Room 237 (2012)

Rodney Ascher: Room 237 (2012)

Stanley Kubrick oli erakkoluontoinen perfektionisti. Lausuntojen vähyys ja millimetrin tarkat kuvat ovat saaneet ihmiset vetämään johtopäätöksiä ohjaajan todellisesta identiteetistä ja elokuvien merkityksistä. Monet ovat esimerkiksi varmoja, että Kubrick oli vapaamuurari ja kuvasi tekaistun kuukävelyn 1969.

Room 237 kokoaa yhteen liudan fanaatikkoja, jotka ovat katsoneen Hohdon kirjaimellisesti kuva kuvalta, etu- ja takaperin. On selvää, että siinä vaiheessa kuka tahansa löytää kuvista falloksen jos parikin, vain oma mielikuvitus on rajana.

On silti hauskaa katsella hotellin pohjapiirustuksia, mallinnoksia, pyöräilyreitin muodostamia kuvioita, syventyä julisteisiin, statisteihin ja säilykepurkkeihin. Hohto huutaa analysointia, ja tässä sitä nyt on.

Koska elokuva on täynnä symbolismia ja järkeiltäviä selittämättömyyksiä, kukin näkee sen hieman eri tavalla. Katsottuna vain kauhuelokuvana, se saattaa tuottaa jopa pettymyksen. Aivan kuten 2001: Avaruusseikkailu perinteisenä tieteiselokuvana. Jälkimmäinen vaatii muutenkin jo huomattavasti sulattelua ja katselukertoja.

Katsomiskertojen myötä myös Hohdosta kertyy lukemattomia huomioita ja päätelmiä, jotka tekevät siitä loputtoman runsauden sarven. Tulkinnallisuus on ollut aivan varmasti Kubrickin tavoite, eikä absoluuttista totuutta välttämättä ole. Eihän tätä dokumenttiakaan muuten olisi.

Dokumentin tutkijat ovat jopa huvittavan varmoja näkemyksistään. Suurin osa internetin foorumeilla huutelevaa sorttia, joten todellinen arvo on vaihtelevaa.

Esimerkiksi kuvakielen ja huoneen numeron todetaan kertovan varmuudella Kubrickin olevan feikki-kuukävelyn takana. Osa näkemyksistä tuntuu olevan todella hakoteillä, mutta osassa on varmasti totuuttakin.

Itsekin ajattelen, että Hohdossa käsitellään yhtenä teemana julmaa menneisyyttä intiaaneja kohtaan, joten vastaaviin näkemyksiin on helppo yhtyä. Kuukävelyn vetäminen mukaan sen sijaan tuntuu vain kuuhulluudelta.

Lienee sanomattakin selvää, että dokumentti antaa jotain vain Hohdon nähneille. Joten elokuvan nähneet, etenkin diggarit ja vihaajat, tämä kannattaa katsoa. Erittäin viihdyttävää katseltavaa, joka tarjoaa paljon mielenkiintoisia näkemyksiä, joita ei ole pakko ottaa täysin tosissaan.

Elokuva kuuluu DocPointin tarjontaan, ja on nähtävissä torstaina 24.1. klo 21.00 (Maxim 1)

DocPoint 2013 - tarkastelussa ihminen ja luonto

Andrey Gryazev: Tomorrow (2012)

Tomorrow

Venäläinen taiteilijaryhmä, Voina, tekee vandalismista taidetta hieman samassa hengessä kuin Banksy. Iskut kohdistuvat poliisivoimiin, jotka eivät kohtele kansalaisia oikeudenmukaisesti. Miliisi-nimitys poistettiin jo käytöstä, mutta muutosta toimintaan ei ryhmän mielestä ole näkynyt.

Dokumentissa seurataan iskujen suunnittelua, toteuttamista, jäsenten välisiä konflikteja, lastenhoitoa ja tavallisen pikkurikollisen arkea. Loppu painottuu oikeusprosessiin ja ihan siihen itseensä, eli poliisiväkivaltaan. Porukka saa kuvattua onnistuneesti toimintansa peruselementtejä ja samalla kertoo itsetsään, ajastaan ja maastaan.

Tomorrow on toteutettu tyylillä ja huumorilla, varsinainen ongelma jää kuitenkin hieman taka-alalle.  Mielenkiintoista on kurkistus näiden ihmisten arkeen ja tempausten rohkeus. Aihehan on ajankohtainen Pussy Riot -kiistan vuoksi.

Alussa todetaan, ettei kaikki dokumentissa esitetty ole välttämättä tapahtunut oikeasti. Se varjostaa hieman elokuvakokemusta. Suojelevatko he sillä itseään vai onko osa tapahtumista todella lavastettu? Häiritsevää. Siitä huolimatta, ehdottomasti näkemisen arvoinen elokuva. 3,5/5

Lukáš Kokeš, Klára Tasovská: Fortress (2012)

Fortress

Moldovan ja Ukrainan välillä sijaitsee maapläntti, Transnistria, jota muut maat eivät ole tunnustaneet. Dokumentaristi ei ole oikeutettu kuvaamaan asemalla saapuessaan. Kartoitusta maan tilanteesta tehdään satunnaisotannalla tavallisesta kansasta.

Alle 20-vuotiaat ovat eläneet koko ikänsä transnistrialaisina ja käsitys esimerkiksi venäläisten elämänmenosta on selkeän tuomitseva. Passeja matkusteluun tarvitaan lukuisia. Naapurimaihin tehdään toki visiittejä, mutta asukkaat ovat huomattavan ylpeitä omasta maastaan.

Maata on hallinnut sama johtaja kaksikymmentä vuotta, monet eivät paremmasta tiedäkään. Kuvamateriaali ja haastattelut paljastavat demokratian olevan melko mukautettua, ja presidentin tarkoitusperät hieman kyseenalaisia.

Fortress ei ole kovinkaan radikaali dokumentti. Seuraamme paikallisten elämää, yleisötapahtumia ja vaalikampanjaa. Auktoriteetit tuntuvat vahtaavan ulkomaalaisten videokuvaamista, mutta kaikki vaikuttaa kuitenkin päällisin puolin normaalilta elämänmenolta.

Presidentinvaalien lopputulos nähdään paikallisesta kotikatsomosta ja sen tuomia mielipiteitä ruoditaan. Kaikki jää dokumentin osalta yhtä avoimeksi kuin maan tulevaisuus. Mielenkiintoinen, mutta varovainen dokumentti aiheesta. 2,5/5

Tea Or Electricity

Etäinen marokkolaiskylä kolmen tunnin vuoristohaasten takana saa usein vieraita määrätietoisista sähköverkon rakentajista. Suurten puheiden jälkeen urakoitsijoista ei kuulu enää mitään, kiitos ylittämättömän sijaintinsa. Kylän asukkaat päättävät ryhtyä itse toimiin, rakentamalla kylään ensin kulkuyhteyden.

Vaikka elokuvan runko koostuu jättimäisestä urakasta vetää sähköt mahdottomalta tuntuvaan paikkaan maailmassa, se ei ole elokuvan tarkoitus. Näemme sähkölinjat alkukantaisen kylän yllä, lautasantenneja kivimajoja vasten ja digiboksilla koristetun television keskellä hiekkaa.

Elokuva kysyykin, onko mitään mieltä tyrkyttää tätä kaikkea teknologiaa jokaiselle, jos he ovat varsin tyytyväisiä ilmankin. Heillä ei ole ollut ongelmia seinänviertä kulkevasta johtohelvetistä, prepaid-liittymistä, toimimattomista laitteista, heikosta signaalista tai televisiotarjonnan arveluttavasta sisällöstä.

Kysymyksestä tekee vaikean teknologian kiistämättömät edut. Ruoansäilytys, keinot vähentää lapsikuolleisuutta ja naisten raskasta työtaakkaa. Kyläläisillä, etenkin nuoremman sukupolven, esiintyy myös kateutta muiden kylien tilanteeseen. Tietenkin, sama ongelma tulee siirtymään muutoksen myötä kylän sisäiseksi naapurikateudeksi.

Dokumentin käsittelemä ongelma on verratain pieni, mutta ensiluokkaisen toteutuksen ansiosta se on festivaalin sydäntäsärkevimpiä. Se onnistuu kaappaamaan koko jutun ytimen, köyhän paimentajan nieltyjen kyynelten kautta. Meluavassa sähköyhtiössä asioiminen saa rauhallisen kylän asukkaat, puhumattakaan katsojan, haluamaan projektin peruuttamista.

Yksiselittäisiä ratkaisuja tällaisiin dilemmoihin ei ole. Kaikkiaan elokuva saa ajattelemaan paljonkin maailman menoa ja kulttuureita. Oma suosikkini DocPoint-tarjonnasta tänä vuonna. 4/5

Alan Ereira: Aluna (2012)

Aluna

Maapallon suonet tukkeutuvat pian ja peli on menetetty. Sen tietävät kogit, Kolumbian alkuperäiskansa, joka kuulee mitä äiti maalla on sanottavana. Alunassa seurataan, kun he yrittävät takoa järkeä päähämme. Jälleen kerran.

Kuten varsin hyvin tiedämme, ns. sivistynyt, omasta mielestään ylivertainen ihminen ei piittaa tuon taivaallista luonnonläheisen kansan puheista. Luonnosta vieraantuneet kansakunnat uskovat tiedettä, jolla ei välttämättä ole pitkää käytännön kosketuspintaa. Toisin kuin tämän dokumentin kohteilla.

Aivan kuten pomosi, joka ei ole tehnyt päivääkään hommiasi, tulee sanelemaan miten asiat tehdä, vaikka itse tietäisit käytännön kokemuksella tasan tarkkaan miten asiat kannattaisi tehdä. Se turhauttaa.

Näin kokevat kogit, jotka ovat ehdottoman kiinnostava kohde. Heitä on ilo seurata, vaikka se onkin kaikkea muuta kuin jutun juoni. Meidän tulisi nousta ja tapella heidän puolesta. Ei ole ensimmäinen kerta kun tästä nimenomaisesta aiheesta dokumentoidaan. Pienoista kohua lukuunottamatta mitään ei ole tapahtunut kaksikymmentä vuotta sitten julkaistun From the Heart of the World: The Elder Brothers' Warningin jälkeen.

On vain ajan kysymys kun koko kansa on hiljalleen ajettu olemattomiin, monien muiden kulttuurien tavoin. Puhumattakaan koko maailma, eikä sen tajuamiseen tarvitse juttutuokiota luonnon kanssa. Kogit ovat kuitenkin konkreettinen väylä välittämään sanomaa koko maailmalle, vaikka olemmekin pohjoismaisen järjen ja kokemuksen perusteella velvoitettuja kokemaan kuplien lukeminen ja näyt nautintoaineiden johdosta koettuina halluina.

Elokuvassa tehdään matka maan rantaviivaa pitkin. Kogeilla on luonnon kiertokulusta ensikäden tieto äiti maalta ja esi-isiltä, on olemassa luonnon järjestys jota ei pysty osoittamaan todeksi tieteellä. Retkikunnan britannian osasto on hieman skeptinen todistelusta, aivan kuten meistä todennäköisesti kaikki.

Huoli ja murhehan on aiheellista ja ajankohtaista, mutta tällä dokkarilla ei täysin vaikututa. Ote on jotenkin innoton. Narraatio on television yli-innokkaiden bulkkidokkarien vastakohta, elokuva, joka ei edes yritä antaa itsestään mielenkiintoista kuvaa, jota aihe kyllä olisi. Tästäkin huolimatta mieleenjäävä retki. 2,5/5

Markus Imhoof: More than Honey (2012)

More than Honey

Mehiläiset ovat katoamassa maapallolta. Seuraamme suvun mehiläisfarmia pyörittävän miehen arkirutiineja Sveitsin vuorilla. Vuorten takaa lentää ulkomaisia mehiläisiä sekaantumaan farmin rotuun, samalla kun madot ja luteet nakertavat tuotantoa toisaalla.

Tutustumme mehiläisen toimenkuvaan luonnossa, niiden pyörittämiseen tuotannossa, kannan harvenemisen syihin, vihollisiin, tappajamehiläisiin ja backup suunnitelmiin. More than Honey on hienon näköinen informaatioryöppy aiheesta, ilman muuta luontoelokuvien ystäville ehdotonta katsottavaa.

Mitä jos mehiläiset todella häviäisivät? Sanotaan, että ihmiset katoaisivat neljän vuoden perästä. Ehkä liioittelua, mutta hirvittävästi se muuttaisi koko maapallon elämää ja toimintaa. Tämän havainnollistamisessa elokuva tekeekin hienoa työtä. 4/5

Yann Arthus-Bertrand, Michael Pitiot: Planet Ocean (2012)

Planet Ocean

Luontoelokuva on äärettömän kaunis ja koskettava elokuvagenre. Se on saanut hieman valtavirtasuosiotakin viime vuosikymmenenä. Alaosastot jakautuvat karkeasti sympatioita kerääviin, hellyyttäviin, mutta raadollisiin kuvauksiin, ja syyttelevään sävyyn ihmisille paasaaviin valistusteoksiin.

Oli luontoelokuvan tarkoitusperät mitä vain, niitä yhdistää yleensä juuri kauneus ja vaikuttavuus. Puhuviksi dubatut eläinhahmot ovat usein korneja, ja aggressiivinen tilastotiede ärsyttävää. Molemmat saattavat karkoittaa katsojia.

Etenkin ympäristöajattelu saa helposti aikaan monessa negatiivisia tunnelmia. Elokuvan ohjaaja, Yann Arthus-Bertrand, jatkaa muutaman vuoden takaisen, Luc Bessonin tuottaman Home -elokuvansa linjoilla. Home oli väkevä puheenvuoro maapallosta, enimmäkseen maanpäälisen pinta-alan osalta, Planet Ocean vastaavasti meren.

Tarina alkaa maailmankaikkeuden oletetulla alulla ja muilla arvailuilla. Ratkaisu on ehkä eleenä parempi kuin toteutuksena, joskin se saa katsojan heti käsittämään, kuinka kokonaisvaltaisesta kuvauksesta on kyse. Onneksi elokuva ei sentään fantasioi lopullista kohtaloa kuvin, josta se varoittaa. Näin on tehokkaampaa, jo nykyhetki on karua katseltavaa.

Saadakseen olla valistava ja kritisoiva ihmistä kohtaan, on ensin voitettava nämä puolelleen. Tämä tapahtuu äärimmäisellä kauneudella ja kaunistelemattomilla kauheuksilla. Planet Ocean käy ensin läpi kestoonsa nähden maltillisesti meren syntyjä syviä.

Oivallukset ovat hienoja ja kuvat kauniita. Ottaen jo huomioon tarinankaaren, elokuvaa ei ole voitu toteuttaa täysin ilman tietokoneita. Ihme kyllä, ne eivät missään vaiheessa häiritse. Koukuttavien kuvien virta on katkeamatonta ja niihin on helppo uppoutua.

Planet Ocean kestää noin puolitoistatuntia ja siinä ajassa se kykenee näyttämään hyvinkin kokonaisvaltaisen kuvan aiheesta meri. Väriloistoa ja taikaa merten syvyyksistä, kummia otuksia ja eliöitä. Paljon puhuttelevia kuvia ja ajatuksia herättäviä esimerkkejä siitä, kuinka pahassa jamassa todella ollaan. Vasta loppupurtavaksi annetaan tiukat faktat tiskiin. 4/5

Lucy Walker: The Tsunami and the Cherry Blossom (2012)

The Tsunami and the Cherry Blossom

Maaliskuun 11. päivä 2011, Japania koetteli maanjäristys ja tsunami, joiden seurauksena Fukushiman ydinreaktori aiheutti Tšernobylin kaltaisen räjähdyksen. Kymmenettuhannet ihmiset kuolivat ja sadattuhannet menettivät kotinsa.

Lucy Walkerin uusi elokuva alkaa autenttisella kuvamateriaalilla tsunamin keskeltä, ihmisten taistellessa hengestään. Järkyttävän intron jälkeen siirrytään kuulemaan ihmisten kokemia menetyksiä tapahtuneen johdosta.

Vuoroin kauhuja, vuoroin kirsikkapuiden kukintojen katselua. Kukkien katsominen on osa japanilaista kulttuuria, jota on harrastettu jo vuosisatoja. Japanilaiset yhdistävät sen mukaviin muistohin ja asioihin.

Raadollisen surullinen dokumentti väläyttää toivoa, kauneutta ja periksiantamattomuutta. Se on vain hieman yli puolituntinen, mutta jättää sanattomaksi. Hyvin vaikuttavaa. 3/5

Django Unchained (2012)

Quentin Tarantino: Django Unchained (2012)

Quentin Tarantino saa liikkeelle nekin, jotka eivät yleensä ole kiinnostuneita nimistä elokuvan takana. Monelle hän on ainoa ohjaajanimi joko soittaa kelloja ollenkaan.

Naurettavuuksiin asti tyylitellyt elokuvat, tiukat soundtrackit, eeppiset dialogit, yliampuvat käänteet ja koko elokuvataiteen historian (etenkin alakulttuurien, kuten eksploitaatio ja taistelulajit) suora lainaaminen joka ikiseen kohtaukseen. Niistä on tarantinot tehty.

Django Unchained on sitä samaa Tarantinoa kuin aina ennenkin, tällä kertaa vain kauempana menneisyydessä. Syvän etelän sydämessä, orjakaupan ja palkkiometsästyksen kukkiessa ennen sisällissotaa.

Ohjaaja rakastaa genre-elokuvaa ja on korkeimman luokan leffafriikki. Hänen elokuvansa ovat suuren ihailijan tekemiä kollaaseja lajityypeistä. Tällä kertaa päägenrenä on vuorossa spagettiwestern, jonka kanssa on flirttailtu jo aiemminkin, Kunniattomissa paskiaisissa ja Kill Billissa.

Lähtökohtana Sergio Corbuccin länkkärit, Django ja Suuri Hiljaisuus. Tarantinon kautta on moni vanha elokuva ja musiikki noussut uuteen nousuun. Luultavasti tälläkin elokuvalla on positiivinen vaikutus ainakin Corbuccin tuotantoon.

Tottakai elokuvassa vilahtaa myös viitauksia Leoneen ja muutamaan hyvin hyvin vanhaan, olennaisesti aiheeseen liittyvään amerikkalaisklassikkoon.

Olemme liikkeellä mustavalkoisen parivaljakon kanssa, joka koostuu saksalaisesta hammaslääkäri-palkkiometsästäjästä (Christoph Waltz) ja mustasta orjasta (Jamie Foxx). Tarina etenee suureellisesti mitä epämääräisimpiä polkuja kohti suurta päämääräänsä.

Christoph Waltz on jälleen oma valloittava itsensä, loistaen, aivan kuten edellisessä Tarantinon elokuvassa (Kunniattomat paskiaiset). Jamie Foxx täyttää Tarantinon blaxpoitaatio-unelman nyt miesprotagonistilla, hieman tasaisella ja hillityllä suorituksella. Tiedossa liuta valikoituja sivuhahmoja, joista kukaan ei ylitä yksittäisenä hahmona Waltzia.

Elokuvan kieleen voi uppoutua. Ensinnäkin, Waltzin sanojen latominen ja fraseeraus on vähintään yhtä miellyttävää kuin esimerkiksi Werner Herzogin. Ja kun lausuttava teksti on Tarantinoa, kuunteleminen on melkoisen miellyttävää. Toiseksi, sama pätee elokuvan jokaiseen hahmoon, mustasta väestöstä punaniskoihin. Kaikki elokuvassa vain kuullostaa pirun hyvältä. Musiikista ei tarvitse edes mainita.

Elokuva potkii muutenkin alusta asti kovaa, kuvat on nättejä ja meininki reipasta. Dialogi on pääosin onnistunutta, joskin ollaan jo kaukana 90-luvun tasosta. Nykyään tyyli, kikkailu ja yksityiskohdat ovat ajaneet ohi tärkeydessä.

Suuntaus väkivallan ja huumorin suhteen on kyllä mielenkiintoinen. Huumori on aiempaa komediallisempaa ja väkivalta entistä vakavampaa. Kaikkiaan erittäin suositeltava, joskaan ei uusi mestariteos.

Juoppohullun päiväkirja (2012)

Lauri Maijala: Juoppohullun päiväkirja (2012)

Muistan kyllä nauraneeni ääneen, kun luin Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjaa. Tein silloin olemattomalla palkalla yövuoroa toistaiseksi paskimmassa työpaikassani. Lukuhetket sijoittuivat kahteen kymmenminuuttiseen taukoon. Lukutuokio tapahtui kirjaimellisesti liukuhihnalla.

Oli liiankin ilmeistä, ettei kirjaa saisi toimimaan elokuvamuodossa, sillä sinänsä ala-arvoisen sisällön ainoa arvo oli Vuorisen käyttämä kieli. Päiväkirjateksti ei käänny sujuvaksi dialogiksi ja täten elokuvaversio on hyvin hataralla pohjalla. Toisin kuin esimerkiksi yllättävän hyvin onnistunut Pussikaljaelokuva.

Elokuvana Juoppohullun päiväkirja on onneton, kirjaan verrattaessa surkea, mutta lähtökohdat huomioon ottaen hyvä yritys. Elokuva ei saa huvittumaan, eikä sen enempää säälimään. Tarkoituksellisen mauttomat kohtaukset ovat suurimmalta osalta typeriä, joskin osaa katsojista ne saattavat jopa kuvottaa.

Kuten kirja, tapahtumat ovat juoppohullun todellista arkea ja kuvitelmaa sekoittava sotku. Yliampuva, todellisuuden rajapyykkejä erittelemätön, eritteiden ja ryystämisen sinfonia on siis ilman muuta oikeilla jäljillä toteutuksensa kanssa.

Nimikkohahmona ryystää Joonas Saartamo, joka on habitukseltaan vähän sinnepäin. Pitkän pöhöttymisprosessin läpikäynyt näyttelijä vie roolin läpi turhan teatraalisesti, huutaen ja mesoten, eikä hahmoon saa mitenkään muodostettua kaivattua viha-rakkaussuhdetta.

Krista Kosonen esittää AA-kerhon vetäjää, rumentavat tekarit suussa paasaavaa Tiinaa. Tämä rooli tekee entistä vakuuttuneemmaksi siitä, ettei Kristasta oikein ole vuoden sketsihahmoksi. Vakavissa rooleissahan Kosonen on vakuuttanut senkin edestä.

Ainoa, joka tässä elokuvassa oikeasti vaikuttaa roolisuorituksellaan, on Johannes Holopainen, juoppohullun parhaan kaverin uutena parhaana kaverina, aidosti kuvottavana friikkinä.

Positiivisia puolia hakiessa, on mainittava kuvakerronnan toimivan paikoitellen jopa onnistuneesti. Pitkän ryyppyputken välistä pilkistävät, dia-esityksen lailla vaihtuvat elävät muistikuvat ovat hallujen ohella elokuvan parasta antia.

Mustien aukkojen väliltä löytyvät unijakson ovat itsetarkoituksellisia David Lynch -kopioita. Onhan ne jo aika nähty, mutta sopivathan ne nyt sinne tässä tapauksessa.

Vaikka Juoppohullun päiväkirja on niin monella tasolla epäonnistunut elokuva, en pysty täysin vihaamaankaan sitä. Menisin varmaan katsomaan jatko-osatkin, jos sellaisia ikinä tehdään. Katsojia elokuvalla on riittänyt, joten suosion puolesta niitä voisi saadakin.

DocPoint 2013

DocPointin näytöskohtaiset liput tulivat nyt perjantaina myyntiin. Festivaaleille on jälleen kerran saatu upeita dokumentteja joka puolelta maailmaa. Siellä pääsee helposti tutustumaan meille liian tuntemattomiin aiheisiin, etenkin ongelmiin maailmalla, joiden kanssa vahvat mutta heikko-osaiset taistelevat päivittäin.

Monessa elokuvassa löytyy vahva kriittinen vire luontoon, itseensä ja toiseen ihmiseen kohdistuvaa käyttäytymistä kohtaan. Valinnat eivät pursua niinkään isoja nimiä ohjaajien tai kohteidensa puolesta. Se on elokuvien todennäköisen laadun kannalta vain hyvä asia, valintojen kannalta huomattavasti haastavampi. Nähtyään elokuvia, tulee kuitenkin valinnanvaikeus puhuttelevista ja visuaalisesti häikäisevistä teoksista joita suositella.

Henkilökuvia elokuvataiteen, teknologian ja musiikin saralta löytyy vain muutamia. Liv & Ingmar käsittelee Liv Ullmanin ja Ingmar Bergmanin välistä suhdetta viidenkymmenen vuoden ajalta, joka on esitetty Livin uuden haastattelun ja arkistomateriaalien avulla. Ei mitään mullistavaa, lähinnä kesyä muistelua ja järjettömän upeita pätkiä Bergmanin elokuvista.

Roman Polanski: A Film Memoir on uudehko, kaiken kattava katsaus Polanskin vaiherikkaaseen elämään. Polanski kertoo avoimesti kipeistä ja häpeällisistä aiheista, koskettaen myös katsojaa syvästi. Se on näistä kahdesta elokuvantekijöitä käsittelevistä julkaisista se paremmin tehty.

Tarjonnasta löytyy myös kadonnutta Steve Jobs haastattelua ja Ice-T:n esikoisohjausta(!) Something from Nothing - The Art of Rap, epätasaista jatkoa The Perverts Guide to Cinemalle, nimellä The Pervert's Guide to Ideology.

Festivaalien keveimmästä kastista vastaa camp-henkinen dokumentti Saksan jalkapallomenestystä ennustaneesta Paul-mustekalasta.

Dheeraj Akolkar: Liv & Ingmar (2012)

Tämän vuotisena kinofonisena konserttina nähdään neuvostoklassikko, Turksib (1929), beatboxaaja Felix Zengerin säestyksellä. Sitä ei ainakaan kannata missata. Lue Peter von Baghin kuvaus elokuvasta.

Jos haluaa nähdä tavallisuudesta poikkeavaa elokuvatulkintaa, ei missään nimessä kannata jättää myöskään Stan Brakhagen elokuvasarjoja väliin. Brakhagen elokuvia katsellessa ajattelee väistämättä yhtä paljon elokuvan tekotapaa, elokuvaa itsessään, kuin sen tapahtumia. Arkisista tapahtumista filmille raapustettuihin syheröihin, Brakhagen elokuvat ovat ainakin mieleenpainuvia. Ei sovi kaikille.

Brakhagen kanssa samaan joukkoon kuuluu ranskalaisen Rose Lowderin lyhyet avant-gardistiset maisemarykäisyt. Sarja löytyy myös Tuula Mehtosen leikkaamille elokuville.

Ihmisen, teknologian, luonnon ja teollisuuden välisistä komplikaatioista kertoo kaksi festivaalin ehdottomista helmistä, Tea Or Electricity ja Planet Ocean. Näistä ensimmäisessä seurataan kuinka saadaan vedettyä sähköt eristäytyneeseen marokkolaiskylään vuoristossa, ja miten se vaikuttaa kylän asukkaisiin. Kyyneliä vastaan voi olla vaikea taistella, kun hyväsydämisen kylänköyhimmän ahdinko ajautuu entistä suurempaan kontrastiin. Todella hieno elokuva, suosittelen lämpimästi.

Jälkimmäinen on valtava, vaikuttava ja koskettava luontoelokuva merestä kauan sitten ja nyt, aina pohjalta pinnan yläpuolelle asti. Luontoelokuvien saarnavaa koulukuntaa, muttei huonolla tavalla. Saattaa jopa vaikuttaa katsojien toimiin vastaisuudessa. Kuvat ovat uskomattoman kauniita, jopa genrensä korkeaan tasoon nähden.

Yann Arthus-Bertrand and Michael Pitiot: Planet Ocean (2012)

Jerome Lemaire: Tea Or Electricity (2012)

Fortress kertoo monelle etäisestä kiistasta, Moldovan ja Ukrainan välisestä maasta, jota kukaan ei ole tunnustanut. Transnistriana tunnettu alue on julistettu vuonna 1990 ja sitä on hallinnut sama presidentti viime vuosiin asti. Dokumentti kertoo käänteen tekevistä presidentinvaaleista, maan mukautetusta demokratiasta, sekä ihmisten poikkeavista käsityksistä maataan ja naapurimaita kohtaan. Mielenkiintoisesta aiheesta saadaan irti vain pintaraapaisu, mutta sitäkin kiehtovampi.

Filippiiniläisten au pairien elämää seuraava tanskalaisdokumentti Au pair seuraa nuorten naisten elämää heidän näkökulmastaan. He lähettävät lähes kaiken ansaitsemansa suoraan kotimaahansa, perheilleen. Heidän kotimaassaan joka kolmannen lapsen äiti työskentelee ulkomailla, joista he lähettävät kotiin yhteensä noin 20 miljardia vuosittain. Koskettava ja surullinenkin elokuva, jonka jälkeen rahahuolet suomalaisittain tuntuvat väistämättä olemattomilta.

Klára Tasovská & Lukás Kokes: Fortress (2012)

Kim Andersen & Nicole Nielsen Horanyi: Au Pair (2012)

Varsovan elokuvafestivaaleilla parhaan dokumenttielokuvan palkinnon saanut puolalainen Fuck for Forest seuraa keskinäistä ja vierailevilla tähdillä kuvattua pornografiaa kauppaavan aktivistiryhmän elämää. Voiton sijaan maksullisista videoista saatu raha menee sademetsien suojeluun. Ryhmä on lähtöisin norjalaisen black metalin kehdosta, Bergenistä, josta siirrytän elokuvan myötä myös Berliiniin ja lopulta sademetsähuolien pääkallopaikalle Amazonin sademetsille Brasiliaan.

Elokuva on Brasilia-osiota lukuunottamatta melko haperoa. Vain lopun näkemyserot tekevät siitä katselun arvoisen. Kuten jo mainittu musiikillinen ääriliike, Fuck for Forest on lähtöisin sieltä, missä ihmiset ovat rikkaita ja kaiken pitäisi olla hyvin. Tämä mielessä elokuvalla on muutakin annettavaa kuin pelkän ryhmän seuraaminen sellaisenaan.

Sarjassamme huolettomat pumminuoret, festivaaleilla tarjotaan myös meneväksi saksittua pikkurikollistoimintaa. Tomorrow seuraa venäläisen taide- ja aktivistiryhmä Voinan provokatiivisten mielenosoitusten takana olevaa ryhmää. Porukka tuli tunnetuksi Youtube-hitistään, jossa he vastustavat virkavaltaa kaatavamalla heidän autonsa. Ei aivan Banksya, mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen silti.

Michal Marczak: Fuck For Forest (2012)

Marc Wiese: Camp 14 - Total Control Zone (2012)

Kun on niin paljon kriittistä elokuvaa maailmalta, mukaan on mahduttava ainakin yksi alati puhuttavasta Pohjois-Koreasta. Camp 14 - Total Control Zone kertoo pohjoiskorealaisella vankileirillä syntyneestä ja sieltä karanneesta Shin Dong-Hyakista. Viime vuonna samasta aiheesta julkaistiin Blaine Hardenin kirjoittama kirja.

Olen kohoamassa eläimen tasolta, mutta edistys on todella hidasta. Joskus yritän itkeä ja nauraa kuin muut kokeillakseni, tuntuuko se joltain - Shin Dong-Hyuk

Päävieraaksi festivaaleille saapuu pitkän linjan ohjaaja Jerzy Sladkowski, jonka lisäksi siellä nähdään The Queen of Versailles -elokuvan ohjaaja Lauren Greenfield, Fuck for Forest -elokuvan tuottaja Mikołaj Pokromski ja festivaalin päätöselokuvan, Men at Lunchin, ohjaaja Seán Ó Cualáin.

Katsottavaa siis aivan varmasti riittää jokaiselle dokumentin ystävälle. Yksityiskohtaisemmin valikoiduista elokuvista vielä lisää myöhemmin, ja sitä odotellessa, tutustu tarjontaan täällä.

Tavarataivas (2012)

Petri Luukkainen: Tavarataivas (2012)

Ihmistä ympäröivä tavara vaikuttaa ihmismieleen melkoisen paljon. Kuvittele olevasi yksin tyhjässä kerrostaloasunnossa, talviyössä, seurana ikkunasta loistavat kaupungin valot. Se on melankolinen tila. Kaunis, vaikuttava ja hieman pelottava. Kuvittele nyt suurimman osan todellisuus; on laitteet ja viritelmät, joille ei liikene tarpeeksi aikaa, kirjat ja muu media joita ei ehdi lukea tai kuluttaa.

Löytäessään itselleen sopivan keskitien näiden kahden välillä, ihmisen on parempi olla. Tavarataivas on elokuva, jossa nollataan tilanne ja lähdetään kartoittamaan prioriteetteja alusta asti uudestaan.

Mun nimi on Petri, mä oon 26 vuotias sinkku, tavaran rakastaja Helsingistä. Nyt mä oon alottanu tämmösen kokeen, koska mä haluun löytää sen asian mikä tekee mut onnelliseksi. - Petri

Petrin manifesti pitää sisällään materiasta pidättäytymistä yhden vuoden ajan. Mies lastaa koko omaisuutensa konttiin, josta hakee yhden tavaran päivässä, nähdäkseen mikä elämässä on tärkeää. Lähtöpiste on alaston Petri, joka ei saa myöskään ostaa mitään uutta vuoden aikana.

Kulutuksen määrä nykymaailmassa on ajettu äärimmilleen, eikä loppua näy. Sadan tavaran säännöstä on puhuttu jo vuosia - luovu kaikesta mitä et tarvitse ja arkinen taakkasi kevenee jne.

Ensikertaa omilleen muuttaessa monella tuskin sataa tavaraa enempää onkaan, mutta vuosia visan vinguttua on vaikeampi tehdä totaalista puhdistusta. Petri erosi tyttöystävästään kolme vuotta ennen projektia, joka ajoi hänet hakemaan lohtua peleistä ja vempeleistä.

Turhautuneen nuoren kapina voi purkautua monella eri tavoin. Petrin tapa on siihen nähden varsin terve, vaikka lähipiiri sitä ihmetteleekin. Välillä käy äiti taivastelemassa pojan touhuja, välillä kaverit, joihin yhteydenpito projektin takia on katkolla. Vastakkainasettelua haetaan rupatteluhetkistä mummon kanssa ja totuuksia sukulaispojalta.

Tavarataivas ei käsittele ongelmaa yleisellä tasolla. Se ei syyttele, eikä tuomitse ketään, vaan kertoo yksilön tarinan jaloilleen nousemisesta. Annetun perusteella on tosin vaikea lähteä punnitsemaan kuinka syvällä sitä on oltu. Selviytymistarina on romantisoitu ja huumorintäyteinen. Paljon jätetään näyttämättä. Projektin tarkoitus on olla henkinen koettelemus, dokumentin tarkoituksena silkka viihde.

Kaupungin valojen sävyttämä öinen tunnetila on elokuvan lähtökohta. Taustalla soiva sulava jazz voisi tuntua liiankin kliseiseltä, ellei se yksinkertaisesti sopisi siihen. Se asettaa ja määrittelee tunnelmaa. Eikä vähäisimpänä, kuulostaa hyvälle.

Petri on oman docu noirinsa antisankari, jonka kertojaäänenä laukomat kaneetit sopisivat kyllä paremmin vakuutus- tai pankkimainoksiin. Tavarataivas on mukava pieni elokuva, joka saa hyvälle mielelle. Kevyt ja helppo katsella, sekä tavaran haalijana ihastella. Ei siksi että ihailisi Petrin päättäväisyyttä, vaan itse prosessia. Tietysti myös sitä, että jollain on oikeasti aikaa, halua tai tarvetta projektin läpikäymiseen.

Valtakunnallinen ensi-ilta elokuvalla on helmikuun ensimmäinen päivä. Sitä ennen, Tavarataivas kuuluu tämän vuotisen DocPointin ohjelmistoon, joka starttaa 22. päivä tätä kuuta. Tarkemmat ajankohdat löytää DocPointin sivuilta. Lisää ennakkotunnelmia tarjonnasta luvassa lähipäivinä.

Piin elämä (The Life of Pi, 2012)

You want the truth or something beautiful? - Paloma Faith

Ihmiset kaikista kulttuureista ovat jakaneet tarinoita keskenään tuhansia ja tuhansia vuosia. Viihdyttääkseen, opettaakseen, saadakseen toisen uskomaan. Tarinoista parhaat on koottu samoihin kansiin, kunhan on keksitty miten. Uskonto on tuonut mielenrauhan ja selityksen selittämättömään ympäri maailmaa. Jumalia on enemmän kuin asukkaita Suomessa.

Kuka tahansa voi kertoa tarinaa, aivan kuten vitsiä. Osa kertojista vain sattuu unohtamaan miten päin vitsi lopulta menikään. Tarinan kertomisen taito on kuuntelijan lumoamista, elokuvassa se on visuaalista onnistumista, aivan kuten se on tiukkaa laskelmointia keskiverto Hollywood -elokuvassa.

Piin elämä tarjoaa yhdellä tasolla viihdettä, kuten Forrest Gumpin yliampuva elämänkerta, joka osoittautui suureksi menestykseksi. Toisella tasolla se tarjoaa mielikuvituksellista eksotiikkaa ja visuaalista fantasiaa kuten Sinbad merenkulkija, omia suosikkejani. Sitten se tarjoaa niitä coelhomaisia viisauksia ja helppoja ympäripyöreyksiä, joita joku sanoisi latteuksiksi.

Kaunis kuva täyttää elämyksen katsomisen ajalta. Tutkielma uskosta ja toivosta voi voimaannuttaa heikoksi tuntevan. Kuvan taustalle punottu psykologinen fantasia jatkaa elokuvan kasvamista katsojan mielessä teatterissa istumisen jälkeen.

Elokuva perustuu Yann Martelin 2001 julkaisemaan kirjaan. En ole lukenut. Alussa umpikujaan ajautunut kirjailija saapuu tarinan kertojan, Piin, luokse. Vuosia uuden kirjansa kanssa turhaan taistellut mies on kuullut miehestä, jonka tarina on ihmeellisin kaikista, tarina, joka saa uskomaan Jumalaan.

Intialainen Pii on kekseliäs nuori poika, joka on syntynyt eläintarhan omistaville vanhemmille. Pii etsii vastauksia ja kauneutta, kokeilee erilaisia uskontoja, ja mukautuu niihin. Seikkailu alkaa kun perhe pakkaa itsensä uppoavaan laivaan, josta vain Pii ja muutama eläin selviytyy.

Pii jakaa pelastusveneen bengalintiikerin kanssa, johon hänellä on jo kosketuspintaa traumatisoivan opetuksen muodossa. Siitä pisteestä kun Pii on omillaan, siihen kun selviytymistaistelu loppuu, Ang Leen elokuva tarjoaa maailman kauneutta koko luonnon arsenaalilla, sekä teemallisilla että visuaalisilla metaforilla.

Taistelu jättivonkaleesta bengalintiikerin kanssa lentokalasateessa on tehokas kohtaus, myönnetään, mutta kuvasuhteen muutos ja kalojen kulkuväylän rajaaminen mustien palkkien päälle on auttamatta häiriötekijä. Aivan kuten amerikkalaiskirjailijan hahmo kokonaisuudessaan. Tämänkaltaisia pieniä epämiellyttäviä ratkaisuja löytyy muutamia.

Ohjaaja Ang Leen koko tuotanto on aina jäänyt hieman vajaaksi upeasta. Brokeback Mountain on monelle jotain elämää suurempaa, mutta itseäni se hetkauttaa yhtä paljon kuin Syö juo mies nainen kasettini menettäminen videonauhurin syövereihin. Eli hieman. Hääjuhla, Jäämyrsky ja Lust, Caution ovat kaikki vaikuttavia draamaelokuvia, eivät kuitenkaan vuosikymmenensä parhaita.

Hieman jo toivoin Piin elämän olevan se Leen suuri teos, mutta jälleen jäätiin vaiheeseen. Kuvat ovat parhaimmillaan näyttäviä, harmi vain että keinotekoisuus paistaa joissain kohdin liikaa läpi. Käänne, ennalta-arvattava tosin, tekee sen kaiken arvokkaaksi. Muutamia erittäin hienoja hetkiä jää mieleen pitemmäksikin aikaa. Kaikkiaan katsomisen arvoinen elokuva, joka olisi voinut olla vielä enemmän.

Rogue Leaders: The Story of LucasArts (Rob Smith, 2008)

Kovakantisen kirjan hologrammikannessa poseeraa vuoroin Darth Vader, Guybrush Threepwood, Lego Indy ja lila Tentacle. Tämä ei voi olla muuta kuin tarpeellisin opus, jota tulet ikinä avaamaan. Tämä on Lucasin pelituotannon haaran, LucasArtsin, koko historian käsittävä laitos, ja LucasArts on ehkä parasta mitä Star Warsin ropaamisesta vihdoin eläkkeelle jäänyt kalifornialaismies on meille koskaan antanut.

Tuotanto jakautuu vahvasti kahtia; ensin tuli ne seikkailupeleistä legendaarisimmat, joiden loputtua kuin seinään, alkoi liukuhihnatuotanto Lucasin lippulaivalla, Star Warsilla.

Lopetin aikoinaan pelitalon aktiivisen seuraamisen Escape from Monkey Islandin jälkeen, pelasin korkeintaan demoja uudemmasta tuotannosta. Tämä luonnollisesti ennen Lego Star Warsia ja Lego Indiana Jonesia. Vanhat seikkailupelisarjatkin ovat tulleet näyttävästi takaisin, mutteivat LucasArtsin toimesta. Se onkin toinen tarina se.

Pinttyneenäkään seikkailupelifanaatikkona ei tähän kirjaan tarttuessa kannata ajatella, mitä kirjan jälkimmäinen puolisko voisi olla, jos pelihistoria olisi kulkenut toista polkua. Kannattaa nauttia kulta-ajan klassikoista, eikä ole pahitteeksi tutustua niihin lukuisiin ohitettuihin potentiaalisiin helmiin.

Sivut ovat tulvillaan pelien luonnoksia, tekemättömiä pelejä, haastatteluja ja taustoja. Todella paljon herkullista kuvitusta kautta linjan. Palstatila per teos jää keskimäärin pariin sivuun, joten siihen omaan suosikkiin ei pääse syventymään. LucasArtsilla on paljon mistä kertoa.

Zak McKraken, Maniac Mansion, Indy, Day of the Tentacle, Monkey Island, Loom, Sam & Max, Dig, Full Throttle, Grim Fandango, kaikki kirjan julkaisuajankohtaan mennessä tehdyt yli viisikymmentä Star Warsia, ja paljon muuta.

Pelien lisäksi käydään tekijöiden profiilit läpi ja alkuaikojen kuva-arkisto koodaajista on sekin varsin hauskaa katseltavaa. Varsinaisten pelien ulkopuolelta käydään valikoidusti julkaisuja läpi. LucasArtsin seikkailupelien ikimuistoisia musiikkipaloja koonnut soundtrack saa lukunsa, pelilootien sisältöä esitellään, sekä mainio promolehti, The Adventurer, huomioidaan edes sivupalkissa monen muun muinaisen pelilehden lisäksi.

Kirja on arvatenkin ylistävään sävyyn toteutettu. Heikompikaan peli ei koe raskasta kritiikkiä. Kaikki moite on humoristista veistelyä, joka on hädin tuskin ironista. Kaikki tämä sopii kuvaan, LucasArtsin historiikkia pukee tämä fanipoikamainen tai fanityttömäinen ote.

Tietokirjafriikkinä, useiden satojen sellaisten omistajana, plus aktiivisena lainaajana on ilo kohdata kirja, joka menee heittämällä omien suosikkien kärkikymppiin. Tämä, vaikkei kirjan sisältämä uusi tieto ole mitään mullistavaa ja aiheisiin olisi mielellään syventynyt vaikka tuhatsivuisen järkäleen verran, saadun neljänneksen sijaan. Ehdoton must-have kaikille faneille. Saadapa samanlainen Sierrasta jonain päivänä.

Woody Allenin kymmenen viimeisintä.

Woody Allen on ohjannut viimeisen kymmenen vuoden aikana tasan kymmenen elokuvaa ja uutta on taas luvassa. Siinä missä tätä kymmenikköä edeltävät kymmenen vuotta olivat ohjaajan heikointa aikaa, ja sen keskinkertaiset, innottomat välityöt unohtuivat hetkessä, moni viimeisen kymmenen vuoden aikana tehdyistä kuuluu jopa kaikista ikimuistoisimpiin.

Allen oli ymmärrettävästikin kiireinen henkilökohtaisten asioidensa kanssa 1990-luvulla, eikä pystynyt kääntämään niitä luovaksi eduksi. Heikon kautensa jälkeen, ikänsä New York -kuvauksia ohjannut Allen löysi uuden inspiraation yllättäen euroopasta.

Muusat vaihtuivat Scarlett Johanssonin kaltaisiksi nykyelokuvan ikoneiksi, ja Woody itse siirtyi lähes kokonaan pois kameran edestä. Erinomaisten näyttelijäkiinnitysten vastapainoksi elokuviin on liitetty myös yllättävän paljon epäsopivia ja -päteviä nuoria nimiä.

Match Point ja Cassandra's Dream ovat ne pakan vakavat draamat. Pettäminen ja sattuma on Allenin vakio aiheita, yleensä niitä on kuitenkin käsitelty huumorin varjolla. Kohtalaisen hyvää laatua on saatu Allenin vuotuisella tahdilla, ja tässä nämä elokuvat nyt viitteellisessä parhausjärjestyksessä.

1. Match Point (2005)

Tennis-symboliikalla varustettu semi-trilleri, Match Point, alkaa laiskasti ja värittömästi, mutta kasvaa parin kulman kautta ovelaksi ja antoisaksi elokuvakokemukseksi. Elokuva ei itsessään ole komediallinen, mutta sen mielikuvituksellinen rakenne ja käänteet ovat kaikessa sulavuudessaan jo lähes huvittavia. Allenin virheettömimpiä, kokonaisvaltaisesti onnistuneimpia elokuvia.

2. Whatever Works (2009)

New Yorkissa ikänsä asunut mies ottaa asuntoonsa asumaan nuoren karkulaistytön. Miehen status on älykäs, tytön status on tyhmä. Mitä tulee rakkauteen, mies on varustettu kaikki käy -ideologialla. Ainut oikeasti hyvä newyorkilainen elokuva Allenilta vuosikymmeniin. Rakastettavan raikasta sattumanvaraisuutta ja elämän arvoja halveksuvaa komediaa.

3. You Will Meet A Tall Dark Stranger (2010)

Allenia tyylillisesti kaikista omimmillaan, siirrettynä Lontooseen. Kyynistä tragikomediaa elämästä, valinnoista ja parisuhteista. Jokainen hahmo on herkullinen ja näyttelijät kantavat roolinsa hyvin. Limittäin kerrottuja tarinoita ja ihmiskohtaloita jätetään roikkumaan kliimaksien äärelle, antamatta katsojalle dramaattisia käänteitä.

4. Vicky Cristina Barcelona (2008)

Espanjassa kuvattu Vicky Cristina Barcelona on näyttävä, rohkea, kuuma, kullanhohtoisen auringon ja scarletin (tulipunainen) sävyinen elokuva. Scarlett Johansson ja Rebecca Hall esittävät turisteja Barcelonassa, joiden välittömään läheisyyteen astuu suorasukaisesti paikallinen mestarimaalari, Javier Bardemin esittämä Juan Antonio. Lipevän taiteilijan entisen naisen, Penélope Cruzin, palatessa kuvioihin, eläväistä draamaa saadaan täyslaidallinen.

5. To Rome With Love (2012)

Jesse Eisenberg kuvittelee Rooman seikkailunsa takapiruksi Alec Baldwinin ja tapaa Ellen Pagen. Vaikka heillä on keksityt nimet elokuvassa, he tuntuvat esittävän enemmän itseään kuin keksittyä hahmoa. Jotain hauskaa, jotain ärsyttävää. Dialogi on pääosin hauskaa ja Rooma-kuvaus menettelee. Mukavampi katsella, kuin muistella. Ruggero Leoncavallo tulkinta on ensiluokkainen.

6. Cassandra's Dream (2007)

Taloudellisista ongelmista kärsivät veljekset ajautuvat tilanteeseen, jossa on harkittava jo rikollisia toimia. Cassandra's Dream on tarinanrungoltaan, hahmoiltaan ja roolisuorituksiltaan Alleniksi hyvinkin vaikuttava vakava elokuva. Vaikuttavan elokuvasta tekee sen tiivistunnelmainen rytmitys ja hidas tempo, joka on toisaalta myös yksioikoisuudessaan elokuvan suurin ongelma. Elokuvasta jää lopulta vähemmän käteen, kuin mitä olisi suonut.

7. Midnight in Paris (2011)

Pariisia ihannoiva kuvaus toimii mainiosti ideana. Harmi vain, että sen toteutus on melko katastrofaalinen. Tyyliltään elokuva muistuttaa lähinnä Steven Spielbergin Ihmeellisiä tarinoita, joka ei missään nimessä vielä tee siitä huonoa. Järkyttävän huonosti esitetyt historialliset hahmot ja kömpelöt roolisuoritukset sen tekevät. Mukavaa, vaikka mitäänsanomatonta seurattavaa. Moni hyvä idea menee hukkaan.

8. Melinda & Melinda (2004)

Tutkielma siitä, onko elämä koomista vai traagista, kerrottuna pöytäseurueen kehittämien kahden toisistaan poikkeavan, teatraalisten näkemyksen kautta. Lähtökohdiltaan hyvä elokuva ei missään vaiheessa löydä tarvittavaa syvyyttä täyttämään asettamaansa haastetta.

9. Scoop (2006)

Scoop tuntui Allen-Johansson parivaljakon yritykseltä tehdä uutta Match Pointia. Sitä siitä ei tullut. Scarlett, amerikkalaisena opiskelijana, saapuu Lontooseen tekemään jymyjuttua, murhan ja täydellisen miehen keskelle. Johanssonin rooli kuuluu naisen epäuskottavampiin, eikä elokuvasta ole muutenkaan kuin kepeäksi kertakäyttökomediaksi. Sellaisena se kuitenkin toimii hyvin.

10. Anything Else (2003)

Ennen Allenin uutta nousua, hänen oli koettava yksi uransa kuopista, Anything Else, tähtinään Jason Biggs ja Christina Ricci. Ei sillä, etteikö elokuva olisi yhtä hyvä kuin keskiverto jenkkiläinen, pariskunnan ongelmia setvivä draamakomedia, vaan juuri siksi. Allenin nokkela dialogi paistaa välillä läpi, mutta suurimmalta osin se ei eroa genren harmaasta massasta.