Uusretroilu alkaa vihdoin näkyä vahvemmin peliuutuuksissa ja vanhan ajan pelejä mukaillaan laajemminkin kuin maanalaisten pikku koodaajien keskuudessa. Hieno juttu, mutta vielä hienompaa, ettei myöskään ne pienet tekijät katoa tämän aallon myötä. VVVVVV on tehty vanhan koulukunnan arvojen mukaisesti grafiikkaa ja musiikkia myöten. Chiptune sävellykset pauhaa ja ohjaukseen riittää nuolinäppäimet.
Pelissä on paljon tarinaa ja puhetta, joten jos pelkkä toiminta kiinnostaa joutuu tahkomaan ohittamisnappia aika tiuhaan. Pelin ympäristö koostuu avaruusalusta ympäröivistä kentistä, joista tulee pelastaa miehistön kadonneet jäsenet ja siinä sivussa voi yrittää nappailla hankalampiin paikkoihin piilotettuja koruja.
Kaikki ei ole kuitenkaan sitä, miltä näyttää. Pelaaja ei nimittäin hypi kuten tavallisissa tasohyppelypeleissä. Hahmo voi vain vaihtaa puolta lattiasta kattoon ja toisin päin. Tämä ominaisuus tekee pelistä ennemminkin ongelmanratkaisua kuin tavan hyppelyä. Radat on ovelasti suunniteltuja ja varsin psykedeelisiä. Peliä on moitittu sen vaikeudesta, mutta toisaalta siinä ei voi lopullisesti kuolla ja tallennuspisteitäkin löytyy lähes joka ruudusta. Uudelleen voi yrittää lähes saman tien ja kuolemien välillä on parhaimmillaan hädin tuskin sekunti. Pelin lopussa saa nähdä tilastotiedettä ja se kertookin pelin luonteesta mielestäni aika hyvin. Kuolin tunnin kestäneen pelin aikana yhteensä 572 kertaa, joista 105 oli pelin omalta osaltani vaikeimmassa ruudussa. Keskimäärin siis hulppeat kymmenen kertaa minuutissa, eikä se varsinaisesti edes haittaa jatkuvaa etenemistä.
Aiemmin olin kokeillut pelin demoversiota, jonka saa ilmaiseksi ladattua netistä. Pelaaminen harjaantui jo sen myötä niin hyvin, ettei kokonaisen version läpäisyyn tarvittu tosiaan kuin sen tunnin verran. Uskon kuitenkin, että kokemattomille pelaajille tämä saattaa olla liian haastava pala. Kannattaa siis ensin kokeilla onneaan demoversion kanssa. Jos sen onnistuu pelaamaan ilman suurempia ongelmia läpi, on toivoa kokonaisen versionkin läpäisystä.
Pelin läpi pelattua aukeaa myös uusia pelimoodeja, joten pelaaminen ei todellakaan lopu heti läpipeluun jälkeen. Pelimaailman tutkimista voi vielä jatkaa ja missatut helyt on syytä keräillä niin aukeaa enemmän pelattavaa. Time trialit haastaa pelaamaan alle määrätyn par-ajan ja sehän on tällaisissa peleissä aina niin mukavaa. Pikkuhiljaa rimaa voi korotella ja ehtiä aikarajan puitteissa myös keräämän radan aarteet kuolematta kertaakaan. Mitä enemmän tahkoo, sitä enemmän saa lisää pelattavaa. Valittavana on myös peilikuva radoista. Vielä en pelaillut kaikkia mahdollisuuksia auki, mutta toistaiseksi jälkipelaaminen vaikuttaa mielekkäältä. Kaiken kaikkiaan erittäin mukava pikkupeli jota suosittelen lämpimästi etenkin kaikille retrofiileille ja fiilistelijöille, hienosäätöä jatkan vielä itsekin ja mikä ettei tämän pariin voisi palata vielä joskus myöhemminkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti