Olen erittäin huono lukemaan kirjoja, etenkin romaaneja. Tykkään lueskella lähinnä tietokirjoja, novellikokoelmia, ns. lastenkirjoja tai romaaneja jotka ovat alle parisataa sivuisia. Keskittymiskykyni sen suhteen on yksinkertaisesti niin heikko, että jos en saa kirjaa luettua parissa kolmessa istunnossa, se jää luultavasti kesken oli se kuin hyvä tahansa. Seuraavassa kuitenkin viiskyt ja risat suosikkikirjaani, ilmestymisjärjestyksessä.
Tuhannen ja yhden yön tarinoita (Alf laila wa laila, n. 1300-1400). Aivan ehdottomia suosikkeja kautta aikojen. Pidän kyllä lapsille sensuroiduistakin versioista, joita olen lukenut lukemattomia tulkintoja ja suomennoksia, mutta alkuperäinen on silti alkuperäinen. Jutut on karskimpia kuin Decamerone, Canterburyn tarinoita, Saló, Anaïs Nin ja Charles Bukowski yhteensä ja persialaisen elämäntavan, kulttuurin ja ihmisten kuvailu on äärettömän hienoa luettavaa. Paras ja täydellistä hipova kokoelma on noin 2600 sivuinen ja jaettuna kuuteen volyymiin, suomennos vuodelta 1967. Kolmekymmentäluvun painos on myös kielenkäyttönsä puolesta mielenkiintoista luettavaa. Monasti filmattu teos on suonut paljon mielenkiintoista katsottavaa, vaan ei yhtään definitiivistä elokuvasovitusta.
Lewis Carrol: Liisan seikkailut ihmemaassa (Alice's Adventures in Wonderland, 1865).
 |
| John Tennielin kuvitusta Liisan seikkailuista |
Kiistaton helmi, jonka olen lukenut niinikään monessa monituisessa muodossa. Vanhoina ja uudistettuina suomennoksina, sekä alkuperäiskielellä. Myös kolmen eri aikakauden Disney-sarjakuvana ja kuunnelmana. Eipä kirjan maailmaan ja sanaleikkeihin kyllästy, vaikkei ne enää juuri yllätäkään. Kirja josta tulee aina hyvälle mielelle. Kirjasta on monia onnistuneita ja vielä useampia keskivertoisia elokuvauksia.
Marcel Allain & Pierre Souvestre: Fantômas 1-3 (1911). Painokseni on vuodelta 1925, jonka ansiosta pidän sen lukemisesta erityisen paljon. Vanhanaikaisuus on miellyttävä tehokeino, mutta onhan nämä rikosaiheiset kioskikirjallisuuden helmet kiehtovia myös yleistunnelmaltaan. Lähes heti kirjojen ilmestyttyä filmatut elokuvat henkii upeita tunnelmia, 60-luvun versiot ovat lähinnä bond-henkisiä farsseja. Tänä vuonna olisi tarkoitus tulla taas uusi näkemys.
A.A. Milne: Nalle Puh (Winnie the Pooh, 1926). Kaikkea muuta kuin pelkkä lastenkirja. Upeita ajatuksia ja skenaarioita, mitä kuka tahansa voi verrata elävään elämäänsä ympärillään. Sitä paitsi terapeuttinen sairaskertomus pojasta jolla ei ole kavereita ja päässä viiraa. Disneyn elokuva aiheesta on melko onnistunut, samainen jätti kävi toistamiseen lähdeteoksen pariin hiljattain ja tulos on nähty jo jossain maailman kolkissa, josko kohta myös Suomessa.
Agatha Christie: Kymmenen pientä neekeripoikaa, nyk. Eikä yksikään pelastunut (Ten Little Niggers / And Then There Were None, 1939). Kuuntelin joskus kuunnelmina Agatha Christieta, Poiroteja ja muita, mutta ainut omistamani romaani kirjailijalta on tuplakirjan b-puoli, jonka ostoperusteena toimi Roald Dahlin Joku Kaltaisesi. Kymmenen pientä neekeripoikaa ei ole täysin suotta saanut klassikkostatustaan, kirjassa on törkeän hieno tunnelma ja se pitää otteessaan. Nykyisin kirjaa on painettava korrektimmalla nimellä, joka ei ole mistään kotoisin. Hyi. Filmattu pari kertaa, en ole nähnyt.
Antoine de Saint-Exupéru: Pikku Prinssi (Le Petit Prince, 1943). Jos jostain asiasta on käytettävä termiä ihana, niin tehdään se nyt. Novelli, jonka sietää lukea vaikka vuosittain. Merkillistä kyllä, miten näin pieni ja lyhyt teos voikin olla niin suuri, sympaattinen ja ilahduttava. Olen lukenut suomeksi, englanniksi ja tavannut jotenkin ranskaksi, toimii mitenpäin vain. Paitsi elokuvana, hieman kehno on.
George Orwell: Vuonna 1984 (Nineteen Eighty-four, 1949). Orwellin lohduton tulevaisuuden näkymä heikosta huomisesta, kun Isoveli valvoo. Kyseinen sanonta siis juontuu juurikin tästä kirjasta. Kirjasta on kuvattu onnistuneita elokuvia pariinkin kertaan.
Roald Dahl: Joku kaltaisesi (Someone like you, 1953). Dahl osasi kirjoittaa koukuttavien lastenkirjojensa lisäksi myös ikäihmisille. Tältä novellikokoelmalta löytyy mm. kuriositeetti Mies etelästä, josta on filmattu jakso sekä Alfred Hitchcock esittää -sarjaan, että episodi Four Roomsin neljänneksi "huoneeksi". Ohjaajana toimi tekijä nimeltään Quentin Tarantino.
Tove Janson: Taikatalvi (Trollvinter, 1957). Kirja josta ei moitteen sijaa löydy. Ehkä ainut oikeasti hyvä kirja jonka olen lukenut koulun pakottamana. Kirja-arvostelusta sainkin sitten jonkun yli-inhimillisen 10++:n ja seuraavana lukemistehtävänä luokalla olikin kyseinen kirjoitukseni. Voin myös kertoa opettajille vinkiksi, että voisi pyytää suostumusta moiseen toimeen, sillä koin sen kieltämättä hieman epämukavaksi.
René Goscinny-Jean Jacques Sempé: Pikku Nikke (Le petit Nicolas, 1960). Läpikotaisin tuttu kirjasarjan aloittava nimeke on varmasti tuttu monille suomalaisille ja sietää ollakin. Todella hieno ajan- ja lapsuudenkuvaus, sekä ajattomien teemojen pyörittely mainiolla huumorilla. Eipä ne jatko-osatkaan huonoja ole, mutta Pikku Nikessä on ilman muuta ne kaikista parhaat jutut. Kuten olen jo aiemmin kirjoitellut, olisi kirjasta melko tuore leffa tehty, mutta mistäs se Suomeen saataisi.. Animaatiosarja sentään saapui ja oli jopa positiivinen yllätys.
Lastenkirjallisuuteen viittasin kyseenalaistavalla ns.-etuliitteellä, koska suuri osa valitsemistani lastenkirjoiksi luokiteltavista teoksista on kaikkea muuta kuin: ensinnäkään vain lapsille ja toisekseen lapsille soveltuvaa laisinkaan.
Anthony Burgess: Kellopeli Appelsiini (A Clockwork Orange, 1962)
Aivan huikea teos, omalla futuristisella slangillaan kirjoitetun kirjan lopusta löytyy viisi sivuinen nadsat-suomi sanakirja. Lukemisessa pitää olla välillä tervehenkistä haastetta, tosin sanastoa ei tarvitse kovin paljoa käyttää jos mielikuvitusta riittää. Kaiken kaikkiaan tämä on kuitenkin kirjoitusasultaan yksi aivan ehdottomia suosikkejani. Tekstiä lukee jo pelkän tekstin takia, mutta itse tarina se ei ole huono sekään. Kubrickin klassikkofilmatisointi on jopa hieman siistitty versio, mutta tässä yhteydessä ihan hyvä. Kahta lukua ja loppuhuipennusta lukuunottamatta elokuva on täydellisen uskollinen alkuperäisteokselle.Kirja vastaan elokuva? Kummatkin ovat parhaiden joukossa omassa taiteenlajissaan. Jos elokuvantekijöillä on näkemystä tehdä kirjasta filmatisointi, miksi näitä pitäisi edes verrata? Stanley Kubrick ohjasi liudan elokuvia, jotka pohjautuivat romaaniin ja yksi ärsyttävimmistä vertailun kohteista on Hohto. Stephen Kingin Hohto on Stephen Kingin Hohto ja Kubrickin Hohto on Kubrickin. Jälkimmäinen on elokuvana mieletön, ensimmäinen taas on kirjana joidenkin mielestä sitä samaa. Nämä eroavat paljon toisistaan ja King sai myöhemmin romaaninsa mukaisen filmatisoinnin, jossa ei ole kertakaikkiaan mitään näkemystä.
Charles Bukowski: Vanhan likaisen miehen juttuja (Notes of a Dirty Old Man, 1969)
Charles Bukowski: Pystyssä kaiken aikaa (Factotum, 1975)
Charles Bukowski: Rakkaus on koira helvetistä (Love is a Dog from Hell, 1977)
Charles Bukowski: Siinä sivussa (Ham On Rye, 1982)
Charles Bukowski: Kaupungin kaunein nainen (The Most Beautiful Woman in Town & Other Stories, 1983)
Turha kai näitä on setviä erikseen, Bukowski on aina Bukowskia. Kun luet niitä, luet viinasta ja huorista. Renttukirjailija on kirjoittanut romaaneja, novelleja, päiväkirjoja ja runoja. Parhaimmillaan asian ytimeen päästään kaunistelemattomissa novelleissa, mutta myös romaanit kuten Siinä sivussa ovat erittäin mukaansatempaavaa tekstiä. Factotum elokuva on ollut hyllyllä jo pitkään, mutten ole saanut sitä vielä katsottua.
Matt Groening: Elämä on helvettiä (Life in Hell, 1977-). Simpsonien luojan pitkäaikainen sarjakuva osuu ja uppoaa. Provosoinnin teho on jäänyt Hugleikur Dagssonin Saako tälle edes nauraa -sarjan ja kaltaistensa jalkoihin, mutta Groeningin sarja on ajaton ja Dagssonin shokkiarvo laskee jokaisen stripin myötä. Eli sama tilanne kuin esimerkiksi Simpsoneiden ja South Parkin välillä.
Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille (Hitchhiker's Guide to the Galaxy, 1979). Scifiparodia, joka saa vuoroin nauramaan ja vuoroin ihmettelemään toisen mielikuvitusta. Taas yksi niistä kirjoista, joiden elokuvaaminen kuulostaa jo ajatuksena tyhmältä, pariin kertaan sellaista ollaan kuitenkin jo tehnyt.
Angela Carter: Verinen kammio (The Bloody Chamber, 1979). Typerä nimi, myönnetään. Ostin kirjan koska elokuva Company of Wolves perustuu kirjan kahteen novelliin. Kokoelmassa on goottisatuja aikuisille, aiheinaan punahilkat ja ihmissudet.
Ian Carr: Miles Davis (1982). Elämänkerta jonka olen lukenut kahdesti. Jos artistin musiikista ei mitään tiedä, ei varmaankaan juuri tarjoa. Kirja on kuitenkin mielenkiintoisesti ja yksityiskohtaisesti kirjoitettu, joten Milesin musiikista kiinnostuneille pakollinen teos. Levyjä kuuntelee sen jälkeen aivan eri tavalla.
Roald Dahl: Kuka pelkää noitia (The Witches, 1983). Ala-asteen opettaja luki meille muutamiakin kirjoja, aina luvun tai pari päivän päätteeksi. Tämä niistä oli mieluisin ja yksi Dahlin parhaista. Myös Nicolas Roegin elokuvasovitus on onnistunut.
Haluaisin toki lukea vaikka mitä, klassikoita ja roskaa, mutta kun ei pysty niin ei pysty. Pienenä kuuntelin paljon äänikirjoja ja tykästyin myös monen lukijan ääneen (mm. Pekka Autiovuori, Lars Svedberg, Inkeri Wallenius). Se ei todellakaan oli huonompi vaihtoehto niille joille järkäleitten lukeminen tuottaa hankaluuksia syystä tai toisesta. Sitäpaitsi kuunnellessa pystyn kuitenkin keskittymään samalla johonkin toiseen tekemiseen samanaikaisesti, joka on kieltämättä aika paradoksaalista.
Roman Polanski: Roman by Polanski (1985). Tämän puolalaisohjaajan elämässä on draamaa riittänyt ja tässä on kirja, jossa kuullaan tapahtumat hänen näkökulmastaan. Polanski kertoo kaikista epämiellyttävistä käänteistään suoraan, vaikka aivan varmasti tekee kipeää, eikä kaikesta tosiaan voi ylpeillä. Yksi ensimmäisistä pitkistää kirjoista, jonka luin englanninkielisinä.
Bill Watterson: Lassi ja Leevi (Calvin & Hobbes, 1985-1995). Kyllähän tämä on ylivertaisesti paras strippeihin jaettu sarjakuva mitä on koskaan tehty. Elämän totuuksia ja lapsuuden lumoa on tuskin mikään muu teos näin hyvin kanavoinut.
Emmanuell Carrère: Viikset (La moustache, 1986). Kirja jonka voisin mainita vaikka kaikista suurimmaksi suosikikseni. Mies ajaa viiksensä ensikertaa vuosikymmeniin, koska haluaa nähdä miten vaimo siihen reagoi. Vaimopa toteaa, ettei miehellä ole koskaan ollutkaan viiksiä. Psykologinen jännitystarina lähtee koomisesta lähtökohdasta liikkeelle, mutta päätyy painajaiseksi. Kirjailija ohjasi itse elokuvan parikymmentä vuotta myöhemmin, lopputulos on kohtalainen, kypsempikin, muttei mitenkään kirjan veroinen.
Jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti