Tunnetuimpiin nykyohjaajiin lukeutuvalta Martin Scorseselta tuntuu tulevan myös dokumenttituotantoa harvase vuosi. Tällä kertaa ei olekaan kohteena kukaan muusikko, vaan Fran Lebowitz, new yorkilaistunut naiskirjailija, joka tunnetaan Amerikassa kärkkäistä mielipiteistään ja melkoisen venähtäneestä writer's blockistaan. Lebowitz saapui New Yorkiin 1970-luvulla ja aloitteli uransa Andy Warholin pyörittämän lehden kolumnistina. Kasarin vaihteen kummallakin puolella yhden suositun kirjan (Metropolitan Life & Social Studies) rustannut nainen ei sitten enää ikinä saanut kolmatta aikaiseksi. Poikkeuksena lastenkirja Mr. Chas & Lisa Sue Meet the Pandas (1996). Satunnaisia kolumneja ja puheen pitämisiä sen sijaan on riittänyt. Kirjoista ei tietääkseni ole suomennettu yhtäkään.
Dokumentti koostuu suurimmaksi osaksi haastatteluista, jotka tasapainottelee tasaisesti tuoreen ja vanhemman arkistomateriaalin välillä. Scorsesen tyylille uskollisesti kerronta lentää sopivalla tempolla eteenpäin ja pitää mukanaan niin hyvin että ihmettelee kun puolitoistatuntinen onkin jo vierähtänyt. Haastattelupainotteista sisältöä rikotaan välillä kuvaamalla Lebowitzin käppäilyä New Yorkissa. Scorsese heittää peliin myös viittauksen vanhaan tuotantoonsa, hetken aikaa kirjailijaa seurataan ajamassa taksia, täsmälleen samanlailla kuin Robert De Niro Taksikuskissa 35 vuotta sitten. Tarkoin musiikkinsa valitseva ohjaaja kumartaa myös Nino Rotan suuntaan käyttämällä hänen sävellyksiään Fellinin elokuvista.
Sisältö on ihan kelpo viihdettä, kovin syvälle ei mennä missään vaiheessa, mutta vahvoja mielipiteitä kyllä kuullaan. Lebowitz esittää esimerkiksi, että rasismi ei tule ikinä katoamaan kokonaan, mutta se olisi sentään mahdollista, toisin kuin tasa-arvoerot. Rodusta riippumatta kaikki ovat samanlaisia, mutta mies on aina mies ja nainen on nainen. Hän on myös tupakoinnin puolestapuhuja ja vannoo koston ja selän takana puhumisen nimeen. Vastavirtaan tarpova röökiaddikti ei myynyt kirjojensa elokuvaoikeuksia vaikka olisi tahkonut sillä järjettömät rahat aikoinaan. Kirjoitetuista kirjoista ei ikinä herunut juurikaan tuottoa, mutta paradoksaalisesti kirjoittamattomasta materiaalista tarjottiinkin jo suuria summia. Tähän Lebowitz kommentoi sarkastisesti, että parhaiten hän löisi rahoiksi kirjoittamattomilla kirjoillaan ja niitähän riittää.
We Don't Care About Music Anyway (2009)
Odotukset viikonlopun viimeiseltä palalta olivat korkealla. Aiheena mielenkiintoinen, japanilaisesta avant-garde skenestä kertova We Don't Care About Music Anyway alkaa pikkuhiljaa ihan lupaavasti. Pieni porukka tekee musiikkia mistä vaan, missä vaan ja sen syntyä kuvataan alussa esimerkiksi jonkinlaisella kaatopaikalla. Välillä kuvataan kun porukka keskustelee taiteestaan pöydän ympärillä. Välillä taas nähdään live-keikkoja jotka muistuttavat keskivertoista performanssia. Missään vaiheessa homma ei meinaa lähteä käyntiin ollenkaan.
Olen kiinnostunut avant-gardesta ja kokeellisista musiikkityyleistä ja monet osaavatkin sen homman oikein hyvin. Nämä japanilaiset, joiden nimiä hädin tuskin mainitaan, eivät ole parhaasta päästä. Yksi soittaa sellontappia jollain hiomalaikalla ja toinen hakkaa levaria kuin raivotautinen. Kekseliäisyys ei missään vaiheessa ole kovinkaan kummoista, eikä täten jaksa innostaa. Suosikkikohtani oli kun eräs porukan tyypeistä kierteli jossain kaupassa etsimässä "instrumentteja" ja löysi jonkin hierontalaitteen ja kokeili sen surinaa ja nappeja suurella innolla.
Katalogeissa ja promokuvissa on nostettu yksi kohtaus ylitse muiden. Aavikkosessio, jossa ryhmän ainut nainen soittaa kitaraa ämyrit täysillä. Joku porukasta toteaakin, että aivan sama kuka koskee kitaraan ja tämä lausahdus kuvaa hyvin heidän ideologiaansa, joka jo typerällä dokkarin nimellä julistetaan. Mielenkiintoinen aihe on kuitenkin toteutettu liian pliisusti ja tylsästi, eikä äkkinäisen lopun jälkeen olisi toivonutkaan sen enää jatkuvan.
Suosittelen katsomaan Einstürzende Neubautenin Liebesliederin (1993) jos haluaa seurata mielekkäämpää dokkaria eksperimentaalin musiikin tekoprosessista. Saksalainen Neubauten on industrialmusiikin suurimpia edelläkävijöitä ja kyseinen dokumentti seuraa mielenkiintoisesti bändin touhuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti