DocPoint: Jean Painlevé - Science is Fiction (2011) / Lemmy (2010)

DocPoint oli joillekin jo kymmenes, itselleni se oli ensimmäinen. Pidin festarin järjestelyistä erittäin paljon ja sainpahan perstuntumaa Bio Rexiinkin neljän leffan verran. Olen kerran aikaisemmin käynyt kyseisessä teatterissa ja muistikuvat olivat melko heikot. Tykästyin kyllä todella kovasti paikkaan ja voisin kuvitella suosivani sitä jatkossakin. Alun perin ajattelin, että ottaisin näytöksiä sieltä täältä, jotta tutustuisi Helsingin elokuvateattereihin, mutta mukaan olisi astunut aikatauluhankaluudet, eikä suuntavaistonikaan ole yleensä tarpeeksi yhteistyöhaluinen. Aloitetaanpa nyt kuitenkin pakan purkaminen, ensimmäiseksi perjantaisista näytöksistä.

Jean Painlevé - Science is Fiction (2011)



Minulle DocPointin aloitti mykkäelokuvakonsertti Jean Painlevén lyhytelokuvista. Livemuusikoina toimi Uusi Fantasia ja Paleface. Elektroäänimaisemat tukivat täydellisesti Painlevén merenalaisia kuvia ja kertojaäänenä Paleface oli mitä miellyttävin. Räppärin erinomainen artikulaatio ja humoristinenkin juonto olisi omiaan uuden sukupolven luontodokumentteihin jatkossakin. Lip sync tuotti pariin otteeseen vähän vaikeuksia, mutta eipä tuo haitannut. Yhden elokuvista lukijamme lausui englanniksi, liekö suurempana syynä kansainvälisen yleisön huomioiminen vai englanninkielinen räppäystausta, toimipahan jokatapauksessa.

Lyhytelokuvat itsessään olivat mitä mainioimpia. Mikroskoopeilla ja nopeutuslaitteilla työskentelevä ranskalaismestari on kuvannut todella hypnoottisia ja psykedeelisiä kuvia. Surrealistit yrittävät saavuttaa ties minkä tehokeinojen avuilla samaa, muttei monikaan pääse samaan kun tämä oikeaa elävää elämää kuvaava herra. Joskus realismi on kuin suurinta surrealismia. Ainut pätkä vailla selostusta oli muutenkin poikkeava Liquid Crystals. Kofeiinin ja kusen lämpötilaa ja painetta muuntelemalla Painlevé kuvaa niiden kristallaatiota polarisoivalla kameralla, tuloksena vaikuttava happotrippiä muistuttava kokemus.

Painlevé on ensimmäinen mikroskooppitaiteilija, joka teki työstään suureen yleisöön uppoavaa viihdettä. Elokuvien informaatioarvo on vitsailevasta selostuksestaan huolimatta silti korkea. Etenkin merihevosia käsittelevä jakso jää väistämättä katsojan mieleen vahvasti. Kyseessä on laji, jossa koiras synnyttää ja raskauden ja synnytyksen seuraaminen onkin melkoisen vaikuttavaa. Kuvat soljuvat kautta linjan kuin baletti ja kokonaisuutena näytös kuuluu taas yksiin ikimuistoisimmista. Miksei tällaisia ikinä järjestetä edes hetken pysyväksi ohjelmistoksi, ainoana näytöksenä tämä saa ilman muuta liian vähän huomiota.

Selaillessani DocPoint -katalogia huomasin, että lähiaikoina Orionissa on nähtävillä alkuperäinen Nosferatu saksalaisen liveorkesterin säestyksellä. Itse koin samaisen leffan livemusiikilla Bio Rexissä joskus vuosia sitten. Kokemus oli unohtumaton, tuolloin ei ollut edes englanninkielisiä tekstejä. Saksalla mentiin, mutta olihan leffa ennestäänkin tuttu.

Science is Fiction -lyhytelokuvat:

Sea Urchins (1954)
The Seahorse (1934)
Hyas and Stenorhynchus (1929)
Shrimp Stories (1964)
How Some Jellyfishes are Born (1960)
Liquid Crystals (1978)
Acera or the Witches Dance (1972)

Lemmy (2010)



Motörheadin Lemmy on loistava aihe dokumentille ja onneksi sen toteutuskin on onnistunut. Dokumentti seuraa Lemmyn elämää kotona ja kartsalla, sekä haastattelee tukun tunnetuimpia rokkimaailman henkilöitä. Mukaan mahtuu myös hieman mielenkiintoisempia vetoja kuten Ice-T. Arvatenkin vierailevista tähdistä saadaan rutistettua pääosin vain iänikuista ylistystä, mikä onkin musiikkidokumenteissa turhan yleistä, mutta poikkeuksiakin on. Jokunen mainio tarina kuullaan myös vierailijoiden suusta. Metallican poppoo on muutenkin vuosi vuodelta surullisempaa ja tälläkin kertaa nähdyt palat eivät ainekaan paranna asiaa.

Mielenkiintoisinta onkin kotioloissa ja kotikonnuilla kuvattu materiaali, jossa tähti jutustelee poikansa kanssa ja esittelee kokoelmiaan. Kaikki keräilee jotain, sanoo Lemmy kun esittelee kotiaan joka muistuttaa ennemminkin museota. Aseita, natsisälää, Lemmy-matskua tuntuu oleva loputtomat määrät. Tärkeimmäksi asiaksi kodin kokoelmien seasta hän kuitenkin mainitsee poikansa.

Kuten parhaat dokumentit, elokuvasta nauttiaksesi sinun ei tarvitse missään nimessä tykätä kohteen musiikista tai aikaansaannoksista. Mielenkiintoista henkilökuvaa on rytmitetty muutamilla livepaloilla ja nämä sopivat erittäin hyvin paikoilleen. Suosittelen kaikille rokkidokkareiden ystäville, dokumentti tuskin pettää odotuksia, toisin kuin viikonlopun toinen musiikkiaiheinen dokumentti.