Brighton Rock (2011)

Brighton Rock perustuu Graham Greenen kirjaan, josta kuvattiin ensimmäinen versio vuonna 1947. Pari vuotta myöhemmiin Greene kirjoitti myös Kolmannen miehen ja näistä kahdesta elokuvasta on muodostunut ajan myötä kaikista tunnetuimmat britti-noirit.

Elokuvan alku on hieman sekava, eikä se ottanut heti mukaansa. Väkivalta tuntuu tulevan iholle ja tehokkuus iskee ehkä juuri sen takia, että tehostelevyjä ei ole pläräilty kohtauksia varten. Tässä uudessa filmatisoinnissa eletään Englannin kaunista kuusikymmentälukua ja moni kuva jäikin mieleen erillisinä taideteoksina. Roolituksessakin ollaan onnistuttu, pääosan pikkurikollista esittävä Sam Riley on toimiva valinta, Andrea Riseborough on erittäin hyvä reppana ja Helen Mirren on upea kuten aina.

Lyhyesti, lupaava kriminaalinalku nimeltään Pinkie pistää kylmäksi miehen sillan alla ja tapahtumalla on yksi potentiaalinen todistaja, nuori naiivi kahvilatarjoilija Rose. Elokuvassa on paljon silkalta täytemateriaalilta tuntuvaa juonikudosta, mutta Pinkien ja Rosen välinen tarina on upeasti toteutettu. Itse asiassa, jos elokuvassa olisi keskitytty vain näiden kahden ja Helen Mirrenin esittämän kahvilapomon välille, olisin luultavasti pitänyt leffasta todella paljon.

Pinkie siis joutuu vasten tahtoaan pokaamaan hissukan, joka ei saa missään nimessä paljastaa tapahtunutta. Rosen hahmo ja roolisuoritus tulee jakamaan yleisön, sillä moni ei välttämättä sulata tytön sinisilmäisyyttä. Rakastan elokuvien ressukoita ja Rose on yksinkertaisesti ihana. Tytön uskoa hyvyyteen säälii, mutta toinen taas haluisi tirvasta hänen päähänsä vähän järkeä. Kohtaukset, joissa Rose valmistelee itseään Pinkietä varten ovat upeita. Klassikkokohtaukset levykioskissa ja loppuratkaisu on mallinnettu alkuperäisen elokuvan mukaan ja erinomaisestihan ne toimivat.

Elokuva on melko vakava, eikä siinä juuri vitsiä lohkaista. Se on hengenheimolainen toisen brittiläisen kulttiteoksen kanssa. Yhtäläisyyksiä haetaan uuteen versioon ilmeisen tietoisestikin, sopii vaikka verrata ylläolevaa julistetta Kellopeli Appelsiinin vastaavan kanssa. Äkkiseltään voisi luulla, että kyseessä on uusi versio Anthony Burgessin kirjoittamasta ja Stanley Kubrickin täydellistämästä ultraväkivallan sävyttämästä tarinasta, mutta yhteys jää vain verrannolliseksi.

Entä uuden version tarpeellisuus. Uutta potkua haetaan upeilla kuvilla ja näyttelijöillä, kaiken kaikkiaan päivitys onnistuu ihan mukavasti ja se kertoo tarinan myös mustavalkoelokuvia karsastaville. Brittituotantona toiminta ei ole yhtä viihteellistettyä kuin jenkkiläisissä ja täten katsojalta vaaditaan keskittymiskykyä. Englannin maisemat ihastuttavat ja kuusikymmentäluku on saatu oikein mainiosti esille. Makuuni leffassa oli vähän liikaa asiaa tarinan sivusta, joka voipi toimia kirjassa, mutta elokuvassa se on liikaa. Leffa jää kuitenkin pyörimään mieleen päiväkausiksi ja tämä tarkoittaa sitä, että se onnistui tekemään suuremman vaikutuksen, kun mitä se katsomishetkellä tarjosi.

------------------------------------------------

Cinema Mondo tarjosi tämän elokuvan ennakkonäytöksen Kino Engelissä noin kymmenelle paikalle saapuneelle leffabloggarille. Tässä vaiheessa kiitokset järjestäjille, ehkä ensikerralla kerkeän jäädä turisemaankin. Tapaaminen porukan kesken jatkui leffan jälkeen läheisessä Amarillossa, mutta jouduin kieltäytymään jatkoista DocPoint-esitysten takia. Perjantain saldoksi tuli lopulta kolme perättäistä elokuvaa, jotka vaativat jo vähän liikaa heikolta selältäni, mutta seuraavina päivinä oli mentävä taas. Elokuvien katsominen peräkkäin ei vaadi pelkästään selältä ja istumalihaksilta ponnisteluja, vaan myös keskittymiskyvyltä. Elokuvien välillä ei jää paljoa aikaa sulatella edellistä, kun on jo keskityttävä seuraavaan. Varsinaista ongelmaa keskittyminen ei vielä aiheuttanut, mutta tuskin enää neljättä leffaa olisin jaksanut istua. Viikonlopun jälkeen olen saanut sulatella ihan riittämiin kaikkia näkemiäni dokumentteja ja kirjoittelen niistä viikon mittaan joko pikkuhiljaa tiputellen tai yhdessä köntissä.