Ihmemaa Oz (1939)

Ihmemaa Oz on yksi maailman rakastetuimpia elokuvia. Se on amerikkalainen klassikko, josta jenkit ovat eritysen ylpeitä. Miksi se on niin suuri ylpeyden aihe heille? Mietitäänpä kuinka monta kaikkien tuntemaa satuklassikkoa onkaan kirjoitettu Amerikassa? Tämän Frank L. Baumin vuonna 1900 julkaistun teoksen lisäksi tuskin yhtäkään. Jenkkien on täten pidettävä kiinni siitä ainoasta originellistaan.

Kaikista klassisimmat sadut ovat pääosin kauan kiertänyttä perimää, jota on jaettu leirinuotioiden ympärillä kylänmieheltä toiselle pitkin eurooppaa. Niitä on jalostettu vuosien varrella erilaisiksi versioiksi, joista suurin osa on löytänyt ajan kanssa sen suosituimman muotonsa. Osa tunnetuista satukokoelmista on syntynyt varta vasten niitä etsien, osa niitä täydellistäen. Kaikilla kansoilla ja kulttuureilla on omat kansantarinansa ja myyttinsä joita vaalitaan, mutta levinneimmistä saduista vastaa eurooppalaisten satukirjailijoiden aateli, kuten tanskalainen H.C. Andersen, saksalaiset Grimmin veljekset, ranskalaiset Charles Perrault, Jules Verne ja Antoine de Saint-Exupéry, sekä englantilaiset Lewis Carroll ja A.A. Milne. Suomellakin on oma satusetänsä Z. Topelius.


Amerikan Yhdysvallat on kuitenkin edelleen nuori valtio, eikä sen historiaa voi mitenkään verrata eurooppalaisten kansojen kypsymiseen ja täten todellisten legendojen muodostumiseen. Silloin kuin lapsuutemme iltasadut saivat jo vakiintuneet muotonsa, Amerikassa paukuteltiin asein omaa kulttuurihistoriaa, josta muodostui elokuvan tulon myötä hyvinkin romantisoitu aihe, villi länsi. Ihmemaa Ozin kirjoittaja Frank L. Baum yritti menestyä monilla eri aloilla ja koki myös villin lännen ajat Dakotassa paikallista sanomalehteä julkaisten. Tuntemamme Ozin tarinan alkuintro Kansasissa on siis saanut vaikutteensa juuri tuosta ajanjaksosta, joka on satumaailman täydellinen vastakohta, väritön ja virikkeetön.

Ehkä juuri tuo ankeus on saanut kirjailijan kehittämään niin ihmeellisen maailman läheistensä eskapistikseksi henkireiäksi. Sydänvikainen Baum löysi vihdoin paikkansa lastenkirjailijana, eikä hänen tarvinnut enää rasittaa itseään fyysisillä töillä. Kirja sai pian kolmetoista jatko-osaa, musikaaliversion broadwaylle ja lukuisia elokuvasovituksia, joille kirjailija perusti oman tuotantoyhtiönsä. Tarinan maailmanlaajuisesti tunnetuin jakso jäi luojaltaan kuitenkin näkemättä. Baum kuoli sydänvikansa seurauksena kaksikymmentä vuotta ennen Victor Flemingin ohjaaman The Wizard of Ozin ensi-iltaa.

Victor Fleming on yleisesti hieman halveksittu ohjaajana. Mies tunnettiinkin paremmin elokuvien yleismiehenä, eräänlaisena korjaajana joka saapui umpikujaan ajautuneiden elokuvien kuvauspaikalle pistämään asiat takaisin raiteilleen. Ihmemaa Ozin kuvaukset oli ongelmia täynnä ja Mr. Fix-it tuli, näki ja voitti. Ennen loppusilausta kutsu kuuluikin jo toisen elokuvan pariin. Tuo toinen elokuva oli Tuulen viemää. Kyseessä siis kaksi suurimmista amerikkalaisista klassikoista. Kumpikin ensimmäisiä ja täydellisimpiä värielokuvia, kumpikin Flemingin ensimmäiset kokeilut värielokuvan kanssa. Kun Fleming häipyi kuvauksista, tilalle saapui King Vidor, joka on vastuussa Kansasin kohtauksista. Luultavasti tämäkin yksityiskohta palvelee vain elokuvan etua, kaksi erilaista maailmaa on tulkittu kumpikin eri tahojen kautta.

Elokuvan ylittämätön visuaalisuus koostuu useista palasista jotka tekevät lopputuloksesta sen mitä se on. Technicolor tuo väistämättä oman ripauksensa värisävyihin, joiden todellista alkuperää on pitänyt rukata tekniikan suodattamien vääristymien ehdoilla. Technicolor on ehdottomasti yksi itseäni miellyttävimmistä värimetodeista ja karkkimaiset sävyt senkun korostetaan remasteroidussa versiossa. Uudelleen siloittelulla on aina riski kuluttaa puhki alkuperäinen kerros maalaamalla käytännössä koko maalaus uusiksi. Käsittely on kuitenkin paikallaan täydellisen elämyksen saavuttamiseksi. Toisaalta, ensimmäiset amerikkalaiset tv-sukupolvet näkivät elokuvan mustavalkoisena ja elokuvan näyttämisestä tuli silti vuosittainen traditio. Ei muuten olisi huonompi ratkaisu ottaa samaa mallia Suomeenkin ja näyttää elokuvaa säännöllisesti. Televisioesityksillä ei tosin ole enää murto-osan vertaa siitä painoarvosta kuin ennen, kiitos lisääntyvien kanavien ja lopullisesti videoiden, dvd:n ja internetin.

Technicolor ei tietenkään tee näyttävyyttä itsessään, se saa vain nähdyn näyttämään vielä paremmalta. Studioon rakennetun pienoismaailmansa ansiosta elokuva on tarkemmin tarkasteltuna lähempänä tallennettua näyttämötaidetta kuin elokuvaa ajateltuna neorealistisena tosielämän tulkkina. Otosten taustalla on yksikertaisesti järjettömän suuri seinä, jolle on maalattu freskoja mielettömällä fantasiantajulla. Esimerkiksi kaukana siintävä Smaragdikaupunki keltaisen tien päässä on yksi käytetyimmistä populaarikulttuurin viljelemistä kuvista.

Elokuva oli tehtävä lähes täysin vailla esikuvia, siksi se ehkä onkin niin puhtaasti oma tuotos josta löytyy luultavasti enemmän lainoja amerikkalaistuotantoihin kuin muualta. Yksin Simpsoneista olet missannut lähemmäs kolmekymmentä vitsiä aikojen saatossa, jos elokuva ei ole tuttu. Viitteitä ei voi olla löytämättä edes tunnetuimpien amerikkalaisohjaajien elokuvista, Martin Scorsesesta David Lynchiin. Ihmemaa Oz on yksinkertaisesti juurtunut jokaikisen jenkin takaraivoon ja kaikki tuntevat vuorosanat niin hyvin että sitä voi lainata puhuessaan kelle tahansa.


Fantasiamaailma ja tehosteet olivat kekselijäitä ja toimivat siis pioneerimaisesti esimerkkinä alalle.Ainoastaan eräinen Walt Disney ehti kentälle ennen Ihmemaa Ozia ja hänestä onkin kiittäminen että elokuva on edes olemassa. Lumikki oli kahta vuotta aiemmin suuri riski, johon harvat uskoivat. Värillinen, piirretty, lastenelokuvamusikaali maksoi itsensä takaisin ja MGM päätti näyttää Ozin tuotannolle vihreää valoa. Lumikin vaikutusta elokuvan historiaan ei siis voi liikaa korostaa. Se oli myös ensimmäinen elokuva joka hyödynsi ulkoelokuvallista kaupantekoa oheismyynnillään, jota Ihmemaa Oz hyödynsi ensimmäisenä MGM elokuvana.

Tuon ajan keräilyesineet ovatkin arvossaan ja voi vain arvailla paljon rahaa on uponnut hulluimmilla keräilijöillä, joilla on kymmeniä tuhansia keräilyesineitä aiheesta. Myös elokuvan punaiset kengät on myyty huutokaupassa aikanaan käsittämättömillä taalamäärillä. Uskon että monille joilla on rahdunkaan vertaa leffafriikin vikaa, kelpaisi kyllä lähes mikä tahansa esine joka on tallentunut tälle filmille. Tuohon aikaan tosin kierrätettiin lavasteita ja tavaroita elokuvissa, joten moni esine on tainnut kadota aikojen saatossa. Kierrätyksestä esimerkkinä vaikkapa Dorothyn kori, joka nähdään myöhemmin elokuvassa Pikku Naisia (1949). Valitettavimpana esimerkkinä vanhojen lavasteiden hyötykäytöstä liippaa myös läheltä aihetta, Tuulen viemää hyödyntää King Kongin lavasteita polttamalla nämä maan tasalle.

Elokuvan lauluista on muodostunut klassikoita, mutta yksi on ylitse muiden. Kappale joka meinattiin alunperin leikata pois lopullisesta elokuvasta aikaa vievänä ja rumana. Kaikkien aikojen elokuvalauluksi monesti valittu Somewhere over the Rainbow on kutakuinkin täydellinen sävellys elokuvaan. Sen perusajatuksena on Kansasin karuus, jossa ainut värikäs asia jonka voit nähdä on taivaalla loistava tavoittamaton sateenkaari. Päähenkilöllä Dorothylla on huolia ja murheita kun on tylsää ja Toto koiraakin vain kiusataan. No ymmärtäähän sen, ei varmasti ole helppoa olla ainut teini-ikäinen tyttö keskellä ei mitään.

Judy Garland nappasikin roolin juuri lauluäänensä takia Shirley Templen edestä. Nykyään ei tule mieleenkään ajatella ketään muuta tarinan Dorothyna. Aiemmat filmatisoinnit ovat pitkäveteisiä, harppovia ja vailla luonnetta tai näkemystä. Myöhemmät versiot taas suurimmaksi osaksi erilaisia kuriositeetteja tai yhtä poikkeusta lukuunottamatta halpoja piirrosversioita. Nimenomaan ohjaaja Victor Fleming kuori Garlandista sen hahmon esiin jonka muistamme. Flemingin metodit perustuivat tietynlaisen ylinäyttelyn aikaansaamiseen. Tämä tyyli ei ollut esimerkiksi Tuulen viemää kuvatessa Vivien Leighin mieleen, joka kyseli pitkään ohjeita muilta. Lopulta Fleming sai Leighin ymmärtämään, ettei kyse ole minkään brittiläisen olohuonedraaman tekemisestä vaan elokuvallisesta melodraamasta. Garland ja muut tekevät elokuvasta juuri sen takia niin eläväisen, kuvitelkaa nyt Dorothy laukomassa ikivihreitä lainejaan vailla lapsekasta karrikoimista.

Yksi viihdyttävimmistä imdb-arvoistelijoista kirjoittaa seuraavasti:

"Ensinnäkään, tekijät eivät tienneet halusivatko mustavalkoisen- vai värielokuvan, joten käyttivät kumpaakin! Lol aivan kuin emme huomaisi! No minä huomasin ja se on roskaa. Pienessä kaupungissa kaikkia niitä lapsia esittää aikuiset miehet. On typerää ajatella, että uskoisimme niiden olevan lapsia. Toinen asia jota vihasin oli että siinä kerrotaan tarinaa neljästä henkilöstä, joista kolme ei ole edes oikeita. Yksi on karhu, yksi variksenpelätti ja yksi on robotti. Eivätkä ne tee muuta kuin hyppii ympäriinsä ja laulaa outoja lauluja toisilleen kuin idiootit"


Aina ei voi olla varma onko vapaan sanan kanaville kirjoittavat ihmiset ihan tosissaan vai pelkkiä trollaajia, mutta tuon kaverin muutkin mielipiteet ovat kieltämättä vilkaisun arvoisia. Tykkään lukea klassikoita teilaavaa tekstiä, mieluiten oikeilla perusteilla, mutta menettelee nuokin kun ovat niin metsästä repästyjä. Ääripäät sikseen, etenkin amerikkalaisilla lie vaikeaa arvostella elokuvaa subjektiivisesti, mutta miksipä siitä olisi pakko pitääkään? Itse en esimerkiksi tykkää maiskisista ja näiden ohjelmanumeroista erityisemmin. On sääli todeta, että näiden rajoittuneiden ihmisten elämän kohokohta ei herätä sympatioita, mutta näin vain on. Willy Wonka & the Chocolat Factoryssa (1971) nähdyt Oompa Loompat ovat kuitenkin mielestäni yksiä elokuvahistorian parhaimmista sivuhahmoista. Ei ole ohuempaa rajaa kuin mainiolla ja ärsyttävällä, vihalla ja rakkaudella. Oikeastaan kaikilta muilta osin pidän Ihmemaa Ozia täysin onnistuneena.

Ihmemaa Oz on maailman valtavirtaisimpia kultteja ja jokaisen mukana olleen lapset ja lasten lapset kiertävät Amerikkaa kertoen tarinoita klassikon synnystä. Vain pari sekuntia ruudulla vilahtaneet maiskisetkin ovat kaiken maailman tapahtumissa puhumassa vielä yhdeksänkymppisinäkin. Garlandia lukuunottamatta elokuvan näyttelijät ovat suomalaisille melko tuntemattomia ja elokuva onkin jokaisen näyttelijän uran kohokohta. Sitä suuremmalla syyllä ei voi edes kuvitella sitä katkeruuden määrää jota peltimieheksi alunperin pestattu Buddy Ebsen kantaa. Maski koostui aluksi alumiinipölystä joka altisti Ebsenin hengenvaaraan ja sairaalahoitoon. Vastuuton tuotantoyhtiö pisti vaivihkaa maskin tahnamaiseksi ja roolin jakoon. Jack Haley nappasi sen ja muistetaan nyt ikuisesti peltiukkona. Ray Bolger näyttelee variksenpelättiä ja Bert Luhr leijonaa. Muutkaan ei maskiensa kanssa ole päässyt helpolla, leijonan puku painoi neljäkymmentä kiloa ja Technicolor vaatii törkeän kirkasta ja täten myös tuskaisen kuumaa valaistusta.

Kultti on muodostunut niin itsestään kuin tekemällä ja siihen vaikuttaa monet eri asiat. Judy Garland oli haastatteluissa melkoinen tarinankertoja ja jutuilla ei aina ollut minkäänlaista perää. Myytit siitä että maiskiset olivat kaikki alkoholisteja on syntynyt Garlandin vitsailun tuloksena. Myöhemmin elokuva on poikinut myös oman trippailuarvonsa kun joku keksi että kuunnellessa Pink Floydin Dark Side of the Moonia elokuvan tahtiin, musiikin tapahtumat tukevat elokuvassa tapahtuvia.

Elokuvan arvostus ja status koostuu siis lukemattomista eri osa-alueista. Siihen vaikuttaa ilman muuta myös se tosiasia, että se on amerikkalainen. Heillä yksinkertaisesti on raudanluja ammattitaito markkinoida itseään ja tuotteitaan. Tuotteen on kuitenkin samalla markkinoitava amerikkalaisuutta ja jos rivien välistä on luettavissa isänmaallinen teema, se kelpaa lähettilääksi maailmallekin. There's no place like home, America.

Elokuva on siis vaatinut erinomaista käsityötaitoa, tyylitajua ja ohjausta. Ei ole väärin jos tuloksesta ei silti pidä, sehän on vain mielipide. Teknisesti tällä elokuvalla on jokatapauksessa paremmat edellytykset miellyttää kuin suurimmalla osalla tuonaikaisia tai edes nykyisiä teoksia. Ihmemaa Oz on itseasiassa erinomainen testi siitä, mitä katsoja elokuvissa näkee. Ei se mitään jos elokuva ei tee suurta vaikutusta, mutta jos joku ei saa siitä irti yhtään mitään, tiedän ainekin saman tien suhteeni tämän elokuvamakuun.

Piakkoin näemme elokuvateattereissa Sam Raimin näkemyksen Ozin tarinasta. Odotan sitä kyllä, eikä ole aikomustakaan verrata sitä tähän MGM:n versioon, se on turhaa. Kaikki vertailu tulee tehdä lähdemateriaaliinsa ja siitä on toistaiseksi versioitu tämän yhden kerran lähes täydellisesti. Tämä siis on ja pysyy, mutta uusia näkemyksiäkin on kiva välillä nähdä. Sitäpaitsi Raimi saattaa hyvinkin onnistua tuottamaan omanlaisensa pysyvän teoksen. Toivon sitä. Se ei silti tule muuttamaan tämän klassikon asemaa.