 |
| Kuva: rogerwaterstours.com |
The Wall on Pink Floydin mahdollisesti tunnetuin albumi, ainekin Dark Side of the Moonin ohella. Kyseessä on konseptilevy joka kertoo tarinaa eristäytyneestä muusikosta, jonka ympärille kasvaa kuvitteellinen muuri. Teos on poliittinen ja symbolinen, se on ennen kaikkea huikean audiovisuaalinen kokonaisuus, juurikaan liioittelematta tietynlainen synonyymi käsitteelle rock ooppera.
Teos on nyt hieman yli kolmekymmentä vuotta vanha, sitä esitettiin kokonaisuudessaan ilmestymisen jälkeisellä kiertueella alkuperäiskokoonpanolla, Berliinin muurin murtuessa yksittäisenä keikkana ja nyt Roger Watersin toimesta nyt pitkän kiertueen merkeissä. Pari vuotta albumin ilmestymisen jälkeen siitä sovitettiin elokuvaversio, joka on säilynyt näihin päiviin asti mahdollisesti parhaana rock-elokuvana mitä on koskaan tehty. Elokuvan animaatiosta vastannut Gerald Scarfe on luonut kiertuetta varten uudet kuvitukset show’hun, jotka ovat sitten tämän päivän tasalla.
Lopputulos ei ole piiruakaan vaille spektaakkeli. Lavalle pikkuhiljaa muodostuva muuri kummastuttaa tekniikallaan, yksittäiset tiiliskivet ja koko muuri näyttävät kuvaa tavalla, jota ei kerrassaan kykene edes ymmärtämään. Sitä ei heijasteta niille, mutta ne eivät myöskään voi olla mitään monitoreja, kyseessä on siis oltava taikuutta. Muuritekniikan lisäksi lavalla nähdään jättimäisiä sätkynukkeja, suomalainen lapsikuoro ja paljon muuta tarinaan kuuluvaa rekvisiittaa, sekä tietysti Roger. Roger Waters on show’n Pink ja kun ei alkuperäisen yhtyeen kanssa tarvitse tehdä kompromisseja, loppu bändi saa jäädä vaikka taustalle muuratuksi.
Kun ajattelee The Wallia albumina, pelkästään kappaleiden jatkumona, se ei sinänsä ole niin häävi kuin osiensa summa. Musiikillisesti se on mahdollisesti Pink Floydin tuotannosta jopa yksi vähiten suosikkejani. Kappaleista ainoastaan In the Flesh ja The Trial nousevat selkeästi muiden yläpuolelle, toisaalta ne ovatkin jo melkoisen erinomaisia kappaleenjärkäleitä. Tupla albumien tarpeellisuus on muutenkin yleensä vähintään kyseenalaista. Kappaleiden puolesta esimerkiksi Beatlesin valkoinen tupla on kuitenkin mestariteos The Wallin verrattuna, vaan kun vertaa kokonaisuutta pirstaleisiin fab four teokseen, ollaan täysin eri kaliiberia.
Miljoonia ja taas miljoonia maksaneesta esityksestä pääsee kieltämättä nauttimaan hyvin vaihtelevalla menestyksellä nimenomaan paikkasijoituksestaan riippuen. Takalaidalta katsottuna sen massiivinen voima ei tietenkään pääse päälle asti, mutta näkipähän setin ainekin kokonaisuudessaan. Kyseessä on loppujen lopuksi niin vahvasti kuvan ja äänen liitto, että kumpikin ruokkii toista tasavertaisesti. Muurista muodostui itse asiassa levein näkemäni elokuvakangas, joka toisti viimeisen päälle suunniteltua kuvaa. Muurilla nähdyistä iskulauseista sai arvatenkin suurimman suosion suomenkielinen lause ”Ei vitussa luoteta”, joka kohdistettiin hallituksen suuntaan.
Väliajalla varustettu esitys taisi kestää lähemmäs kaksi ja puoli tuntia. Pahaa sanaa siitä ei äkkiseltään keksi, Watersin näki vain pikku ukkona niin kaukaa, mutta siinähän se ihmisen pienuus parhaiten esille tuleekin. 67-vuotias mies on hyvässä kunnossa ja naureskelee kuinka sekaisin oli kolmekymmentä vuotta vanhassa videopätkässä, jota hänestä näytetään taustalla keikan aikana. Psykedeeliset huumeet avittivat miestä aikoinaan luomaan näitä legendaarisia äänimaailmoja, mutta bändikaveri Syd Barretin kohtalo ei osunut kohdalle, eikä aineiden käyttö ainekaan äkkiseltään näy päällepäin. Laulukin luistaa aivan yhtä hyvin tai keskivertoisesti kuin ennenkin.
Stadionrock tai tässä tapauksessa areenarock kuulostaa yleensä lähinnä luotaan työntävältä, vain harvat kun osaavat täyttää niin ison tilan oikeasti kokonaan. The Wall taas on tapaus jota ei voisi juuri pienemmässä tilassa esittääkään. Jo pelkkä show on näyttävyydeltään vähintään Cirque du Soleilia, jota olen kuitenkin todistanut hyvältä paikalta. Musiikki ja merkitys päälle niin kyseessä on yksi suurimpia areenaelämyksiä mitä on nähty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti