Vuoden odotetuin elokuva, ohjaajalta joka on tällä hetkellä kaikista mielenkiintoisin koko maailmassa. Kovat on lähtökohdat. Lars von Trier on aina tehnyt elokuviaan sykleissä, taiteellisissa parin kolmen elokuvan kausissa. Taustalla on Eurooppa-trilogia, Breaking the Wavesin, Idioottien ja Dancer in the Darkin muodostama invaliditeettiä käsittelevää trilogia ja Amerikka-trilogia, joka ei kylläkään saanut suunnitteilla ollutta päätösosaansa Wasingtonia silloin kun oli tarkoitus. Se ei ole ainut kesken jäänyt projekti, sillä myös Dimension 1991-2024 jäi peruuttamattomasti ja hyvin harmillisesti toteuttamatta loppuun. Siinä von Trierillä oli tarkoitus kuvata vuosittain kolmen minuutin pätkä elokuvaa 33 vuoden ajan. Niin järjestelmällinen, mutta niin keskittymishäiriöinen mies. Silti valmis lopputulos on aina maltillisuudessaankin timanttia.
Lars von Trierillä on jatkuva into toteuttaa visioitaan vaihtelevin inspiraationlähtein. Tällä hetkellä vallitseva kausi alkoi Amerikka-trilogian päätösosan taka-alalle sivunnut Antichrist. Ohjaajalla tuli selvästi tarve tehdä juuri se elokuva, jo itsensä takia. Käynnissä oleva kausi on vahvasti venäläisohjaaja Andrei Tarkovskin viitoittama ja elokuvallinen kauneus, kerronta ja ilmapiiri ovat samantyylistä kuin esikuvallaan. Tyylillisten seikkojen lisäksi von Trier on heittänyt sekaan myös selkeämpiä yhtymäkohtia. Yksi niistä on Pieter Bruegelin maalaaman taulun Metsästäjiä talvimaisemissa (1565) käyttö, taulu esitti tärkeää roolia Tarkovskin elokuvassa Solaris (1972), joka onkin monella tapaa läheinen vastine Melancholialle. Kummatkin ovat nimellisesti tieteiskuvitelmia, kyseisen genren ollen kuitenkin totaalisen toissijainen asianhaara, elokuvien muodostuessa syviksi ihmismielen tutkielmiksi.
Tårta på Tårta. Naisten elokuva! Olen valmis hylkäämään elokuvan kuin epäonnistuneen elinsiirron - Lars von Trier
Lars von Trier on hyvin epävarma itsestään ja tekemisistään. Hänellä oli visio elokuvasta joka olisi kuin tunnetila, syvä sukellus saksalaiseen romantiikkaan. Kun elokuva oli valmis, ohjaaja tuntui ikäänkuin vasta silloin havahtuneen unesta ja näkevänsä teoksen ensimmäistä kertaa. Von Trier pelkäsi että se on liian kiva elokuva, että se ei olekaan tarpeeksi outo. No ehkei elokuva ole ainekaan kiva, sanotaanko että kivempi, noin nyt von Trierin mittakaavassa. Outo se on oikeastaan vain juurikin sopivasti. Golf-radan "yhdeksästoista reikä" on ainut yksityiskohta jonka itse laskisin vähän huvittavuuden rajalla kiikkuvaksi erikoisuudentavoitteluksi, mutta menköön kun kaikki muu on niin taiten rakenneltua.
Antichristissa ei voinut olla putoamatta sen luomista halkeamista (...) Melancholia taas on niin loppuun asti hiottu että sen pinnalla voi lautailla läpi elokuvan, sisältö on tuon sulavan pinnan alla ja sinne päästäksesi sinun täytyy katsoa päällä olevan kerroksen läpi. - Lars von Trier
Duh. Elokuva on nätti kuin mikä ja jokaikinen kohtaus on täyttä vontrieriä elokuvan kuitenkin poiketen kerrontatavaltaan todella paljon Antichristista. Siinä missä Antichrist tosiaan imaisi heti täysin sisään ja potki läpi elokuvan juuri siinä ja heti, Melancholia vain on ja huokuu, antaen itsestään sillä hetkellä vain osan ja jättäen lopun kytemään päivä- tai viikkokausiksi. Eipä siinä, ei se Antichristkaan lähtenyt mielestä yhtään sen herkemmin, mutta sen kovimman shokkiarvon koki juuri elokuvaa katsoessa, Melancholia kun vain kasvaa ja kasvaa kun se on jo pois silmistä. Suurin shokkiarvo onkin se ettei katsojaa shokeeratakkaan oletetulla tavalla.
Nättien kuvien ja silkinsileän kuoren alla sitten kuohuu. Von Trier on oppinut hieman pidättäytymistä ja ahdistavuuden olettaisi vain kasvavan sen myötä. Se ei välttämättä kuitenkaan kasva, se vain muuttaa muotoaan pinnalla tihkuvasta alitajuiseksi. Elokuva on jaettu kahteen osaan ja kummassakin tarkastellaan kahden siskoksen pelkoja ja pelkäämättömyyttä. Kirsten Dunst tekee kieltämättä elämänsä roolisuorituksen masentuneena ja kyynisenä Justinena, joka viettää hääpäiväänsä vaikka on täysin eristäytynyt kaikista ympärillään olevista ihmisistä, perheensä ja pomon lisäksi myös tulevasta miehestään. Charlotte Gainsbourg taas on näennäisen vahvana tapahtumien järjestelijänä, hyväntahtoisena ja kuoleman pelkoisena siskona täydellinen vastapari Dunstille. Kuten von Trierin elokuvissa poikkeuksetta, uskon joka ikinen hetki Dunstin ja Gainsbourgin olevan juuri ne henkilöt, joita he esittävät. Lars von Trier on poikkeuksellinen henkilöohjaaja vaille vertaistaan. Melancholia ei ole enempää eikä vähempää kuin taas yksi ajaton helmi aiempien von Trierin elokuvien jatkoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti