Elokuu (2011)

Lakkiaiset on vihdoin takanapäin ja edessä on se viimeinen kesä. Kaverit ja tyttöystävä katoavat ympäriltä ja Aku on tyhjän päällä. Kikkaratukkainen naistenkaataja nappisilmä Freda yrittää tyrkkiä kultalusikka suussa syntynyttä keltanokkaa kokemaan edes pikkusen elämää. Pian Aku (August) tapaakin äkkipikaisen seikkailijattaren Julin ja seuraavien nimikkokuukausien, heinäkuun ja elokuun aikana pumpulissa kasvanut stadilainen näkee enemmän maailmaa kuin koko elämänsä aikana. Luvassa on road movie läpi pidennetyn juhannuksen pitkin maantietä ja järvenrantaa.

Elokuu on Oskari Sipolan ensimmäinen pitkä elokuva ja samalla päättötyö Taideteolliseen korkeakouluun. Lyhyistä elokuvista ja musiikkivideoista ohjaajalla on ennestään kokemusta, mutta riittääkö rahkeet pitkän elokuvan tekeminen. Olen kerennyt jo lukemaan arvosteluja elokuvasta, enkä voi kuin ihmetellä niiden negatiivista sävyä. Suomalainen nuorisodraama ei kovinkaan houkuttelevalta kuulosta ja harvemmin sellaiset onnistuukaan muuta kuin ärsyttämään. Elokuu kuitenkin yllätti ja olin siihen kaikkiaan hyvin tyytyväinen.

Monet lukemistani arvosteluista on moittinut elokuvaa kliseiseksi, naiviksi ja konservatiiviseksi. Sellaista rakkaustarinaa voi tuskin enää tehdäkään, etteikö asiat olisi kertaan tai toiseen nähty. Suomalainen elokuva on muutenkin sen verran suppea kenttä, että jos jotain on jo tehty, sitä ei muka saisi enää koskaan käyttää. Käpy selän alla on ollut aikoinaan kova juttu, mutta Elokuu tuskin yrittääkään hakea samanlaista statusta ja täten konservatiiviseksi haukkuminen on lähinnä erikoista. Naivius taas on nuorisoelokuvan ilmeisimpiä elementtejä, minkäännäköistä kasvutarinaa ei olisi kerrottavissa jos hahmot olisivat valmiita aikuisia valkolakin saatuaan.

Pidän nimenomaan elokuvan tyylistä, joka ei kulje päivän elokuvaustrendien mukaan ja helteinen rakkaus tuo mieleen kuuman bergmanilaisen kesän vanhoista ruotsalaisklassikoista. Koska tunnetusti tykkään kauniista kuvista ja väreistä, nautin erittäin paljon siitä, että elokuva on kuvattu kullan keltaisen filtterin läpi, joka tuo siihen tietynlaisen nostalgian ja nuoruuden muiston tunteen, vaikka itse tapahtumat ovat tätä päivää. Koen olevani myös optimaalia kohderyhmää elokuvalle, sillä omanikäiselläni ohjaajalla on varmasti samankaltainen elämänkatsomus kuin itselläni.

Kyseessä ei siis ole mikään juonielokuva, ideana on ollut vangita se nuoruuden kesän henki ja hehku, saada ikäänkuin aika seisahtumaan siihen hetkeen. Rakasta lasta on varmasti vaikeaa leikellä, mutta lopputulos olisi ollut astetta dynaamisempi muutamia otoksia poistamalla, lähinnä toiston vähentämiseksi. Dialogi ei myöskään ole vahvimpia puolia ja tunnelma olisikin pysynyt katkeamattomampana jos muutamista jutusteluista olisi luovuttu. Päärooleissa nähdään tuntemattomia naamoja joka on tällaisissa tapauksissa varsin suotavaa, joskaan kasvot eivät tulekaan enää mieleen seuraavana päivänä. Sivuosia on täytetty nimekkäämmin, esimerkiksi Pihla Viitalalla, Timo Torikalla ja Matleena Kuusniemellä.

Suomalainen elokuva tosiaan voi paremmin kuin aikoihin ja päättötyötkin on järjestään parempia kuin suomalaiset leffat esimerkiksi 1990-luvulla. Kotwican, Annilan, Valkeapään, Salmenperän ja Louhimiehen, Karukosken ja Helanderin lisäksi meillä on taas yksi potentiaalinen uransa alkutaipaletta talsiva lupaus jonka seuraavaa teosta sietää odotella. Aika näyttää kuinka Sipolan käy.