Brittiläisen laatudraaman viimeisin kiinnitys, The Best Exotic Marigold Hotel on arvostettujen englantilaisten ikänäyttelijöiden juhlaa, jopa Oscar-ehdokkaaksi nostetun ohjaajan järjestämissä kemuissa. Kaiken on siis oltava kohdallaan. Liiankin kohdallaan. Ohjaaja John Maddenin tunnetuimpaan elokuvaan, Rakastunut Shakespeare, kohdistinkin juuri vuolasta rakkauttani tovi sitten, not. Maddenille tuntuu edelleen olevan aivan liian vaikeaa iskeä elokuvaan todellista särmää ja kaihtaa harmillisen imeliä kompromisseja.
Asetelma elokuvassa on hieno, liuta harmaantuneita, teetä maitotilkalla juovia keksindippaajia erilaisista lähtökohdista altistaa itsensä seikkailulle ja lähtee Intiaan eräänlaiseen saattohotelliin. Ensimmäinen teema on ennakkoluulot ja ennakkoluulottomuus. Sitä käsitellään erittäin huvittavalla, mutta ihan tosielämän mummoilta tutulla tavalla. Intian melske, värit ja hajut tulevat kulttuurishokkina osalle, toiset taas osavat imeä siitä kaiken irti. Hotelli on täysi susi ja mikään ei tunnu murjussa toimivan. Iloisesti porukka otetaan vastaa, ei käy kieltäminen. Intian paikallinen akuhirviniemi hymyilee ja asettaa vieraat mihin nyt sattuu mahtumaan. Onnellinen hän onkin, kun pääsee lisäämään mainostauluun kerrankin "now with guests".
Kun porukka on asettunut taloksi, osa lähtee tutkimaan uutta maailmaa ja elämään, osa jämähtää hotellille voivottelemaan. Kaikki alkavat kuitenkin oppimaan yhä enemmän itsestään ja läheisistään. Intian vanhat viisaudet lausutaan peribrittiläisille vieraille ja vanhojen brittien viisauden perinteitä kunnioittaville intialaisille. Isältään perimää hotellia pyörittävä sympaattinen pojankloppi on perheen musta lammas ja äiti yrittää saada tämän naitettua valitsemalleen tytölle ja pistää samalla tappiolla pyörineen hotellin irvikuvan rahoiksi. Asetelma on arvatenkin se klassinen, eli pojalla olisi ihan omavalintainenkin tyttö kiikarissa ja visio The Best Exotic Marigold Hotelin kunnostamisesta.
Etenkin Maggie Smith, Judi Dench, Penelope Wilton ja Bill Nighy ovat loistavia, aivan kuten aina. He kantavat hahmonsa pitkään mielenkiintoisina ja sinne tänne on sijoiteltu taatun kuivaa ja hirtehistä huumoriakin. Sen lisäksi intialaista elämänmenoa on ilo katsella. Ikävää taas on se, että sen näkemiseen on tavallisessa ohjelmistossamme turvauduttava näihin satunnaisiin brittielokuviin, aivan kuten Slumdog Millionaireen muutama vuosi takaperin. Bollywoodilla olisi varmasti paljon räväkkää ja omaperäistä tarjottavaa vaihtoehtona monille tämänhetkisille elokuville.
- Is this milk pasteurized?
- Yes, very very pasteurized.
Elokuva kasaa kolmen neljänneksen ajan varsin hyviä, hauskoja ja traagisia henkilökuvauksia erilaisista persoonista. Kaiken ollessa elokuvan kannalta liian hyvin kasassa, Madden repii hyviltä osallistujilta suorituksia, joita ei uskoisi tulevan samoista kehoista. Imelyys ja arvattavuus olisi sulatettavissa jos katsojana ostaisin sen kaiken, mutta ikävä kyllä pistävä epäuskottavuus pilkistää pariinkin kertaan varsin ratkaisevissa hetkissä. Meillä voisi olla tässä vaikuttava, kokonaisvaltaisesti onnistunut ja hauska, vapauttava, pohtiva seikkailu elämälle heittäytymisestä tai heittäytymättömyydestä. Onneksi meillä on edes hauska seikkailu hienolla näyttelijäkaartilla ja muutamalla kiehtovalla juonensyrjällä joista ei kiskota riittävästi irti. Voin suositella lämpimästi perinteisen brittielokuvan ystäville, ajaa asiansa. Samaa laatutasoa on kuitenkin turha odottaa kuin esimerkiksi Mike Leighin viimevuotiselta elokuvalta Vuosi elämästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti