Aku Louhimiehen elokuvat käsittelevät elämän varjopuolia, inhoa, pelkoa, nöyryytystä ja epäoikeudenmukaisuutta. Kuutamolla elokuvassa nähtiin myös rakkaus elokuvaan ja Valkoisessa kaupungissa jopa liikuttava pakkomielle yhteen sellaiseen, tässä tapauksessa Martin Scorsesen Taksikuskiin. Paha maa koostui surullisista ihmiskohtaloista pahassa maassa, joiden tarinat koskettivat toisiaan. Vuosaari koostuu samalla tapaa maailman pahuuden uhreista, mutta yhdistävänä tekijänä vain sosiaalinen kanssakäyminen, halu tulla nähdyksi ja Vuosaari.
Elokuvassa seurataan narkkaria, velallista, velkojaa, kiusattua, kiusaajaa, pettäjää, petettyä, syöpää sairastavaa yksinhuoltajaa ja julkisuudenkipeää teiniä. Kaikkien olohuoneet täyttyy television mekastuksesta, josta tulee paljussa örisevien bigbrotherilaisten julkisuudenkipeää molotusta. Niin vahvasti teemaansa alleviivaava tehokeino tuntuu aluksi hieman tarpeettomalta, etenkin toiston määrän takia, mutta eipä se pääse ärsyttämäänkään.
Vuosaari on hienosti ohjattu ja näytelty urbaanin pahoinvoinnin pamfletti. Elokuva tuntuu ehkä yliampuvalta tai epärealistiselta jos ajatellaan kokonaiskuvaa ihmisen elämänlaadusta nykyaikana, mutta se johtuu siitä, ettei elokuvassa olla otettu tavallista tallaajaa vastapainoksi. Kaikilla menee yksinkertaisen huonosti. Elokuva on mielenkiintoista ja laadukasta seurattavaa. Siinä on myös Louhimiehen elokuvista tuttua mustaa huumoria. Roolisuoritukset ovat oikein hyviä, niistä mielenkiintoisin ilman muuta kiltinoloisen Laura Birnin muuntautuminen rasittavaksi narkkariksi. Joku kunnollinen, mielenkiintoisempi, omalaatuisempi anti-sankari olisi voinut olla se ratkaiseva tekijä, joka olisi tehnyt tästä elokuvasta erittäin hyvän ja ikimuistoisen. Hyvä ja katsomisen arvoinen silti näinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti