös Kolmannen miehen ja näistä kahdesta elokuvasta on muodostunut ajan myötä kaikista tunnetuimmat britti-noirit.

Elokuvan alku on hieman sekava, eikä se ottanut heti mukaansa. Väkivalta tuntuu tulevan iholle ja tehokkuus iskee ehkä juuri sen takia, että tehostelevyjä ei ole pläräilty kohtauksia varten. Tässä uudessa filmatisoinnissa eletään Englannin kaunista kuusikymmentälukua ja moni kuva jäikin mieleen erillisinä taideteoksina. Roolituksessakin ollaan onnistuttu, pääosan pikkurikollista esittävä Sam Riley on toimiva valinta, Andrea Riseborough on erittäin hyvä reppana ja Helen Mirren on upea kuten aina.

Lyhyesti, lupaava kriminaalinalku nimeltään Pinkie pistää kylmäksi miehen sillan alla ja tapahtumalla on yksi potentiaalinen todistaja, nuori naiivi kahvilatarjoilija Rose. Elokuvassa on paljon silkalta täytemateriaalilta tuntuvaa juonikudosta, mutta Pinkien ja Rosen välinen tarina on upeasti toteutettu. Itse asiassa, jos elokuvassa olisi keskitytty vain näiden kahden ja Helen Mirrenin esittämän kahvilapomon välille, olisin luultavasti pitänyt leffasta todella paljon.

Pinkie siis joutuu vasten tahtoaan pokaamaan hissukan, joka ei saa missään nimessä paljastaa tapahtunutta. Rosen hahmo ja roolisuoritus tulee jakamaan yleisön, sillä moni ei välttämättä sulata tytön sinisilmäisyyttä. Rakastan elokuvien ressukoita ja Rose on yksinkertaisesti ihana. Tytön uskoa hyvyyteen säälii, mutta toinen taas haluisi tirvasta hänen päähänsä vähän järkeä. Kohtaukset, joissa Rose valmistelee itseään Pinkietä varten ovat upeita. Klassikkokohtaukset levykioskissa ja loppuratkaisu on mallinnettu alkuperäisen elokuvan mukaan ja erinomaisestihan ne toimivat.

Elokuva on melko vakava, eikä siinä juuri vitsiä lohkaista. Se on hengenheimolainen toisen brittiläisen kulttiteoksen kanssa. Yhtäläisyyksiä haetaan uuteen versioon ilmeisen tietoisestikin, sopii vaikka verrata ylläolevaa julistetta Kellopeli Appelsiinin vastaavan kanssa. Äkkiseltään voisi luulla, että kyseessä on uusi versio Anthony Burgessin kirjoittamasta ja Stanley Kubrickin täydellistämästä ultraväkivallan sävyttämästä tarinasta, mutta yhteys jää vain verrannolliseksi.

Entä uuden version tarpeellisuus. Uutta potkua haetaan upeilla kuvilla ja näyttelijöillä, kaiken kaikkiaan päivitys onnistuu ihan mukavasti ja se kertoo tarinan myös mustavalkoelokuvia karsastaville. Brittituotantona toiminta ei ole yhtä viihteellistettyä kuin jenkkiläisissä ja täten katsojalta vaaditaan keskittymiskykyä. Englannin maisemat ihastuttavat ja kuusikymmentäluku on saatu oikein mainiosti esille. Makuuni leffassa oli vähän liikaa asiaa tarinan sivusta, joka voipi toimia kirjassa, mutta elokuvassa se on liikaa. Leffa jää kuitenkin pyörimään mieleen päiväkausiksi ja tämä tarkoittaa sitä, että se onnistui tekemään suuremman vaikutuksen, kun mitä se katsomishetkellä tarjosi.

------------------------------------------------

Cinema Mondo tarjosi tämän elokuvan ennakkonäytöksen Kino Engelissä noin kymmenelle paikalle saapuneelle leffabloggarille. Tässä vaiheessa kiitokset järjestäjille, ehkä ensikerralla kerkeän jäädä turisemaankin. Tapaaminen porukan kesken jatkui leffan jälkeen läheisessä Amarillossa, mutta jouduin kieltäytymään jatkoista DocPoint-esitysten takia. Perjantain saldoksi tuli lopulta kolme perättäistä elokuvaa, jotka vaativat jo vähän liikaa heikolta selältäni, mutta seuraavina päivinä oli mentävä taas. Elokuvien katsominen peräkkäin ei vaadi pelkästään selältä ja istumalihaksilta ponnisteluja, vaan myös keskittymiskyvyltä. Elokuvien välillä ei jää paljoa aikaa sulatella edellistä, kun on jo keskityttävä seuraavaan. Varsinaista ongelmaa keskittyminen ei vielä aiheuttanut, mutta tuskin enää neljättä leffaa olisin jaksanut istua. Viikonlopun jälkeen olen saanut sulatella ihan riittämiin kaikkia näkemiäni dokumentteja ja kirjoittelen niistä viikon mittaan joko pikkuhiljaa tiputellen tai yhdessä köntissä.

Hella W (2011)

Näin elokuvan Hella W salissa, joka koostui suurimmaksi osaksi eläkeläisistä. Sanat tylsä, pitkäveteinen ja sekava olivat kovassa käytössä iäkkäiden katsojien keskuudessa lopputekstien rullatessa. Yhtäkään hyvää kommenttia ei kuulunut, eikä itselläni ole siihen poikkipuista sanaa. Sinänsä mielenkiintoista aihetta ei ole osattu käsitellä kiintoisasti ja mahtipontisen mainostittelin suurelokuva saanut elämänkerta epäonnistuu monella tasolla tarjoamaan suurta haukotusta enempää.

Ensimmäisenä elokuvassa huomioi sen tyylin, joka kiehtoi tiettyyn pisteeseesn saakka. 1940-luvun elokuvien tuntu rakennetaan kuvilla taiten, tummat sävyt, vahvat kontrastit, varjot, savukkeet ja sade, kuin klassista film noiria tuotuna nykyajan värielokuvan ja Suomen maahan. Noir tunnelmaa vahvistaa kertojaääni, joka tosin on klassikoista poiketen naiselle kuuluva. Kuvaus jossain määrin, lavasteet, maskeeraus ja puvustus ovat elokuvan ainoat mainitsemisen arvoiset meriitit. Näyttelijäsuorituksetkin ovat ihan perustasoa. Nämä asiat eivät kuitenkaan riitä kumoamaan sitä tosiasiaa, että elokuva ei yksinkertaisesti ole lainkaan mielenkiintoinen. Kamerankin asettelu kenoon kohtaus toisensa perään alkaa rassaamaan ennen pitkää.

Suomalainen elokuvateollisuus on jaksanut tuottaa elämänkertaelokuvia ja henkilökuvia tunnetuista suomalaisista jo kauan. Kohteena on ollut jo monet monituiset elävät ja kuolleet tunnetut miehet. Ilmeisesti vasta kun mielenkiintoiset miehet alkaa olla käsitelty, siirrytään niihin naisiin. Viimevuotinen Prinsessa otti jo aiheekseen naispuoleisen henkilön ja pystyikin kertomaan tarinan mielenkiintoisesti, vaikkei kuitenkaan sen kummempaa vaikutusta tehnyt. Siinä kuvattiin sentään riittävän monipuolisesti kohteensa elämän kaarta ja tapahtumia.

Yksi pääsyistä elokuvan epäonnistumiseen on väärien palojen napsiminen Hella Wuolijoen elämästä. Elokuvassa ei keretä käsitellä juuri muuta kuin naisen osallisuutta vakoiluun ja salaisten tietojen välittämiseen Neuvostoliitolle. Wuolijoki kirjoitti näytelmäkirjallisuutta aluksi salanimillä ja teksteistä muovattiin rakastettuja suomalaisia elokuvia, ennenkaikkea Niskavuori-sarja. Tätä ei kovinkaan paljoa käsitellä elokuvan aikana ja kaikki vankilassa lusimisen jäkeinenkin elämänsarka kuitataan parilla lauseella.

Kun kerran aihepiiri on rajattu näin kapeaksi, se pitäisi pystyä maustaa paremmin ja käsikirjoittajalta tämä ei ole onnistunut. Elokuvan on ohjannut Hella Wuolijoen sukulainen ja se tarkoittaa tietenkin myös sitä, ettei leidiä aseteta missään olosuhteissa arveluttavaan valoon. Kyseessä on siis ennemminkin pienimuotoinen puolustuspuhe. Harvoin elämänkertaelokuva antaa kohteestaan näin olemattoman kuvan, eikä leffan nähtyä voi sanoa olevansa sen viisaampi kuin ennen. Harmi, sillä kyseessä olisi ollut oikeasti ihan kiinnostava henkilö.