Die Wand (2012)

Julian Roman Pölsler: Die Wand (2012)

Die Wandilla on tarjota hieman erilainen mökkireissu. Ei mikään kauhupätkä, jossa teinit jäävät jumiin kauheuksien keskelle. Elokuvan nimessä ei myöskään toivota yhdellekään sauvalle mitään kuoloniskuja. Itävaltalaiselokuvan otsake on saksaa ja kääntyy suomalaisittain seinä, tahi muuri.

Nainen ajaa mökille, aivan uskomattoman kauniin itävaltalaismaiseman keskelle, seuranaan pian katoavien tuttavien lisäksi vain koira, Lynx. Pian nainen huomaa olevansa suljettuna näkymättömän seinämän sisäpuolelle. Hän ei saa mitään kontaktia ulkopuolelle, aika tuntuu jopa pysähtyneen rajojen ulkopuolella.

Martina Gedeck esiintyy siis lähes soolona, kuvaten eristäytyneen ihmisen päivittäistä elämää ja tuntemuksia. Kun dialogia ei koiran käskemistä lukuunottamatta käydä, etenee kertomus päiväkirjamerkintöinä. Ajatukset käyvät filosofisiksi, naisen pohtien elämää, ihmisyyttä, maailmaa ja luontoa.

Gedeckin suoritus on kiitettävä ja tunnelma juuri sopivan painostava. Vaikka piinatun naisen maailma on suljettu, se on perverssillä tavalla kuitenkin hyvin avara. Tila ei luo välittömiä klaustrofobian tuntemuksia, vaan piinaa erikoisilla rajoituksillaan huomattavasti psykologisemmalla tasolla.

Taustalla siintävä Itävalta tosiaan näyttää aivan uskomattoman kauniilta. Sen rajattuun aihioon teljettynä järki säilyy päiväkirjamerkintöjä tekemällä, patikoimalla ja eläimiltä turvaa hakien.

Elokuva on toki vaikuttava sellaisenaan, mutta uskoisin sen olleen vielä täyteläisempi jos päiväkirjamerkintöjä olisi leikattu huomattavissa määrin. Päivitysten laadussa ei ole mitään vikaa, päinvastoin, elokuvahan pohjautuu Marlen Haushoferin pohdiskelevaan bestselleriin 60-luvulta. Nyt on kuitenkin kyse elokuvasta ja meillä voisi olla mitä parhain vastapaino kirjalle, sille kunniaa tekemisen sijasta.

Die Wandin skenaario on mielestäni yksi kiehtovimmista ja pelottavimmista ajatusleikeistä. Olen pyöritellyt samanlaista tilannetta mielessäni aikoinaan. Se ei ole sci-fiä, vaikka skenaario on tuttu myös tieteis(pseudo)filosofisista tv-sarjoista, kuten Äärirajoilla ja Hämärän rajamailla. Se on tila ihmisen ajatuksille ja käyttäytymiselle, psykologinen koettelemus. BB-talo ilman ihmiskanssaeläjiä, kameroilla joista teljetty ei ole tietoinen.

Ohjaaja Julian Roman Pölsler on tehnyt kaksikymmentä vuotta tv-elokuvia ja muutamaa sarjaa ennen tätä debyyttiä teatterielokuvan kanssa. Pölslerillä on ehdottomasti otetta myös tällä saralla, mutta ehkä juuri televisiomenneisyys on omalta osaltaan vaikuttanut arkuuteen välttää puhetta.

Lähestymistavan olisi toivonut olevan vielä lähempänä Stanley Kubrickin käännöstä Arthur C. Clarken 2001: Avaruusseikkailusta, nimenomaan vapaan elokuvallista tulkintaa aiheesta. Välillä karataan hieman liikaa Havukka-Ahon ajattelijan (elokuva) suuntaan.

Kerronnallisen tyylin pienoisesta säröstä huolimatta Die Wandilla on ehdottomasti tarjota mielenkiintoinen kokemus vaikuttavan ja kunnianhimoisen elokuvan parissa. Se sai myös hieman yllättäenkin osan Espoo Cinén yleisöstä repeämään vuolaisiin kyyneliin.

Le petit poucet (2010)

Marina De Van: Le petit poucet (2010)

Klassikkosatuja on aina käännetty elokuviksi ympäri maailmaa. Lähiaikoina tuotantojen mittasuhteet ja etenkin teinifantasiatrendi Hollywoodissa on tehnyt siitä hetkellisesti isomman numeron. Ranskalainen tv-elokuva Le Petit Poucet ei kosiskele samoja katsojia.

Le Petit Poucet, eli Peukaloinen koottiin ensikertaa yli neljäsataa vuotta sitten julkaistuun Charles Perraultin Hanhiemon satuihin, erääseen tärkeimmistä lastenkirjallisuuden teoksista.

Peukaloisesta, Peukalo-Liisasta tai muista peukalohenkilöisistä en ole nähnyt oikeasti päteviä elokuvia tehtävän. Toivoin tämän olevan sellainen. Ohjaaja Marina De Vanin meriittilistalta löytyy kuitenkin niinkin uskottava huomio, kuin osallistuminen François Ozonin elokuvan 8 naista käsikirjoittamiseen.

Ikävä kyllä elokuva alittaa kaikki odotukset. Espoo Cinén kalkkuna josta mainitsin aiemmin - se on tämä. Uskomattoman huonoa elokuvaa lähes joka tasolla. Loppua kohden alkaa paistaa vain enemmän ja enemmän kuinka järjettömän heikkoa tasoa yritetään pelastaa vetämällä koko touhu täysin läskiksi. Päädytään koulunäytelmätasolle.

Täydellinen epäuskottavuus- ja loogisuus pystyy huvittamaan vain hieman. Loppupuolelta löytyy sentään yksi riittävän älytön kohtaus, joka pystyy vielä yllättämään kaiken aiemmin nähdyn jälkeen. Kohtaus on jotain elokuvantekijän kaiken itsekunnioituksen ulkopuolelta. Tämän lisäksi vain muutama luonto-otos tarinan välimaastosta ei ole totaalista ajanhukkaa.

Tarinan ensimmäinen puolisko on köyhän puunhakkaajan lasten lukumäärää ja sukupuolia lukuunottama sama kuin Hannussa ja Kertussa. Köyhiä kun ovat, vanhemmat haluavat eroon isosta nälkäisestä pesueestaan ja eksyttävät nämä metsään, mutta välkky kuopus osaa jättää niitä pirun valkoisia kiviä jälkeensä osatakseen takaisin kotiin. Piparkakkutalon ja noidan sijasta veljekset päätyvät lihanhimoisen peikon huusholliin.

Elokuvassa on yritetty saada esteettinen puoli kuntoon, eikä siinä ihan täysin olla epäonnistuttu. Le Petit Poucet jakaa amerikkalaisen nykyfantasiatuotannon tummasävyisen ilmeen kuvissaan. Luonto kokonaisuudessaan ja köyhän perheen tönö näyttävätkin erittäin hyviltä.

Tarina etenee laahaavasti toistaen. Jokainen elokuvan roolisuoritus on näyttelemisen irvikuvaa. Yksikään lapsi ei vaikuta millään tasolla oikeasti nälkäiseltä tai vanhemmat epätoivoisilta. Peikon ilveily on huonolla tavalla hirveintä aikoihin (vaikka roolissa Pont Neufin rakastavaisissa loistanut Denis Lavant) ja kaiken huippu on peikon tyttäret, vaikka heidän vähämielisyys onkin varsin perusteltua ottaen huomioon mistä ovat saaneet alkunsa.

Vapaudet sadusta jäävät vähiin. Puunhakkaajan ensimmäinen ajatus kotona kun lapsista on päästy eroon on ainoa aikuisille suunnattu. Sekään ei päädy mihinkään. Peikko valmistaa juhlallisin seremonioin tyttärensä rupea syödäkseen ja uneksii lapsipateesta. Niiden on tarkoitus olla sekoitus huumoria ja shokeerausta. Sitä ne eivät ole. Rumaa, venytettyä mässäilyä.

Elokuvan punaisena lankana tuntuisi olevan lihansyönti laajemmassakin mittakaavassa. Sitä käsitellään huomattavan paljon vertauskuvallisesti ja kritisoivasti. Kaikki sanottava menee kuitenkin täysin hukkaan. Kaikki tähän elokuvaan käytetyt resurssit menevät. Kohtaus peikon mahassa on kaikessa naurettavuudessaan näkemisen arvoinen, mikään muu ei ole.

Urhea (Brave, 2012)

Mark Andrews Brenda Chapman: Urhea (Brave, 2012)

Pixar vakiinnutti paikkansa johtavana tietokoneanimaatioiden tekijänä jo aikaa sitten. Kattava katalogi ajatuksia herättäviä, tunteita kuohuttavia, viihdyttäviä ja vauhdikkaita animaatioklassikoita kuten Nemoa etsimässä, Ihmeperhe, Up - Kohti korkeuksia, Toy Story 3, sekä etenkin Rottatouille ja WALL•E ovat näkyvä osa aikakautemme elokuvakulttuuria.

Juuri Pixarin elokuvissa on päässyt seuraamaan tekniikan kehitystä tietokoneanimaation saralla. Se on esitellyt ensimmäisenä todenkaltaisia hiuksia hahmoillaan, vettä joka todella tuntuu vedeltä ja niin paljon muuta. Taitoa ja resursseja löytyy. Urhean prinsessa Meridan punainen kihara sen kun jatkaa teknisen tason viemistä uusille urille.

Tällä kertaa studio on kuitenkin takertunut tulipunaiseen pöheikköönsä. Sen alta ei paljastu kuin ontto ja merkityksetön, varsin unohdettava pikku kohkaus. Skottimaisema uhkuu voimaa ja luonto on muutenkin kaikin puolin näyttävää, mutta kaikki ne elintärkeät detaljit peittyvät turhan mesoamisen alle, eivätkä hahmotkaan kovin kutsuvia ole. Karikatyyrit ovat toimineet Pixarilla ennen (esim. Rottatouillen ruoka-arvostelija), mutta tällä kertaa eri klaanien edustajat ovat vain puolivillaisia hahmotelmia.

Elokuvan keskeinen teema, eikä oikeastaan juonikuviokaan ole vielä pielessä. Elokuva käsittelee käänteistä Disney-prinsessaa ja äiti-tytär suhdetta. Kapinallinen teiniprinsessa ei tahdo pakkoavioon ja joutuu kohtaamaan vanhoilliset vanhempansa.

Suurin ongelma elokuvalla on liika häsellys ja olematon tarinankerronnan palo. Huumori koostuu todella halvoista jipoista, aikaa sitten vanhentuneesta aamupiirrosväkivallasta ja -kliseistä.

Urhea löytyy tämänpäiväisen Aku Ankan filminurkasta. Omia kun ovat, teksti pursuaa suitsutusta, mutta ei tarvitse lukea edes rivien välistä niin seasta paistaa myös seuraavaa: "Tarinaltaan se taas ei ole ihan niin omaperäinen kuin Pixarilta on totuttu odottamaan" ja "Moite johtuu toki lähinnä siitä, että Pixar on aikaisemmilla animaatioillaan nostanut riman niin korkealle"

Pixar on tosiaan nostanut riman korkealla ja studio jolta on aina totuttu saamaan laatua on nyt tehnyt ensimmäisen hutilyöntinsä. Urhea menee hetken viihdeannoksena, mutta pettymys se ilman muuta on. Onneksi edes näyttävä sellainen.

Espoo Ciné 2012 (R.I.P. Tony Scott)

Livide

Espoo Ciné on yksi vuoden suurimpia elokuvatapahtumia Suomessa. Oli elokuvat sitten parempia tai huonompia kuin paikallisessa Finnkinossa keskimäärin, ne ovat ainakin mielenkiintoisempia ja monipuolisempia.

Ensimmäinen viikonloppu on takana, katselukokemuksia perjantain avajaiselokuvan ja sunnuntain iltakymmenen väliin mahtui joka lähtöön. Valintoja maailmalta laajahkolla skaalalla, tarjontaa essentiaaleista elokuvaelämyksistä aina täysiin kalkkunoihin.

Festivaalilla on tänä vuonna tarjota huikeat määrät houkuttelevaa ranskalaista. Psykologisen draaman ja epookkien lisäksi maasta tulee nykyään paljon lupaavia genrehelmiä ja etenkin animaatiota, mutta kyseisellä osastolla ollaan tänä vuonna harmillisen hiljaisia.

Ensi viikonloppuna ranskalaisen elokuvan suuriin lupauksiin kuuluvan, sarjakuvataiteilija Marjane Satrapin (Persepolis) uutuus, Poulet aux prunes pitänee kuitenkin tyytyväisenä, vaikkei toteutus tällä kertaa animaatiota olekaan.

Vincent Paronnaud, Marjane Satrapi: Poulet aux prunes (2011)

Lars von Trier: Europa (1991)

Saksalainen sarja jää omalta osaltani koskemattomaksi alueeksi, tanskalaiset helmet eivät ole edes vaihtoehto ajankohtiensa vuoksi. Von Trierin Europan olen onneksi nähnyt kankaalta ennenkin ja sen verran vaikuttava kokemus se oli, että suosittelen jos tiistai klo 11.30, Espoon Kino Tapiolassa sopii kalenteriin. Danske favoritterin tarjontaa voi tietysti muutenkin suositella, mutta erityismaininta kankaan voimasta juuri em. elokuvan kohdalla. Ilmaisnäytöskin vielä.

Michael Haneken Amour toimi Cinén avajaiselokuvana. Valinta ei olisi juuri parempi voinut olla. Haneke on tämän hetken tärkeimpiä elokuvaohjaajia ja hänen elokuvansa tinkimättömyydessään vaikuttavimpia. Katsojaa ei päästetä tälläkään kertaa helpolla, mutta kerrankin Haneke säälii katsojiaan perustelemalla kaiken esittämänsä mielipahan ja shokeerauksen, verhoten sen omanlaisellaan kauneudella ja rakkaudella.. No hyvä on, katsojia ei säälitä todellisuudessa tippaakaan. Hyvin voimakas ja vaikuttava elokuva, jää mieleen pyörimään.

Michael Haneke: Amour (2011)

Varsinaisista elokuvaelämyksistä suurin järjestettiin Méliès-erikoisnäytöksessä. Tuore dokumentti Le Voyage extraordinaire käsittelee Mélièsin historiaa, elokuvan historiaa, sekä ohjaajan legendaarisimman elokuvan, Matka kuuhun (Le Voyage dans la Lune, 1902) väriversion restaurointia. Mahdottomalta tuntunut tehtävä aloitettiin 1993 ja se valmistui vasta viime vuonna, esitettäväksi Cannesiin. Dokumentin jälkeen esitettiin tuo restauroitu versio elokuvasta Cleaning Womenin säestämänä.

Jos 1001 Classical Recordings You Must Hear Before You Die -kirjan tunnetumpi elokuvasisar, 1001 Movies... hyödyntäisi samaa konseptia, eli luettelisi esitettävän version joka on teoksestaan paras, elokuvaraamatun aloittavalla sivulla tulisi lukea, Matka Kuuhun (Cleaning Womenin säestämänä). Harmi vaan että tilaisuus mahtoi olla ainutkertainen. Soitanta todella teki kunniaa elokuvalle ja sai Airin virallisen soundtrackin tuntumaan lähinnä ihan ok suoritukselta (versio Airin musiikilla esitetään tapahtumassa 25.8).

Méliès-erikoisnäytös kokonaisuudessaan, tai vaikka erikseen oli viikonlopun kohokohta. Eikä haitannut että Cleaning Women jatkoi soittamistaan pitemmän setin kera Ciné-teltalla. Irtiotto uuden elokuvan maailmasta 110 vuoden taakse oli myös niitä harvoja hyvän mielen elämyksiä tällä erää.

Georges Méliès: Matka kuuhun (Le Voyage dans la Lune, 1902)

Vaikka ohjelmisto pursuaakin kuolemaa, sairautta, väärinkäyttöä ja inhorealismia, rankankin rypistyksen jälkeen tarjonta tuo vain voimia uuteen työviikkoon ja seuraavaan rupeamaan.

Juuri kun elokuvien lumoissa jaksoi vielä leijua, iski surullinen uutinen elokuvien maailmasta, kankaiden tältä puolen. Tony Scott päätti päivänsä hypätessään sillalta. Tony on aina jäänyt ohjaajaveljensä Ridleyn varjoon ja muistetaan lähinnä menevistä ja viihdyttävistä toimintatuotannoistaan (Top Gun, Beverly Hills kyttä II, Viimeinen partiopoika, True Romance, Kaappaus metrossa - Pelham 1 2 3), mutta vaikutus ei taida jäädä niihin.

 Alexandre Bustillo, Julien Maury: Livide (2011)

Jopa Espoo Cinén tarjonnasta löytyi viikonloppuna ranskalainen fantasiakauhuelokuva, Livide, joka on aivan varmasti velkaa Tony Scottin varhaiselle työlle Verenjano (The Hunger, 1983). Jopa vampyyriteemaansa nähden se on poikkeuksellisen esteettinen ja tunnelmallinen elokuva. Itselleni se on teos, josta olen Tony Scottille eniten kiitollinen.

Rauhaa.

Festivaalin elokuvista sitten yksityiskohtaisemmin viikon mittaan.

Musta kenialainen

Musta kenialainen on suomalaisen mielensäpahoittajan huulilla tänään kuin Sorvan kylän pastorilla konsanaan. Ylen salassa kuvatun Mannerheim-elokuvan pääosaa esittää kenialainen Telley Savalas Otieno, koko elokuva on kuvattu Keniassa ja kielinä ovat swahili ja englanti. Mannerheimin tarina, afrikkalainen tarinankerrontaperinne.

Siis whoa! Ensimmäistä kertaa koko Mannerheimista kertovan elokuvauksen historiassa jotain oikeasti mielenkiintoista tapahtuu! Vain lievästi houkuttelevasta hankkeesta kehkeytyi hetkessä vuoden kiinnostavimpia kotimaisia ensi-iltoja.

Suomen Marsalkan ensi-ilta on Rakkautta & Anarkiaa elokuvafestivaaleilla 28. syyskuuta. En olisi ikinä uskonut odottavani yhtäkään Mannerheim-elokuvaa, mutta nyt sekin päivä on nähty.

PS. Tällaiset uutiset saavat minut aina sovittelemaan mielessäni kaiken maailman marttisuosaloja Shaftien ja kumppaneiden saappaisiin, joten siitä se ajatus sitten lähti (kts. kuva.)

Matkalla (On the Road, 2012)

Walter Salles: Matkalla (On the Road, 2012)

Kirjoista on aina tehty elokuvia hyvien tarinoiden, mielenkiintoisten hahmojen, informatiivisuuden tai klassikoiden tunnettavuuden vuoksi. Lähestymistapa voi olla tuore ja eri taiteenmuoto antaa mahdollisuuden aivan uuteen kulmaan kuluneillekin ikivihreille.

Vanha kunnon kirja-on-parempi-kuin-elokuva jaarittelu on mitä on. Tottakai kirja on parempi kuin elokuva jos filmataan teksti sellaisenaan, hieman lyhennettynä suoraan kankaalle. Elokuvalla on omat kerrontatapansa heikkouksineen ja vahvuuksineen. Jos sen ainutlaatuisia puolia ei hyödynnetä, on vaikea nokittaa orginaalia.

Jack Kerouacin Matkalla on mahdollisesti tunnetuin beat-kirjallisuuden teos. Tyylilajin, jota on vaikea sovittaa elokuvamuottiin.

Näiden beat-nikkareiden sielunmaisema on liian vahvasti kirjallisessa ilmaisussa kiinni ja filmatisoinnin yritykset ovat helposti latteista latteimpia. Syystäkin niiden elokuvaamista on kartettu. Hieman siinä sivussa, myös Bukowskin renttukuvaukset ovat kankaalla pirun mitättömiä.

On olemassa ainakin kolme poikkeusta. 2010 ilmestynyt Howl käsitteli Allen Ginsbergin pahamaineiseen runoon liittyvää oikeuskäyntiä, runoa ja kirjailijaa itseään mielenkiintoisesta näkökulmasta. William S. Burroughsin Alaston Lounas kääntyi David Cronenbergin käsissä vaikuttavan absurdiksi ja visuaalisen typerryttäväksi hallutripiksi. Myös Burroughsin novelli Junky's Christmas muovautui tunnelmalliseksi lyhytelokuvaksi Francis Ford Coppolan tuottamana vaha-animaationa.

Tuosta Coppolan kokeilusta on jo lähes kaksikymmentä vuotta. Samalla menneiden aikojen mestariohjaajalla on ollut oikeudet Matkalla -romaanin elokuvasovitukseen jo peräti kolmekymmentä vuotta. Aikojen saatossa visioita on varmasti riittänyt, käsikirjoituksia, käsikirjoittajia, ohjaajia, Sal Paradiseja ja Dean Moriartyja lukemattomia. Mikään ei vain ole sujunut.

Coppola ei tiennyt miten käsikirjoittaa ja kuvata Matkalla elokuvaksi. Kunnes näki Walter Sallesin ohjaaman elokuvan Moottoripyöräpäiväkirja. Salles ohjaa, Coppola kirjoittaa käsikirjoituksen poikansa kanssa.

Nyt lopputulos on nähtävillä elokuvateattereissa, vuosikymmenten pähkäilyn jälkeen. Ei kummallisia jippoja, näkemystä tai näkökulmaa - elokuva kertoo tarinan tapahtumineen. Joka on siis matkalla oloa.

Wallesilla on lämmin ote tarinankerrontaan, kuvaus on hillityn kaunista ja jo pelkkänä aikakausikuvauksena elokuvaa on hirveän mukava katsella. Kirjan tahdin ja erityisen maailmansa elokuva saa kaapattua joten kuten. Siinä se.

Sam Riley ja Garrett Hedlund sopivat päärooleihin, mutta unohtuvat pian. Matkan varrella bongaillaan tunnetumpia nimiä, kuten Kirsten Dunstia, Viggo Mortensenia ja Steve Buscemia, joka sopiikin aikakauteen kuin nappi naamaan ja jonka työskentelyä on muutenkin aina mukava seurata.

Kaikki ei käy kuitenkaan järkeen. Ajan- ja ajatusmaailman kuvaukseksi absurdein valinta merkittävään naisrooliin on teinitähti Kristen Stewart. Eikä pelkästään sen takia, että näyttelijällä on antaa vain yksi lamaantunut ilme. Uskottava 1940-luvun loppuun sijoittuva beat-sukupolven boheemisto koostuisi tuntemattomammista, ei yhteen rooliin leimautuneista, muuntautumiskykyisistä kyvyistä.


On hyvin ironista ja jopa surkuhupaisaa katsella elokuvaa Stewartin henkilökohtaisen elämän varjossa. Näyttelijätär on juuri jäänyt kiinni seurustelukumppaninsa Robert Pattinsonin pettämisestä ja elokuvassa hänen roolinsa on äärimmäisen vapaamielinen ja rohkea. Pattinsonina elokuvan katsominen voisi ns. kirpaista.

Stewart ei sopimattomuudestaan huolimatta tee huonoa suoritusta. Rehellisesti sanottuna tämä tekee kaikista mieleenpainuvimpaa jälkeä. Piste hänelle.

Elokuva ei ehkä tee oikeutta Kerouacin lähdemateriaalille, mutta matkaan on helppo uppoutua ja sitä on mukava seurata. Yli kahden tunnin kestostaan huolimatta olisi voinut jatkaa katsomista. Olisipa voinut toimia minisarjanakin.

Limbo (2010) ja seitsemän limbonista elokuvaa.

PlayDead Studios: Limbo (2010)

En kerennyt missään vaiheessa kehua tarpeeksi tanskalaista puzzle-platformer peliä, Limboa. Teen sen nyt tyyliä tarkastellen ja elokuvavaikuttimia käsitellen.

Peli voi olla elokuvallinen monella tavalla. Tarinankuljetukseltaan, hahmonkehitykseltään, toiminnaltaan tai tyyliltään. Limbo on täydellinen esimerkki pelistä, joka on elokuvataiteellisesti tyylitietoisempi kuin nippu paikallisen elokuvateatterin tarjonnasta koska vaan.

Arnt Jensenin ohjaama syvästi tunnelmallinen ja jännittävä elämys on kauttaaltaan saksalaisen ekspressionismin, film noirin ja burtonilaisen goottiromantiikan sävytteistä. Pelimaailmasta erottuu edukseen viitteitä maanmiehen, Carl Theodor Dreyerin mykkäelokuvaan, Vampyriin (1932), sekä Ingmar Bergmanin elokuvien unimaailmoihin. Kauhuestetiikka on viimeistelty kaikin puolin mykkäelokuvaa muistuttavilla, kuvia vääristelevillä tekniikoilla ja rahinoilla.

Kuva ei olisi niin vaikuttava ilman täydellistä tukea äänimaailmasta ja musiikista. Perinteistä melodia- tai rytmivetoista musiikkia pelissä ei ole, akusmaattinen soundtrack koostuu ääniefekteistä ja -tunnelmista, jotka mukailevat pelin tapahtumia.

Pelattavaa riitti itselleni hieman alle kolme tuntia, eteneminen oli alusta loppuun hyvin sulavaa ja vain muutama kohta vaati paria ponnistelua enempää. Koin pelin siitä huolimatta täydelliseksi vaikeusasteeltaan, puzzlet olivat todella upeasti toteutettuja ja saivat kekseliäisyydellään hyvälle mielelle. Usein oli tosin pakko jäädä ihastelemaan pelin synkän kaunista maailmaa. Absolute beauty.

Olen aina pitänyt elokuvissa kuvaustyylistä, joka muistuttaa 2D side-scrolling- tai seikkailupelejä. Eli tietynlainen siluettimainen sivuprofiili henkilöhahmosta ympäristössään. Seuraavassa seitsemän limbonista elokuvaa, jotka hyödyntävät juuri tuota kuvaustyyliä ja joista osa on varmasti toiminut vaikuttimena myös pelin tyylille:

Tim Burton: Vincent (1982)

Yuriy Norshteyn: Hedgehog in the Fog (Yozhik v tumane, 1975)

Lotte Reiniger: The Adventures of Prince Achmed (Die Abenteuer des Prinzen Achmed, 1926)

Carl Theodor Dreyer: Vampyr (1932)

Michel Ocelot: Princes et princesses (2000)

Robert Wiene: Tohtori Caligarin kabinetti (Das Cabinet des Dr. Caligari, 1919)

Fritz Lang: Metropolis (1927)

The Adventures of Prince Achmed, Hedgehog in the Fog ja Princes et princesses ovat todellisuudessa värillisiä, mutta ovat muokattuina dramaturgisista syistä. Kaikki listan elokuvat kuuluvat henkilökohtaisiin suosikkeihini, enkä voi kieltää, etteikö isona tekijänä olisi juurikin niitä yhdistävä tyyli. Esimerkkejä löytyy toki enemmänkin, mutta näistä on hyvä aloittaa.

Hiton hyvät kohtaukset 2: Fellinin Rooma (1972)

Tietyt kaupungit esiintyvät elokuvien tapahtumapaikkana vahvasti. Se voi olla tyyliseikka, tarinankerronnallinen velvoite tai tehokeino. Suurkaupungissa pieni näyttää entistä pienemmältä jne. Elokuva tehdään usein mahdollisuuksien mukaan ja juuri siellä minne parhaiten päästään.

Eiffel torni, Big Ben, Vapauden patsas tai Manhattanin siluetti horisontissa kertoo katsojalle jotakuinkin yhtä paljon kuin postikortti lomamatkalta. Monumentit toimii yksinkertaisena tapana kertoa katsojalle missä tapahtumat sijaitsee. Usein se on täysin toisarvoista, Hollywood-tuotannoissa sillä kuvataan monesti lomamatkaa, tapahtumien tai uutisten leviämistä kauemmaskin. Sillä vain tahdotaan sanoa: toisella puolella maapalloa.

New York on varmasti useimmille televisiota ja elokuvia katsoville suomalaisille tutumpi kuin oma naapuripitäjä. Sitä on tutkailtu monelta kantilta ja sen elämänmenosta on jonkinlainen käsitys.

Esimerkiksi Woody Allen on tutkaillut New Yorkia omasta näkökulmastaan, Scorsese taas omastaan. Kummatkin ohjasivat osansa Francis Ford Coppolan lisäksi elokuvaan New York Stories, jossa kaupunki jää hyvästä tahdostaan huolimatta taka-alalle, mutta episodit ovat hyvin ohjaajiensa näköisiä.

Scorsesen Illasta aamuun on erittäin toimiva kuvaus kaupungin elämästä yöaikaan. Kaupungin henki ja olemus on vahvasti läsnä. Se kanssakäy, ollen yhtä tärkeässä roolissa kuin elokuvan sankari.

Suurimmalta osin esimerkiksi Pariisi, rakkaudella kuvastaa ulkomaalaisten näkemyksiä rakkauden kaupungista. Elokuvan lukuisat ohjaajat ovat nimekkäitä ja tulos on kokoelma pieniä tarinoita, jotka sattuvat tapahtumaan tuossa rakkauden kaupungissa. Ulkopuolisuus on turhan vahva ja kokemus jää turistikierrokseksi kaupunkia ajatellen.

Fellinin Rooma on jotain aivan muuta. Se on kokonaisvaltainen elokuva vain ja ainoastaan Roomasta. Ei pääosan esittäjiä, ei lineaarista juonta. Välillä raja Rooman ja Fellinin Rooman välillä on häilyvämpi. Elokuva on puoliksi liki dokumentaarista elämän melskettä kaupungin kaduilla tässä hetkessä, skoottereiden pärinää ja ravintolaillastusta. Puoliksi ikuisen kaupungin menneitä aikakausia, antiikin ajoista lähtien.

 

 

 

Fellini jäljensi elokuvissaan uni- ja muistikuvia, hyvin henkilökohtaisiakin. Henkilöhahmot olivat lähes poikkeuksetta ylikorostettuja, absurdeja, tapahtumat sirkusta.

Elokuvan kirkollinen muotinäytös Vatikaanissa on yksi hämmentävimmistä ja koomisimmista kohtauksista koko Fellinin tuotannossa. Näyttävä ja totaalisen ylilyövä show, mitä ihmeellisimpiä asusteita ja lopulta erinäisiä artikkeleita, joita ei vaatekappaleiksi voi enää hyvällä tahdollakaan kutsua.

Seremonia alkaa. Nino Rotan huikea musiikki säestää tulevaa show'ta.

 

 

 

Mallit, eli nunnat satiinisissa ja silkkisissä mustissaan tulevat esittelemään asujaan. Ajatus muotinäytöksestä nunnilla on mielenkiintoinen, mutta itse "muoti" on vielä tässä vaiheessa hyvin maanläheisiä. Seuraavilla malleilla on joustavat valkoiset siivekkeet hatuissaan, hyödylliset paikoissa jossa on huono ilmanvaihto. Mallit liikkuvat tanssahdellen, aivan kuten siivekehatullisten nunnien kuuluukin.

 

 

Seuraa rullaluistelevat, toisiaan käsistä pitelevät papit. Ei riitä että papit pyörähtelevät punaisissa hamosissaan, pian nämä nostavat helmojansa hipsutellakseen lavaa pitkin kuin huonossa piirretyssä, eleillen täysin pokerina kuin halpa diskohile. Yleisö seuraa tarkkaillen. Kuten Fellinin elokuvien stand up komiikka, huumori on niin huonoa, oikeastaan niin väärää ja älytöntä, että se onnistuu huvittamaan joka kerta.

Pyöräilykelpo asu maaseutujen papeille ja jonkin sortimentin pitsiunelmapappi ovat viimeiset vähääkään järjelliset näyt tässä esityksessä. Mitä siitä seuraa on vain nähtävä ja ihmeteltävä.

 

 

 

Muotinäytökseen alkaa osallistumaan kirjaimellisesti pelkkä muoti, vailla sen kantajaa. Fellini tavoittaa unenomaisuudessaan jotain, mitä on vaikea kuvitella valveilla.

 

Yleisö seuraa muodin uusia tuulia edelleen varsin tarkkaavaisesti. Seuraa kirkollisen muotinäytöksen lopun alkua povaileva kauhukabinetti osuus.

 

 

 

 

 

Tunnelma tiivistyy, grande finalea odotellaan herkeämättä, paluu säestäjiin. Pian yleisö on nouseva kunnioittavasti ylös.

PAAVIIIIIII!

 

 

Eihän se voisi muuten loppuakaan. Hiton hyvä kohtaus, eikä elokuvan ainoa sellainen.