Puukkojunkkarit 1800-luvun Suomessa aiheuttavat pahennusta kirkkaan vihreän nurmen keskelle asetelluilla harmailla ja ruskeilla länteillä, hiekalla ja puulla. Näyttävästi puvustetut, murretta taittavat näyttelijät hoitavat roolinsa häjyinä ja kylänmiehinä periaatteessa hyvin. Mikko Leppilammen odotettu suoritus Välitalon Eskona luontuu oikein sujuvasti, mutta minkäänlaista toivottua pelkoa roolihahmo ei saa tuntemaan. Laita on sama kaikkien muidenkin kohdalla, mitään tunnesidettä ei kehity kehenkään missään vaiheessa vaikka teoriassa kaiken pitäisi mennä ns. käsikirjoituksen mukaan.
Tarinakaan ei sisällä juuri yllätyksiä. Kyseessä on veljesten välinen taistelu perinnöstä ja naapurin Ainosta, jotka on perinteisesti osoitettu automaattisesti perheen esikoiselle, mutta kun se pikkuveli olisi niin paljon osuvampi potin saajaksi. Pahamaineinen puukkojunkkari, Esko esikoinen ei tästä tykkää ja pistää veitsen viuhumahan. Seuraa pari punaista kauneuspilkkua harmaalle tekstiilille, käsitellyn vihreän vastapainoksi. Vaikka värit ovatkin itselleni pienoinen pakkomielle yleensäkin elokuvissa, en mainitsisi tuota vihreän sävyn kirkkautta aivan turhaan. Se on aika raju. Ymmärrän tietenkin halun ehostaa maalaismaiseman ruohon vihreyttä, mutta kun se on otettu samasta väripaletista kun Turtles II: Secret of the Oozen nimikkomönjä, ei olla enää ihan oikeilla jäljillä.
JP Siilin ohjaama Härmä on teknisesti hyvin laadukas, kuvaus on näyttävää ja nimekkäät näyttelijät hoitavat tonttinsa. Vaikkei elokuvassa ole mitään varsinaisesti huonoa tai epäonnistunutta, se ei nouse tasaisesti etenevästä tasostaan ikävä kyllä missään vaiheessa kovinkaan innostavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti