Suomalainen Alghazanth tekee kunniaa jo nimitykseltään surulliselle symphonic black metalille, sillä se ei tyydy silottelemaan musiikkiaan kauniiksi koneella naputeltujen urkuvallien voimin, kuten niin moni genressään, mukaanlukien seuraava arvostelun uhri. Alghazanth alkaa olla jo kohtalaisen pitkänlinjan yhtye ja aina iloinen yllätys isompien keikkojen lämppärinä. Melankolisen kauniit melodiat ovat yhtyeen ehdottomasti vahvin puoli ja tällä levyllä se todella esiintyy edukseen. Surumielisyys ja kaiho on Alghazanthin tulkitsemana parhaimmillaan erittäin kaunista.
Lue lisää --->
Aina on koulukuntia jotka eivät hyväksy syntikoita, eikä kyse ole pelkästään tämän genren sisäisestä asiasta. Toki koneellisten musiikkielementtien kirjo on niin laaja, että osa niistä kolahtaa ja osa ei. Itse ainekin pidän tämän yhtyeen tavasta käyttää syntikoita nimenomaan yhdistettynä levyllä kuultavaan soundiin, joka on tyylillisesti uskollinen perimustalle yhdeksänkymmenluvun puolellevälille. Levy on kaikin puolin erittäin miellyttävän kuuloista ja harkittua, mutta sopivan rohkeasti kikkailevaa ja monipuolista.
Lähes tunnin pituinen levy jaksaa juuri ja juuri kantaa pitkän kestonsa, mutta ei olisi kyllä kantanut enää piiruakaan. Vaikka levyllä ei juuri täytebiisiä löydy, esimerkiksi muutaman vuoden takaista The Phosphorescentin kaltaista kappaleenjärkälettä on vaikea ylittää. Vielä on mahdoton sanoa tuleeko joku levyn lukuisista helmistä ajan myötä tekemään sen, mutta levynä tämä on ehdottomasti yhtyeen paras kokonaisuus. Kansikin on ihan hauska, tällä kertaa arvostelussa olevan kolmikon ainut joka ei ole totaalisen typerä.. tai no typerä ehkä, mutta nimenomaan hyvällä tavalla.
Syn Ze Şase Tri – Între două Lumi (2011)
Taas sellainen nimihirviö kyseessä että nimikin pitää pastettaa muualta. Kyseessä on romanialainen varsin tuore symphonic bm-orkesteri, johon Negurã Bungetin kadonneet jäsenet ovat vaivihkaa liittyneet. Bunget jäsenistö onkin ensisijainen syy bändiin tutustumiselle. Levyn taisteluhenkinen kansi jo antaa osviitta sisällön musiikillisesta ja lyriikallisesta sisällöstä. Romanian historiasta löytyy siis riittävästi veren vuodatusta laulannan aiheeksi ja koko yhtyeen nimi on napattu jostain vanhasta kiveen kaiverretusta sananparresta, joka kääntyy englanniksi I'M WITH TRIPLE SIX. Kyse ei kuitenkaan ole mistään saatanan kanssa hengailusta, vaan mytologisesta ylinumerosta, maan ja jumalien välisestä tilasta tai mitä näitä nyt on.
Alusta asti on selvää mitä tuleman pitää, musiikki on kuin transylvaanisesta maaperästä revittyä dimmuborgiria. Perinteiseen tapaan tehtyjä kauhusoundeja ja muita korneja avuja on kuultavissa lähes alusta loppuun, sateita, ukkosia, suden ulvontaa ja kirkonkelloja, kaikki taidettu tuottaa läppärin äärellä. Edes rehellisen livesyntikan käyttö olisi voinut elävöittää soundia ja tällaisenaan lopputulos on äärettömän kliinistä ja puhtoista pehmohorroria. Myös kitarointi äityy välillä melkoiseksi tilutteluksi, mutta kaikki tämä yhdessä tekee levyn kuitenkin ihan kuunneltavaksi easy listening bm:ksi, joka toimii levypesän täytteenä vähän aikaa.
Vreid - V (2011)
Olipa kerran Windir, mainio norjalainen folk-bm yhtye, joka loi äärettömän miellyttäviä melodioita ja ralleja kunnes laulaja Valfar jäi äkillisesti ja epäonnisesti lumivyöryn alle. Hyvin ikävä takaisku. Windir nimenä kuopattii tallennetun jäähyväiskonsertin voimin ja tuhkista nostettiin jäljelle jääneiden jäsenten ylläpitämä Vreid. Tällä nimellä kulkeva joukkue tulee aina olemaan se uusi bändi, mutta hauskaa sinänsä, että Vreid on tämän julkaisun myötä tehnyt enemmän pitkäsoittoja kun Windir ikinä. Viides pitkä kantaa kuvaavasti nimeä V ja on varusteltu kohtalaisen typerällä kannella, aivan kuten edelläarvosteltukin.
Siinä missä turhan vähäisestä tunnustuksesta nauttinut Windir oli kylmää, mutta paikoin iloluontoista, Vreid on vain kylmää. Musiikki on kyynistä ja surun sanelemaa. Levyn edetessä tyylin kuitenkin huomaa suuntaavaan yhä kauemmas musiikin historiaan tai vaihtoehtoisesti juurikin nykyaikaan, sillä rockin ja old school-heavyn (70s, 80s) yhdistely black metaliin on ollut jopa trendi viime vuosina. Sitä tässäkin harrastetaan, mutta kukin tekee sen omalla tavallaan, eikä ainekaan vielä ole päässyt liikaa samankuuloisia kopioita liikkeelle. Viikinkiajoista black 'n rolliin purjehdittua porukka on kuitenkin säilyttänyt taidon rakentaa hienoja melodioitaan ja tässäpä taas yksi kuuntelemisen arvoinen albumi yhtyettä seuranneille ja miksei muillekin kiinnostuneille. Loppua kohden levy alkaa purkautumaan avoimemmaksi, eikä kokonaisuus pääse täten käymään tylsäksi missään vaiheessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti