Nestalgia #3: Super Mario Bros 2 (1988)

Aikaa on kulunut edellisestä nessipelin ruotimisesta ja sehän olikin ehkä tunnetuimman konsolipelisarjan aloittava julkaisu, Super Mario Bros 1. Tähän meillä tunnettuun seuraavaan osaan on helpompi suhtautua subjektiivisesti, kun kyseessä on sarjan outo lintu, jopa epämario. Alunperin Japanissa julkaistiin täysin erilainen peli, joka muistuttaa ensimmäistä osaa grafiikallisesti ja pelillisesti täysin, mutta radat ovat erilaisia ja huomattavasti vaikeampia. Peli todettiin niinkin vaikeaksi, että muualla maailmassa ei otettu peliä ollenkaan levitykseen, sen sijaan toisesta japanijulkaisusta modattiin sopivampi peli jatkoksi.

Peli on siis alunperin sama kuin jo julkaistu Yume Kōjō: Doki Doki Panik, jota on vain muokattu sen verran, että se menee läpi Super Mariona. Sarjan luoja Shigeru Miyamoto on tosin vaikuttanut enemmän tämän pelin tekemiseen, kuin ns. oikean Super Mario Bros. 2:n. Meilläpäin oikeaa versiota on mahdollista pelata vain myöhempien pelien lisukkeena. Nessijulkaisua se ei ikinä saanut, enkä ole sitä itsekään päässyt koskaan kokeilemaan.

Peli on ymmärrettävästi monella tapaa poikkeava muihin osiin verrattuna, muttei pelkästään huonolla tavalla. Laatikoita tai tiilenpätkiä ei pusketa säleiksi, ei näy Koopaa, eikä montaa muutakaan tuttua. Pelaajalla nostetaan maasta kaiken maailman turnipseja ja sipuleita, joilla voi linttasta vihulaiset tieltä. Pahisten päälle hypätessäkään ne ei litisty, vaan niiden päällä voi matkustaa tai ne voi nostaa päälleen. Kun maasta nostelee niitä naatteja, saattaa joskus kiskaistakin taikajuoman joka avaa oven rinnakkaismaailmaan. Maailma on pimeä peilikuva sen hetkisestä ruudusta ja sieltä voi löytää sienen ja kolikoita, joilla voi pelata ratojen lopuksi elämänkeruupottia.

Pelata voi vaikka Sienipäällä.

Ratojen alussa voi valita hahmon jolla pelata, Mario, Luigi, Sienipää tai Prinsessa. Jokaisella on omat erikoisominaisuutensa, mutta voinen todeta että Luigi on jättiloikkineen hahmoista ehdottomasti paras. Sienipään vikkelyydellekin on tosin omat hetkensä. Mario on keskiketterä pullistelija ja prinsessa leijailee hetken ilmassa.

Ratojen rakenne on aika paljon monipuolisempi kuin ensimmäisessä osassa, kenttä liukuu edelleen vaakatasossa, mutta ylös- ja alaspäin kivutaan ruutu kerrallaan. Uintijaksoja ei luojan kiitos ole. Warpeja ja muutamia muitakin oikoreittejä löytyy, eikä niiden keksiminen ole tälläkään kertaa mitään järkyttävän vaikeaa. Lopparit on mielikuvituksellisempia ja muutaman kerran on havaittavissa jopa jotain ongelmanratkaisua muistuttavaa. Jostain syystä läpihakkaus ei tunnu kumminkaan niin sulavalta että tekisi mieli tehdä nopeusennätyksiä kuten edellisessä ja seuraavassa osassa. Sanoisinko että alle parissakymmenessä minuutissa pelaan läpi, empä ole sekkarin kanssa kattonut aikaa. Kymmenisen kertaa piti pelata että pääsi viimeseen, eli seiskamaahan asti ja kokonaan läpäisyyn meni melkeempä ne toiset kymmenen.

Tavoistaan poiketen prinsessa ei ole kaapattuna, vaan toiminnassa mukana.

Super Mario Bros. 2 on yleisesti se tuntemattomampi osa, eikä täysin syyttä. Siihen ei saa sitä samaa läpihyppelyn tuntua kuin muissa osissa ja täten se päätyy ennemminkin kertaluontoiseksi läpipeluuksi, eikä pitkäikäiseksi ränkkäykseksi. Silloin tällöin sen saattaa ottaa esiin ja mennä läpi. Ajankuluksi valitsisin kumminkin ensimmäisen tai kolmannen osan. Saagasta irrotettuna, yksittäisenä teoksena rankkaisin sen hivenen keskivertopeliä paremmaksi, kokeilemisen arvoiseksi julkaisuksi.

Elokuvia joita tekisin...

Jos tekisin elokuvan, millainen se olisi?

Jos todella saisin kaikki valtuudet, oikeudet ja resurssit tehdä mitä ikinä haluaisin, mitä kaikkea kankailla nähtäisikään.. Lähdetään purkamaan tilannetta sattumanvaraisessa järjestyksessä projekti kerrallaan.


Lisa Gherardinin kuvitteellinen elämä.



Lähdeteokset: Leonardo Da Vincin Mona Lisa (1507) ja kaikki aiheesta kirjoitettu fakta ja fiktio.
Vaikutteet: Peter Greenawayn elokuvat

Idea olisi yksinkertainen, tunnetussa taulussa poseeraavan hahmon kuvitteellisen elämän kuvaaminen. Maalauksien maailma kiehtoo ja joskus niiden olisi kiva nähdä elävän, ihan vaikkapa tilanteen verran Van Goghia tai Dalía tms. Mona Lisan hahmosta on ollut vuosisatoja spekulaatioita ja vasta tämän vuosituhannen alussa on varmistunut, että nainen on firenzeläinen Lisa Gherardini, jonka elämästä ei tiedetä paljoakaan. Lisa meni teini-ikäisenä vanhemman miehen kanssa naimisiin, jonka kanssa sai kuusi lasta ja joka tilasi Mona Lisan Da Vinciltä.

Pääpointti elokuvassa olisi tuo ajatusleikki, että kuvataan yhden maailman tunnetuimman tuntemattoman kuvitteellisia bakkanaaleja. Elokuvaa en kuitenkaan pystyisi tekemään, jos en löytäisi rooliin täydellistä Mona Lisaa. Ulkonäöllisen lähtöasetelman pitäisi jo olla mahdollisimman lähellä alkuperäistä ja yksityiskohdat tulisi saada tarkkaan maskeerauksen avulla, tarpeen tullen digitaalisestikin. Muita pääosanesittäjiä olisi tietysti Lisan mies ja Da Vinci, vaikka mahdollisena kilpakosijana tai toisena miehenä. Tarinan kehittelyyn olisi aika vapaat kädet, koska faktoja ei liikaa tiedetä. Ties mihin perversiohin tuo ihaillun taulun Lisa pistettäisikään osalliseksi.



Industrial Musikaali


Cleaning Women.

Lähdeteos: Tarinan runkona voisi toimia vaikka joku klassinen satu, kuten Kaunotar & Hirviö tai Pieni Merenneito.
Vaikutteet: Powellin & Pressburgerin Punaiset Kengät (Red Shoes, 1948), von Trierin Dancer in the Dark (2000), Burtonin Corpse Bride (2005), Einstürzende Neubautenin, Laibachin ja Cleaning Womenin musiikki ja livevisuaalit.

Musikaaleissa on yleensä musikaalimusiikkia, vaihtelun vuoksi soisin tehtävän musikaalin, jossa soisi vaikkapa synkeä industrial-musiikki. Kuten tässä elokuvagenressä on tapana, musiikkiesitykset ovat irrallaan elokuvan varsinaisesta kulusta, ne ovat pakokeino ajatuksiinsa tai tapa käsitellä tapahtunutta. Musiikkikohtausten aikana joku yllämainituista bändeistä saapuisi paikalle säestämään näyttelijää ja laulamaan mukana. Musikaalit usein ovat melko traagisia ja tämä ei varmasti olisi poikkeus.

Todellisuuden ja laulukohtauksien maailma olisi tyyliltään erilainen. Toinen värikylläinen kuten Cherbourgin sateenvarjot (1964) tai Ihmemaa Oz (1939), toinen taas teollisen harmaa ja usvainen kuten Metropolis (1927) tai Eraserhead (1977). Listaan tänne paljon elokuvia josta ottaisin vaikutteita, tämä ei kuitenkaan tarkoita että tekisin elokuvia vanhojen elokuvien palasista, vaan käyttäisin jotain tyylillistä seikkaa suuntaa-antavana lähteenä.



Mykkä tieteisluontoelokuva.


Babylon.

Vaikutteet: Arthur C. Clarken kirja ja Stanley Kubrickin elokuva 2001: Avaruusseikkailu (1968), Avara Luonto (1984-), muurahaiset, Atlantiksen taru.

Kuvitteellisella planeetalla kehittyneen kuvitteellisen lajin dynastian synty ja tuho. Luonto-ohjelmien hengessä kuvattaisiin hissukseen lajin kehitystä ja rutiineja. Pikkuhiljaa älyllisemmäksi kehittyvä laji rakentaisi hulppeita yhdyskuntia ja metropoleja. Älyllisyyden kirouksena myös itsekkyys ja vallanhimo kasvaisi, jonka seurauksena syntyisi sotia ja sortoa.

Elokuva olisi mykkä tai ainekaan siinä ei puhuttaisi mitään ihmiskunnan tuntemaa kieltä. Jonkinlainen kommunikointi tapa siinä voisi esiintyä, ääniin perustuva tai sitten ei. Ääniraidaksi sopisi osittain ambient tyylinen äänimaalailu, elektrohetket ja klassinen musiikki. Kyseessä taitaisi olla se minun "vakava elokuvani".


Leisure Suit Larry



Lähdeteos: Sierra On-Linen seikkailupeli Leisure Suit Larry in the Land of the Lounge Lizards (1987, 1991)
Vaikutteita: Martin Scorsesen Illasta Aamuun (After Hours, 1985)

Peleistä tehdy elokuvat on pääosin huonoja. Se ei ole mikään suurikaan ihme, sillä lähdemateriaalina on toiminut yleensä juonettomat räiskintä- tai tappelupelit. Uskoisin kumminkin että Sierra On-Linen ja LucasArtsin seikkailupeleistä saisi erinomaisia elokuvia aikaiseksi, jos tekijätiimi olisi hyvä. King's Quest III:n näkisin mieluusti kankaalla, scifi-parodia Space Questit myös. Itse kuvaisin mieluusti yli-idyllisen lapsuudenkuvauksen, Willy Beamishin tai kolmessa aikatasossa toimivan Day of the Tentaclen. Ylipäätään viimeiseksi mainitun pelin runko olisi elokuvassa käyttämisen arvoinen, vaikkei samassa tarinassa olisikaan.

Tällä hetkellä tarttuisin ehkä kuitenkin ensimmäisenä rivohkoon Leisure Suit Larryyn. Pidän elokuvaa Illasta Aamuun hivenen samanhenkisenä, reppanan pääosanesittyjän ja kaupungin eläväisen yön takia. Elokuvaversioon olisi saatava tuo tietynlainen 1980-luvun tuntu ja tietysti alkuperäiset Al Lowen jazz-teemat.

Yksi tärkeimpiä asioita elokuvaa suunnitellessa, olisi Larryn näyttelijän valinta. Ei ihan helppo tehtävä. Ensin ajattelin rooliin Ricky Gervaisia, mutta vaikka tämä varmasti suoriutuisi hyvin, olisi alkuperäisen hahmon henki kumminkin ehkä vähän kaukana ja päädyinkin toiseen Konttorin tähteen, Martin Freemaniin. Luulisin että hänestä saataisiin tekemällä sopivan tyly Larry, vaikka onkin britti. Suomesta näyttelijää haettaessa valinta osuisi ilman muuta salkkareiden Lasseen, löysän reppanaan luuserihahmoon. Muita varsinaisia päätähtiä ei tarvittaisi.

Yksi asia jonka myös haluaisin nähdä joskus pelifilmatisoinnissa, olisi ne hetket joita aina pelatessa on, jotka ei edistä etenemistä - ympäripyörimistä, kävely niukalti ovea päin tms. Kolmiulotteisessa third person-pelissä tällaisia bugitilanteita voisi olla myös hahmon meneminen puoliksi seinän sisällä tai hetkittäinen pään puuttuminen. Tässä tapauksessa ottaisin mukaan johonkin kohtaan päähenkilön kävelytyylin, liioiteltu askellus hidastetusti ja tietysti pelistä tuttu viistottain kävely. Mikä ettei myös yksi Game Over/Restore-tilanne. Liikaa ei voisi käyttää autenttista pelityyliä, koska vitsi kuluisi hyvin nopeasti. Muutama harkittu tribuutti vain.



Stop-motion Turtlesit.




Lähdeteos: Teini-ikäiset ninjakilpikonnat (1987) - piirretty sarja ja alkuperäinen Mirage Studiosin sarjakuva vuodesta 1984.
Vaikutteet: Jiří Bartan Krysař (1985), Ray Harryhausenin elokuvat. B-elokuvat kautta linjan 1950-80 luvuilta ja myöhemmät splatterit.

Lapsuuden sankarini stop-motion animaationa, jossa käytettäisiin oikeita kilpikonnia ja jäljitelmiä. New age kilpparit eli 2000-luvulla tehdyt sarjat ja leffa ei ole oikein vakuuttanut ja hommaan pitäisi saada vähän uutta virtaa. Tapahtumat sijoittuisivat alkuperäisten tarinoiden 1980-luvulle ja lähtökohtaisesti New Yorkiin.

Liian tosissaan elokuvaa en tekisi, vaan tuotoksen tulisi kalskahtaa kunnon beeltä, ei miltään mukatuhnuiselta ison rahan tarantino/rodriquez-jäljitelmältä. Suomessa varsinaista b-elokuvaa ei ole taidettu juuri tehdäkään muiden kun harrastelijoiden kesken. Silppuriksi voisi taas värvätä pian vakionäyttelijöihini kuuluvan salkkareiden Lassen, koska siinä on taas pahis joka on todellinen luuseri. Loppukahinat jos vielä sijoittaisi vuoteen 1989 niin mikä ettei todelliseksi pääpahikseksi voisi ottaa vaikka Lahden MM-kisojen virallisen maskotin Nestorin. Elokuvan nimi voisi olla sitten kokonaisuudessaan vaikka Teini-ikäiset mutantti ninja kilpikonnat vs. Lahden virallinen kisamaskotti Nestori. Kunnon b-elokuvia tarvitaan vielä nykyäänkin!



+ Jogurttimainos

Vaikutteet: Danone Activia ja Actimel-jogurttimainokset ja tietysti muutaman muun aihealueen mainoselokuvaklassikkot, kuten Werther's Original ja Riesen. Vähän ehkä myös Panadol Zapp-mainoksista voisi ammentaa.

Bonarina listan jatkoksi mainittakoon pitkäaikainen unelma jogurttimainoksen tekemisestä. Danone-mainosten uskottavuutta ja mieletöntä luontevuutta ei voi kun kadehtia. Voisikohan niitä paremmaksi pistääkään.. Siinä olisi haaste.

Tämmöstä tällä kertaa. Jatkoa lie luvassa.

Inception (2010)

Kymmenen vuotta sitten Memento nosti Christopher Nolanin ohjaajanlahjat ihmisten tietoisuuteen ja toissavuonna hänelle sinetöitiin paikka yhtenä Hollywoodin kovimpina nuorina ohjaajina, kun hänen toinen Batman-filmatisointinsa, Yön Ritari räjäytti pankin. Ennen kolmatta Batman-elokuvaansa, Nolan sai toteuttaa tämän hengentuotoksensa, joka ei todellakaan ole mikään väliteos. Inceptionille kasattiin tietysti tuoreen läpimurtonsa jälkeen melkoiset odotukset.

Kompleksinen tieteishenkinen jännäri ei jää ainekaan kunnianhimostaan vajaaksi. Kepeäksi kesäpäivän hötöksi sitä ei voi suositella, aivojen kun pitää raksuttaa kokoajan ja keskittymisen on oltava valpasta. Tapahtumat syy-seurauksineen tulevat eteen varoittamatta ja vaikkei tilanteiden seuraamiselta herpaantuisikaan, saattaa jäädä muutamakin yksityiskohta hämäräksi. Tapahtumat tapahtuvat parhaillaan viidessä eri kerroksessa, tällöin siis todellisuudesta unen sisäisen unen sisäisen unen sisäiseen uneen asti. Ylemmän kerroksen tapahtumien vaikuttaen seuraavaan. Pääpiirteittäin elokuvan juoni ei kumminkaan jääne epäselväksi tarkasti seuraavalle, vaikkei kokoajan mukana pysyisikään.

Alku oli hieman heikompaa antia, ikäänkuin oltaisiin yritetty väkisin selittää jotain, jota ei olisi edes tarvinut kertoa. Parinkymmenen minuutin jälkeen elokuva alkaa rullaamaan sujuvasti loppuun asti. Ideana on siis ihmisten uniin sekaantuminen. Lukuisia ihmisiä voidaan pitää sidoksissa samassa unessa ja uinuva uhri ei tätä välttämättä edes tiedosta. Alitajunta vaikuttaa rakenteisiin ja herättämiseenkin on keinonsa. Ajatuksia voi varastaa kohteen ollessa unessa, mutta keskeinen kysymys onkin nyt, voiko ajatusta istuttaa ihmisen päähän?

Hassua sinänsä, että Leonardo di Caprio esittää tänä vuonna kaksi erittäin samantyyppistä roolisuoritusta, ensin Scorsesen Suljetussa Saaressa ja nyt tässä. Kaksi vahvaa teosta ihmismielestä ja toistaiseksi kaksi vuoden vahvimmista elokuvista. Di Caprio on tainnut varoa joutumasta miksikään ikuiseksi pikkutyttöjen idoliksi Titanicin jälkeen ja suostunut vain ns. kovisten rooleihin siitä lähin. Hyvä tietysti niin, sillä tämäkin rooli pukee häntä.

Näyttelijäkaarti on muutenkin kauttaaltaan onnistunut, vaikka Joseph Gordon-Levittin nappisilmiä katsoessa tuppaakin olemaan mielessä vain se pikkupoika Kolmas kivi auringosta, jona hänet on tottunut näkemään. Cillian Murphy ja Ellen Page ovat myös todistaneet viimeisen kymmen vuoden aikana olevansa tämän hetken kovimpia nuoria nimiä. Tällä kertaa he eivät pääse tosin loistamaan pääosassa, missä he olisivat parhaimmillaan. Mielenkiintoinen yksityiskohta elokuvassa on myös sen Edith Piafiin liittyvä yhteys. Piafin kappale Non, je ne regrette rien on elokuvassa avainasemassa ja niin on myös Piafia muutama vuosi sitten Pariisin Varpusessa (2007) esittänyt Marion Cotillard. Liekö joku alitajuinen viesti sekin.



Tehosteet ovat ihan näyttäviä ja tyylikkäitä eikä liiallista mässäilyä ole, etenkään millään yksittäisillä efekteillä. Hidastukset on aina tehokkaita ja niin on räjähdykset ja romahduksetkin - tietysti etenkin sinä hidastettuna versiona. Elokuvaa ei voi silti sanoa tehosteilla ratsastavaksi, vaan tarinavetoiseksi teokseksi joka vaatii kunnon visuaalisen ilmeen.

200 miljoonan dollarin budjetilla tehty pläjäys onkin kerännyt avajaisviikonloppunaan lähes 63 miljoonaa dollaria takaisin ja se voi pällistellä tällä hetkellä box officen listoja vain alaspäin. Imdb:ssä vastanähneet hakkaavat kymppiä arvioksi ja elokuva on tällä hetkellä rankattu maailman historian kolmanneksi parhaaksi ikinä. Tämä tapahtuu tosin monille uutukaisille aluksi, jopa Star Wars Episode III:lle. Uuden trilogian päättänyt elokuva killui hetken ykkössijalla noin 9,5 keskiarvoineen, joka nyt viisi vuotta myöhemmin kyseisellä leffalla on 7.8. Inceptionille ei taida yhtä kovaa pudotusta tapahtua, mutta äkkiäkös se silti sieltä kärjestä silti tippuu.

Christopher Nolan tuskin on miettinyt pelkästään kassaan tulvivia raharyppäitä elokuvaa tehdessään, sillä monimutkaiset elokuvat karkoittanee yleensä valtaväestön. Huippunäyttelijöillä ja näyttävillä trailereilla taas saadaan juurikin tuon keskivertotöllöttäjän huomio, kassamagneetista siis jokatapauksessa on kyse. Yleisöä elokuva varmasti kerää tällaiseksi elokuvaksi paljon. Ilman järkyttävää mainostusta, leimaa "From Director of Dark Knight" ja "Leonardo Di Caprio", se tuskin sitä tekisi. Luultavasti elokuva tulee saamaan jonkinasteisen statuksen sci-fi elokuvien joukossa, reilu kymmenen vuotta sitten siitä olisi tullut lähes Matrixin (1999) veroinen klassikko.

Elokuva on hyvä kun sitä jää pohtimaan vielä pari päivää näkemisen jälkeenkin. Huomaan tekeväni sitä. Huomaan myös haluavani nähdä sen uudestaan ja tutkivan sen yksityiskohtia, lähinnä rakennetta enkä virheitä. Suurelta määrältä epäloogisuuksia se on tainnut välttyä, mutta tottakai niitäkin näin utopistisen monitasoisessa luomuksessa on. Elokuva on parantunut vielä päivä päivältä jälkiperoisesti mielessä, jossa se on alkanut elää jo omaa elämäänsä. Jotkut pitänevät mukaälykkäänä tekotaiteena, jotkut eivät ehkä tajua pointtia alkuunkaan, mutta suosittelen kokeilemaan jos vaikkapa sattuisi pitämään.

Ilosaari 2010.

Tämä oli toinen Ilosaareni ja päihitti kyllä viimevuotisen setin. 2009 potin vei Dizzee Rascal, lieviä pettymyksiä olivat Isis ja Röyksopp, liian kovien odotusten takia kai. Huoratronkaan ei vedonnut silloin parhaiten. Pmmp esitti takuulaatuaan ja ihan kelvollisen esityksen tarjosi Maria Menakin.

Tänä vuonna pettymyksiä ei oikeastaan ollut ja ilmatkin oli saastaisen lämpimät.

Top 6 keikat:

Faith No More. Paluukiertueensa kolmas Suomen keikka, päätti yhtyeen Second Comingin toistaiseksi. Ilosaareen luvattiin extrapitkä keikka, mutta se tarkoittikin "vain" n. 1,5h esitystä. Sekin puolitoistatuntinen oli toki upeaa seurattavaa, Mike Pattonilla riitti virtaa yleisössä kahlaamisen, lipunryöstöön ja kameramiehenäkin toimimiseen. Esiintymisasuina toimi sopivan tylyt pastellisävyiset puvut.

Settilista oli Digging the Gravea vaille täydellinen, etenkin mielettömän Michael Jackson vm. 1972 -coverin, Benin ansiosta. Soolo- ja muihinkin projekteihinsa hukkuva Patton sai puhalletua tunnetuimpaan bändiinsä kivasti uutta voimaa ja FNM oli ilmanmuuta festareiden yksi näkemisen arvoisimmista akteista.

Pelkän Pattonin takia menisi kyllä katsomaan melkeimpä mitä tahansa kyseisen äänitaiteilijan kollektiivia, mutta kai se on ihan kiva alottaa rehellisesti siitä emäbändistä. Patton tosin alkaa vuosi vuodelta muistuttamaan enemmän jotain Gary Oldmanin ja Sylvester Stallonen ristisiitosta, mutta ehkäpä selviän siitä.

UNKLE. Lontoon elektrokeisarit vetikin sitten itselleni tämän vuoden hypnoottisimman keikan. Trip hopahtava downtemporokki ja upeat efektit riittivät linkasemaan toiseen maailmaan tunnin ajaksi. Keikan loputtua, herättyäni valveunelta tuntuneesta kokemuksesta, ei olisi juurikaan kiinnostanut mennä enää katsomaan mitään. Tunnelmaltaan ja mukaansatempaavuudeltaan viikonlopun paras esitys. Vaikea sanoa enempää, paitsi kliseisen oksettavasti: se pitää itse nähdä. Menkää ja nähkää jos mahdollista.

Dj Shadow. Läppärishowt ei välttämättä aina ihan toimi, Huoratron isompana ja Luke Vibert sekä Laibachkunstderfuge pienoisina poikkeuksina. Edellämainitun UNKLEn mestarillisen Psyence Fictionin (1998) aikaan kokoonpanossa olleen DJ:n oma kohokohta urallaan on ollut debyytti Endtroducting.... (1996), jolta sai keikallakin palasia kuulla.

Oheistoiminta, etenkin screeniltä tulvivine kuvineen teki setistä erittäin toimivan. Kappaleversiot oli saatu myös oikein miellyttäviksi livetilanteisiin ja esiintymisteltta senkun välkehti valoista ja euforiassa tanssivista kuuntelijoista. Shadowlle oli luvattu mahdollisuus heittää joko 60min tai 75min keikka. Yhden biisin yli tunnin mies raaski jatkaa, kunnes oli pakko varmaan hänenkin päästä katsomaan Faith No More alusta asti.

Katatonia. Täytynee myöntää itsekin, ettei Katatonia taida olla varsinainen livebändi. Kelpo biisejä tuli toki kuultua, mutta esiintymisestä ei jäänyt juuri mitään mieleen. Jonas Renksen lauluäänikin tuntui olevan hakusessa ensimmäisten biisien aikana. Taso nousi onneksi pikku hiljaa ja July keikan loppupäässä kuulosti jo varsin upealta.

Itse bändi soitti kautta linjan ihan kelvollisesti, vaikkakin yllätyksettömästi. Vaikka olisin koonnut melkoisesti erilaisen settilistan ja toivonut jonkun potkivan tyyppeihin edes vähän showta, niin olihan keikka ehdottomasti kuulemisen arvoinen ja voipahan nyt sanoa nähneensä.

Circle. Tähän esitykseen olikin täysin päinvastaiset odotukset kuin Katatoniaan, johon odotukset olikin aika ylimaalliset. Siksi varmaan yllätys olikin niin positiivinen. Circlen pojat saapui huumorikuteissa lavalle esittämään musiikkia, jossa ei tuntunut olevan mitään rajoja.

Ulkopuolisen on vaikea arvioida kuultiinki tunnin aikana kolme vai kolmetoista kappaletta. Mitään perinteisiä rakenteita biiseissä ei löytynyt ja milloin tahansa musiikissa ja esityksessä saattoi tapahtua mitä tahansa. Psykedeelistä settiä oli vaikea katsoa vakavalla naamalla ja yhtä vaikea siitä oli olla myöskään pitämättä.

Bad Religion. Vanhat papat saapui lavalle esittämään vanhoja renkutuksiaan. Penskana tuli kuunneltua aika paljonkin ja vaikka kuuntelu onkin jäänyt lähes olemattomiin liki kymmeneksi vuodeksi, oli vanhoja ralleja ilo kuunnella. Miellyttäviä, lyhyitä punkrock-helmiä oli siinä vaiheessa jo ihan kivakin fiilistellä, UNKLEn jälkeen kun ei olisi mitään monimutkaista voinut kuunnellakaan.




Pikaisesti muistakin:

Jukka Poika & Sound Explotion Band. Kepeää tsillailua rannalla Rentolavalla. Kepeää oli tulkintakin, ei siis mikään paras Jukka Pojan keikka, mutta kelpasi taustalle.

Pariisin Kevät. Trendibändin ensimmäinen esiintyminen. En voi väittää etteivätkö olisi vetänyt sen verran hyvin, että jos bändin musiikista pitää niin sai rahoillensa vastinetta.

Imogen Heap. Melkosta vedätystä. Joinain hetkinä keikasta sai hetkellisesti jotain irtikin, mutta ei siinä kyllä suurimman osan ajasta mitään meinannut tapahtua. Eipä kai silti voi ihan huonoksikaan sanoa, ihan katsottavaksi silti korkeintaan.

Polar Soul & Kaverit LIVE. Kokeellinen puoliksi live ja puoliksi ei -tyyppinen ratkaisu toimi hyvin. Fiilistelyä kuultiin aina Wu-Tang Clanista Van Haleniin ja Asankin visiitti oli ihan onnistunut.

Eppu Normaali. Kiva oli näitäkin ralleja sitten ihan livenäkin kuulla.

The Micragirlsin ja Vuokko Hovatan tsekkasin vain pikaisesti, joten eipä niistä muuta kun ihan näppäriä tuntuivat olevan. Muutamia bändejä joutui skippaamaan logistisista syistä ja tällaisia nyt kattelin tällä kertaa, valintoihini olen eritytäin tyytyväinen. Ilosaari taisi olla järjestyksessään kesäni viides festari ja näillä näkymin kai toisiksi viimeinen. Flow'ta odotellessa..

Ulver: Nattens Madrigal -box (1997, 2010)

"In the presentation of this Concept it hath been natural for us to choose a violent musicall Expression, seeing that the lycanthropicall Idea embodieth much untamed Force" - Aiwarikiar

Ehken tee nyt varsinaisesti levyarviota musiikillisesta sisällöstä, vaan tarkoitus olisi siis esitellä tämän klassikon spessuboksia niille, joille äänite on jo aiemmin tuttu. Rajoitettu painos sisältää vinyylin, cd-levyn ja t-paidan. Uuden painoksen esittelyn lisäksi käyn läpi asioita tämän 1996 nauhoitetun levyn asemasta, levyn tehneestä bändistä ja sen lähivuosien kaupallistumisesta. En siis aio suositella levyä kellekään, vaikka se onkin omalla tavallaan itselleni yksi erityisen tärkeistä julkaisuista. Siihen lie turha tutustua, jos genre ei ole tuttu, saati mieleen. Black Metalin kuuntelua tuskin kannattaa aloittaa tästä.


Uuden painoksen levyn kansitaiteesta on rajattu osa reunoista pois.

Legenda #1. Levy on nauhoitettu keskellä metsää
Leganda #2. Levy on kasiraitamankalla nauhoitettu, jotta bändi on voinut törsätä Century Medialta saadut rahat kalliisiin vaatteisiin, autoihin, päihteisiin yms.

Todellisuudessa tämä Ulverin ainut ison lafkan julkaisema levy on saanut kulttistatuksensa jotakuinkin valheellisin ansioin. Bändi ja Century Media eivät tulleet alkuunkaan juttuun, Ulver teki epätuotetun levyn joka koostui vanhoista julkaisemattomista sävellyksistä, tyyliltään raakaakin raaempi, kunnianosoituksena Darkthronen Transilvanian Hungerille. Tuotantoyhtiö ei pitänyt tuotoksesta, joka ei ollut aiempien levyjen tavoin kauniin folkhenkinen, mutta promosi sitä keksien myytin jonka mukaan se olisi metsän keskellä nauhoitettu.


Paita on L-kokoa ja etupuolella Vargnattin uuden painoksen kansikuva. Takana N niinkuin Nattens Madrigal.

Riitautumisen jälkeen Ulverin pääpiruna alusta asti toiminut Kristoffer G. Rygg perusti oman tuotantoyhtiön ja bändi julkaisi menestyneimmäin levynsä Themes from William Blake's The Marriage of Heaven and Hell (1998), jonka uusi soundi saattoi tulla melkoisena yllätyksenä norjalaisen bm-kulttuurin faneille. Tuplalevy sisälsi kokeellista industial/ambientia ja puhekerrontaa. Siitä lähtien Ulverin musiikki on tyyliltään leijaillut kaukana metallista neoklassismin, minimalismin, jazzin, progerockin ja elokuvamusiikin parissa.




Vinyylin suojapaperissa lyriikat norjaksi ja käännökset englanniksi.

Ulverin alkuaikojen tuotanto on osa norjalaisen Black Metal-musiikin historiaa. Vargtatt-demo (1993), Bergtatt (1994), Kveldssanger (1995) ja Nattens Madrigal (1997) ovat kiistatta klassikoita. Kveldssangerkin mielletään osaksi tuota bändin Black Metal Trilogiaa, vaikka puhdasta akustista neofolkia onkin. Viimeistään bändin totaalinen metamorfosis näiden levyjen jälkeen ja keikkailemattomuus teki siitä mystisen kulttibändin, joka keräsi vahvan fanikannan.

Shadows of the Sunin (2007) jälkeiset tapahtumat ovatkin sitten rikkoneet illuusion, fanituotteita on alettu suoltaa niin bändin kuin muidenkin tahojen suunnasta. Ulver aloitti myös keikkailemaan kokeillen ensin kepillä jäätä esiintyen Norjassa, Lillehammerissa, kirjallisuusmessujen yhteydessä pienessä auditoriossa. Paikalle saapui sakkia ympäri maailmaa, itsekin otin siis osaa. Upean shown bändi toki tarjosikin ja päätti jatkaa live-esiintymisiään.

Ensimmäisen Ulverin vinyylilevyn ostin Lahden Sarvilevyistä, joka oli A Quick Fix of Melancholy. Toinen oli Svidd Neger Norjan keikalta. Seuraavaksi kolme viimeisintä täyspitkää Nosturin keikalta. Nyt tämä kuudes, tuskin bändin itsensä siunausta saanut, Century Median julkaisema boksi. Vielä hetki sitten oli aika, kun juuri mitään näistä ei ollut mahdollista löytää mistään. Tämäkin boksi on siis miellettävä täysin rahastukseksi, täkynä vielä 700 kappaleen painos maailmanlaajuisesti.


Vastaavia bokseja on näemmä tehty muidenkin bändien julkaisuista.

Siitä huolimatta, että boksi on ilmeinen rahastuskeino, se on mukava lisä kokoelmiin. Alkuperäisestä vinyylipainoksesta olen haaveillut toki aikani, mutta hinta liikkuu korkealla. Levyjä ei ole uudelleen masteroitu, vaan alkuperäisen tarkoituksellinen ääniasu on tallella. Tässä tapauksessa se on ilman muuta hyvä asia, toisaalta oli taas hyvä että Kyrck Productionin uudet painoksett Vargnatt-demosta olivat kokeneet jonkinasteista rukkausta, saaden levystä huomattavasti miellyttävämmän kuunnella. Formaattien välisissä nyansseissa ei ole mitään erityisen huomattavaa eroa, mutta vinyylimuotissa Nattens Madrigal soi ehkä aavistuksen smoothimmin, eikä diskanttisäksätys ole aivan niin päällekäyvää.


Lp-hyllyn katseenvangitsija.

When You're Strange (2009)

Tom DiCillon uuden The Doors-dokumentin mielenkiintoisuus ei niinkään koostu uusista paljastuksista tai salaliittoteorioista, vaan tutun tarinan kertomisesta ennenjulkaisemattomien videomateriaalien ja Johnny Deppin kertojaäänen kanssa. Vanhoja klassikkoklippejäkin on tietysti paljon, mutta ennennäkemättömien löytöjen määrä on silti yllättävän suuri. Kokonaisuus on saatu erittäin sujuvasti kasaan eikä koko lähes puolentoista tunnin aikana tule yhtäkään turhaa kohtaa. Sitten taas jos tarina ja bändi on ennalta tuntematon, ei voisi paremmin sitä esitellä kuin tällä luomuksella.

Bändinä The Doors on itselleni yksi tärkeimmistä, luultavasti ensimmäinen bändi jota olen todella diggaillut, jopa alle kouluikäisestä aina näihin päiviin asti, levyt kun on sellaista joihin ei kyllästy koskaan. En usko, että olisin ikinä ennen ollut elokuvateatterissa jossa jokainen yleisöstä katsoo leffan hievahtamatta lopputekstien loppuun asti, The Doorsin musiikki kun soi.

Dokumentti ei myöskään ole liian kaavoihin kangistunut tai haastatteluvetoinen, vaan musiikin ja kuvien juhlaa, joka tarkoittaa sitä että sen voi katsoa uudestaan ja uudestaan. Ennennäkemättömät lopunajan pätkät joissa parrakas Jim Morrison ajaa autolla erämaassa, ovat jakaneet kriitikot toteutuksensa puolesta kahteen leiriin. Jopa enemmän olen lukenut haukkuja, sillä otoksiin on ympätty radiolähetys jossa kerrotaan laulajan menehtyneen. Tällä ratkaisulla on ruokittu legendaa, jonka mukaan Morrison olisi vielä elossa. Jotkut eivät edes usko että materiaali olisi aitoa, vaan epäilevät hahmoa maskeeratuksi Johnny Deppiksi. Deppin ei tosin alunperin pitänyt edes olla mukana projektissa, mutta koeyleisö ei pitänyt ohjaajan alkuperäisestä ratkaisusta toimia kertojana itse.

The Doorsista on tehty aiemmin joitakin dokumentteja, koskien historiaa ja kuolinspekulaatioita, sekä Oliver Stonen hittileffa The Doors (1991), joka on yksi harvoista onnistuneista rokkarin muotokuvista, Morrisonina parhaan suorituksensa tekevä Val Kilmer. Tämä uutukainen ei jää vähääkään The Doorsia käsittelevien teosten varjoon, vaan lukeutuu parhaiden joukkoon, tuoreudellaan nousee jopa kaikista mielenkiintoisimmaksi. Vain keikkatallenteet pysyvät kulutusta kestävämpinä.

Lahteen dokumentti ei ainekaan kirjoitushetkellä ole vielä rantautunut, joten kävin varmuuden vuoksi siis katsomassa sen Helsingissä. Toivottavasti saapuisi vaikka Kino Iirsikseen, sillä kyllä saattaisin käydä katsomassa toistamiseenkin.

Asioita joita on olemassa.

Helsingissä ja Turussa on Pieni Leffakauppa, Tampereella Viiden Tähden Elokuvadivari ja Jyväskylässäkin Videodivari. Lahdessa ei ole mitään vastaavaa elokuville tarpeeksi omistautunutta elokuvakauppaa, eikä ole tainnut koskaan ollakkaan. Parhaat alan puljut ovat olleet entinen Superfly eli myöhempi Antikvariaatti Korppi joka lopetti toimintansa taannoin, ja Misirlou, joka on laadukkaampi musiikinjakelijana. Kyllähän nyt kunnon leffaputiikki kelpaisi lähistölle, on siinä kumminkin oma fiilis pläräillä konkreettisia tuotteita verrattuna nettikauppojenselailuun. Etuna olisi myös postikuluttomuus, toimitusajattomuus ja varmuus tuotteen oikeellisuudesta.

Turun reissulla käväisin siis juuri tuolla nimenomaisessa Pienessä Leffakaupassa ja kuten arvata saattaa, olisi uloskannettavaa ollut säkkitolkulla. Vaan kun ne hinnat ovat tietysti suhteessa siihen saatavuuteen.. Alennusmeininkejä tosin kaupassa juuri onneksi harjoitettiin ja ylläolevan nimikkeen puoleen hintaan saikin. Olin jo matkalla ulos kun vielä kysyin tiskiltä olisiko leffaa jossain jemmassa ja sattumalta juurikin etsimäni elokuva oli tiskin takaisen hyllyn päälle ensimmäisenä ja ainoana kappaleena.



Helsingin päädyssä satuin käymään Fennica Recordsilla, jossa oli laatikkotolkulla vinyylejä euron kappale, sekä vanhoja musiikkilehtiä ilmaiseksi. Lp-levyjen lisäksi sain cd-muodossa Laibachin Macbethin kahdella eurolla. Aika naurettavaan hintaan tuokin loistelias opus lähti, sillä kyseessä on kumminkin erittäin upea teos, Laibachin laadullisesti eheimpiä levykokonaisuuksia.




Luottokahvimerkkini vahvin painos STARK (5) osui ensikertaa eteeni ja vielä alle kolmella eurolla niin eipä kai sitä voinut olla ottamatta. Muut vahvuudet on käyty läpi ja vain tämä viimeinen koitos on edessä. Maitoa en kahviini tavallisesti ikinä sotke, mutta saa nähdä olisiko tämä syytä nauttia maitokahvina. Tuhoan kumminkin ensin Stockmannin Luxury-kaffet, ennen kuin siirryn testailemaan tuota. Kummatkin siis stokkalta.

Kävin siis Turussa Ruisrockia viettämässä sunnuntaina, jonka jälkeen siirryin Helsinkiin. Ruisrockista ja uudesta The Doors-dokkarista tarkemmin lähipäivinä. Mikä ettei myös muista asioista joita on olemassa.

Eugen Statistics. Kesäkuu.

Kesä, festarit ja jalkapallo on tietysti vaikuttanut paljon musiikin, elokuvien jne. nauttimiseen kotosalla, mutta on kai sitä jotain viime kuussa kuunneltu ja katseltu. Festarit on tietysti oma lukunsa.

Musiikki.

Kuuden kuunnelluimman levyn joukossa on kaksi bändiä, paremminkin kaksi henkilöä, koska molemmat ovat yhden hengen orkestereita ja kaiken lisäksi kumpainenkin on Ranskasta.

Ensinnäkin Alcest, joka saapuu syyskuussa Suomeen soittelemaan keikan verran. Tästä syystä tehokuuntelussa on ollut tämän entisen Peste Noire-rumpalin muutaman vuoden takainen mestariteos Souvenirs... kuin myös tänä vuonna ilmestynyt likimain yhtä loistava Écailles... Keijutarinoita ja lapsuudenmaisemia musiikissaan maalailevalla Neigellä on kieltämättä pirun kaunis ääni.

Toinen kovassa kuuntelussa ollut bändi viime kuussa oli Pensées Nocturnes, joka on neoklassista blackmetalia lukuisin musiikkityylivaikuttein, kuten jazz ja jopa blues. Toisaalta mieleen tulee Blut Aus Nord ja Spektr, toisaalta taas Devil Doll. Kuuntelemisen arvoiset pari levyä, joista ensimmäinen, Vacuum ilmestyi viime vuonna ja uudempi, Grotesque tänä vuonna.


1. Alcest: Souvenirs d'un autre monde




2. Alcest: Écailles de Lune




3. Pensées Nocturnes: Grotesque




4. Pensées Nocturnes: Vacuum




5. Alcest - Le Secret




6. Alcest - Tristesse Hivernale





Elokuvat.


Narttuja läiskitään. Bitch Slap! (2009)

Rio Bravo. Mainio länkkäriklassikko, jollain tavalla jopa hellyyttävä.
The Woodsman. Vähemmän hellyyttävä pedarikuvaus, tosin suhteessa hyvällä maulla ja tyylikkäästi toteutettu. Hyvin tehty elokuva siis.
Big Lebowski. Coenin veljesten epämääräinen häröily. Ihan hyvä toki, mutten ihan käsitä sen niin suurta suosiota.
Vihdoin Pihalla. Aivan loistava kökkökomedia. Vihaamani Brendan Fraser on elänyt elämänsä niin sanotusti tynnyrissä ja kapuaa kolmissakymmenissään maanpinnalle, jossa ei vihaamani Alicia Silverstone joutuu toopen ihmetyksen kohteeksi. Kuusikymmentäluvulla bunkkeriin paenneen perheen päitä esittää mainiot Christopher Walken ja Sissy Spacek. Törkeästi asiavirheita ja muuta epäloogisuutta, mutta optimaali sunnuntai-iltapäivän kökkis.
From Hell. Vihdoin näin tämäkin. Ensi-illan aikaan kahdeksan vuotta sitten ei siihen ollut edes ikää. Enemmän olen kumminkin tänä aikana kuullut negatiivista tai neutraalia palautetta kuin positiivista. Itse pidin elokuvaa kumminkin erittäinkin hyvänä, niin visuaalisesti kuin kerronnallisestikin.
Bitch Slap! Hah. Ensimmäinen blu ray-kokelmukseni. Leffa sinänsä on kyllä niin sitä itteään. Tarantinoa ja Rodriquezia koitetaan kovasti mukailla, mutta jälki ei millään muotoa ole yhtä tyylikästä. Akat vähissä vaatteissa keskellä aavikkoa, super slo-mo kuvausta ja räiskettä. Naurettavuuksiin vietyä takaperoista kerrontaa ja huvittavia juonenkäänteitä.. Ei kumminkaan niin onneton mitä olisi voinut odottaa.


TV.

Palloa on tullu tuijoteltua. Alussa pelit kärsivät lievistä käyntiongelmista, mutta pikkuhiljaa on alkanut niitä jonkinasteisia klassikkojakin tulemaan. Hollanti on ollut ikäni suosikkijoukkueeni, mutta olin viimekisojen aikana jo kyllästynyt niiden pelityyliin enkä jaksanut kannattaa sitä enää. Eiköhän ne ole sitten finaalissa!


Pelit.


Bubble Bobble.

Bubble Bobble (Nes). Aikoinaan tuli veivattua kaksinpelinä tietokoneella aika paljon. Paljon enemmän tästä kaksin saisikin irti. Läpi meni muutamien tuntien pelailun jälkeen, mutta ilman passwordeja tätä ei kyllä läpäisisi ikinä.




Super Mario Bros. 2 (Nes). Hauska peli monilta osin, muttei kyllä missään nimessä niin pitkäikäinen kun vaikka SMB3. Kertaluontoinen läpäisy silloin tällöin lie paikallaan. Muutaman päivänhän tätä sai tahkota.




Chip 'n Dale Rescue Rangers (Nes). Todella loistava pikku läpihyppely. Hain postista seitsemältä, olin mennyt läpi kymmentä vaille kahdeksan. Uudelleenpelattavuus on aika korkea ja toistaiseksi olenkin mennyt läpi lähemmäs kymmenen kertaa.



Star Wars.

Star Wars (Nes). Oikein viihdyttävältä on toistaiseksi vaikuttanut. Avaruusromun väistely-episodi vaikutti aluksi epätoivoiselta, mutta kyllä siitäkin on alkanut päästä ongelmitta. Kymmenen continueta on ihan plussaa, vaikka outo ratkasu. Muutaman kerran olen kokeillut, en siis mennyt vielä läpi. Läpimenoprosentti näytti viimeksi jotain 30%, eli ihan muksasti haastavuuttakin löytyy.



Fifa World Cup 2010 South Africa.

Fifa World Cup 2010 South Africa (Wii). Autenttisten pelien tiimellyksessä pääsin kokeilemaan myös aivan loistavaa jalissimulaattoria Wiillä. Vanhemmat Fifat ja Pessit kun ovat liikaa minulle, niin tämä on loistava peli itsellini ja niille, jotka eivät ihan liikaa jaksa perehtyä ja opetella miten potkitaan ja miten ei. Kapulanheilutusaspekti on aika hauska, niin kuin myös ainekin amatööritasolla oleva hidastus/ohjeistus kesken ratkaiseva tilanteen. Pelaamani perusteella voin kyllä suositella.




Mod Nation Racers (PS3). En voisi vähempää välittää realistisista autopeleistä, mutta ylilyövän mielikuvitukselliset sellaiset taas ovat niitä kaikista hauskimpia pelejä. Tämä onkin juuri sellainen. Hassut urvelot ajelee kotteroilla ja keräilee lisäavuja kuten buusteja ja aseita. Radatkin on ihan hyvin suunniteltuja ja kommentaattorin idioottimaiset kommentit huippuluokkaa. Suosittelen.

Marianne Faithfull @ Kulttuuritalo 30.6

"Ennen kiertuemanagerini pelkäsi, että ryven lavalla huumetokkurassa, nykyään hän pelkää että kaatuilen vanhuuttani" - Marianne Faithfull, 63

Viimeksi kun näin Mariannen livenä, häneltä oli juuri ilmestynyt nuorten kollien kanssa tehty Kissing Time, joka oli kaukana matalaprofiilisesta tunnelmoinnista, jossa daami on parhaimmillaan. Levyn äänimaailma koostui raskaista kitaroista, rummuista, syntikoista ja koneista. Iso livebändi rämisteli puolet keikasta uuden levyn matskua ja puolet niitä helmiä jota kaikki tuli katsomaan. Silloisen keikan kohokohtiin lukeutui mm. John Lennon-cover Working Class Hero.

Marianne Faithfull on nimenomaan tulkitsija, jonka rosoinen ääni ei tarvitse kummoisia taustatukia. Sanoisin että ehdottomasti paras tulos syntyy pianon kanssa kahden. Tällä kertaa säestäjänä oli joku kantrirock-henkinen akustista kitaraa rämpyttävä jannu. Painotan sanaa rämpyttävä. Jäpikkä tuntui uskovan ettei työvälineestä lähde sointua ilman hakkaamista ja näinollen tulos oli välillä varsin rasittavan kuuloista. Pelkkään akustiseen ulosantiin ei täysin tyydytty, vaan silloin tällöin biisin lopuksi pistettiin efektivaihde päälle ja parit vinguttelut. Yhteistyö illan emännän kanssa ei näyttänyt toimivan, Marianne jäi välillä tuijottamaankin heebon toimia epäuskoisena. Suurimmalta osalta keikkaa sain aktivoitua itselleni suodattimen joka keskittyi vain laulajattareen.

Kulttuuritalo on juuri oikea paikka tälle esiintyjälle ja tunnelma oli mukavan intiimi. Marianne on kova jutustelemaan kivoja yleisön kanssa ja tällaisessa paikassa se on erityisen hyvin toteutettavissa. Viinilasi oli vaihtunut näköjään vesipulloon ja tukkakaan tuskin oli oma, mutta Faithfullin ääni paranee vuosi vuodelta vaikka olisi katon uskonut tulevan vastaan jo monasti.

Tällä kertaa kappaleista puolet oli tietenki uudelta loistavalta coverlevyltä Easy Come, Easy Go ja loput puolet edelleen niitä toivottuja hittejä. Working Class Hero jäi kuulematta tällä kertaa, mutta uusi anti korvasi puutteet. Itselleni uuden levyn odotetusti upein veto oli Neko Casen Hold on, Hold on, mielettömän upea tulkinta. Vanhoista tutuista parhaiten toimi jälleen Broken English ja Mariannen uran startannut 46 vuotta vanha As Tears Go By. Kappale johon hän sanojensa mukaan ei ole ikinä kertaakaan kyllästynyt. Reilun tunnin esiinnyttyä tuli ilmoitus, että yksi kappale enää ja se lupaus piti. Encorena kuultiin uusimman albumin ensimmäisen levyn päättävä Sing Me Back Home, jonka Marianne sovitti Keith Richardsin kanssa uusiksi Merle Haggardin alkuperäisteoksesta. Heilutukset vielä, valot päälle ja Johnny Cashin Hurt-tulkinta soimaan.

Hyvä mieli keikasta jäi vaikka pituudeltaan olikin lyhyt ja säestäjä huonommanpuoleinen. Mariannen keikan jokainen hetki on kuulemisen arvoinen. Tällä kertaa sitä tuli todistamaan puoli kulttuuritalollista ja luulen että todistajat lähtivät salista pääosin tyytyväisenä. Olisi todella sääli jättää väliin jos Marinne vielä Suomeen palaa, sillä loputtomiin sekään ei ikävä kyllä enää ole mahdollista. Vointeja.