Chaplinin Kultakuume (Gold Rush, 1925) saapui Lahden Sibeliustalolle alkuperäisessä asussaan, ilman jälkiäänityksiä, tekstilaattojen kera. Peter von Baghin kolmen vartin pituinen ylistys alusti sinfoniaorkesterin voimin esitetyn elokuvan. Tässä alkuperäisessä muodossaan leffaa ei ole voinut nähdä äänielokuvan tulon jälkeen. Von Bagh valotti tunnetuimman leikkauksen, eli jälkiäänitetyn version historiaa ja kertoi Chaplinin kirjoittaneen lähes testamenttiinsa ehdon, ettei alkuperäistä tulisi ikinä näyttää. Perikunta on nyt siis kääntänyt kelkkansa ja sallinut elokuvan restauroinnin alkuperäiseen muotoonsa kolmesta eri kopiosta yhdistellen.
Tämä on juurikin taas niitä juttuja jota voi kutsua hyvällä omallatunnolla vanhaksi kunnon kulttuuriteoksi. Lähes jokainen chapen pitkä elokuva ansaitsee täyden panoksen teosten ylläpitämiseksi. Kultakuume ei ole itselleni ihan kaikkein tärkein Chaplinin elokuva, mutta viiden parhaan joukossa. Huonoa pitkää elokuvaa hän ei ikinä kerennyt tehdäkään, tykkään jopa haukutusta viimeiseksi jääneestä Hong Kongin kreivittärestä (Countess from Hong Kong, 1967). Kultakuume tosin on kaivannut koviten sitä huolenpitoa. Kertojaääni on aina häirinnyt itseäni ja ihmettelen moisen virhearvion olemassaoloa.
Chaplinin aikalaiset koomikot hoippuivat usein ns. kallionkielekkeellä. Joskus jopa sanatarkasti.
Sämpylätanssi lukeutuu maailman kuuluisimman kulkurin sympaattisimpiin ohjelmanumeroihin.
Sinfoniaorkesterin panos audiovisualliseen kokonaisuuteen on merkittävä. Erittäin sulavasti etenevä livemusiikki tekee katsomisnautinnosta eläväisen kokemuksen. Olisin erittäin tyytyväinen jos mykkäelokuvia alettaisiin järjestelmällisesti esittämään livemusiikin säestykellä. Ei sen aina tarvitsisi olla kokonainen orkesteri. Monet ambient- ja elektroryhmät tekevät uusia soundtrackeja vanhoihin leffoihin kuten Tohtori kaligarin kabinetti tai Aelita, johon Cleaning Woman on tehnyt aivan loistavan ääniraidan. Aikoinaan näin Helsingissä Nosferatun yhden miehen syntikkasovituksena ja se kuuluu yksiin ikimuistoisimmista elokuvakokemuksista. Lähivuosina Lahden Sibeliustalossa on saanut Kultakuumeen kaltaisen kohtelun ainekin Panssarilaiva Potemkin ja Nykyaika.
Nälkä. Mikä ihana tekosyy.
Sibeliustalo ja tässä tapauksessa ties kuinka monet muut tahot antoivat mahdollisuuden kaikin puolin onnistuneeseen elämykseen, jollaisia kaipaisi useamminkin. Kiitos tahot. Seitsenvuotias kummipoikanikin antoi setille täydet viisi pistettä, vaikka sen äijän höpötys ennen elokuvaa saikin hieman uneliaaksi..
Parinkymmenen vuoden takainen toiveeni on toteutunut ja 1989 alkaneen pelisarja Prince of Persian elokuvaversio on saatu kankaille. Ensimmäiseen osaan tämä sovitus ei tosin perustu,vaikka kuinka hienoa olisikin ollut seurata kun sankari vain hyppisi linnassa kuilujen yli ja joisi välillä vähän potioneja. Tuon ensimmäisen ja toisen osan mainitsin jonkin aikaa sitten viime vuosituhannen parhaiden tasohyppelypelien listassa, korottaen ne jopa ykkössijalle. Elokuva perustuu 2003 tehdyn toisen sukupolven Prince of Persia -sarjan aloittaneeseen The Sands of Timeen. Täten mukaan on saatu nimellinen juonikin.
Persian prinssin ulkonäkö on muuttunut pelisarjan edetessä, mutta Jake Gyllenhaal on saatu kieltämättä aikalailla sen näköiseksi, mitä prinssi juurikin tuossa pelissä mihin elokuva perustuu. Eipä Gyllenhaal mikään maailman karismaattisin sankarivalinta sinänsä ole, mutta moisella kultapojulla kun yritetään saada teinikansa liikkeelle ja teatteriin niin se kyllä mahtaa onnistua. Uskottavuusaspektia lukuunottamatta häiskä tekee hyvän suorituksen roolissa, joka vaatii varsinaisen akrobaatin. Elokuvan toimintakohtaukset toimivat erittäin sulavasti ja parinsadan miljoonan taalan budjetti näkyy näyttävissä tehosteissa. Toimintakohtausten välissä kun vain voisi painaa sitä äksää tai starttia että pääsisi suoraan jatkamaan räimettä...
Juonikuvio on aivan tolkuttoman kliseistä miljoonat kerrat nähtyä huttua. Elokuva on edelleen suunnattu niille nuorille ikäryhmille, niin ehkä on ajateltu että toimivaa kaavaa on turha muuttaa, kun kohdeyleisökään ei ole välttämäti nähnyt tällaista vielä kyllästymiseen asti. Nuoriin tämänkaltainen seikkailu pienellä romanttisella vivahteella voi vielä iskeä, mutta aikuinen ihminen ei enää pokalla naamalla sitä katso. Elokuvasta tulee jonkinverran mieleen kymmenen vuoden takaiset Muumio-elokuvat pääparin naljailuineen kaikkineen. Saman tason seikkailusta on muuten kyse, mutta Prince of Persia ei vedä hommaa niin lekkeriksi, vaan yrittää pitäytyä pääosin puolivakavalla linjalla, jossa välillä kevennetään, muttei liialti. Kyseessä on kumminkin Pirates of the Caribbeanin tekijätiimiä, jotka tekivät merirosvosaagastaan edes hieman omaleimaista seikkailukomediaa.
Debyytissään prinssillä oli ehkä hieman vihertävä blondi. Kuvan tilanteessa ei ole iskenyt hätä kesken seikkailun, vaan pudotuksen jälkeen jatkettiin matkaa aina kyykyn kautta. Edistyksellistä.
Tästä prinssistä haettiin Gyllenhaalin look elokuvaan.
Toimintakohtaukset siis tosiaan toimii ja välillä meininki näyttääkin kuin se olisi pelistä. Oikeastaan arvostaisin pätkää enemmän jos se olisi ihan suosiolla tehty täysin pelimäiseksi räimeeksi ilman noloja juonikulkuja. Homman nimen voisi siinä pikaisesti selittää, kuten peleissä, ja sitten jatkettaisiinkin mäiskintää. Pääosan naikkonenkin on niin keskiverto ettei se sen ihmeemmin herätä mielenkiintoa. Muutkin hahmot on kumminkin vähän kuivia vaikka niissä potentiaalia olisi voinutkin olla. Tikarinheittäjä ja käärmehyypiö taitavat olla parhaasta päästä.
Elokuvan katseli ihan mieluusti kertaluontoisesti teatterissa ja uudestaan ei sitten tarvikkaan nähdä ainekaan kymmeneen vuoteen. Mahdollisen jatko-osan voisikin sitten käydä taas vilkaisemassa ja näin edespäin. Kyseessä on parin tunnin hupi, jota voi suositella ainekin seikkailuelokuvien ja pelisarjan ystäville. Voin siis ihan vilpittömästi suositella. Vaikka elokuvalliset ansiot ovatkin aika puhdas nolla, tämä onnistuu olemaan jotakuinkin juuri sitä mitä pitääkin, etenkin jos ei häiriinny kliseistä. Ei tule juuri mieleen ainekaan yhtää parempaa pelistä sovitettua elokuvaa.
DuckTales perustuu siis lastenpiirrettyyn jota esitettiin Suomessa nimellä Ankronikka. Pelin pääosassa on Roope-setä, jolla on pääsääntöisesti edettävä hyppykepiksi taittuvan kävelykepin avulla. Sillä pääsee esteiden yli, piikkiköynnysten päältä, avataan kirstut ja tapetaan vastustajat. Pelin temmellyksessä tavataan myös tuttuja hahmoja kuten Tupu, Hupu ja Lupu, Milla Magia, Karhukopla, Kulta Into-Pii ja henkilökohtaisesti vihaamani Heimo Huima joka tulee tielle molottamaan vähän väliä että mitä jos tämä heittäisikin meitin takaisin Ankkalinnaan. Eipä kiitos, mutta auttaahan tuo suhari sentään kerran liian korkean hypyn yli.
Peli koostuu viidestä erityyppisestä maasta, joista olisi tarkoitus löytää aarre jota suojelee kaikenmaailman hörhöt. Ei niillä helyillä ja koruilla niinkään, mutta se vihreä juustoköntsä jonka saa hiireltä, joka pitää majaa kuussa sijaitsevalla ufolla! Se on sitä jotakin. Viiden pakollisen aarteen lisäksi löydettävissä on myös kaksi extra-aarretta. Eivät nekään liian piilossa ole, mutta eipä niitä välttämättä ekalla kerralla huomaisi. Jokainen rata on myös täynnä salareittejä, joista saa sitä kahisevaa niin että kilisee. Jos pelin loputtua on saanut kerättyä yli kymmenen miljoonaa, saa spessulopun.
Amazonin eläinkuntaa.
Maat ovat siis Amazon, Transylvania, Kaivos, Himalaja ja Kuu. Jollain tavalla suosikkini ovat ehkä Amazon ja Himalaja. Amazon on mukavan Indiana Jones -henkistä seikkailua liaaneineen ja jättimäisene vyöryvine kivineen. Transylvania olisi pärjännyt ilman niin montaa teleporttipeiliäkin, ihan muutamakin olisi riittänyt. Transylvaniassa vietetään myös useamminkin aikaa, sillä Kaivokselta käännytetään heti takaisin etsimään avainta, jota ei voi löytää ennen kun käy kääntymässä Kaivoksella. Loppukahinat tapahtuvat myös siellä. Kaivoksessakaan ei mitään vikaa ole. Eräässä kohtauksessa tosin Akun veljenpojat nököttävät yhtäkkiä kärrissä joka lentää suoraan kuiluun. Miksi?! Käsittämätön kohta. Himalajassa on oma tunnelma koska hyppykeppi uppoaakin lumeen ja sillä voi pomppia vain jäällä, joka tietysti luistaa kävellessä. Himalajalla kannattaa sinänsä alottaakin, kun sieltä saa ylimääräisen energiapalluran. Kuu taas on ihan menettelevä rata, vaikkei suosikkejani. Se siitä.
Kaivoksilla. Tahtoisin vain selityksen ankanpoikien karulle kohtalolle.
Tupu, Hupu tai Lupuhan sen sanoi.
Kun aloittaa pelin pelaamisen, on siis ensimmäisenä opetaltava hyppykepin käyttö. Ilman sen sujuvaa hallintaa ei pelistä tule mitään. Liian helpoksi sitä ei ole tehty, esimerkiksi pelkkä B napin painaminen ei missään nimessä riitä. B:n lisäksi on painettava pohjaan myös alaspäin nuoli. Joskus on tasapainoteltava myös siten, että ilmassa ottaa kepin pois hetkeksi, ettei osu ylläoleviin piikkeihin, mutta alasmentäessä keppi on oltava taas tanassa. Kun kepin käyttö on täysin hallinnassa ei pitäisi olla enää suurempia ongelmia etenemisessä. Kepillä voi ja pitää myös huiskia sivulta tiellä olevia kiviä tms. Lopparitkin taittuu muutamalla pogoiskulla päähän.
Vaikeustasoja on kolme. Normaalin pitäisi olla sopiva taso aloittaa, jos kyseessä on keskivertopelaaja. Pelejä haltsaamattomat voi alottaa sitten sillä helpolla. Normaalitasolla läpimenon jälkeen voi aika sujuvasti siirtyä suoraan vaikeimpaan tasoon. Tasoerot ei ole liian suuria ja vaikeimmalla saa juuri sopivasti haastetta, pelin menemättä mauttoman vaikeaksi. Pelissä on aika reilusti energiat palauttavia kakkuja ja mitälie pehmiksiä ne jotkut ovatkaan. Uusia elämiäkin saa ihan sopivin väliajoin.
Transylvaaneilla on tapana piilottaa täytekakkuja haarniskoihin. Eivät tainneet arvata että juurikin täytekakut ovat Roope-Sedän pitkän iän salaisuus.
Tämä kaikin puolin tyylikkäästi toteuttu peli on siis omia suosikkejani. Jokainen maa on erittäin onnistuneesti toteutettu ja pahikset ovat oikein hyviä myös. Parasta pelissä on siis sen mukava pelattavuus, hienot miljööt ja loistavat musiikit. Unohtamatta tietenkään sitä että harvinaista kyllä - pelissä ei ole yhtäkään kohtaa jota ärsyttäisi mennä läpi. Hyvän mielen peli jos joku. Suositella voin etenkin tasohyppelyn ystäville, vaikka lyhyen kestonsa lisäksi tosin miinuksena myös kaksinpelin puute.
Voisin tietysti myös pisteyttää näitä pelejä, mutta onko se todella välttämätöntä. Etenkin kun hankin tietoisesti lähinnä vain niitä hyviä. Sanottakoon silti, että kyllä tämä tosiaan ne täydet pisteet tämä olisi saanut.
Aina on kerättävä jotain. Itselläni on ollut pienestä pitäen keräilykohteita, lapsena kyse oli mm. pullonkorkeista, etiketeistä, akuankoista, energiajuomatölkeistä, milloin mistäkin. Nykysellään vakiintuneet kohteet ovat pitkään olleet mm. elokuvat, levyt ja tietynlaiset retro/nostalgiakohteet. Tällä hetkelle ykköskohteeksi olen nyt ottanut tämän paasaamani kasibittisen tuotteet ja pidän paussia muiden kohteiden pääsääntöisestä keräämisestä. Toistaiseksi olen siis haalinut ylläolevat kuusi peliä. Kirjotan lähitulevaisuudessa jokaisesta pienimuotoisen arvostelun. Toistaiseksi olen mennyt läpi peleistä neljä. Turtles 1 ja Super Mario 3 ovat vielä läpäisemättä.
Ensimmäisenä peleistä sain siis koneen mukana Turtles 2:n ja täten sitä tuli hakattua aika paljon kun vaihtoehtojakaan ei ollut. Turtles 1:n sain paikalliselta mesenaatilta lahjoituksena. Kiitos vain. Little Nemo oli ensimmäinen huutoni ja täten seuraava peli jonka läpäisin. Loput kolme pärähti samana päivänä postiin ja tässä onkin ollut oikea valinnanvaikeus kun haluisi tahkoa kaikkia samaan aikaan. Nyt onkin sitte peukut tohjona ja loput sormet tunnottomia. Tästedes olisi tarkoitus huudella silloin tällöin, ehkä max. pari peliä kuukaudessa, kun rahoja ilmaantuu. Seuraavaksi haluisin jo Ducktales 2:n ja Super Mario Bros 2:n mutta ikävä kyllä on vain seurattava tiukasti suhdanteita, kyseessä ei kumminkaan ole mitkään halvimmat pelit markkinoilla.
Pikainen läpileikkaus peleihin:
Ducktales: Lukeutuu taannoin tekemääni top 10 tasohyppelypeleihin. Oikeastaan ainut vika pelissä on sen lyhyt pituus. Viimeksi olen siis pelannut peliä ehkä lähemmäs 20 vuotta sitten hyvin pienenä ja nyt menin pelin läpi ensiyrittämällä reilusti alle tunnissa. Onneksi uudelleenpelattavuus on kohtalaisen korkealla.
Super Mario Bros.: Hankala suhtautua peliin jolla on tällainen asema. Oli miten oli, jotakuinkin virheetön peli. Kyllä läpäiseminen vei yllättäen jopa kolme iltaa pelin ääressä. Warpeja käyttämättä siis.
Super Mario Bros 3.: Super Marion kolmannessa osassa on paljon hyvää, mutta myös paljon huonoa. En oikeastaan erityisesti tykkää pesukarhumariosta, en tykkää vesijaksoista ja pelissä on kokonainen vesimaa yhtenä kahdeksasta maasta. Sitten päästäänkin jättimaahan joka ei sitäkään vähää innosta. Taikahuilulle on siis käyttöä kakkosmaan jälkeen.
Turtles 1: Tykkään aika paljon hahmojen pelattavuudesta. Jokaisen kilpparin kyvyt vaihtelevat ihan huomattavasti (donatellon pitkä keppi kompensoi heikkoja älynlahjoja kun se ei tajua lyödä hieman alaviistoon että osuisi mataliin vastustajiin!) ja jaossa on ihan kivasti bonariaseita heittotähdistä bumerangeihin. Ärsyttäviä puolia löytyy tasaisesti pelin edetessä, mutta ei edes padonpelastus uinti aiheuttanut erityistä mielipahaa itselleni.
Turtles 2: Erittäin paljon ominaisuuksia on karsittu teini-ikäisten mutanttikilpikonnien toisesta nintendoesiintymisestä. Kaikki puutteet on korvattu muka 3d-maailmalla ja ihan edistyksellisellä taistelumeiningillä. Yksipuolisempi mutta ihan hyvä mättöpeli. Mutta miksi niissä pizzoissa lukee vielä erikseen pizza?
Little Nemo: The Dream Master: Peleistäni ainut, jota en ole pienenä pelannut, joten samanlaista nostalgiaryöppyä ei voi saada, mutta oikein kelvollinen peli on kyseessä. Pikkupoika lähtee pyjamassaan unimaailmoihin namusedän roolissa, jakaen karkkia eläimille joita sitten surutta käyttää hyväkseen edetäkseen päämääräänsä. Puoleenväliin asti peli on parhaimmillaan, kun pitää keräillä avaimia, sitten homma menee vakavaksi.
Rikkailta köyhille rosvoava jouskarimestari Robin Hood on yksi niistä hahmoista, joita filmatisoidaan ja lainataan varmasti vuosittain jossain yhteydessä. Itselleni tutuimmat vakavasti otettavat kuvaukset ovat ensimmäisiin elokuvauksiin kuuluvat Douglas Fairbanksin tähdittämä Robin Hood vuodelta 1922, Errol Flynnin versio The Adventures of Robin Hood, 1938, Disneyn 1973 tehty eläinsovitus ja Robin Hood - Varkaiden ruhtinas, 1991, jossa pääosan esitti Kevin Costner. Nämä ovat toteutettu jotakuinkin perinteisiksi seikkailuelokuviksi, harmitonta ja hauskaa siis. Sitten on niitä komedia- ja parodiavariaatioita, joista tunnetuin lie Mel Brooksin Sankarit sukkahousuissa (Robin Hood - Men in tights, 1993). Tämä uusi Ridley Scottin näkemys on astetta synkempi, muttei silti liian vakavaksi menevä tarina siitä kuinka legenda sai alkunsa. Rosvoamista ei siis nähdä, vaan tapahtumat jotka johtivat Robinin lainsuojattomaksi tuomitsemiseen.
Ohjaaja Ridley Scott muistetaan varmasti ikuisesti parhaiten kahdesta Scifi-spektaakkelistaan, Alienista ja Blade Runnerista. Eniten hän on silti ohjaillut juurikin tällaisia eeppisiä historiallisia draamoja, oli ne sitten fiktiivisiä tai muuten vaan arvailtuja. Ensimmäinen elokuvakin oli samaa kastia, Kaksintaistelijat (The Duellists, 1977), joka ei kuulu Scottin parhaimmistoon. Omat suosikit ovat oikeastaan Kolumbuksen reissun vuosipäivän kunniaksi valmistettu 1492: Paratiisin valloitus (1992) ja Gladiaattori (2000). Robin Hood on ihan hyväksyttävä nimeke Scottin filmografian historisten teosten jatkeeksi. Silti tieto Scottin suunnittelemasta kahdesta Alienin esiosasta saa ohjaajan kiinnostamaan oikeasti pitkään aikaan. Hän taisi julistaa jo scifi-elokuvan kuolleeksikin tuossa joitain vuosia sitten, mutta kokeileepa ilmeisesti sitten puhaltaa itse henkeä genreen.
Russel Crowe näyttelee Scottin luottomiehen ominaisuudessa pääroolin ja hyvin sen tekeekin, astetta karskimpana Robinina. Roolitus on muutenkin onnistunut erinomaisesti kaikin puolin. Cate Blanchett on loistava valinta Marioniksi ja Oscar Isaac tekee omasta mielestäni yhden elokuvan parhaista suorituksista sopivan kusipäisenä prinssi Juhanana. Eipä valittamista muissakaan valinnoissa.
Kuvaus on aika paljon synkänpuoleista ja väritöntä, mutta välillä päästään niiden värikkäidenkin maisemien makuun. Näyttävät lavasteet tarjoavat hyvät puitteet mukavan tarinavetoiselle kerronnalle, joka on muuten hyvin käsikirjoitettu. Juonenkulku ei ole kumminkaan liian ilmeistä, vaikka tarina tuttu olisikin. Sopiva määrä kevennyksiä siellä täällä tasapainottaa myös kivasti kokonaisuutta. Taistelukohtauksia ei ole liikaa ja ne on toteutettu ihan näyttävästi ja hyvällä maulla. Loppukahinat menee ehkä hivenen överiksi, muttei varsinaisesti vaivaksi asti.
Robin Hoodia voinee pitää Ridley Scottin välityönä, mutta varsin katsottavana sellaisena. Ei siinä mitään menetä jos jättää katsomatta, mutta ihan mukavastihan siinä saa kaksi ja puolituntisen menemään. Luultavasti juuri ensi-iltaan tullut Prince of Persia tarjonnee viihdyttävämpää räimettä, mutta jos haluaa vähän muutakin niin Robin Hood on siinä tapauksessa ihan suositeltava elokuva.
Olisipa tämä. Ikävä kyllä jaossa vain kiskurihinnoin.
Vaikka tuoreena Nintendon omistajana olisikin innoissaan haalimaan itselleen kaikki pelit heti, ei voi hätiköidä ettei vaan kävisi ismoja. Aika tiukkaa researchia on nyt tullu tehtyä pelien yleisten hintatasojen ja saatavuuksien suhteen. Tuntemattomista peleistä saa hyvän kuvan nykyään näppärästi youtuben avulla. Pelin nimen perään kun kirjoittaa vielä nes ja hakee niin ekana hauissa tulee yleensä nesguide.comin video pelin gameplaysta. Eli näkee konkreettisesti millainen peli on, ilman sen kummenmpia mutinoita, täysin puolueettomasti siis.
Sitten on niitä arvosteluja, niin pelisivujen kuin yksityishenkilöidenkin. Suosittelen katsomaan Nes-Retkun arvostelun Beetlejuice-pelistä. Hänen tyylistään pidän. Tuli ainekin selväksi, että peli ei tule olemaan pelaamisen arvoinen, vaikka kuriositeettina kiinnostaisikin. Hauska video siis, katsokaa:
Etenkin nykyään elokuvista käännettyjä pelejä lähinnä vihataan, melkosta lisenssipaskaahan ne toki taitaa pääosin ollakin. Mutta minusta tuntuu, että 1980-90 lukujen taitteen kummankin puolin tehdyt elokuvat ja sarjat ovat jopa erikoisasemassa siitä syystä että niistä on tehty peliversioita tälle rakastetulle Nintendon mallille. Tällaisia ovat mm. Ghostbusters, Gremlins, Turtles, Addam's Family, Batman, Smurffit, Pieni Merenneito, Aladdin, Leijonakuningas, Simpsonit jne.
Eli toistaiseksi olen lähtenyt huutelemaan ihan noita Super Marioita itselleni, näin alkuunsa. Sekä erityisen sympaattisen oloista Little Nemo Dream Masteria. Olen myös alkanut lähestymään Ducktalesien ja Bart vs. the Space Mutantsien myyjiä, mutta en ole järin kiinnostunut alkamaan makselemaan mitään tolkuttomia hintoja, pikkuhiljaa luulisi silloin tällöin osuvan edullisena pelejä joita haluisi. Aluksi tekisi silti mieli kerätä jonkinlainen pesämuna jota kartuttaa. Turtles 1:n sentään saanen lahjoituksena lähiaikoina.
Pikku Nemo sienimettällä.
Olen siis alkanut tekemään pienimuotoista listaa peleistä, joita aion haalia, jahka sopivan hintainen kappale eteen sattuu. Muutamasta ei harvinaisuutensa vuoksi taida ikinä tulla tosin ns. kohtuuhintaista, käsittääkseni esim. Bubble Bobblea ei juuri alle 30 euron irtoa. Täydellisine paketteineen, ohjekirjoineen päivineen, ensipainokset tai vielä muoveissa olevat pelit näyttäisivät olevan helposti 50-100 euron arvoisia. Arvostaisin toki kovasti alkuperäistä boksia ja ohjekirjaa, mutta niitten kunnolla tms. ei niinkään olisi itselleni väliä. Mielummin vähän repsottava etiketti ja selkeästi halvempi hinta. Ilman boksia olen valmis siis nousemaan hinnassa ehkä kymppiin asti, pelistä riippuen. Boksin kanssa katto lienee parinkympin korvilla ja silloinkin on oltava aika pakollinen peli kyseessä. Tiedä häntä, pakko se Bubble Bobble ja Dynablaster on silti joskus saada.
Eli nyt pääsemme listaan jota olen viritellyt. Seuraavia pelejä aion metsästää varmasti joskus tulevaisuudessa, jos löytyisi edullisesti (poislukien nuo jo mainitut pelit):
Chip 'n Dale Rescue Rangers
Tikun ja Takun seikkailut luulisi olevan aika muksaa kaksinpelinäkin.
Contra
Jenkkiversion ramboilu eli ihmiset-tappaa-ihmisiä vaihdettiin euroopan painoksiin robotit-tappaa-robotteja meininkiin ja nimi vaihtui Probotectoriksi.
Battletoads
Erinomaisen psykoottiset musiikit jo tekivät selväksi että tämä peli on joskus saatava, mutta peli viehättää toki muutenkin. Sammakkotoimintaa.
Megaman 2
Megamanit on menestynyt sarja jonka ensimmäiset kolme osaa ovat erittäin suositeltuja, joten pakko kai joskus tsekata.
Ultima
Aikoinaan on tullut pelailtua jotain Ultima-pelejä (7 ja 8 ehkä) pc:llä, joten olisihan tämä ihan hauska tuotos kokeilla.
Final Fantasy
Jos sattuisi kohdalle, niin aika ehdoton. En vaan tiedä onko kovin hyvä levikki nykypäivänä. Olen pelannut sarjan osia 3, 6, 7, 8, 9, 10 ja 12. Ja ovathan ne aivan loistavia.
Legend of Zelda & Zelda 2: Link
Tekihän ne kultaset kasetit vaikutuksen jo penskana. Zeldat jos jotkut ovat legendaarisista legendaarisimpia fantasiaseikkailuja.
King's Quest V
Ihan vaan periaatteen vuoksi, vaikka keräilyesineenä. Tosiaan itselleni ehkä rakkaimman pelisarjan viides osa nessiversiona. Grafiikat on totaalisen suolesta verrattuna pc-versioon, mutta onhan siinäkin puolensa. Ainut vaan, että pelin taitaisi saadakin vain koristeeksi, koska sitä ei ole taidettu kääntää PAL-versioksi.
Castlevania 2
Ensimmäisiä ainekin kolmea Castlevaniaa on hehkuttanut niin monet, että jo olisi ihme jos ne ei itseenikin sitten kolahtaisi.
World Cup
Muistan joskus ala-asteella ränkänneeni kavereilla tätäkin peliä, tosin ainoat muistikuvat on banaanipotku jne. tykki joka menee aina 100% maaliin. Ehkä aika on kullannut muistot, mutta kyllähän tänkin joskus ilman muuta haluisin.
Ice Hockey
Tuli pelattua tätäkin silloin muinoin. Tästä taas ainot muistot on, että alussa oli huimat valinnanvarat pelaajille: laiha/keskikokoinen/paksu. Pienemmät jäi aina auttamattomasti paksun pelaajan alle, mutta tämä tietysti on vastapainoksi hitaampi.
Star Wars
Oikeastaan aika kivan oloinen peli pelattavuudeltaankin, mutta kaikista kovin juttu olisi Star Warsin musiikit 8-bit tyyliin. Jos ne ei saa hymyä naamaan, niin tuskin mikään.
Olisihan sitä kiva saada kaikki Ski or Diesta Super Off Roadin ja Micro Machinesiin, mutta pitäydyn nyt toistaiseksi vain sillä linjalla, että hankkisin vain huokeita ehdottomuuksia, mutta empä taida pystyä itse vaikuttamaan siihen mitä löytyy milloinkin konsolille, jolle ei ole tehty pelejä kohta kahteenkymmeneen vuoteen.
Vasta kaiken tämän etsiskelyn ja listan teon jälkeen tsekkasin netistä löytyneen Top 100 Nes Games Ever -listan. Sattumoisen Top 10:n kaikki pelit olen onnistunut itsekin toteamaan hankkimisen arvoisiksi ja ovat mainittu jo tässä postauksessa. Tässä kyseisen listan kärki:
Super Mario Bros 3
Final Fantasy
Legend of Zelda
Mega Man 3
Mega Man 2
Bubble Bobble
Contra
Castlevania III
Battletoads
Super Mario Bros
Mainittakoon nyt sitten, että ainut vielä omistamani peli Teenage Mutant Ninja Turtles 2: The Arcade Game olisi ollut sijalla 11.
Postailuni tähän blogiin on tainnut lähiaikoina olla vähäisempää, mutta enköhän taas jossain vaiheessa ala aktiivisemmaksi. Sikäli jos oikeasti ikinä näitä pelejä alan saamaan niin tulee sitten ehkä yksityiskohtaista arviointiakin. Turtles 2:kin tulee varmaan jonkin sortin arvostelu jahka vihdoin voittaisin sen Silppurin. Viisi kertaa olen tainnut antaa pelille mahdollisuuden ja pari viimeisintä kertaa on päättynyt juurikin tuohon Silppurin äkkikuolemaan. Yksi osuma vihulaisen sädepyssystä siis riittää tappamaan vaikka olisi lifet täysillä. Se on melkoisen mukava päätös parin tunnin varovaisellekin tahkomiselle. Semmosia. Ensi kertaan.
Sanoista teoiksi. Sen verran kauan oon uhonnu että kasibittisen hankin, että johan oli aikaki. Huutonetistä huusin yhteensä 36 euroa Turtles 2:lla varustettuna. Ensin meinas tulla hätä, kun telkkari ei löytäny kanavaa, mutta onneks noita töllöjä riittää enemmän ku tarpeeks ni johan potki toisella ihan mukisematta. Kone on niin hyvässä kunnossa kun nessit vain voi olla. Pelikasettia ei tarvi yhtää törkkiä, vaan aina käynnistyy hyvin.
Kolme kertaa olen kerennyt antaa aikaa turtleseille, yksi istunto venähtää parituntiseksi, kolikkopelimeiningillä kun mennään. Eli ei paljoa tallennella. Seiskatasolle huitasin Leonardolla tänään. Rafaello vielä kokeilematta, mutta luulen että Rafin länyveitsillä ei niin pitkälle pötkitä. Parashan on yksi yhteen se jolla on pisin ase, eli Donatello. Partydude Michelangelon nuntsatkaan ei liian kauas kanna.
Onhan 8-bittisessä ihan oma tunnelma. Musiikit on ensinnäkin jotain aivan omaa luokkaansa ja kyllä pelien helppo omaksuminenkin on ihan kiva asia. Äkkiähän perus maneeritkit tulee taas mieleen, eli aja loppari nurkkaan ja toista samaa liikettä kunnes se kuolee. Kunhan pätäkkää ilmestyy niin pistän Super Mariot, Zeldat ja Ducktalesitkin jne. tilaukseen.
Kasibittismusaa tekeviä artistejakin on nykyään jonkinverran, suosikkini chiptunejen vääntäjistä on Rushjet1, joka tekee omia biisejä ja covereita mm. Infected Mushroomin ja Musen kappaleista. Kuunnelkaa! Omiin suosikkeihin kuuluu surumielinen Tension ja vauhdikas Asteroid Run.
Turtlesit on ilman muuta oman lapsuuteni suurimpia sankareita. Cowabunga! Loppujenlopuksi sain kaikki neljä kilpparifiguakin ja voi sitä riemun määrää. Taitaa olla nykyään aika säleinä. Myös Silppuri löytyy. Kasibittistä ei omaan lapsuuteeni kuulunut, liekö suurin syy juuri nuo jumalaisten musiikkien sopimattomuus vanhemmille auktoriteeteille. Lainassa nessi oli muutamia kertoja raastamassa eräiden hermoja, peleinä juurikin Turtles, Ducktales, Super Mario 1 & 3, Zelda ja Duck Hunt.
Pingviinien matkassa jäätikön tallaajat puhuivat, tällä kertaa jopa suomeksi dubattuna.
Toosasta en oo tainnu muuta paljon kattoakkaan nyt ku dokkareita ja muutaman valikoidun leffan. Salkkarit tietysti suurimmaksi osaksi.
Kuukauden dokkariannostus olikin aivan erityisen laadukas ja parhaat niistä olivat:
Luonto-ohjelmat: mm. aina varma Avara Luonto ja hauskasti ja hienosta toteutettu Pingviinien matka
Nuorallakävelijä (Man on Wire): Tarina kuolemaa uhmaavasta nuorallakävelijästä, joka keikkui World Trade Centerien välillä narulla kolme varttia. Suurin osa ohjelmasta käsittelee iskun suunnittelua, laillistahan se ei ollut.
24 Totuutta sekunnissa: Upea dokkari Michael Hanekesta, vuodelta 2005.
Rembrandtin syytös: Peter Greenawayn pakkomielteenomainen tulkinta Rembrandtin Yövartio-taulusta
Jeesus valkokankaalla: Elokuvista joissa löytyy hahmona Jeesus
Jimin dokumentit: Esimerkiksi ohjelma eräästä rikollisjengistä oli äärimmäisen mielenkiintoinen.
Man on Wire voitti parhaat dokumentin Oscarin.
Normaalin elokuvailmaisun rajat tuntuvat olevan Peter Greenawaylle vähän turhan suppeat ja hänen elokuvansa ja dokumenttinsa käyttävät aina erikoisia tehokeinoja.
Pelit:
Taisin ostaa viisi peliä viime kuussa ja kolme viidestä oli täysosumia. Pleikkaykköselle 50 sentin pelejä, jotka ovat suht turhanpäiväinen Hugo-peli, Toy Story 2 jota en ole vielä kerennyt paljoa kokeilla ja loistava Crash Bandicoot 3. Kaksi viimeisintä ostosta ovat ehkäpä jopa parhaat PS2-pelit mitä minulla on. Ja ne ovat:
God of War:
Tovi sitten kun sai vähän mäiskiä Ps3:lla GoW 3:a, niin kyllähän siitä vähän sellanen maku jäi, että lisää olis saatava ja kun pleikkakolmosta ei ole, niin ihan hyvin tämä aloitusosa korvaa puutteen, ties vaikka olisi parempikin. Grafiikka on tietysti uusimmassa osassa omaa luokkaansa, mutta mielestäni ykkönenkin on varsin näyttävä. Muutamia päiviä läiskiessä kesti ja hakkasin pelin läpi 10 tunnissa ja 55 minuutissa.
Peli on jotain uudempien Prince of Persioiden ja Diablojen väliltä. Ongelmanratkaisu ja muut tehtävät ovat samaa luokkaa ensimmäisen kanssa ja mytologia, tarinankerronta, loitsut ja hahmot samaan henkeen kun jälkimmäisessä.
Peliä on erittäin miellyttävä pelata, mitään ongelmia naruilla, tikkailla tms. kiipeämisen/keikkumisen suhteen ei ole ja uiminenkin onnistuu mutkitta. Joissain peleissä nämä ominaisuudet ovat aivan hirveitä. Mäiskimistä ja ongelmanratkaisuakin on juuri sopivassa suhteessa ja missään vaiheessa homma ei mene liian vaikeaksi, mutta pelkkää etenemistäkään ei liian suurin määrin saa kerrallaan. Sen verran lineaarisesti peli kumminkin menee, ettei etenemiseen kulkuun voi paljoa vaikuttaa. Peli ikäänkuin ohjaa suunnan, vaikkei sitä suorastaan alleviivaakaan.
Bugeja ei kovinkaan paljoa esiintynyt. Pari kertaa hahmo jäi juntturaan tai nykimään ihan omiaan. Pahin virhe oli ehkä sellainen, kun etenemiseen vaadittiin koko huoneen vihulaisten silpominen, niin ilmeisesti joku pahis oli itse jääny johku jumanteriin tai muuta vastaavaa, mutta eteenpäin ei jokatapauksessa päässyt muutoin kun ottamalla uudestaa viimeisimmästä checkpointista. Ei kovin pahoja ongelmia siis.
Tarina oli ihan perushuttua, mutta olihan elokuvalliset välianimaatiot hulppeaa seurattavaa. Päähenkilö on siis Kratos, joka on juuri ottamassa turpiinsa sodassa, mutta viime hetkellä pyytää apua eräiseltä Jumalalta. Pelastus koittaa, mutta Kratos joutuu vastaisuudessa toimimaan renkinä pahoissa teoissa ja homma kihahtaa hattuun siviilejä teurastaessa aina kunnes kellot alkaa soida kun oma perhe on viipaloitu. Siinä vaiheessa Kratos tuumaakin jo että tulipas tehtyä paska diili.
Pelin jälkeen avautuu uusi vaikeustaso God mode. Jonninaikaa sitä olen mätkinyt, niin kyllähän se haastava tuntuisi olevan. Myös pikkupelejä voi pelailla: Kymmenen erilaista tilannetta, joista on selviydyttävä tietyin avuin. Paljon muutakin lisämatksua on tarjolla.
Suosittelen kaikille.
Tiger Woods PGA Tour 2005:
Vastapainoksi mäiskimiselle löysin tämän helmen sittarin alelaarista hintaan yksi euro. Erittäin hyvä golfpeli, joka hakkaa omiin mieltymyksiini nähden mennen tullen muut EA Sportsin urheilupelit, niin FIFA:t kuin NHL:t. Sopivan mukava vaikeustaso alussa, peli on helppo omaksua ja siinä kehittyy sopivaa tahtia. Pleikkarin tatti onkin ihan omiaan juuri pallon huitasulle ja tärinä ja sydämenjyske alkaa kun on tärkeä tahi jännä putti tai mikä vaan tiedossa.
Pelissä on myös riittävästi pelattavaa, golfin legendoja haastetaan ja voitetaan. Olen tainnut voittaa nyt ensimmäisen haasteen kaikki seisemän vihulaista. Se on kuudennes pelistä ja tason luulisi nousevan, ettei tätä ihan hetkessä roiski läpi. Yhtä vastustajaa, eli 18 reikää pelaa noin 40 minuuttia. Joskus matsi on otettava lukuisia kertoja uudestaan, kunnes voittaa.
Elokuvat:
Ulf Malmros: Smala Sussie (2003)
9 Yövartio Liisa Ihmemaassa (Disney) Twilight - Houkutus Twilight - New Moon Pingviinien Matka Hermot Pinnalla Scanners Suljettu Saari Aavikon Kukka Nowhere Boy Vaarallisia Suhteita Give my regards to Broad Street Zombie Strippers Muumio Roman Polanski: Wanted & Desired Reindeerspotting Muukalainen Katosi Vargtimmen Dina Maalaukseen Kadonnut Nainen Smala Sussie Muumion Paluu Kätketty
Kuukauden paras elokuva:
Michael Haneke: Kätketty (Caché, 2005)
Kätketty oli ehdottomasti kuukauden paras näkemäni leffa, se pompsahtaa heti kyllä myös suosikkeihini 2000-luvulta. Hyvin tunnelmallinen ja hienosti rakennettu psykologinen trilleri, josta tuli ainekin itselleni hieman mieleen Emmanuel Carrèren (Valhe, Viikset) kirjat. Pidin ja suosittelen.
