2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey, 1968)

Ihmiskunnan alkuhämärissä älyllisyyteen taipuva rotu saa vieraakseen mystisen jylhän monoliitin, joka on kuin silmätön dominopalikka tuijottaen ihmisen säälittäviä pyrkimyksiä. Se on jonkinlainen jumalhahmo, ulkoavaruuden kehittyneempiä rotuja tai molempia. Se katsoo rodun olevan valmis seuraavaan vaiheeseen, antaen tälle ajatuksen käyttää työkaluja. Varhaisihminen käyttää sitä yhteisön eduksi saalistaakseen, mutta myös hyökäten sillä oman rotunsa kimppuun.

Monoliitin merkitystä ei varsinaisesti selitetä sen enempää kuin elokuvan loppujaksoa. Kokisin sen olevan tarkkailija joka valvoo ihmisen kehitystä, antamalla siimaa sen mukaan kun ihmismieli on valmis ymmärtämään. Seuraavaan etappiin on opittava irtautumaan maapallon pinnalta, kuussa sijaitsevaan vihjeeseen joka asettaa lopulliseksi määränpääksi Jupiterin, jossa ihmisen kaikista perimmäisimpään kysymykseen vastataan. Kysymykseen tuonpuoleisesta.

Ihmiskunnan ja ihmisyksilön kaari syntymästä kuolemaan peilaa ihmisen pienuutta ja merkityksettömyyttä, sekä riippuvaisuutta kaikesta muusta. Voi siis puhua vähintäänkin kunnianhimoisesta projektista. Kubrickin edellisen elokuvan ja 2001: Avaruusseikkailun välillä koetaan lähes yhtä jyrkkä harppaus kuin käänteentekevän tieteispohdinnan preludissa, Kuunkatsojan luun vaihtuessa miehitettyyn avaruuslentoon.

Ei ole mikään ihme, että elokuva sai niin monumentaalisen murskatuomion ensimmäisestä ennakkonäytöksestään. Ennakkomateriaali ja uutisointi, jopa varhaiset haastattelut antoivat odottaa jotain aivan muuta. Silloisissa uutispätkissä toisteltiin avaruusasemasarjojen, sarjakuvien ja naiivien mielikuvien idylliä. Jopa ohjaaja kielsi 1966 antamassaan haastattelussa elokuvan olevan millaan muotoa syvällinen teos.

Nykyään on helppo kritisoida silloista arvostelijaerää, mutta pystyn samaistumaan heihin omakohtaisella kokemuksellani. Vaikka kyseessä oli vaikutusvaltaisiin lehtiin kirjoittavasta kööristä ja itse olin ensikohtaamisella kahdentoista, yhteinen tekijä löytyy kykenemättömyydestä katsoa elokuvaa minkään ennenkoetun tavoin.

Odotin näkeväni jotain Star Trek kohtaa Alienin -tyyppistä kamaa, ja sellaisena sitä katsoinkin. Ensikerta oli minulle yhtäkuin Hal - kuudes matkustaja. Nauhalta puuttui alkutekstit, enkä ottanut uskoakseni elokuvan oikeasti sisältävän niin pitkää alustusta möykkäävästä apinalaumasta. En kiinnittänyt siihen suuremmin huomiota, häpeäkseni saatoin jopa kelata nauhaa miljoonien vuosien väliseen metamorfoosiin asti. Toinen kohtalokas särö ensikatselussa oli nauhoituksen päättyminen tähtiporttiepisodin huulilla.

Jättäen elokuvan omaan arvoonsa vuodeksi pariksi kokeilin lähestyä sitä uudestaan. Olin ehkä alkanut löytää tulevan ihailuni luontodokumentteja ja psykedeliaa kohtaan, jonka ansiosta otin menetetyn ajan korkojen keralla takaisin, katsoen sekä elokuvan alun että lopun useaan kertaan uudestaan. Pidin kummastakin hyvin paljon, mutta kaikki mitä väliin jäi, lukuunottamatta ihmisen ja koneen välisiä vahvimpia konflikteja, oli laahaavaa yhdentekevyyttä. Jos ei pysty täysin rentoutumaan ja ennenkaikkea antautumaan kuville, tahti voi edelleen tuntua raskaalta katsoa.

Elokuvataide on paljon muutakin kuin kirjallisuutta tai teatteria mimikoiva tarinoiden näyttämö. Abstraktin ja surrealistisen elokuvan ulkopuolella valtavirtaelokuvassa, 2001: Avaruusseikkailu on luultavasti tehnyt tärkeämpää työtä asian eteen kuin mikään muu elokuva.

Tieteiselokuvana 2001: Avaruusseikkailu oli poikkeuksellinen realistinen kuvaus mahdollisesta tulevaisuudesta ja avaruusmatkailusta, vaikkei se vuosituhannen taitteessa toteutunutkaan. Erikoisefektit olivat huippuluokkaa, mutta enää merkitsee mielikuvituksellisuus joka tekee elokuvasta ajattoman. Aikansa muoti on häiriön sijaan kaunis elementti, se muistuttaa sen ajan ajatusmaailmasta ja hengestä, mutta myös pukee kuvia toimivasti.

Jos musiikkikappaleiden käyttö oli kekseliästä jo Tohtori Outolemmessä, 2001: Avaruusseikkailu muutti koko pelin elokuvamusiikin käytössä. Straussin The Blue Danubea ja Also sprach Zarathustraa on käytetty tavalla, jota on kopioitu sittemmin lukemattomia kertoja. Uskomattomin ja vainottavin on silti György Ligetin Requiem monoliitin jälleennäkemiskuvissa. Musiikin ja äänien käyttö (ja käyttämättömyys) muutenkin on olennaisessa osassa tapahtumia ja niiden tehoa.

Se ei ole minulta pois jos elokuvan näkee vain verkkaisella tahdilla avaruudessa lipuvina falloksina. Voit aivan vapaasti myös ajatella kuten Jone Nikula musiikista, että jos levy ei kolahda kerralla se on paska. Suosittelisin kuitenkin kokeilemaan vähintään toisen kerran, sillä en ole yksin sanoessani, että elokuva on yksi kymmenestä elokuvataiteellisesti merkittävimmästä, kymmenestä täydellisimmästä, kymmenestä parhaasta elokuvan katsomisen oppitunnista ja kymmenestä elokuvasta joka kannattaa katsoa ainakin kymmenesti, vaikkei varsinaisessa top kympissäni olisikaan.

Se ei tarkoita, että 2001: Avaruusseikkailu olisi enää oppituntina ainutlaatuinen. Tarkovski, Norstein, Malick tai vaikka Noé kelpaavat, mutta kunhan löytää elokuvan rakenteesta ja kuvista sen perimmäisen motiivin, ei enää tarvitse miettiä what's with the dinosaurs.

Yksittäisestä kohtauksesta vielä. Kohtaus voi perustua tunteisiinvetoavaan tarinanrakenteeseen tai pelkkään audiovisuaaliseen kokemukseen. Kootessani nopeasti elokuvahistorian yksittäisiä suosikkiepisodeja, lista voisi sisältää esimerkiksi katolisen muotinäytöksen, elefanttien hallumarssin, järjenvievän balettinumeron (alkuperäisen), tutustumisen mystiseen Vyöhykkeeseen, epileptiset neonhelvettialkutekstit, dinot purolla ja tähtiporttiepisodin Jupiterista tuolle puolen. Yhden niistä löydät tästä elokuvasta.

Yksi varteenotettava tapa katsoa elokuvaa onkin silkka psykedeelinen trippi. Sellaisena se nousi kriitikoiden murskatuomiosta kuin feeniksi konsanaan. Happolastuja imeskelevät hipit kansoittivat etupenkit ja muu maailma seurasi perässä. Kunnioitettava alkuhämärä elokuvalle, joka on sittemmin noussut kaikkiin arvostettuihin kriitikkojen top 10 -listoihin.

Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia (Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb, 1964)

Sotahullu kommarivastainen prikaatinkenraali lähettää omine lupineen ilmavoimat pommittamaan Neuvostoliittoa. Takaisinveto onnistuu yhtä konetta lukuunottamatta, joka tulisi pudottamaan kohtalokkaan pommin neukkujen maaperälle. Siellä tulisi tuomionpäivän koje laukeamaan ja tuhoamaan kaiken maanpäällisen lähes sadaksi vuodeksi. Kulttuurihistoriallisesti ikonisella designilla varustellussa sotahuoneessa kokoontuvat poliittinen ja militaristinen eliitti, puhelinlangan päässä Neuvostoliiton presidentti, taivaalla tavoittamattomissa iskuryhmä jolla on yksi päämäärä.

Tohtori Outolempi on viimeinen julkaisu ajalta, jota olen kutsunut Kubrickin varhaiskaudeksi. Se on viimeinen mustavalkoinen elokuva ja myös tyyliltään vähintään yhtä musta kuin nimikkohahmon heilhitlereitä sisälleen kätkevä nahkahansikas, os. Kubrickin lampunvaihtorukkanen. Nimihahmo on mielipuoli natsitiedemies suoraan vanhoista Murnaun ja Langin saksalaiselokuvista. Silti yhtä tärkeä kuin lähes kuka tahansa sekalaisen sakin laajasta kirjosta.

Lolitan menestyksen jälkeen parivaljakko Kubrick-Sellersin toinen yhteistyön toisti saman useita roolihahmoja samalla näyttelijällä sisältävän konseptin. Aiheeksi muodostui tuohon aikaan ajankohtainen pelko, ydintuho, ja lähestymistavaksi yönmusta komedia. Elokuvan silloin poikkeukselliset ratkaisut ovat muodostuneet sittemmin varsin kopioiduiksi, kuten lohdulliselta kuulostavan We'll Meet Again -veisun soittaminen ydintuhoa vasten. Sehän tuntuu nykyään itsestäänselvältä ratkaisulta massiivisten sienipilvien soundtrackiksi.

Kubrick oli pelkääjä ja huolestuja, joten tottakai hän pelkäsi myös ydintuhon mahdollisuutta, etenkin aikana jona se tuntui oikealta uhalta. Hän tutki aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja tarttui lopulta Peter Georgen Red Alert nimiseen opukseen, jonka käänsi Terry Southernin kanssa vakavan trillerin sijaan satiiriksi.

Southern oli jo kirjoittanut hulppean ja paheksutun Candyn muutamaa vuotta aiemmin, ja tuli sittemmin säätämään käsikirjoitusta varsin keskeisiin 60-luvun teoksiin, Easy Rideriin ja Barbarellaan. Hänen satiirinen otteensa on luultavasti tärkeä osa koko Tri. Outolemmen olemusta, siinä missä esimerkiksi Peter Sellersin omalaatuinen tyyli, kummankin ruokkiessa toisiaan määritelläkseen elokuvan lopullisen sävyn.

Samaan aikaan Sidney Lumet valmisti samaa aihetta vakavaan sävyyn käsittelevää Fail-Safea. Elokuva julkaistiin toisena, se ei menestynyt hyvin silloin, eikä sitä muisteta kovin hyvin nyt. Se ei ole huono, mutta se häviää auttamatta juuri totisen näkökulmansa takia.

Tohtori Outolempi on taas yksi hyvin miehinen elokuva. Ainoa naisrooli on Tracy Reedilla kenraalin bikinibeiberakastajana, joka toimii lähinnä öiseen puhelinsoittoon vastaavana sihteerinä elokuvan alussa ja keskiaukeaman tyttönä pilotin Playboyssa. Enempää ei tässä tapauksessa tarvita.

Elokuva muistetaan vahvasti Peter Sellersista. Brittikoomikon legendaariset improvisaation hedelmät toimivat toki hienosti, muttei Sellersin panos mielestäni aivan niin ehdoton ole, itseasiassa jos minulta kysytään mikä tuossa elokuvassa on todella hauskaa, niin se on George C. Scottin esittämä kenraali. Aivan mieletön stereotyyppisen kusipääskapparin omahyväinen rooli, jonka saa innostumaan ja tunteellistumaan vain patrioottinen itsepönkitys.

Siinä on mielestäni se elokuvan todellinen essence, josta päästäänkin Sterlingin mahtavaa suoritukseen ruumiinnesteidensä panttaajana. Huhhuh kuinka kuvauksellisen näköinen jätkä ja mitkä jutut! Jokainen sivuosista loistaa, mutta George on mielestäni ehdottomin tähti.

Lolita (1962)

Kubrick oli varsin viehättynyt Vladimir Nabokovin kontroversaaliin kirjallisuuden merkkiteokseen, jossa keski-ikäinen eurooppalainen professori alkaa Yhdysvaltoihin muutettuaan himoita vuokraemäntänsä sarjiksia  ahmivaa, purkkaa jauhavaa teinityttöä ja nai leskirouvan, lehmän, kuten tätä herttaisesti päiväkirjassaan kuvailee, päästäkseen lähelle todellista kiinnostuksensa kohdetta.

Nabokovin kirja on kielellisesti hyvin koukuttava ja sen elokuvaaminen melkoinen haaste mihin tahansa maailman aikaan. Ensimmäisellä katselukerralla en kokenut sen edes olevan täysin onnistunut siinä. Osa kriitikoista arvosteli sitä ilmestyessääm erotiikan puutteesta ja nimiroolin esittäjää, Sue Lyonia, liian vanhaksi ja ulkomuodoltaan kypsäksi ollakseen tarinan nymfetti(!) Hän oli rooliin valittaessa noin kolmetoistavuotias naapurin tyttö Ville Vallattomasta..

Kubrick koki itsekin elokuvan kauneusvirheeksi erotiikan puutteen, joka tietysti johtui sen aikaisesta sensuurista, mutta olen kyllä itse varsin tyytyväinen että graafinen intiimiys jää korkeintaankin hiusten silittelyksi tai varpaankynsien lakkaamiseksi. Tällaisenaankin se välittää varsin hyvin koko tunnekaaren silkasta himosta välittämiseen, mustasukkaiseen, omistushaluisuuteen ja ehkä häpeää paikkailevaan pahoitteluun. Rakkaus ei ole välttämättä oikea sana missään vaiheessa.

Mitä tulee Sue Lyoniin, hänen ikäänsä tai aikuismaisuuteen, en voi kertakaikkiaan käsittää siihen kohdistuvaa arvostelua. Enkä voisi kuvitella parempaa Lolitaa maailmassa kuin hänet. Neljän vuoden aikavälillä tapahtuvassa tarinassa Lyon ottaa hahmonsa haltuun, tuoden jokaisen eleen ja lausuen jokaisen kommentin tavalla, joka korostaa erityistä viehätystä juuri tiettyihin piirteisiin tietyn ikäisessä tytössä, jota pakkomielteestään kärsivä professori Humbert Humbert kokee.

Kubrickin elokuva sivuuttaa psykologisen motiivin joka Humbert Humbertilla kirjassa on. Kasvuiässä koettujen ensikokemusten kriittinen merkitys aikuisiän tuntemuksiin konkretisoituu tytössä, joka on kuin lapsuuden rakkaus tai himon kohde uudelleensyntyneenä.

Lolitan myöhempi filmatisointi vuodelta 1997 sekä velloo tyttölapsen erotisoinnissa että heijastaa vahvaa syy-seuraus kuviota professorissa. Ei lainkaan huono versio sekään, vaikka onkin totaalisesti sivuutettu ja unohdettu. Mielenkiintoista kyllä, jopa uusi versio oli ilmestyessään paheksuttu ja sensuroitu, 35 vuotta Kubrickin Lolitan jälkeen. James Masonista en ole koskaan erityisemmin pitänyt, mutta Jeremy Irons on alkanut hieman inhottaa sittemmin, joten ilmeisesti rooli on vedetty jokseenkin pieteetillä läpi.

Sue Lyonin upea roolisuoritus on yksi kahden muun ilmiömäisen joukossa. James Masonia en laske niihin, vaikka hän hyvin muiden suorituksia heijastaakin. Ensinnäkin, Shelley Wintersin suoritus Lolitan hyväuskoisena leskiäitinä. Hänet on kuvattu hyväntahtoisena hölmönä ja Humbert Humbertiin  toivottomasti rakastuneena sinisilmäisenä raasuna, joka yrittää parhaansa mukaan pysyä ajan ja tilanteen hermolla, vaikka on suistunut siltä jo aikaa sitten. Maailman julmuus häntä kohtaan tuntuu aidosti melko pahalta.

Peter Sellers ilman muuta on loistava, vaikka elokuvan teatraalinen alkukohtaus ei annakaan odottaa kaikkia niitä huikeita tulevia tähtihetkiä. Kilpakosija monen naamion takaa heittää surrealistisen nerokkaita monologejaan tyhjän päällä kituvalle Humbert Humbertille, joka on auttamattoman kujalla tapahtumien todellisesta kulusta.

Lyyrinen kirja on kuin onkin loppujen lopuksi saatu tehtyä hyvin lyyriseksi elokuvaksi, vaikkei välttämättä samoilla funktioilla. Jo pelkästään paljas sanojen kanssa leikittely ja soljuvuus läpi elokuvan on erittäin taitavaa. Aloin katsomaan elokuvaa suomenkieliset tekstitykset päällä, mutta ne oli pian otettava pois ylimääräisenä häiriötekijänä joka ei tehnyt kunniaa sanoille eikä niitä esiintuoville lausujille.

Ympärillä olevat ihmiset, tanssiaisten (yksi useista vahvoista Kubrick-elementeistä elokuvassa) väki tutuista tuntemattomiin, naapurit ja kylänmiehet, kaikki ovat merkittävässä roolissa. Kaikkien ympärilläolevien vihjaileva sanailu tekee elokuvasta huikean mustan paranoiakomedian. Kuten Billy Wilderin Kesäleskessä, miespääosan pääkopassa myllertää sairaalloisen mielikuvituksen luomia kuvia jokaisen lähipiirissä olevan epäpuhtaista ajatuksista ja haluista Lolitaa kohtaan.

Nuoruudessa koetun menetyksen vuoksi, jota elokuvassa ei missään vaiheessa kerrota, pakkomielle on rakentunut Humbert Humbertiin tavalla jota ei voi kitkeä pois. Mustasta huumoristaan, jopa slapstick-kohtauksistaan huolimatta elokuva kertoo yhdellä tasolla ihmismielen musertavasta tekijästä, sattuman sanelemasta mielen oikusta, jonka kanssa joutuu elämään koko ikänsä. Sille ei ole parannuskeinoa ja tämän ihmisen pimeän puolen piilottaakseen olisi vain suljettava koko puoli itsestään muiden silmissä.

Kuten pelottavan hyvin tiedämme, kaikki tuolla ulkona ei pysty omia fiksaatioitaan pitämään sisällä, ja kun ongelman välikappale kasvaa ulos houkuttimena toimineesta kasvuvaiheesta, kohteesta siirrytään seuraavaan. Lolita ei kerro sellaisesta, eikä Humbert Humbertia maalata lapsia saalistavaksi pedoksi. Hän on tragikoomisen surullinen hahmo ja leskiäidin ohella kuvion suurin uhri. Viihteen varjolla näytetään kolikon toinen puoli, joka on kiistämättä hirvittävä kohtalo kantajalleen.

Iso osa Kubrickin tuotannosta sijoittuu tiettyyn aikakauteen, sen tyyliin, tuoreisiin aiheisiin ja näkökulmiin. Tähän astisesta urasta rikos noirit ja historiallinen spektaakkeli olivat aikansa kuvia, joita ei olisi sellaisenaan toteutettu muulloin. Paths of Gloryn kaltaisen elokuvan sen sijaan voisi tehdä milloin tahansa, aivan kuten Lolitan.

Onkin mielestäni suunnaton voitto kaikilla mahdollisilla tasoilla, että ilmestymisajankohta on juuri eikä melkein se mikä se on. Sekoitus Yhdysvaltojen ja brittien myöhäisen 50-luvun viattomuutta ja kapinaa, uusi nuoriso, Coca-Cola, matkalevysoitin ja purkkapop, aikaa ennen vallonkumousta ja muutosta, The Beatlesia ja John F. Kennedyn murhaa.

Kubrickin elokuvien kronologinen katselumaratoni on ollut mielessä vuosikaudet ja nyt kun se on koko komeudessaan mahdollista, olen tyytyväinen että sen järjestämiseen löytyi sille vaadittava aika. Jo tähän mennessä se on muovannut asenteita ja suhtautumista elokuviin yllättävänkin paljon, vaikka (debyyttiä lukuunottamatta) kaikki toistaiseksi läpikäydyt elokuvat olen nähnyt vähintään kolmeen tai neljään kertaan aiemmin.

The Killer's Kissista huomasin epäilyksistä huolimatta pitäväni vähintään yhtä paljon kuin ennenkin, The Killing osoittautui aavistuksen heikommaksi kokemukseksi kuin muistelin, Paths of Glory on yhtä täydellinen kuin aina, joskin aistin ensikertaa siinä hienoisen mustan huumorin elementtejä. Spartacus ei ollutkaan niin vähäpätöinen kun muistelin, kannattaa käydä lukemassa lisäajatuksia sen kommenttilootasta. Ja nyt tämä. Ensimmäistä kertaa tajuan kuinka mieletön elokuva Lolita kaikkiaan onkaan.

Olen katsonut elokuvaa varmasti joka kerta hieman eri kulmasta ja oikeastaan pitänyt sitä jopa monenlaisena eri elokuvana. Se on niin monipuolinen, rakenteeltaan taitava, hahmoiltaan, näyttelijöiltään ja sanailuiltaan nerokas, että täytyy hieman ottaa takapakkia sanoihini Paths of Gloryn ylivertaisuudesta Kubrickin varhaiskaudella. Vaikka se täydellinen sodanvastaisena elokuvana, ja elokuvana muutenkin on, Lolita asettaa vertailun ikävään välikäteen, enkä ainakaan vielä voi sanoa kumpi sittenkään olisi parempi, eikä kahta niin erilailla upeaa elokuvaa kai vertailla tarvitsekaan.

Spartacus (1960)

Suhtautumiseni seuraavaan elokuvaan on vähän problemaattinen. Sitä on kiva katsella ja siitä huvittua niin kuin mistä tahansa yhtä kitschistä, mutta kuten yhdeksän kymmenestä eeppisestä historiallisesta järkäleestä, se on liian pitkä ollakseen jämäkkä, tehokas ja tyylillisesti yhdenmukainen, vaikka rungon melodramaattinen rakkaustarina onkin mitä mainioin. Se toimii koska on niin rakastettavan hölmö ja silti koskettava.

Spartacus on gladiaattoriksi myyty orja, joka haluaa vapautua kahleista ja vapauttaa muut orjat, sekä tietysti rakastaa orjarakastaan. Arvovaltaisten huvitukseksi järjestettyjen kuolemaan johtavien kaksintaistelujen jälkeen hän ottaa orjainliikkeen johdettavakseen ja aloittaa hankkeen kaikkien kotiuttamiseksi saaden Rooman legioonat vastaansa.

Historiallinen todenmukaisuus on sivuseikka, mutta vaikka toissijaiset eaa. Rooman elämää, arkea ja aikalaishomoilua kuvaavat kohtaukset ovat viihdyttävää seurattavaa, ne ovat ylimääräisiä dynamiikan tappajia. Elokuva on jännitteeltään lähinnä tv-sarjan tasoa. Kohtaukset jakautuvat taiteellisesti lämpimiin ja hollywood-spektaakkelimaisen kolkkoihin jaksoihin.

Saatuaan lupaavan uransa käynnistettyä United Artistsilla, edellisen elokuvan tähti Kirk Douglas vaati saada Kubrickin ohjaamaan jo aloitettu Spartacus loppuun, jonka alkuperäinen ohjaaja potkittiin ulos tehtävästä. Douglas sai karvaasti kokea Kubrickin haluavan täydellisen itsemäärämisoikeuden ja työskentely Universalin velvoitteiden alla teki projektista kohtalokkaan miesten ammatilliselle uralle ja hypoteettiselle siviiliystävyydelle.

Vaikka keikkatyö toi merkittävästi nimeä, Kubrick olisi myöhemmin halunnut pyyhkiä elokuvan pois koko ansioluettelostaan. Ymmärrän hänen motiivinsa vahvan oman näkemyksen auteurina ja sinä taiteellisena mahtina joka hän tuli myöhemmin olemaan.

Katson nyt ensimmäistä kertaa Kubrickin elokuvia järjestyksessä läpi. Osan katsomisesta on jo vuosia, kuten tässä tapauksessa. Olen ensinäkemästä pitänyt tätä elokuvaa vähäisimpänä, merkityksettömimpänä ja henkilökohtaisesti vähiten innostavana Kubrickina, siitä huolimatta että elokuvan rakkaustarina teki jo aikoinaan vaikutuksen kaikessa hölmöydessään.

Spartacuksen budjetti oli aikansa suurin amerikkalaisproduktiolle ja silti se on suureksi osaksi Kubrickin uran ruminta jälkeä. Syitä siihen on monia. Ensinnäkään se ei ollut Kubrickin oma projekti, vaan Douglasin lempilapsi, jonka David "pian historian eeppisimmän autiomaaseikkailusotaelokuvan (Lawrence of Arabia) ohjaava" Lean kieltäytyi ottamasta vastaan ja ensimmäinen korvaaja (Antony Mann) sai potkut kerettyään kuvata elokuvalle tyylin asettavat ensikohtaukset.

On hirveää katsella täysin valaistuja isoja tiloja kuvan ollessa kauttaaltaan tarkka, kun lavasteet näyttävät pahimmassa tapauksessa pakasta repäistyltä kiiltopahvilta ja puvut halvoilta naamiaisasulta. En voi kun todeta haluavani katsoa, jos kotioloissa, ensikerran elokuvan vanhalta restauroimattomalta isokoppaiselta videokasetilta blu-rayn sijaan. Mikä olisi tietysti vielä parempaa, vanhalta filmiltä, kohtalaisella valkokankaalla ja mieluiten melko heikolla äänentoistolla, musiikki kun on äärimmäisen köppäistä orkestraalisuttua joka toimisi yhtä hyvin missä tahansa tuon aikaisessa romanttisessa viihdenumerossa. Pääteema on toki hieno.

Kubrickin edelliset elokuvat ovat olleet kuvallisesti jopa klaustrofobisen tiiviitä, mutta Spartacus on täynnä valtavia maisemakuvia, jossa tuhatpäiset joukot ratsastavan televisioruuduissa noin puolikkaan pääkallokarkin kokoisilla ratsuillaan. Nämä kuvat ovat hyvinkin kliseisiä saman genren elokuvista, eikä televisio ole koskaan korvannut niissä kangasta.

Eeppisten järkäleiden teho ja into niitä kohtaan valahtaa auttamatta ilman jättikangasta ja se voi olla helposti yksi syy huonoon vastaanottoon. Pidin Ridley Scottin Gladiaattorista teatterissa, mutta televisioruutu nosti valokeilaan ne hölmöt puolet elokuvasta, kuihduttaen komeat kohtaukset kokonaan.

Spartacus on täynnä aikalaisteosten kliseisiä perisyntejä, tai mahdollisesti juuri ominaisuuksia joita osa katsojista rakastaa. Huvittava melodraama ja romanttinen glamour jaksottaa kirkkaan punaisella verellä tahrittuja mahtipontisen mitättömillä orkesterisovituksilla säestettyjä taisteluita. Pidän suuresti kaiken järjen ja mielen sulattavasta vanhan koulukunnan rakkaustarinasta, gladiaattorikoulutusajasta, uhosta ja elokuvan ainosta kunnon taistelusta, vaikka se ei siihen pahamaineiselle kotiruudulle ota mahtuakseen.

Spartacus vuosimallia 1960 on aivan yhtä paljon aikansa lapsi kuin Spartacus vuosimallia 2010. Kirkkaan punainen tekoveri on vaihtunut hidastetussa kaaressa lentäväksi tietokone-efektiksi, liukuhihnaorkestraatio konerokiksi ja joukuksi, sekä kuvaformaatti, kultapojut, asenteet, rohkeus ja näyttely ajankuvaa vastaavaksi. Tärkeintä on oma asenne kunkin tyyliin, ajattomia teoksista ei ole kumpikaan. Pidin kuitenkin elokuvasta tällä katselukerralla enemmän kuin edellisillä ja asennettani elokuvaa kohtaan on vakavasti uudelleen arvioitava.

Kunnian polut (Paths of Glory, 1957)

Kunnian polut on koskettavassa epäoikeudenmukaisuudessaan ravistelevin ja kaikkiaan paras varhaiskauden Kubrick-elokuva. Alkupuolella, kohtauksessa jossa kenraali (George Macready) kävelee juoksuhaudan läpi, on myös osoitus perverssillä tavalla kumpuavasta mustasta huumorista tragedian keskellä, joka tulee toistumaan vielä myöhemmässä vaiheessa elokuvaa ja koko tuotantoa.

Häilyvä tragikoominen sävy on vain häivähdys katkeran ihmisluontoa kritisoivan teoksen lomassa. Kuoleman pelko, sen väistämättömyys ja ennenkaikkea suhtautuminen siihen, osoittaa olemassaolonsa ensikertaa näin vahvasti. Siitä muodostui ohjaajalle pakkomielle, monien muiden seikkojen ohella.

Sodassa ihmishenki voi olla pienestä sattumasta kiinni, kaiken ollessa hetkessä ohi, mutta Kunnian polut esittää vieläkin inhottavamman vaihtoehdon, jossa esimiesten mädännäisyys ja kohtuuton kostonhimo viattomia alaisiaan kohtaan konkretisoituu raadollisella tavalla.

Shakissa voit luovuttaa yksikkösi vastustajan syötäväksi siirtämällä nappulaa, mutta ihmismieli sotii väkisinkin  tällaista käskyä vastaan. Varmasta kuolemasta kieltäytyminen tulkitaan kuolemantuomiolla rangaistavaksi niskuroinniksi, josta ei selviä sotaoikeudessakaan jos vain niin on päätetty.

Aihe oli tulenarka, eikä sitä uskallettu kuvata Yhdysvalloissa, ja vaikka se kuvattiin Ranskassa, elokuva yritettiin kieltää siellä kokonaan Saksan jo monen muun maan ohella. Elokuva on äärimmäinen esimerkki vallan väärinkäytöstä, joka on aina ajankohtaista. Eikä elokuvassa jätetä kovinkaan epäselväksi kyseessä olevan esimerkki Ranskan armeijasta.

Kunnian polut on vahva elokuva, joka aiheuttaa voimakkaita reaktioita. Sodan kuvat ja äänet ovat tärkeässä osassa illuusiota luodessa, mutta painotus on tällä kertaa näyttelijäsuorituksissa, jotka ovat todella ensiluokkaisia. Aivan jokaista elokuvan hahmoa säälii katselu katselulta enemmän. Parempia kritiikkejä ihmisestä ja sodasta ei ole montaa tehty.

Sattuma on Kubrickin elokuvissa toistuva teema. Kunnian polkujen kuvauksista Kubrick löysi sattumalta tulevan vaimonsa, jonka kanssa eli lopun ikäänsä. Vain parissa itselleni tuntemattomassa saksalaiselokuvassa näytellyt Christiane Harlan tekee riipaisevan suorituksen elokuvan lopussa. Tämä saakin miettimään, olisiko tytöstä voinut tulla jotain suurempaakin kuin dokkarien puhuva pää, jos he eivät olisi koskaan tavanneet.

Mainittakoon vielä televisiosta kasetille aikoinaan nauhoittamani version toistavan kuvaa ylivertaisesti paremmin kuin kohinantäyteinen uusi dvd-julkaisu, elokuva kun koostuu runsaalti mustista ja tasaisen tummista sävyistä.

Peli on menetetty (The Killing, 1956)

Kubrick työsti kolmantena pitkänään varsin miehisen ryöstökeikkaelokuvan, The Killingin, uudelta suomennokseltaan Tappo. Fransmannit Truffaut ja Godard vähättelivät elokuvaa kopioksi Hustonin Asfalttiviidakosta, mutta se kertonee enemmän heistä kun elokuvasta. En pidä elokuvaa missään mielessä täydellisenä tai puolen välin jälkeistä osiota lukuunottamatta erityisen hyvänä, mutta onhan se nyt aika paljon muutakin kuin Huston-kopio.

Quentin Tarantinon ensimmäinen elokuva, Reservoir Dogs, on eniten velkaa juuri tälle elokuvalle ja löytyy vielä Pulp Fictionistakin pari lainaa. Tarinan rakenne on epälineaarinen, tiivistunnelmainen ja ovela, kuvauskin parhaimmillaan erittäin näyttävää. Paljon sivuttaissuunnassa vyöryviä otoksia huoneistojen läpi ja taidokasta valaisimien käyttöä.

Kubrick halusi olla vastuussa kaikesta mahdollisesta itse, mutta oli velvoitettu käyttämään ulkopuolista kuvaajaa. Ohjaajan tarkoin määrittelemällä kaavalla, mutta ehkä tätä hieman sulavammin kameratyöskentely toimiikin. Kubrick työsti käsikirjoituksen Lionel Whiten rikoskirjaan pohjaten, mutta piikikkäistä pulp-dialogeista vastasi toinen rikoskirjailija, Jim Thompson.

Rikoskirjallisuuteen pohjaava dialogin tyyli, suorapuheisuus ja sen määrä ovat ammattimaista kuvausta vahvempi tekijä vaikuttamaan elokuvan kubrickilaisuuteen alententavasti. Etenkin vanhaa Amerikkaa ihannoivan on helpompi pitää elokuvaa perinteisessä mielessä parempana.

Poden ilmeisesti hieman alavireistä suhtautumista äärimiehiseen fiftarielokuvaan. Se ei näy elokuvien laatuun suhtautuessa tai katseluun ottamisessa ensimmäistä kertaa, mutta esimerkiksi kiinnostuksessa katsoa elokuvaa toistamiseen. Palaan elokuviin selkeästi herkemmin kun sieltä löytyy kiinnostavat yingit ja yangit.

The Killingin naishahmot ovat Kubrick-elokuvan heikoimpia. Pidän siitä kuinka vahvasti Irene Kane edusti edellisessä elokuvassa. Se on luultavast yksi syy miksi olen katsonut Killer's Kissin useammin kuin The Killingin, joka ei-niin-kovin-vahvasta ensimmäisestä puoliskostaan huolimatta on kiistämättä elokuvista se parempi.

Elokuvassa on kaksi naishahmoa, joista Coleen Gray on täysin unohdettava hiljaisena vaimona ja Marie Windsor lattea ahneena lumppuna. Vastapainoksi on miehistäkin miehisempää Sterling Haydenia et cetera. Killer's Kissin alussa on myös nyrkkeilyottelu, jota voisin henkilökohtaisesti saksia hieman. The Killingissa on ravilähtö, toinen antihimoni.

Maskuliininen kukkoilu esiintyy edukseen vasta kun tositoimet alkavat. Tämä tapahtuu vasta hieman yli puolen välin. Siitä edespäin elokuva onkin melko virheetön. Siinä missä pidän alkupuoliskon sisältävän liikaa hajanaisia vähämerkityksellisiä kohtauksia, loppupuoli on tiivisjännitteistä timanttia. Viimeinen kohtaus aloittaa Kubrick-elokuvien täydellisten lopetusten tradition, josta ainoaksi poikkeukseksi lukisin korkeintaan Lolitan.

Tappava Suudelma (The Killer's Kiss, 1955)

Kubrickin toinen pitkä elokuva ja viimeinen jota ei muisteta yhtenä mestariteoksista. Silti oikein miellyttävä amatöörielokuva ja vakavalti aliarvostettu film noir. Kubrick joutui edelleen tekemään budjettielokuvaa, lainaten rahaa suvulta, ja hukkaan ei niitä dollareita heitetty.

Killer's Kiss on Kubrickin itsensä kirjoittama, mikä tekee tarkastelusta erikoistapauksen, sikäli kun kaikki hänen elokuvansa perustuvat tästedes jo olemassa oleviin teksteihin. Tarinaan on saatu mahdutettua hyviä ideoita ja yksityiskohtia, mutta kokonaisuus on epätasainen ja dialogi heikko. Elokuvan ostanut United Artists pakoitti myös muuttamaan elokuvan lopun, josta tuli täten kaikista mielikuvituksettomin mahdollinen.

Kubrickilla oli tapana kertoa tarinaa kuvin ja printein. Elokuva alkaa sanomalehtien otsikoista, ja tukusta valokuvia ilmoitustaululla, joista siirrytään elokuvan hyvikseen, matsiin valmistautuvaan huippunyrkkeilijään. Mies kiinnittää kohtalokkaasti huomiota vastapäisessä ikkunassa tälläytyvään naiseen, joka tulee muuttamaan hänen elämänsä.

Nainen mielessä, huippunyrkkeilijä ottaa tietenkin aloittelijalta turpaan. Naapuri ei ole ainoa joka on ihastunut kyseiseen blondiin. Naisen kilpakosija on mustasukkainen ja katkera rikollinen, josta muodostuu elokuvan kolmiodraaman ydin. Tämä johtaa väärinkäsityksiin, vaarallisiin tilanteisiin ja alamaailman toimintaan New Yorkin hämärillä kaduilla.

Vaikka Kubrick oli itse newyorkilainen, Killer's Kiss on hänen ainoa elokuvansa, joissa New Yorkin kadut ovat todella tapahtumapaikkana. Siinä mielessä elokuva on mielenkiintoista dokumentaatiota nuorelta Kubrickilta kotikulmien käytöstä.

Ohjaajan tavaramerkkejä voi löytää jo Fear and Desiresta ja lyhytdokumenteista, mutta viimeistään Killer's Kissia katsoessa huomaa kuinka tunnistettava tyyli alkaa selvästi löytyä. Kuvat ovat nättejä ja kubrickilaisia, näyttelijäsuoritukset ja hahmot hieman perinteisempiä.

Irene Kanen naishahmoa rakennetaan mielenkiintoisesti. Hänen kertoma traaginen tarina balettitanssijasta, jota esittää Kubrickin silloinen vaimo, on kaikkiaan jännä jakaja siihen miten kolhiintuneen nuken kanssa nukkuvan naisen luonteeseen suhtautuu.

Elokuvassa on vain vähän moitittavaa, tai auteurin tyylissä puutteita jotka estäisi kutsumasta häntä valmiiksi tekijäksi jo tuolloin. Elokuva on mielenkiintoisempaa ja ikimuistoisempaa katseltavaa kuin moni paremmin huomioitu noir samalta ajalta.

Pidin elokuvasta hyvin paljon ensikerrasta lähtien, mutta toisaalta, olen pitänyt kaikista amerikkalaisen uuden aallon ensitöistä, kuten Scorsesen debyytistä Kuka kolkuttaa ovelleni? tai Coppolan köpökauhusta Dementia 13.

Gerald Fried sävelsi musiikit koulukaverinsa jokaiseen elokuvaan ensimmäisestä lyhytdokumentista Kunnian polkuihin, ja luultavasti tässä on parhaiten onnistuttu, nimenomaan rakkausteeman kanssa. Silti kyseessä varsin tavanomainen sen aikainen sävellystyö.

Elokuva on tänä päivänä harvinaisen hyvin saatavilla, mutta etsiessäni elokuvaa ensimmäistä kertaa, siitä ei käsittääkseni ollut olemassa minkäänlaista myyntijulkaisua. Tuli kohtalaisen voittoisa olo, kun onnistuin saamaan nauhan parin kulman kautta elokuvaohjaaja, -kriitikko, -opettaja Ywe Jalanderilta, joka oli nauhoittanut sen ja The Killingin televisiosta vuonna 1988. Vaikka hankkiutuisinkin eroon muista nauhoista, en hentoisi luopua tästä.

Enkä ole ainoa johon Killer's Kiss on tehnyt suuremman vaikutuksen. Matthew Chapmanin Stranger's Kiss vuodelta 1983, on hyvin mielenkiintoinen erikoisuus, joka on yhdistelmä fiktiivistä making ofia ja remakea. Se kertoo ohjaajan, Stanleyn (sukunimeä ei mainita missään yhteydessä) pienen budjetin kuvauksista, jonka kulissien ulkopuolellakin toistuu elokuvan kolmiodraama. Parasta elokuvassa on mustavalkoiset kuvaukset, jotka ovat pienimuotoinen ylistyslaulu värittömän kuvan kauneudelle. Kubrick hallitsi värit, mutta myös sävyt, jotka film noir elokuvassa ovat olennaisia. Enemmänkin tätä kautta olisi mielellään nähnyt.