Howl (2010)

Howl on monipuolinen elokuvallisten keinojen sulatusuuni, jossa Allen Ginsbergin rajoja rikkovaa runoa ja sen lieveilmiöitä käsitellään lomittain sommitellussa triptyykissä, johon kuuluu haastatteluihin pohjautuvaa henkilökuvaa, oikeussalidraamaa ja runontulkintaa. Runoja lausutaan lavalla mustavalkoisin kuvin sekä hyvinkin kirjavina animaatioina. Tyylillinen monimuotoisuus miellytti ainekin itseäni siinä määrin, etten olisi halunnut elokuvan loppuvan vielä aikoihin. Kaikki osa-alueet pysyvät alusta loppuun mielenkiintoisina, haastattelut toimivat yleisenä henkilökuvana, mainiosti kuvitettu runonlausunta esittelee itse teoksen ja oikeussalissa käydyt dialogit käy runon analyysistä.

Allen Ginsberg oli merkittävä beat-sukupolven kirjailija, joka muistetaan parhaiten elokuvan nimikkorunosta, joka pääsi ilmestyttyään 1950-luvun puolen välin jälkeen oikeussaleihin asti ruodittavaksi. Kuten tiedetään, julkinen kohu on parasta mainosta ja teoksesta tuli menestys. Ginsberg kirjoitti aikansa konservatiiveja ärsyttäen alatyyliseksi luokiteltua vapaata tekstiään, kuten elokuvassa todettiin - jazzin tavoin fraseeraten. Vapaamielisiä kielikuvia vilisevän tekstin luoja oli myös homoseksuaali, mutta tämä aihepiiri jää elokuvassa hyvin pintapuolisesti käsitellyksi. Toisaalta, tapahtumien vapaamielisissä piireissä se ei hätkähdyttänyt ketään edes silloin.

James Franco nähdään elokuvan Ginsbergina. Tunnettujen näyttelijöiden pestaaminen elokuvaan esittämään tunnettua henkilöä on aina kaksiteräinen miekka. Illuusio on helposti mennyttä ja näin uhkaa käydä tälläkin kertaa, vaikka roolisuorituksessa sinänsä ei vikaa olekaan. Francoa on nähnyt sen verran paljon lähiaikoina niin hyvässä kuin pahassa, että välillä itselläni on hieman vaikea sulattaa tämä beat-kirjailijan roolissa. Tämän takia kannatan elämänkertaelokuvia joissa nimiroolin hoitaa joku nobody, ellei nyt Johnny Depp satu olemaan vapaana.




Animaatiota elokuvassa löytyy hulppeat 23 minuuttia ja tekstien esittäminen tuossa muodossa luo hyvin vahvoja mielleyhtymiä elokuvaan The Wall, joka pohjautuu Pink Floydin samannimiseen albumiin (jännä sattuma sinänsä, kun huomenna katselen samaista rock oopperaa liveolosuhteissa). Animaatioista vastaa tanskalainen opiskelijoiden ryhmä, joka suoriutuu oletattavan vähäiseen budjettiin ja resursseihin nähden oikein kelvollisesti. Jälki on tietyllä tapaa rehellisesti halvan näköistä ja kymmenen vuotta ajastaan jäljessä. Aikakausien tyylejä sekoitellaan muutenkin niin sulavasti, että sehän sopii vain osaksi juonta.

Täytyy sanoa, että olin erittäin positiivisesti yllättynyt elokuvan sovitukseen, runon, kuvan ja kerronnan yhteispeliin. Elokuva oli viihdyttävä ja kertoi Ginsbergin uran alkutaipaleesta havainnollisesti, sekä käsitteli erään runon anatomian esimerkillisesti. Harvoin näkee elämänkertaelokuvia, jotka kerkeävät käsittelemään riittävästi kohdettaan, tiettyyn ajanjaksoon tai tapahtumaan keskittyvät kuvaukset taas tuskin toimivat kovinkaan informatiivisina paketteina niille, joille aihe on ennestään tuntematon. Ei se tietenkään ole aina tarkoituskaan, mutta Howl pystyy esittelemään sekä olennaisen segmentin taiteilijan historiasta ja sen lisäksi antamaan hyvän kokonaiskuvan. Tämä toimii erinomaisesti sisäänajona Ginsbergiin ja se on myös oppikirjaesimerkki opetuselokuvasta jota sietäisi näyttää kouluissa. Se on informatiivinen, mutta sisältää riittävästi rivouksia, että peruskoululainen pysyy valppaana.