Käsikirjoittaja David Seidler on sanonut kuningataräidin pyytäneen kolmekymmentä vuotta sitten, ettei hänen isänsä tarinaa kuvattaisi tämän elinaikana, koska aihe on niin kipeä. Toisin kuitenkin kävi ja Kuningas Yrjö VI:n tarina on tuotu kankaille kovan suitsutuksen kera. Kohdetta käsitellään suurella lämmöllä ja tunteella, jonka istuva kuningatarkin on myöntänyt elokuvan nähtyään. Brittilehdet otsikoivat kuningattaren olleen silminnähden liikuttunut ja nauttineen elokuvan kevyemmistäkin puolista. Tarinalle ei paremmin kunniaa voisi tehdäkään ja elokuvasta kyllä tykkää oli aihe tuttu tai ei.
Kuninkaan puhe on todellakin pieni suuri elokuva. Aiheena änkytysvikaisen kruununperijän puheterapiaistunnot ei rönsyile kovinkaan laajalle, mutta se on sitäkin antoisampi intiimi kurkistus erääseen Englannin historian aikakauteen ja sen tapahtumiin. Siitä erikoinen elokuva, että se pitää sisällään niin paljon eri tunteisiin vetoavaa sisältöä, toisaalta yhden hauskimmista ja toisaalta yhden intensiivisyydessään vahvimmista kohtauksista pitkään aikaan. Hyvin kirjoitettua nuivan brittiläistä huumoria tarinassa piisaakin, mikä tasapainottaa kivasti kokonaisuutta. Elokuva ei ole liian vakava, muttei ihan liian kevytkään. Se antaa katsojalle sopivasti aihetta ajattelulle ja asioiden mittasuhteetkin ovat viimeisissä kohtauksissa mielenkiintoisella tavalla puntarissa.
Colin Firth hoitaa roolinsa änkyttävänä Yrjönä esimerkillisesti ja puheterapeutin roolikin on täytetty erittäin onnistuneesti australialaisella Geoffrey Rushilla. Kaksikon lisäksi elokuvassa nähdään myös Helena Bonham Carter Yrjön vaimona Elizabethina ja Timothy Spall Winston Churchillina. Bonham Carter sopii rooliinsa, vaikka hänet onkin totuttu näkemään hieman erilaisissa osissa. Timothy Spall on sinänsä mainio näyttelijä ja ulkonäkö osuu jonkin verran yksiin Churchillin kanssa, mutta silti jotenkin outoja viboja tästä valinnasta tuli. Toisaalta, rooli on hyvin pieni ja kohtalaisen näkymätön. Pariskunnan lapsienkin rooleihin, Elizabethiksi ja Margarethiksi on saatu varsin sopivat tyttöset. Firth ja Rush ovat kuitenkin ne henkilöt, jotka tekevät elokuvasta sen mitä se on.
Kuninkaan puhe on kuvattu ankeilla ruskean ja harmaan sävyillä joita usein vähän karsastan elokuvia katsoessani, mutta tällä kertaa se jopa tukee sisältöä. Kaikkiaan viimeisen päälle laadulla toteutettu elokuva ansaitsee kiitosta etenkin näyttelijäsuorituksistaan, kuvauksestaan, käsikirjoituksesta ja dialogeista, sekä paikoitellen musiikkistaan. Musiikkia ei käytetä läheskään koko ajan, mutta aina hyvin harkitusti. Beethoven on elokuvahistorian käytetyimpiä säveltäjiä ja joskus mestarin sävellyksiä käytetään jopa niin hyvin, että sävellyksen kuullessaan tulee joku nimenomainen elokuvakohtaus mieleen. Näin on käynyt Kellopeli Appelsiinissa, näin kävi luultavasti myös Kuninkaan puheessa. Beethovenin loistava seitsemännen sinfonian Allegrotto on käytetty mestarillisella lyyrisyydellä, joka sinetöi lopussa nähtävän kohtauksen ikimuistoisuuden. Sitä katsoessa oli melkein pakko pidätellä hengitystä ja ihmetellä sen kauneutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti