About Top 10: Oskari Sipola

Oskari Sipola: Elokuu (2011)

About Top 10 on sarja jossa kuullaan vierailevien tähtien elokuvasuosikkeja ja muita mietteitä elokuviin liittyen. Vuoden ensimmäisenä osallistujana meillä on juuri ohjaajana debytoinut Oskari Sipola, jonka elokuva Elokuu pyörii vielä teattereissa.

Oskarin kymmenen suosikkia:

American Beauty

Elokuva joka herätti minut draaman voimaan. Olin 16-vuotias, ja sittemmin olen katsonut tämän varmaankin yli 30 kertaa. Roolisuoritukset, elokuvakerronta, musiikin käyttö ja käsittämättömän hieno kuvaus (edesmenneen Conrad Hallin mestariteoksia) tekevät tästä klassikon joka kestää aikaa. Sam Mendesin kaikki elokuvat ovat suosikkeja, mutta tämä on niistä edelleen numero yksi.

Reprise


Norjalainen Joachim Trier teki ikävän tempun kaikille esikoisohjaajille maailman halki tekemällä ensimmäisenä pitkänä elokuvanaan tämän upean, koskettavan, viisaan ja taidokkaan elokuvan jonka nykyään annan ihan ensitöikseni DVD:llä kaikille ketkä tulevat työskentelemään taiteellisissa tehtävissä ohjauksessani. Elokuussa on nähtävissä huomattavasti tämän elokuvan vaikutteita, vaikka elokuvat ovatkin tyylillisesti aivan erilaisia (enkä todellakaan väiti päässeeni lähellekään tätä).

Children of Men

Alfonso Cuarónin mestariteos hämmästyttää ja hengästyttää. Elokuvan maailma, hahmot ja kerronta on rakennettu uskomattomalla tarkkuudella ja huolellisuudella, ja silti se hengittää ja tuntuu aidolta. Yksi kaikkien aikojen voimakkaimmista elokuvakokemuksistani.

The Hours

Stephen Daldryn elokuva on mielestäni yksi ainoista objektiivisesti täydellisistä elokuvista joita olen nähnyt. Tästä elokuvasta ei ole löydettävissä mitään, mitä besserwisseröidä. Nicole Kidman tekee elämänsä roolityön. Tämä tulee katsottua jos tekee mieli itkeä.

Y tu mamá también (Ja äitiäs kans)

Alfonso Cuarónin toinen elokuva tällä listalla on täysin erilainen kuin Children of Men ja silti vähintäänkin yhtä hyvä. Nämä kaksi esimerkkiä todistavat Cuarónin olevan mestari löytämään muodon, joka sopii juuri siihen projektiin mitä hän on milloinkin tekemässä. Y tu mamá también on energinen, vauhdikas ja silti melankolinen, koskettava ja syvällinen.

Amores Perros

Iñárritun esikoiselokuva on hämmentävä ja hämmästyttävä, joskin aavistuksen epätasainen. Käsivarakameran nerokas käyttö tekee kaikesta mitä elokuvassa tapahtuu satuttavan totta. Upea näyttelijäntyö tukee realistista, mutta silti kohotettua vaikutelmaa. Sääli, ettei Iñárritu ole ainekaan minulle onnistunut myöhemmissä elokuvissa toistamaan Amores Perrosin voimaa.

Kuutamolla

Aku Louhimiehen toisessa elokuvassa on jotain ainutlaatuista, persoonallista, joka pakottaa palaamaan sen pariin yhä uudelleen. Minna Haapkylä tekee aivan mielettömän roolityön, mutta ansiota on myös käsikirjoituksessa joka onnistuu olemaan yllättävä ja samalla looginen, sekä Akun luomassa tunnelmassa, rytmissä ja tyylissä. Helsinki näyttäytyy tässä elokuvassa parhaimmillaan.

The Seven Samurai

Kurosawan klassikkoa katsellessa ymmärtää, miten tärkeää on tuntea elokuvahistoriaa ja nähdä, miten nykyaikaisen elokuvan keinot ovat syntyneet ja minkälaisen evoluution ne ovat käyneet läpi. Seitsemästä samuraista on nähtävissä näitä keinoja paljon, joiden lisäksi se on koskettava, vauhdikas ja jatkuvasti yllättävä, upea elokuva. Jos keskustelen jonkun ihmisen kanssa, joka sanoo ettei jaksa katsoa vanhoja elokuvia kun ne ovat niin tylsiä, kehotan heitä antamaan mahdollisuuden kahdelle: Seitsemälle samuraille ja Mikko Niskasen Käpy selän alla -elokuvalle. On tullut paljon käännynnäisiä.

Käpy selän alla

Mikko Niskasen nuorisokuvaus on niin oma lukunsa suomalaisessa elokuvahistoriassa, että tavallaan kaikki sen jälkeentehdyt elokuvat, jotka käsittelevät nuorten ihmisten elämää, ovat sille jotain velkaa. Katson tämän vähintään kerran vuodessa uudelleen. Pelkkä Kristiina Halkolan roolityö tarjoaa joka kerta jotain uutta nähtävää ja tunnettavaa.

Lost in Translation

Sofia Coppolan tyylistä joko pitää tai ei pidä. Minä pidän, ja Lost in Translation on hänen elokuvistaan suosikkini. Siinä ei ole epäonnistuttu missään; castingissa, visuaalisessa tyylissä, rytmissä, kerronnassa, huumorissa. Elokuvan lopetus on yksi kaikkien aikojen hienoimmista.

Mikko Niskanen: Käpy selän alla (1966)

Elokuvien kuluttajana?
Omassa hyllyssä viitisen sataa DVD:tä tai Blu-raytä, elokuvateattereissa kävin aikaisemmin jopa sata kertaa vuodessa, nyt työkiireiden myötä vähentynyt siitäehkäpä puoleen. Vuokraan myös paljon DVDitä ja Blu.Ray-levyjä. Televisiosta en katso elokuvia, paitsi lyhäreitä Uudesta Kinosta.
Soundtrackit?
Thomas Newman tekee musiikkia joka iskee suoraan sydämeen ja toimii myös elokuvan ulkopuolella, parhaita esimerkkejä Angels in America ja Road to Perdition. Dario Marianellin score Atonementiin on mielettömän hieno. Ja tietenkin on pakko mainita ketosuosikki, Hans Zimmerin ja Lisa Gerrardin klassikoksi noussut Gladiator. Olen myös ihan hiton ylpeä Elokuun soundtrackista, sekä Joel Melasniemen scoresta että elokuvaan lisensoiduista biiseistä, Olavi Uusivirta, SMG, Phoenix Effect, Murmansk, Billy Brag...
Kotimaisista on myös pakko nostaa esiin Pessi Levannon upea score Käskyyn, joka on jäänyt jostain käsittämättömästä syystä lähes täysin huomiotta vaikka on yksi kaikkien aikojen hienoimmista kotimaisista elokuvamusiikeista, sekä Marko Nybergin vaikuttava, koskettavan melankolinen musiikki Vääriin juuriin, jota kuuntelen paljon erityisesti talvisin.

Suomalaisen elokuvan tila?
Se on nyt jo todella hyvä. Tarvittaisiin lisää kansainväliseen levitykseen tähtääviä elokuvia, joissa on taiteellista kunnianhimoa kaikilla osa-alueilla, mutta niiden tuotantoon saaminen on huomattavan vaikeaa, sillä kotimainen yleisö ei niitä tahdo kannattaa. Pahan perheen katsojaluvut ovat aika masentavaa luettavaa, samoin kuin Hyvän pojan. Ne ovat molemmat hienoja elokuvia ja ansaitsevat yleisöä.
Elokuusta halusin tehdä vähän haastavamman, vähän epätavallisemman ja tunnelmoivamman nuorisokuvauksen, joka on kuitenkin markkinoitavissa romanttisena ja vauhdikkaana kesäleffana. On sääli, että sitäkin on käyty katsomassa toistaiseksi vähänlaisesti - menkää ihmiset elokuviin!
Minkälaisen elokuvan tekisit, jos käytettävissä olisi kaikki maailman resurssit ja täysi valta?
Jos rahaa olisi ollut käytössä miljoonia, olisi Elokuussa ehkä ollut kymmenisen kuvauspäivää lisää ja muutama teknisesti haastavampi kuva (nyt jouduttiin valitsemaan tarkkaan, mihin laitetaan resurssit esimerkiksi Steadicamin ja kamerakraanan käytössä), mutta oleellisesti se ei olisi erilainen. Se onjokseenkin täsmälleen se elokuva jonka halusin tehdä ja olen siitä ylpeä.
Olin lapsena kova Kapteeni Planeetta -fani. Siitä olisi siistiä tehdä kunnon amerikkalaistyylinen kesäleffa, joka kuitenkin korostaa ihmisläheisyyttä ja ympäristön suojelua. Amerikkalaisessa "summer tentpole" -perinteessä tehdään valitettavan paljon huttua, kun ohjaajiksi otetaan efektien puolella kannuksensa hankkineita tietokonenäprääjiä. Positiviisia poikkeuksiakin on: ensimmäinen Iron Man, Dark Knight, Kick-Ass, Minority Report ja muita. Kyllä siihen varmaan sata miljoonaa saisi palamaan! Teimme Elokuvataiteen laitoksella muiden maisteriopiskelijoiden kanssa tänä keväänä 3D-harjoituksia ja demoja, joten sitäkin tekniikkaa olisi kiinnostavaa päästä kokeilemaan tositoimissa.

Kahvinjuoja?
Kahvia en nauti, mutta Batteryä kuluu etenkin kuvauksissa valitettavan paljon!

The Wall Live 27.4.

Kuva: rogerwaterstours.com

The Wall on Pink Floydin mahdollisesti tunnetuin albumi, ainekin Dark Side of the Moonin ohella. Kyseessä on konseptilevy joka kertoo tarinaa eristäytyneestä muusikosta, jonka ympärille kasvaa kuvitteellinen muuri. Teos on poliittinen ja symbolinen, se on ennen kaikkea huikean audiovisuaalinen kokonaisuus, juurikaan liioittelematta tietynlainen synonyymi käsitteelle rock ooppera.

Teos on nyt hieman yli kolmekymmentä vuotta vanha, sitä esitettiin kokonaisuudessaan ilmestymisen jälkeisellä kiertueella alkuperäiskokoonpanolla, Berliinin muurin murtuessa yksittäisenä keikkana ja nyt Roger Watersin toimesta nyt pitkän kiertueen merkeissä. Pari vuotta albumin ilmestymisen jälkeen siitä sovitettiin elokuvaversio, joka on säilynyt näihin päiviin asti mahdollisesti parhaana rock-elokuvana mitä on koskaan tehty. Elokuvan animaatiosta vastannut Gerald Scarfe on luonut kiertuetta varten uudet kuvitukset show’hun, jotka ovat sitten tämän päivän tasalla.

Lopputulos ei ole piiruakaan vaille spektaakkeli. Lavalle pikkuhiljaa muodostuva muuri kummastuttaa tekniikallaan, yksittäiset tiiliskivet ja koko muuri näyttävät kuvaa tavalla, jota ei kerrassaan kykene edes ymmärtämään. Sitä ei heijasteta niille, mutta ne eivät myöskään voi olla mitään monitoreja, kyseessä on siis oltava taikuutta. Muuritekniikan lisäksi lavalla nähdään jättimäisiä sätkynukkeja, suomalainen lapsikuoro ja paljon muuta tarinaan kuuluvaa rekvisiittaa, sekä tietysti Roger. Roger Waters on show’n Pink ja kun ei alkuperäisen yhtyeen kanssa tarvitse tehdä kompromisseja, loppu bändi saa jäädä vaikka taustalle muuratuksi.

Kun ajattelee The Wallia albumina, pelkästään kappaleiden jatkumona, se ei sinänsä ole niin häävi kuin osiensa summa. Musiikillisesti se on mahdollisesti Pink Floydin tuotannosta jopa yksi vähiten suosikkejani. Kappaleista ainoastaan In the Flesh ja The Trial nousevat selkeästi muiden yläpuolelle, toisaalta ne ovatkin jo melkoisen erinomaisia kappaleenjärkäleitä. Tupla albumien tarpeellisuus on muutenkin yleensä vähintään kyseenalaista. Kappaleiden puolesta esimerkiksi Beatlesin valkoinen tupla on kuitenkin mestariteos The Wallin verrattuna, vaan kun vertaa kokonaisuutta pirstaleisiin fab four teokseen, ollaan täysin eri kaliiberia.

Miljoonia ja taas miljoonia maksaneesta esityksestä pääsee kieltämättä nauttimaan hyvin vaihtelevalla menestyksellä nimenomaan paikkasijoituksestaan riippuen. Takalaidalta katsottuna sen massiivinen voima ei tietenkään pääse päälle asti, mutta näkipähän setin ainekin kokonaisuudessaan. Kyseessä on loppujen lopuksi niin vahvasti kuvan ja äänen liitto, että kumpikin ruokkii toista tasavertaisesti. Muurista muodostui itse asiassa levein näkemäni elokuvakangas, joka toisti viimeisen päälle suunniteltua kuvaa. Muurilla nähdyistä iskulauseista sai arvatenkin suurimman suosion suomenkielinen lause ”Ei vitussa luoteta”, joka kohdistettiin hallituksen suuntaan.

Väliajalla varustettu esitys taisi kestää lähemmäs kaksi ja puoli tuntia. Pahaa sanaa siitä ei äkkiseltään keksi, Watersin näki vain pikku ukkona niin kaukaa, mutta siinähän se ihmisen pienuus parhaiten esille tuleekin. 67-vuotias mies on hyvässä kunnossa ja naureskelee kuinka sekaisin oli kolmekymmentä vuotta vanhassa videopätkässä, jota hänestä näytetään taustalla keikan aikana. Psykedeeliset huumeet avittivat miestä aikoinaan luomaan näitä legendaarisia äänimaailmoja, mutta bändikaveri Syd Barretin kohtalo ei osunut kohdalle, eikä aineiden käyttö ainekaan äkkiseltään näy päällepäin. Laulukin luistaa aivan yhtä hyvin tai keskivertoisesti kuin ennenkin.

Stadionrock tai tässä tapauksessa areenarock kuulostaa yleensä lähinnä luotaan työntävältä, vain harvat kun osaavat täyttää niin ison tilan oikeasti kokonaan. The Wall taas on tapaus jota ei voisi juuri pienemmässä tilassa esittääkään. Jo pelkkä show on näyttävyydeltään vähintään Cirque du Soleilia, jota olen kuitenkin todistanut hyvältä paikalta. Musiikki ja merkitys päälle niin kyseessä on yksi suurimpia areenaelämyksiä mitä on nähty.

Howl (2010)

Howl on monipuolinen elokuvallisten keinojen sulatusuuni, jossa Allen Ginsbergin rajoja rikkovaa runoa ja sen lieveilmiöitä käsitellään lomittain sommitellussa triptyykissä, johon kuuluu haastatteluihin pohjautuvaa henkilökuvaa, oikeussalidraamaa ja runontulkintaa. Runoja lausutaan lavalla mustavalkoisin kuvin sekä hyvinkin kirjavina animaatioina. Tyylillinen monimuotoisuus miellytti ainekin itseäni siinä määrin, etten olisi halunnut elokuvan loppuvan vielä aikoihin. Kaikki osa-alueet pysyvät alusta loppuun mielenkiintoisina, haastattelut toimivat yleisenä henkilökuvana, mainiosti kuvitettu runonlausunta esittelee itse teoksen ja oikeussalissa käydyt dialogit käy runon analyysistä.

Allen Ginsberg oli merkittävä beat-sukupolven kirjailija, joka muistetaan parhaiten elokuvan nimikkorunosta, joka pääsi ilmestyttyään 1950-luvun puolen välin jälkeen oikeussaleihin asti ruodittavaksi. Kuten tiedetään, julkinen kohu on parasta mainosta ja teoksesta tuli menestys. Ginsberg kirjoitti aikansa konservatiiveja ärsyttäen alatyyliseksi luokiteltua vapaata tekstiään, kuten elokuvassa todettiin - jazzin tavoin fraseeraten. Vapaamielisiä kielikuvia vilisevän tekstin luoja oli myös homoseksuaali, mutta tämä aihepiiri jää elokuvassa hyvin pintapuolisesti käsitellyksi. Toisaalta, tapahtumien vapaamielisissä piireissä se ei hätkähdyttänyt ketään edes silloin.

James Franco nähdään elokuvan Ginsbergina. Tunnettujen näyttelijöiden pestaaminen elokuvaan esittämään tunnettua henkilöä on aina kaksiteräinen miekka. Illuusio on helposti mennyttä ja näin uhkaa käydä tälläkin kertaa, vaikka roolisuorituksessa sinänsä ei vikaa olekaan. Francoa on nähnyt sen verran paljon lähiaikoina niin hyvässä kuin pahassa, että välillä itselläni on hieman vaikea sulattaa tämä beat-kirjailijan roolissa. Tämän takia kannatan elämänkertaelokuvia joissa nimiroolin hoitaa joku nobody, ellei nyt Johnny Depp satu olemaan vapaana.




Animaatiota elokuvassa löytyy hulppeat 23 minuuttia ja tekstien esittäminen tuossa muodossa luo hyvin vahvoja mielleyhtymiä elokuvaan The Wall, joka pohjautuu Pink Floydin samannimiseen albumiin (jännä sattuma sinänsä, kun huomenna katselen samaista rock oopperaa liveolosuhteissa). Animaatioista vastaa tanskalainen opiskelijoiden ryhmä, joka suoriutuu oletattavan vähäiseen budjettiin ja resursseihin nähden oikein kelvollisesti. Jälki on tietyllä tapaa rehellisesti halvan näköistä ja kymmenen vuotta ajastaan jäljessä. Aikakausien tyylejä sekoitellaan muutenkin niin sulavasti, että sehän sopii vain osaksi juonta.

Täytyy sanoa, että olin erittäin positiivisesti yllättynyt elokuvan sovitukseen, runon, kuvan ja kerronnan yhteispeliin. Elokuva oli viihdyttävä ja kertoi Ginsbergin uran alkutaipaleesta havainnollisesti, sekä käsitteli erään runon anatomian esimerkillisesti. Harvoin näkee elämänkertaelokuvia, jotka kerkeävät käsittelemään riittävästi kohdettaan, tiettyyn ajanjaksoon tai tapahtumaan keskittyvät kuvaukset taas tuskin toimivat kovinkaan informatiivisina paketteina niille, joille aihe on ennestään tuntematon. Ei se tietenkään ole aina tarkoituskaan, mutta Howl pystyy esittelemään sekä olennaisen segmentin taiteilijan historiasta ja sen lisäksi antamaan hyvän kokonaiskuvan. Tämä toimii erinomaisesti sisäänajona Ginsbergiin ja se on myös oppikirjaesimerkki opetuselokuvasta jota sietäisi näyttää kouluissa. Se on informatiivinen, mutta sisältää riittävästi rivouksia, että peruskoululainen pysyy valppaana.

Ulver: Wars of the Roses (2011)

Wars of the Roses on Ulverin seitsemäs virallinen pitkäsoitto. Diskografiaan kuuluu toki myös bm-piireissä klassikoksi noussut demo, liuta bändin musiikillista reviiriä entisestään laajentaneita ep-levyjä ja lähes pitkien albumien veroisia soundtrackeja. Musiikillisia ja ulkomusiikillisia käännekohtia on tapahtunut parinkymmenen vuoden aikana luultavasti enemmän kuin millään muulla yhtyeellä. Viimeisin suuri mullistus oli Shadows of the Sunin jälkeinen esiin astuminen myyttisen vähäsanaisesta ulkokuorestaan keikkailevaksi aktiksi. Julkaisutahdilla ja lavoille nousulla on ilman muuta omat korrelaationsa, mutta vaikka perheetkin kaipailevat kodeissaan, Ulver pitää näppärän balanssin laadukkaan musiikin tuottamisessa, oheistoiminnassa ja keikkailussa.

Uusin levy koki monia eri vaiheita, alunperin siitä piti tulla tribuutti kuusikymmentä luvun happopopille, alustavana nimenään Psyche. Levitykseen kerettiin saada jo yksi maistiainenkin ja Norjan keikalla toinen, mutta myöhemmin projektista ei enää lohkaistu sanaakaan. Uuden levyn kerrottiin myöhemmin kantavan nimeä Critical Geography, joka komeilee vielä kiertuejulisteessakin, mutta sekin ehdittiin viime tingassa vaihtaa nykyiseen.

Suuruudenhulluus, itsensä ja ympäröivän maailman tutkiskelu, sekä jatkuva uusien urien kulkeminen vie susilaumaa määrätietoisesti eteenpäin. Äkkiseltään uusi levy voi kuulostaa edellisen levyn jatkumolta Blood Inside elementein, mutta perehtyminen paljastaa enemmän. Wars of the Roses on aivan oma uusi kokonaisuutensa, johon vasta pestattu Daniel O'Sullivan on tuonut oman osansa. Vähäeleinen himmeily ja multi-instrumentaalinen, tarkkaan harkittu sovitus ei jätä pienellekään epäkohdalle varaa koko levyn aikana.

Kuten aina, ensimmäisellä kerralla musiikista on vaikeampi saada otetta ja se alkaa avautua vasta syvien keskittyneiden kuuntelusessioiden aikana. Virallinen julkaisu tapahtuu vasta tänään, kun kiertue on nätisti paketissa, mutta kun levyä on myyty kuukauden pituisen kiertueen aikana keikoilla, se on ollut saman tien kuunneltavissa netin moninaisilta kanavilta. Uteliaisuus vie helposti voiton ja en voi kieltää käyneeni kuuntelemassa levyä etukäteen. Siitä on sanottava kuitenkin sen verran, että tietokoneeni kaiuttimilla levystä ei saa juuri mitään irti. Tämä levy on ehdottomasti kuunneltava tarpeeksi kovaa hyvän äänentoiston omaavalla laitteistolla, muuten se on hyvin pitkälti yhtä tyhjän kanssa.



Eilen yhtye esiintyi Nosturissa ja esitti albumin kokonaisuudessaan ja aivan kuten oletin, se avasi merkittävästi reittejä sisällön kuulemiseen. Itselläni oli kyseessä jo neljäs kerta kun näen bändin livenä, ratkaisu miellytti sen takia erittäin paljon. Ensikertalainen ja vanhojen raitojen perään haikailija sai tyytyä vain encorena esitettävää Perdition Cityn sinänsä mestarilliseen Hallways of Alwaysiin. Keikalta tuli nyt sitten vihdoin lunastettua levy kotitoistoonkin, vinyylinä, jonka kansitaiteet noudattavat Trine + Kim design studion tunnistettavaa käsialaa. Vähäeleinen, mustavalkoinen, paksulle paperille toteutettu kotelo on arvokkaan tuntuinen keräilyesine muun bändirekvisiitin joukossa, joka sai nyt sitten täydennystä myös Lyckantropen Themes vinyylin muodossa. Wars of the Rosesin älppärin keskiaukeamalta löytyy sanoitukset muihin kappaleisiin perinteisessä muodossa ja viimeisen kappaleen runo on painettu kokonaisuudessaan aivan omaan pikku lehtiseensä.

Sanoitusten tutkiskelu musiikista nauttimisen aikana tuo oman ulottuvuutensa elämykseen. Tulkinnanvaraisuus ei ole tällä kertaa niin paljon läsnä kuin monissa aiemmista tuotoksista. Pari raitaa on jopa täydellisen yksiselitteisiä. Avaukseksi on valittu hyvin puunattu helppo musiikkipala, joka on toteutettu rungoltaan perinteisen pop-kappaleen tavoin, mutta taustalta avautuu kuitenkin se elimellinen kokeilunhalu, joka elää Ulverissa edelleen vahvasti. Aloitus on nimeltään February MMX ja sen sanoitukset kertovat suureksi hämmästykseksi livesetin kulusta, jonka bändi esitti alettuaan keikkailemaan. Se on laulaja Garmin ilmeinen kommentti hänen esiintymiskammostaan, joka oli nähtävissä Lillehammerin debyytissä, vaikkei se viimeisteltyä audiovisuaalista kokemusta häirinnytkään.

Aloitusraita antaa sinänsä vähän väärän kuvan siitä mitä tuleman pitää. Syvemmille vesille päästään kuitenkin hyvin pian. Elektroninen ambient ja progressiivinen syntikkarock saa sävyjä hyvin miellyttävillä elementeillä, joihin kuuluu esimerkiksi todella upeasti soiva klarinetti, sekä viulut ja ääni-instrumentalismi. Viimeisin on viittaus erääseen hienoimmista äänitaiteilijoista joita musiikkimaailmalla on ilo tuntea, Attila Csihariin. Ensimmäisillä kerroilla olin autuaan tietämätön tästä vierailusta, enkä edes tiennyt osuuden olevan ihmisääntä, efektien ja muun erikoislaatuisen soitannan keskellä tämä ei ole mikään ihme. Mayhemin ja Sunn O))):n vokalistina toiminut unkarilainen tuo kuitenkin monien kuunteluiden jälkeen mainion lisän narinallaan Providencen loppuun. Kappaleessa kuullaan myös naisääntä Siri Strangerin taholta, kyseessä on laulaja jonka kanssa bändi on aikaisemminkin työskennellyt Prince -coverin Thieves merkeissä.

Uusi brittijäsen on otettu kaikin puolen melko avosylin vastaan, siitä kielii ehkäpä myös se, että levyltä löytyy niin Norjalle kuin Englannille omistetut kappaleet, joista jälkimmäinen sai ensiesityksensä Suomessa jo viime vuoden Flow'ssa. Vielä enemmän kokonaisvaltaisesta jäsenyydestä kertoo ratkaisu antaa tämän tulkita levyn lopettava vartin mittainen runonlausunta kokonaisuudessaan. Kyseessä on verrattain tuore amerikkalainen teos Keith Waldropilta, joka kantaa nimeä Stone Angels. Aluksi siihen on vaikea olla suhtautumatta ristiriitaisin tuntein, O'Sullivanin ääni ei ole perinteisimmässä mielessä mikään syvän puhutteleva runonlausujan ja tulkintaan jää helposti kaipaamaan vahvempaa artikulointia ja tunnetta. Teos sinänsä on hieno ja sen äänimaailmasta tulee väistämättä mieleen ahdistavia riipaisuja lapsuuden varokaa heikkoa jäätä -pätkästä. Haastattelussa O'Sullivan ja Sværen kertoivat, että heiltä on kysytty josko tällä vartin pituisella lopetuksella onkin haettu pelkästään pituutta levyn loppuun viemiseksi. Siinä mielessä erikoinen kysymys, sillä jo Ulverin tupla Themes from William Blake's The Marriage of Heaven and Hell perustui runon lausunnalle, eikä kyseessä ole muutenkaan yhtyeen pisimpiä kappaleita. Se on kuitenkin suurin koetin levyllä ainekin aluksi.

Kuvat: Kscope

Keikkakunto bändillä on ihan kohdillaan, se esitti levyn erittäin onnistunein sovituksin äityen improvisoimaan ja jammailemaankin. Se kuulostaa ajatuksena hassulta bändin tuntien, mutta yllättävän hyvinhän tuo toimi. Keikka alkoi Ylwizakerin saapuessa lavalle esittämään pienimuotoisen syntikkaintron Final Countdownin merkeissä ja pian sen jälkeen homma lähtikin jo rullaamaan. Suurimpana miinuksena on kuitenkin mainittava, että ennen niin mainioiden videoiden sijaan screenillä nähtiin melko puolivillaisia pätkiä, lukuunottamatta Norwegian Gothicin aikana esitettyä vertatihkuvaa tönöä, joka sopikin sanoituksiin vallan mainiosti.

Kuten edellisen levyn kanssa, ensikuunteluilla löytää ne pari helpoiten lähestyttävää kappaletta ja vasta pitkän aikajanan sisällä loput alkavat tulla todella esiin. Vaikka levy alkaa pikkuhiljaa avautumaan virheettömänä kokonaisuutena, yksi kappale saa lähes itkun partaalla. September IV kertoo sinänsä sanoinkuvaamattomasta aiheesta todella vavahduttavalla tunteella. Siinä suku kokoontuu muistamaan nuorta poikaa, joka on viety heiltä pois väkivaltaisesti. Se on lohduton, loputtoman surullinen ja kaunis, pieni pala täydellisyyttä. Synkkää ja kaunista on Ulver, nyt ja toivottavasti aina.

Red Riding Hood (2011)

Blogiani seuranneille ei pitäisi tulla yllätyksenä, että pidän vanhojen satujen ja tarujen filmatisoinneista, etenkin uudella näkökulmalla ja astetta aikuisemmalla sisällöllä. Red Riding Hood ei ihan adult fairy talea edusta teinikohderyhmän kosiskelun takia. Ohjaaja Catherine Hardwicken Twilight-taustan tullessa niin vahvasti esiin jo trailereissa, uutta Punahilkkaa joutui mennä katsomaan melko pelonsekaisin tuntein. Tietenkin elokuvasta haluisi tykätä, mutta viimeistään heikon yleisen vastaanoton jälkeen olettaa elokuvan olevan täyttä huttua.

Onhan elokuva kieltämättä melkoinen hattara ja se haihtuu puff ilmaan teatterista poistuessa, eikä kotona muista elokuvissa käyneensäkään. Se oli siitä huolimatta positiivinen yllätys. Vaikka elokuvan kylässä asustaakin pari patsastelevaa varaedwardia ja naispääosan eukko on aika ponneton esitys, hahmot eivät sentään ihan niin jäätäviä ole kuin Hardwicken vampyyrisaagassa. Sitä paitsi, kiiltokuvapoitsujen keskelle saapuu aina karismaattinen Gary Oldman ja vanhan kunnon isoäidin roolissa nähdään Julie Christie.

Pidin hyvin paljon elokuvan estetiikasta, kylää ja metsää sieti katsella erittäin mielellään ja pidinpähän jopa isosta pahasta sudesta. Sudesta saatiin onnistuneesti väkevä ja voimakas, vaikka tietyt ominaisuudet aluksi vähän häiritsivätkin. Liian tiheään käytetty klassistakin klassisempi onko tuolla susi? ei se onkin isoäiti nojaamassa lampunvarjostimeen -efekti alkoi kyllästyttämään hyvin aikaisessa vaiheessa, mutta silti siitä sai nauttia aina loppuun asti.

Niin, kyseessä on muuten murhamysteeri. Tämä goottilainen agathachristie ei turvaudu syanidiin juomalasissa, eikä paikalle saavu belgialaissalapoliisi munanmuotoisine päineen, vaan kylän miehet toimivat arvailujen varassa ja Gary Oldmanin esittämä suuri ratkaisijakin turvautuu keskiaikaisiin kidutuskeinoihin. Kyllähän siinä jonkinlaista kuviota saadaankin aikaan, mutta pienintäkään elämyksen hetkeä tarina ei anna. Ihan kelvollista purkkaviihdettä silti. Asian vierestä vielä sen verran, että en tajua miten koko elokuvateatteri onnistuukin olemaan niin täynnä poppareita saleista pihalle asti yhden superpäivän jälkeen. Punahilkan kollegat on ilmeisesti jättäneet jyviä jälkeensä, että osaa takaisin kotiin.

______________________________________

Punahilkka tuntuu olevan aiheena ikisuosikki, Tampereen elokuvafestareilla oli viimekuussa Punahilkat-sarja, Lahden kaupunginmuseossa on tälläkin hetkellä Punahilkka-näyttely, viimeisessä muotsikan elokuvalinjan tehtävissä pyydettiin valokuvaamaan oma versio tarinasta ja aiheesta on revitty lähivuosina elokuviin niin viitteeksi kuin pitkäksi animaatioksi. Olen kirjoittanut siitä myös aiemmin juttua blogissani.

Damn Good Music - Playlist 100.

Tämä harhaanjohtavalla otsikolla varustettu tuore postaus pitää sisällään arvatenkin oman sadan biisin listani, vastauksena haasteeseen joka on pyörinyt pitkin blogeja lähiaikoina. Ideana on koota Spotifyssa sadan parhaan kappaleen soittolista, kappale per artisti. Absurdi ajatus Spotifyn sinänsä pitkälle venyvät varannot tuntien, sillä lista joka koostuisi biiseistä joita en listalle asti saa, taitaa olla auttamatta pitempi kuin varsinainen satanen. Täten en voi hyvällä omallatunnolla sanoa listan kaikkia kappaleita parhaiksi, joten nimesin listan kuvaavammin Itä-Saksan kappaleella Damn Good Music, joka ei kuitenkaan löydy listalta, koska nimestään huolimatta kappaleen musiikillinen anti on aika keskikehnoa. Aivan kuten musiikkimakuni.

Kun aloitin listan kartuttamisen, olin vielä kohtalaisen optimistinen sillä tarjonta on tosiaan jo aika laaja. Pikapuoliin alkoi kuitenkin toivo vähän hiipua, mutta noin sataviisikymmentä hiton hyvää biisiä sain kasaan muutaman päivän tuumittua. Sitten alkoi se typistys ja juuri kun olin saanut satasen kursittua kasaan, Spotify päätti vetää harmaakynällään muutaman ehdottomista valinnoistani yli. Ikävä takaisku. Sen jälkeen onkin taas käynyt parikymmentä uutta kävijää hetkellisesti listalla, luultavasti se eläisi hamaan loppuuni asti jos nyt en vain tyrkkäisi sitä joskus ihmisten ilmoille. Sinänsä ihan kivaa puuhaa väkertäminen on ollut, huvittaisi tehdä toinen heti perään.

Rajoitin aika paljon valintoja vielä itsekin, klassinen musiikki sai jäädä pois, jazzin ja elokuvamusiikin määrää pienensin alkuperäisestä paljon. Vanhoja rocklegendoja ja muuta Radio Aallon soittolistaa ei paljoa huvita valita, kun ei niitä liikasoiton takia kiinnosta enää kuulla muutenkaan. Järjestystä yritin saada jotenkin fiksuksi, mutta mitä enemmän sorkin sitä, sitä enemmän se meni solmuun. Jos ei tämä kahdeksantuntinen riitä, niin vastaavia listoja löytyy mm. Silent All These Yearsilta, No You Girls Never Knowlta, Twilight Colalta, My Movie Blogilta ja Geek is the New Blackilta. Niin, mutta tsekkaa nyt ensin alla oleva, se on sentään mun.

DAMN GOOD MUSIC

World Invasion: Battle Los Angeles (2011)

Ufot hyökkää jälleen kerran Amerikkaan ja tahtoo maapallon varantoja itselleen. Invaasioelokuvat ovat olleet lähiaikoina verrattain harvinainen aihe elokuvissa ja World Invasion yrittää rahastaa maalailemalla kierrätettyjä uhkakuvia muutaman kuukauden päähän. Oli vihollinen maasta tai taivaasta, kyseessä on oikeastaan aika puhdas sotaelokuva eikä tieteiskuvitelma. Kaksituntinen räjähdysten sarja on kuvattu sotaelokuville tyypillisellä tavalla, haarmasti ja käsivaralla heiluen. Tyyli toimii täydellisesti esimerkiksi Pelastakaa sotamies Ryanissa, eikä se nyt ihan onnettomasti ole toteutettu tässäkään elokuvassa. On jopa lähellä, että paranoia näkyisi elokuvan hahmoissa, mutta ehkei sittenkään.

Loppujen lopuksi tämäkin paljastuu vain tuoreimmaksi palaksi amerikkalaista propagandaa, se on merijalkaväen kliseinen ylistyslaulu ja värväysmainos. Isänmaallisuus, kiihko sotaan ja sankariuteen on jälleen kerran keskipisteenä ja kuinka aina sattuukin että pitkän uran tehnyt kersantti on viettämässä viimeistä palveluspäiväänsä kun odottamattomasta iskusta uutisoidaan. Periksiantamattoman kessun rooliin pestatusta Aaron Eckhartistakaan ei saada paljoa irti, mutta totaalisen epäkiinnostaviin kanssasotilaisiin verrattuna se on edes jotain. Ehkä aluksi Michelle Rodriguezin esittämä kiintiönaissoturi elättää toiveita jonkinasteisesta hahmosta, mutta sekin jää ikävä kyllä aivan yhtä ohueksi kuin muutkin, esimerkiksi r&b laulaja Ne-Yo.

Elokuvissa olisi erittäin mukava nähdä vaihteeksi onnistunut versio aiheesta, viimeisimmät näkemäni yritelmät ovat tainneet olla Cloverfield ja Alien vs. Predator 2. Ei mitään suosikkeja kumpikaan, joskin ehkä parempia kuin tämä. Kun juoni on näin olematon, pitäisi edes hahmoihin saada jotain sisältöä, Ellen Ripley olisi aivan varmasti saanut aikaan jotain nähtävää.

Missään vaiheessa ketään ei pääse vahingossakaan kiinnostamaan kuka tästä sakista tippuu seuraavaksi vai tippuuko kukaan vai kaikki. Parhaimmillaan parissa kohdassa voi saada jotain räiskintäpelimäisiä tunnelmia irti ja vain muutaman kerran kahden tunnin aikana toiminta käy varsinaisesti tylsäksi, mutta hyvin vähän mitään oikeasti hyvää sanottavaa sen jälkeen jääkään. Itse pahikset on vielä ihan perus ok, tulivoimaisuudessaan ja kestävyydessään kelpo aivottomia taistelukoneita, mutta avaruusalukset ja muu koneisto ei saa edes sympatiapisteitä.

Mustaa ja tuoretta II.

Alghazanth - Vinum Intus (2011)


Suomalainen Alghazanth tekee kunniaa jo nimitykseltään surulliselle symphonic black metalille, sillä se ei tyydy silottelemaan musiikkiaan kauniiksi koneella naputeltujen urkuvallien voimin, kuten niin moni genressään, mukaanlukien seuraava arvostelun uhri. Alghazanth alkaa olla jo kohtalaisen pitkänlinjan yhtye ja aina iloinen yllätys isompien keikkojen lämppärinä. Melankolisen kauniit melodiat ovat yhtyeen ehdottomasti vahvin puoli ja tällä levyllä se todella esiintyy edukseen. Surumielisyys ja kaiho on Alghazanthin tulkitsemana parhaimmillaan erittäin kaunista.

Lue lisää --->

Maaliset nautinnot.

Kahden kerroksen baabuskoja.

Kaikki maalinen on takana ja huhtikuukin jo pitkällä. Vasta kun pääsin mainostamasta kestosuosikkikahvejani Löfbergs lilaa ja Lavazzaa, niin johan on uudet purut ollut sen jälkeen kokeilussa. Presidentin uusi Gold Label Black on kieltämättä hyvä sekoitus, mutta hinta on sen verran korkea ettei sen suhde laatuun niin hulppea kuitenkaan ole. Nelos paahtoaste ja sopivuus niin tavan keittimeen kuin pressokeittimeen tekee siitä kuitenkin mainion lisän kahvihyllyihin, jota voipi harkita vastaisuudessakin.

Espressona on kokeilussa Clipperin organic fairtrade-tuote joka ajaa asiansa macchiattoplörönä, vaikka jälkimaultaan onkin vähän kuivakka. Mahdoton tietää miltä maistuisi sokerin kera sellaisenaan kun on sokerin käyttö jätetty pois. Espressovarantoja täytyy täydentää sen verran harvemmin ettei ole syytä kitsastella sitä ostellessa. Luultavasti pussin jälkeen tulee taas hankittua se tuttu ja turvallinen Lavazza, ellei taas osu silmään jotain uutta ja ihmeellistä. Mutteripannu meni vaihtoon joskus vuoden vaihteen tienoilla kun espresson lipittely jäi jostain syystä tauolle ja vanhat roinat oli unohtunut keittimen väliin. Homeessahan tuo oli enkä uskalla alumiinia rassailla, joten vanha hienompi punainen pannu komeilee nykyään koristeena hyllyssä.

Lue lisää --->

Elokuu (2011)

Lakkiaiset on vihdoin takanapäin ja edessä on se viimeinen kesä. Kaverit ja tyttöystävä katoavat ympäriltä ja Aku on tyhjän päällä. Kikkaratukkainen naistenkaataja nappisilmä Freda yrittää tyrkkiä kultalusikka suussa syntynyttä keltanokkaa kokemaan edes pikkusen elämää. Pian Aku (August) tapaakin äkkipikaisen seikkailijattaren Julin ja seuraavien nimikkokuukausien, heinäkuun ja elokuun aikana pumpulissa kasvanut stadilainen näkee enemmän maailmaa kuin koko elämänsä aikana. Luvassa on road movie läpi pidennetyn juhannuksen pitkin maantietä ja järvenrantaa.

Elokuu on Oskari Sipolan ensimmäinen pitkä elokuva ja samalla päättötyö Taideteolliseen korkeakouluun. Lyhyistä elokuvista ja musiikkivideoista ohjaajalla on ennestään kokemusta, mutta riittääkö rahkeet pitkän elokuvan tekeminen. Olen kerennyt jo lukemaan arvosteluja elokuvasta, enkä voi kuin ihmetellä niiden negatiivista sävyä. Suomalainen nuorisodraama ei kovinkaan houkuttelevalta kuulosta ja harvemmin sellaiset onnistuukaan muuta kuin ärsyttämään. Elokuu kuitenkin yllätti ja olin siihen kaikkiaan hyvin tyytyväinen.

Monet lukemistani arvosteluista on moittinut elokuvaa kliseiseksi, naiviksi ja konservatiiviseksi. Sellaista rakkaustarinaa voi tuskin enää tehdäkään, etteikö asiat olisi kertaan tai toiseen nähty. Suomalainen elokuva on muutenkin sen verran suppea kenttä, että jos jotain on jo tehty, sitä ei muka saisi enää koskaan käyttää. Käpy selän alla on ollut aikoinaan kova juttu, mutta Elokuu tuskin yrittääkään hakea samanlaista statusta ja täten konservatiiviseksi haukkuminen on lähinnä erikoista. Naivius taas on nuorisoelokuvan ilmeisimpiä elementtejä, minkäännäköistä kasvutarinaa ei olisi kerrottavissa jos hahmot olisivat valmiita aikuisia valkolakin saatuaan.

Pidän nimenomaan elokuvan tyylistä, joka ei kulje päivän elokuvaustrendien mukaan ja helteinen rakkaus tuo mieleen kuuman bergmanilaisen kesän vanhoista ruotsalaisklassikoista. Koska tunnetusti tykkään kauniista kuvista ja väreistä, nautin erittäin paljon siitä, että elokuva on kuvattu kullan keltaisen filtterin läpi, joka tuo siihen tietynlaisen nostalgian ja nuoruuden muiston tunteen, vaikka itse tapahtumat ovat tätä päivää. Koen olevani myös optimaalia kohderyhmää elokuvalle, sillä omanikäiselläni ohjaajalla on varmasti samankaltainen elämänkatsomus kuin itselläni.

Kyseessä ei siis ole mikään juonielokuva, ideana on ollut vangita se nuoruuden kesän henki ja hehku, saada ikäänkuin aika seisahtumaan siihen hetkeen. Rakasta lasta on varmasti vaikeaa leikellä, mutta lopputulos olisi ollut astetta dynaamisempi muutamia otoksia poistamalla, lähinnä toiston vähentämiseksi. Dialogi ei myöskään ole vahvimpia puolia ja tunnelma olisikin pysynyt katkeamattomampana jos muutamista jutusteluista olisi luovuttu. Päärooleissa nähdään tuntemattomia naamoja joka on tällaisissa tapauksissa varsin suotavaa, joskaan kasvot eivät tulekaan enää mieleen seuraavana päivänä. Sivuosia on täytetty nimekkäämmin, esimerkiksi Pihla Viitalalla, Timo Torikalla ja Matleena Kuusniemellä.

Suomalainen elokuva tosiaan voi paremmin kuin aikoihin ja päättötyötkin on järjestään parempia kuin suomalaiset leffat esimerkiksi 1990-luvulla. Kotwican, Annilan, Valkeapään, Salmenperän ja Louhimiehen, Karukosken ja Helanderin lisäksi meillä on taas yksi potentiaalinen uransa alkutaipaletta talsiva lupaus jonka seuraavaa teosta sietää odotella. Aika näyttää kuinka Sipolan käy.

Yksin pimeässä vai porukalla bileissä.

Viinikatalogeissa ja putelien alle ripustetuissa infoplakaateissa käytetään merkkejä, jotka kuvaavat kyseisen laadun luonnetta ja soveltuvuutta erilaisiin käyttötarkoituksiin. Toinen sopii kanan seuraksi ja toinen peräti seurustelun ratoksi. Myös elokuvien levittäjät ottavat tämän lähiaikoina käyttöön ja alkavat keväällä merkitsemään dvd-levyjen takakansiin kuvaavia ukaaseja, kuten: parhaillaan nautittuna korvakuulokkeilla, yksin, pimeässä, sadepäivänä tai vaikkapa hyvässä seurassa, huomattavan humaltuneena, eikä haittaa vaikka missaisi puolet, eikä kuulisi mitään ruuan mässytyksen ja toisten kälätyksen lomasta. Takakansiin painetaan myös television suositeltu tuumakoko ja ikärajan rinnalle katsojille suositeltu minimiälykkyysosamäärä. Sisältöä koskeviin infolaatikkoihin tulee myös uudistuksia, mm. viitteellinen ruumislukema ja näyttelijöiden seksikkyys laskettuna raadin antaman keskiarvon mukaan.