Voi kuitenkin sanoa, että kun näin Chaplinin pojan joskus juuri opittuani lukemaan, se teki suuren vaikutuksen nimenomaan elokuvana, ehkä ensimmäisenä laatuaan piirroselokuvien ulkopuolella. Samaan aikaan tykkäsin katsoa Pekka Puupäitä ja Uuno Turhapuroja, enkö siis samalla periaatteella olisi voinut tykästyä Armand Lohikosken ja Ere Kokkosen ohjausjälkeen. Kummatkin ovat kansanviihdettä, jotka tarkoituksen mukaisesti tuotettiin epätaiteellisia lähtökohtia silmällä pitäen, Uunoja ei esimerkiksi ikinä kuvattu kuin täydessä päivän valossa ettei otos vaikuttaisi liialta kikkailulta. Suhtauduinkin niihin enemmän kuten sketsi- tai komediasarjoihin, jota katselen vain hauskojen hahmojen ja vitsien takia. Kuten esimerkiksi Pulttiboissia tuohon aikaan. Pekka ja Pätkä -elokuvia oli nauhoitettu nelituntinen kasetti täyteen puolinopeudella ja saatoin katsoa niitä juuri sen aikaa kuin halusin tai vaikka läpi nauhan, sen kummemmin kiinnittämättä huomiota elokuvan vaihtumiseen välillä.
Tästä päästään kuitenkin epäkohtaan jonka tämä alustus luo. Vähiten suosikkielokuvani Chaplinilta:
Charles Chaplin - Nainen Pariisissa (1923)
Chaplinin pojan jälkeen tämä elokuvien da Vinci, eli alan suuri moniosaaja ohjasi toiseksi pitkäksi elokuvakseen hyvin erilaisen teoksen. Vakavamman draaman, jossa hän ei itse näyttele. Ehkä hänellä oli intressejä siirtyä kameran toiselle puolelle enemmänkin, tai ehkä vain antaa Edna Purviancelle mahdollisuus loistaa ilman kulkuria rinnallaan. Elokuva floppasi täysin, koska yleisö halusi nähdä Chaplinin kankaalla. Chaplin veti elokuvan viideksikymmeneksi vuodeksi pois nähtäviltä ja nykyäänkin se liitetään DVD-julkaisuna Kuningas New Yorkissa elokuvan kylkeen!
Nainen Pariisissa on kuitenkin erittäin hyvä elokuva, monet kriitikoista pitää sitä jopa koomikon parhaana. Peter von Bagh valitsi elokuvan kirjaansa Kymmenen elokuvaa, jossa ottaa nimenmukaisesti kymmenen rakastetuinta elokuvaa syvempääkin syvempään syyniin.
"Chaplinin elokuvista pidän eniten siitä teoksesta, jossa Charlie on kaikkialla eikä kuitenkaan missään" - Sergei Eisenstein
Siitä huolimatta että elokuva on ehdottoman hieno, tykkään katsoa Chaplinin teoksessa Chaplinia. Ohjaajan viimeiseksi jäänyt Hong Kongin kreivitär (1967) on tietty melkoista huttua muuhun uraan verrattuna, mutta tykkään katsoa sitä koska se poikkeaa mielenkiintoisella tavalla muista. Se on ainut värielokuva, se tuo Chaplinin kuusikymmentäluvulle ja pääosissa nähdään mm. Sophia Loren, Marlon Brando ja Tippi Hedren.
Pidän sen katsomisesta samalla periaatteella kuin Hitchcockin viimeisten elokuvien katsomisesta. Hitchin mieltää tiettyyn aikakauteen kuuluvaksi ja kun näkee hänen 70-luvulla tekemiään töitä, ne tuntuvat jotenkin niin väärään aikaan sidotuilta, ettei asiayhteyden kierosta tolasta voi olla pitämättä. Sitäpaitsi copycatit kuten Brian De Palma ja Dario Argento olivat jo alkaneet tehdä vinoutuneita Hitchcock-pastissejaan, joita vastaan ohjaajan oli sitten taisteltava uusilla töillään.
Roman Polanski - Yö ei tunne armoa (1994)
Roman Polanskin psykologiset kauhukuvat tekivät minuun erittäin suuren vaikutuksen aikoinaan. Tyyli muistutti Hitchcockin hiipivää jännitystä, mutta sen päälle oli vedetty vielä kerros ahdistavuutta ja perversioita, johon Polanskin yleensä yhdistääkin. Ohjaaja hallitsee myös lukuisia muita elokuvan tyylisuuntia, mutta psykologisen jännityksen pariin tämä palaa aina uudestaan. Polanski toi oman tyylinsä vaikuttavasti 90-luvulle elokuvallaan Katkera kuu, mutta sen jälkeen ilmestyi suurin henkilökohtainen pettymykseni tältä puolalaiselta.
Yö ei tunne armoa on hyvin polanskimainen elokuva ja siihen se taitaa lopulta kapsahtaakin. Koen sen ainoaksi elokuvaksi, joka ei tuo merkittävästi mitään uutta nähtäväksi, se on siis kärjistettynä tarpeeton. Hyvä perus polanskikuvio joka sisältää ahdistusta, nöyryytystä ja ihmismielen tutkiskelua. Elokuva, joka Polanski-fanien tulee katsoa, muttei ole tarvetta katsoa kahdesti.
Huom. Roman Polanskin uusin elokuva, The Ghost Writer (2010) onpi kirjoittajalta näkemäti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti