Peste Noire: L’Ordure à l’État Pur (2011)

Ranskalainen Peste Noire on tällä hetkellä yksi mielenkiintoisimmista yhtyestä joita löytyy. Siitä tuli seurattu akti tietyissä piireissä törkeän hienon albuminsa La Sanie des siècles – Panégyrique de la dégénérescence (2006) ansiosta. Koko musiikki on ajan kanssa jalostunut yhdeksi järjettömien asioiden padaksi, josta vain pulppuaa kaikkea perä jälkeen. Vaikka sen jo tietääkin, uudet kappaleet senkun osaavat yllättää.

Peste Noiren omintakeinen soundipohja muodostuu Faminen poikkeuksellisesta tavasta laulaa ja soittaa tämänkaltaista musiikkia, raastavin kurkkuäänin ja diskanttipitoisen kirkkain kitarariffein. Niiden päälle sitten liimataan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kun tämä uusi levy alkaa, mikään ei tunnu näennäisesti muuttuneen. Ensimmäisen viiden minuutin aikana ei vielä tapahdu mitään erikoista, muutamat erittäin tutulla tyylillä veistellyt riffit toisensa jälkeen joilla peli avataan ja toivotetaan tervetulleeksi. Sen jälkeen se onkin sitten menoa pitkin absurdiuden teitä. Paljon uutta, paljon vanhaa tuttua. Albumi ei ole enää mitään lofistelyä, äänimaailma rokkaa kaikin puolin melko puhtaasti.

Mikä bändissä on ihailtavaa, on sen totaalinen kuuntelijoiden kosiskelemattomuus. Etenkin tällaisissa alakulttuureissa löytyy paljon superteennäisiä matkijoita, jotka ovat tekevinään riippumatonta musiikkiaan, muttei uskaltaisi lähteä kokeilemaan rajojaan ulos omasta karsinastaan, toisin kuin lahjomaton Peste Noire.

Casse, Pêches, Fractures et Traditions aloittaa albumin. Sen aikana saadaan todistaa ranskan kadut mieleen tuovaa tuokiomusiikkia pasuunojen ja haitarien säestämänä, jota seuraa rytmikästä paukutusta mustalaisleirien hengessä. Pian musiikkia maustaa instrumentiksi taivuteltuja röyhtäyksiä, kukkojen ja kanojen kaakatusta, jota seuraa lähtölaskennan jälkeen itsensä Faminen toimittamaa kanojen imitoimista. Vain tämä yhtye..

Seuraava kappale, Cochon Carotte et les sœurs Crotte alkaa naisen uutismaisella puheella jota seuraa mainio konejynkytys, jonka kaveriksi paahtaa pian vallan kieroutuneita kitarakuvioita. Monen poukkoilun ja ähkimisen jälkeen päädytään lopun ultimaattiseen tuomion hetkeä todistavaan jumputukseen jylhien torvien saattelemana. Olisi todella mielenkiintoista myös tajuta sanoituksista jotakin, ranskankieli kun on päässyt hieman rapistumaan. Kappaleessa lainataan ranskalaista trubaduuria Raimbaut d'Aurengaa, joka eli 1100-luvulla ja jonka runojen kerrotaan olevan vallan kryptistä sortimenttiä. Sopii kuvaan.


Seuraavaksi koetaan taas melkoinen järkäle. Kaksikymmentä minuuttinen J’avais rêvé du Nord alkaa erittäin tyylikkäillä electrotahdeilla ja kuinka typerältä se kuulostaakaan - aseen latailulla. Kyseessä onkin konetuliase joka hetken julistuksen jälkeen soi, jäsentyy musiikkiin ja aiheuttaa pian kuultavien ambulanssien ulvonnan ja - taas - uutismaisia klippejä, jotka tuntuvat olevat pienimuotoinen hitti tällä levyllä. Seuraa yksi levyn kauneimmista kohdista - kaihoisaa folkia akustisen kitaran ja sellon voimin, jota täydentää upea naisääni. Tällä yhtyeellä ei todellakaan olisi ongelmia tehdä hyvinkin kaunista musiikkia, onhan porukat osittain samoja kuin Alcestissa. Siinä missä sisaryhtyeen kappaleissa leijailee keijukaisia, tämän yhtyeen kappaleessa kuullaan raakkuvia korppeja tai variksia. Olen vähän huono lintujen kanssa, mutta luultavasti ne jompia kumpia tässä veisussa ovat. Lopussa tiivistyykin yhtyeen yleistunnelma, ruman ja kauniin saumaton yhteistyö. Räkäinen yskiminen ja köhiminen kohtaa kauniit folksävelet ja ranskattaren laulannan. Mikä parasta, finaalina tarjoillaan taas aina niin nautinnollinen kännisen epätoivoiselta kuulostava tavaramerkkihoilaus joka saa kylmät väreet kiirimään. Harva asia saakin ihon kananlihalle samalla tavoin. Kappale on levyn pisin, pärjäisi se lyhyempänäkin, mutta se tuntuu silti loppuvan aina kesken.

Sale Famine Von Valfoutre jatkaa hieman kauhunsekaisilla äänialoilla, psykedelisen kakofonisin sävelin ja äänenpurkauksien, kunnes antaa itsestään lopussa kaikista punkeimmat vibat irti. Kaiken kaikkiaan Peste Noire on itseasiassa todella punk ja folk, siinä ei ole kuitenkaan yhtään mitään samaa kuin yhtyeissä jotka yhditävät nuo genret valtavirrassa. Eipä siinä, seasta löytää myös vahvoja rock ja heavy -hetkiä, jotka muistuttavat jopa Iron Maidenin kaltaisia yhtyeistä.

Albumin päättävä La condi hu on kaikkiaan tunnetilanomainen nostalginen trippi samalla hämyiseen 60-70-lukuun kuin keskiajallekin. Se on lähimpänä jo mainitun Alcestin tunnelmointia jo äityykin lopuksi tyyliltään atmosfääriseksi post-black metaliksi. Koko sekava musiikillinen kasa on paketissa.

Kappaleet ovat tavallista pidempiä, noin kymmenen minuutin pituisia yhtä tuplaten pitkää raitaa lukuunottamatta. Se ei ole liikaa yhdenkään kohdalla, etenkin kun nämäkin jaottuu aina itsessään moneen lohkoon. Se on oikeastaan melko sama kuinka monta minkäkin pituista kappaletta tämän yhtyeen levyillä on, loppujen lopuksi niistä muodostaa vain yksi kokonainen sattumusten sarja ja seikkailu täynnä yllätyksiä. Helposti vuoden parhaita levyjä.