Videopelien historiaa esillä

Game on 2.0 @ Tukholma, Tekniska Museet
(25.10.2013 – 27.4.2014)

Helsingin Teknisessä museossa on vielä yli kuukauden päivät esillä Pongista Pleikkaan -näyttely, joka käsittelee videopelien historiaa vitriinikonsolein ja pelattavien arcade-konein. Siellä en ole häpeäkseni vielä käynyt, mutta kilpailevan tuotteen kerkesin tarkastamaan.

Tasan kymmenen vuotta sitten Helsingin taidemuseossa piipahtanut Game on on edelleen maailman suurin kiertävä videopelien historiaa käsittelevä näyttely. Se on sittemmin käynyt maailman kertaalleen ympäri ja saapunut päivitettynä naapurimaahamme Ruotsiin.

Game on 2.0 on nähtävillä Tukholman museokeskittymään kuuluvassa Tekniska Museet'ssa huhtikuun loppuun asti. Museo sijaitsee vain parin kilsan päässä keskustasta, joten perille pääsee päiväristeilyltäkin vaikka kävellen. Myös bussi vie porteille asti.

Ensimmäinen veto oli aikoinaan poikkeuksellinen. Asialleen vihkiytyneen porukan rakentama paketti aiheesta, aikana jolloin videopelaamiseen suhtauduttiin taiteena ja yleensäkin ihmisten mielikuvissa nuivemmin. Pienempiä näyttelyitä aiheesta on järjestetty eripuolilla Suomea ennen ja jälkeenkin.

Esillä on lähes kaikki koskaan julkaistut pelikonsolit ja käsikonsolit, useita arcade-pelikoneita (kolikkopelejä) ja muita erikoisuuksia, joista satoja voi pelata ja kokeilla. Liikkeelle lähdetään legendaarisesta Pongista, joka on heijastettuna isona seinälle (oli muuten Helsingissä vieläkin isompana.) Hittien ja erikoisuuksien kautta saavutaan lopulta New Super Mario Bros Wii U:n ja Angry Birdsien äärelle.

Viimeisimmän kymmenen vuoden aikana tapahtunut evoluutio ei tee pelinäyttelystä merkittävästi parempaa edelliseen nähden, etenkin kun historiallisessa näkökulmassa nimenomaan vanhempi tarjonta on pääosassa. Lähihistorian puuttuminen rikkoisi tietysti kokonaisuutta, jonka kehityksen kaarta on pyritty käymään läpi seinille ripotelluin tietolaatoin.

Oheisrekvisiittaa tämänkaltaisessa näyttelyssä ei voi olla liikaa, ja vaikka se laadullisesti onkin ensiluokkaista, olisi sitä kaivannut enemmän. Hahmotelmia löytyy klassikoista, mutta myös uudemmista tulokkaista, kuten Sims ja World of Warcraft.

Komeimpiin kuuluu julistemuotoon hahmoteltu Tomb Raider vuotta ennen ensiesiintymistään. Kohta tuollakin tytöllä on kaksikymmentä mittarissa ja pelit ovat edelleen suosittuja. Myös muovisella patsaalla on Laraa näyttelyssä muistettu.

Yllä vieläkin eeppisempää tarjontaa. Hahmopiirros Dragon's Lairiin (1983), jonka alkuperäisiä animaatiokalvojakin on saatu seinille, sekä erään melko legendaarisen italialaisen putkimiehen pikselöintiehdotelmia vuodelta 1979, pari vuotta ennen ensimmäistä esiintymistään Donkey Kongissa.

Kumma kyllä, kokonaan oman huoneensa saaneen Pokémonin lisäksi eniten merchandisea on saatu esille Parappa the Rapperista.

Puutteita tämän mittasuhteen aihealueesta on helppo huudella, mutta kyllä niitä ilmeisiäkin on. Uudet indiepelit ovat isoimpia juttuja alalla tällä hetkellä. Teksti- ja point 'n click -seikkailupelit olivat sitä vuosikausia. Kumpikaan ei esiinny näyttelyssä juuri lainkaan.

Monkey Islandin loota ja koodikiekko edustavat kokonaista peligenreä, joka toisaalta vaatisi kokonaan oman näyttelynsä.

Osittain suuremmat puutokset on selitettävissä sillä, että kyseessä on nimenomaan konsoleille omistettu näyttely. Amiga ja Atari löytyvät, muttei juuri muita ns. tietokoneita.

Hyvä tietysti näin päin, sillä kaikista eniten antavat harvinaiset arcade -laitteet ja elepelit. Esimerkiksi Tronia pääsee pelaamaan kummassakin muodossa, mutta moni vanhoista käsikonsoleista on vitriinitetty, ilmeisistä syistä toki.

Aikaa saa helposti kulumaan tunteja, riippuen kiinnostuksesta pelailla pelejä itse ja mahdollisesta peliseurasta. Helsingissä vei aikaa seinälle heijastettu, nelinpelinä pelattava Saturn Bomberman (josta Dyna Blaster on itselleni tutumpi variaatio.) Tällä kertaa Pongin lisäksi seinälle heijastettuna pelinä toimi vuoden 1982 pystysuuntainen Anteater.

Varsinaisia tärppejä on tässä tapauksessa mahdoton nimetä, sillä näyttely tarjoaa tapauskohtaisesti niin erilaisia asioita jokaiselle. Arcade -pelikoneiden kokeilu kuuluu tottakai ehdottomana kierrokseen, ja Donkey Kongia ikonisempaa laitetta tuskin montaa löytyy, joten suositeltavaa on takoa ainakin sitä hetki.

Tekniska Museet tarjosi myös muita ihan kiertämisen arvoisia näyttelyitä, kuten puhelinnäyttelyn, piraattituotevitriinin ja naisten keksinnöt -salin. Kannattaa katsella jos jää aikaa.

Pelinäyttelyitä löytyy maailmalta koko ajan enemmän. Pariisillakin olisi tarjota elokuun puoliväliin 2014 asti kaksi videopelien historiaa käsittelevää näyttelyä. Pysyvä Musée du Jeu Vidéo ja tiedemuseoon pystytetty Jeu vidéo, l'expo, joilla olisi varmasti tarjota uusiakin näkökulmia.

Kaikista paras tarjonta löytyy luultavasti New Yorkista, kun International Center for the History of Electronic Games® :in (ICHEG) arkistoja pääsisi penkomaan. Moni merkittävä taho on lahjoittanut arvokasta materiaalia sinne, joista Roberta ja Ken Williamsin koko Sierra -uran aikaiset materiaalit yksistään riittäisivät itselleni.

New Yorkista löytyisi kylkiäisenä myös Nintendo World, joka tosin on ilmeisen pieni ja nykypäivään painottuva. Nintendolla ei jostain syystä ole pysyvää historiallista näyttelyä, joka on lähinnä outoa ottaen huomioon sen merkityksen ja tuotannon määrän. Nintendon historia on sentään alkanut lähes sata vuotta ennen 8-bittisen nessinkään julkaisua. Lukuunottamatta 2007 Osakan puolitoista viikkoista näyttelyä sitä ei ole suuri yleisö koskaan päässyt katselemaan kokonaisuudessaan.

© Broca & Wernicke, cite-sciences.fr

http://www.tekniikanmuseo.fi/pongistapleikkaan.html
http://www.tekniskamuseet.se/1/5148.html
http://www.museedujeuvideo.com/
http://www.cite-sciences.fr/fr/a-visiter/expositions-temporaires/jeuvideo-lexpo/
http://www.icheg.org/see-do/egamerevolution
http://www.icheg.org/collections/library-archival
http://www.nintendoworldstore.com
http://blog.beforemario.com/2012/12/nintendo-museum-exhibition-osaka-2007.html
http://blog.beforemario.com/2012/12/meet-collectors-4-isao-yamazaki.html

Blogi on ollut hieman katkolla - sitten viime näkemän täyttänyt vuosiakin - mutta nyt neljävuotias Damn Good Coffee yrittää selvitellä itsensä ikäkriisikrapulastaan ja jatkaa hommeleita vähän aktiivisemmin.

Rakkautta & Anarkiaa 2013

Joshua Oppenheimer: The Act of Killing (2012)

Maailmassa on virheitä. Etsi tänään alkaneilta Rakkautta & Anarkiaa festareilta niistä ainakin nämä kolme.

The Act of Killing (2012)

Indonesian Pohjois-Sumatrassa lahdattiin vuosivälillä 1965-1966 noin puoli miljoonaa kommunistia, tai kommunistina noitavainon hengessä väitettyä ihmistä. Homman hoiti pieni määrä gangstereita, joille näytettiin vihreää valoa toimen oikeudenmukaisuudesta. Kuulustelupöydän äärelle tuodut olivat käytännössä jo mennyttä.

The Act of Killing käsittelee päättävän elimen oikeuttamaa vapaata tappamista sarjatuotantona, siitä miltä se tuntui vuosikymmeniä sitten ja miltä se tuntuu nyt. Kuinka tappaa ja miten asian kanssa voi elää.

Tanskalainen dokumenttielokuva tavoittaa mestausten oikeat tekijät. Heitä pyydetään näyttelemään tekonsa uudestaan, ja senhän he ilomielin tekevät. Harvoin näkee ketään niin hymyssäsuin ja nauraen selittämässä seikkaperäisesti elämänkokemuksiaan.

Elokuva tekee läpileikkauksen tappajien omaantuntoon, unettomiin öihin ja taisteluun asiaan suhtautumista kohtaan. Moni korkeissa viroissa, syytäen omaisuuttaan vain kalleimpaan ja harvinaisimpaan.

Act of Killingia on keretty jo ylistämään laajalti, eikä tippaakaan yläkanttiin. Se on dokumenttielokuvaa parhaimmillaan, ja jos järkytykseltään sen rakennetta ja toteuttamisprosessia tohtii edes pohtia, on jo kenen tahansa todettava kuinka paljon laajempaa arvostusta dokumentaristit elokuvataiteen piirissä ansaitsisivat. Suurempi arvo on rohkeudella, sattumalla, leikkauksella ja ihmistenkäsittelyn taidolla. Puhumattakaan siitä mitä teos merkitsee ja miten se vaikuttaa.

Dokumenttielokuvankin elävä legenda Werner Herzog on yksi tuottajista elokuvassa, jonka lopputeksteissä puolet nimistä jätetään kertomatta. Ruutu verhoutuu parhaimmillaan pelkkiin anonyymeihin.

Jos keho ja mieli kestää, kuuluu lähes kolmetuntinen Director's cut vuoden ehdottomiin teoksiin.

"Humor... It's a must" - tuhansia ihmisiä tappanut

Haifaa al Mansour: Wadjda (2012)

Wadjda (2012)

Edellisen jälkeen on hyvä ottaa elokuva, jossa ei tapeta ketään. Wadjdassa on tärkeiden aiheiden ohessa nuoruuden lämpöä, olosuhteisiin nähden jopa ajoittaista huolettomuutta ja toivoa. Maassa, jossa naisen asema on hyvin rajoitettu ja kuolemaan tuomitaan meille arkipäiväisistäkin asioista.

Kyseessä on ensimmäinen kokonaan Saudi-Arabiassa kuvattu elokuva, ja kaikkia todennäköisyyksiä vastaan, sen on ohjannut nainen. Haifaa al Mansour otti tärkeäksi kokemansa haasteen vastaan, vaikka joutui ohjaamaan ulko-otoksetkin pakettiautosta käsin.

Naisten on aina peitettävä itsensä miesten katseilta, eikä muiden miesten kuin holhoojan kanssa saa näyttäytyä missään. Naiset eivät saa ajaa Saudi-Arabiassa pyörää sen enempää kuin autoakaan, mutta Wadjda on pieni tyttö joka on päättänyt tienata rahat omaan fillariin. Tytöt kapinoivat kuuntelemalla c-kasetteja, lakkaamalla varpaankynsiä ja jopa punomalla ystävyysrannekkeita, mutta vanhemmiten hekin kääntävät abayansa aatteelle.

Wadjdan äiti stressaa riittävän vetävän iltapuvun valinnasta, sillä hänen on taisteltava miehensä huomiosta, ettei hän joutuisi pelkän haaremin jatkoksi. Hän rakastaa meheviä juoruja ja vitsailee lapsensa naittamisesta, mutta tuomitsee jyrkästi liian vapaamieliseksi kokemansa ystävättären.

Elokuvan viesti on poikinut vihaakin ohjaajan niskoille, mutta toisaltaa huhtikuusta lähtien naiset ovat saaneet ajaa pyörällä Saudi-Arabiassa. Myönnytys on äärimmäisen rajoitetusti toteutettavissa, mutta ehkä isokin pyörä alkaa tämän johdosta pian pyörimään.

Emil Baigazin: Harmony Lessons (2013)

Harmony Lessons (2013)

Kazakstanilaisessa sorron kierrettä kuvaavassa elokuvassa, ei harmonian oppitunnit ole edellisten tavoin oikeusjärjestelmästä sen enempää kuin uskonnosta juontuvaa perua. Ne ovat summa yhteiskunnan portaiden ja yksittäisten ihmismielten kostoa ja karmaa.

Poikaa nöyryytetään terveystarkastuksen aikana ja aletaan hyljeksimään. Hakkaaminen ja kiristys on koulumaailman normi, joka toistuu hakkaajille ja hakkaajien hakkaajille. Myös sorretut jatkavat kehää eteenpäin.

Emir Baigazin ensimmäinen ohjaus ei perusta tyylillisesti elokuvataiteeseen, ennemminkin vaikutteet ovat maalaustaiteesta. Musiikkia soi yhteensä vain muutamia sekunteja, eikä kameraa ajeta koko elokuvan aikana juuri lainkaan. Eikä kumpaakaan voisi kaivatakaan vähempää.

Karu väritön maaseutukuvaus ja geometrisesti antoisat sommittelut reunustavat loistavia näyttelijäsuorituksia, jotka ovat tinkimättömän allegorisen elokuvan välittömästi vaikuttavimpia elementtejä. Rakenteen yksityiskohdat ja ajatuksia herättävä vertauskuvallisuus vaikuttavat pisimpään elokuvan loputtua.

Rakkautta & Anarkiaa 19.-29.9.

DuckTales Remastered (2013)

DuckTales (suom. Ankronikka) oli Disneyn yritys modernisoida Ankkalinnan seikkailuja nykyaikaiseksi, urbanisoituneen ankkasuvun televisioviihteeksi 1980-luvulla. Sarjalla on faninsa, mutta barksilaiseen koulukuntaan kuuluville se voi olla hieman etäinen. Barksin luomien perushahmojen lisäksi sarjaan on suunniteltu nippu uusia seikkailijoita, kaikkien luonteenpiirteitä on muuteltu ja fiftari-Ankkalinnasta on siirrytty silloiseen nykyaikaan.

Kyse on hieman erilaisesta todellisuudesta, vaikka sarjaan onkin lainattu ja varastettu Barksin tarinoista melko suoraan. Siitä huolimatta, jopa Barksin perintöä kunnioittava Don Rosa kirjoitti ohjelmaan aikoinaan jakson. Sarjasta lohkaistiin myös pitkä elokuva.

Monia 90-luvun taitteen animaatiosarjoja yhdistää kauniit mattamaalatut taustat ja hauskat synatunnarit, jotka ovat DuckTalesin parasta antia. Ajan varjopuoliin kuuluu hahmojen ulkomuoto ja animointi, joka alkoi siihen aikaan olemaan yliampuvaa ääliömäistämistä. Siinä on vuosikymmenten evoluution tulos, joka alkoi varsin terveestä piirrosmaisestä slapstickista.

Tällä ankkatarinoiden haaralla on videopelien keskuudessa isompi arvo. Capcomin Nintendolle julkaisema hittipeli vuodelta 1989 ja sen jatko-osa vuodelta 1993 lukeutuvat edelleen tasohyppelypelien ehdottomaan kärkikastiin. Vaatimaton bittimäärä ei edes antanut mahdollisuuksia mukailla sarjan huonoja puolia.

Tänä vuonna, lähes neljännesvuosisataa myöhemmin, ensimmäinen Ducktales on saanut päivitetyn teräväpiirtoversionsa. Lähivuosien päivitykset nostalgisista merkkiteoksista ovat olleet suurimmaksi osaksi positiivisia yllätyksiä. Niissä on maltettu antaa graafisen designin noudattaa alkuperäistä muotoaan, parannellen särmiä vain tarpeellisista kohdin. Tämä tarkoittaa, että myös uudistettu DuckTales on sivulta kuvattu ja pääosin kaksiulotteinen.

Hahmojen animaatio on kaunista ja sulavaa, vaikka tyhjäkäynnillä heiluvatkin hieman hölmösti. Ratasuunnittelu on uskollinen alkuperäiselle. Lähes kaikki löytyy mitä ennenkin, mutta myös paljon enemmän. Ratoja on jatkettu merkittävästi. Etenkin bossit ovat aivan toista luokkaa kuin ennen.

Nessin pelien mainiot epäloogisuudet ovat olleet aina osa niiden viehätystä. Tarinallisesti aukot on nyt paikattu ja selitelty, hieman liiaksikin. Mikä pahinta, Akun veljenpojat eivät esimerkiksi kyhjötä enää jostain selittämättömästä syystä Afrikkalaisten kaivusten kärryissä. Timangit sentään ilmestyvät vieläkin ilmasta, kun oikeissa kohdin hyppii.

Pelissä Roopen on hankittava viidestä eri maailmankolkasta omat aarteensa. Olennaisena osana peliä, ankan on pogoiltava kepillään. Uudessa versiossa kepin käyttöön on lähestytty käyttäjäystävällisemmin, joskin aluksi tuntuu hieman epäluonnolliseltakin operoida pogoilua vain yhdellä napilla. Valikoista sen saakin alkuperäiseen muotoonsa, vaihtamalla asetuksen helposta "vaikeaan".

Vaikeusasteeseen on puututtu trendin mukaisesti. Nykyään pelit eivät ole niin julmia, että noudattaisivat arcade-ajan lakia, jossa peli päättyy kokonaan kun krediitit loppuu ja aloitetaan kaikki alusta. Itse ratoihin on täten kehdattu lisätä reilustikin pituutta ja turmiota.

Radat pitää toki aloittaa alusta ankanpäiden putoiltua. Tämä on toimiva konsepti nykypelaamiseen, ja täytyy sanoa että olisi hermot mennyt vanhalla metodilla. Viimeinen taisto onkin jo merkittävästi haastavampi. Itse orginellihan ei nessi-pelinä kovin vaikea edes ole.

Aarteita keräilemällä peliin saa kulumaan useita tunteja, jopa moninkertaisesti alkuperäiseen verrattuna. Pelin alkuun ja loppuun on rakennettu enemmän pelattavaa ja pelivaluutalla saa ostettua rahasäiliössä pelin designia. Varsin tsekkaamisen arvoista materiaalia. Säiliössä voi myös sukeltaa ja polskutta virtuaalisessa kolikkomeressä.

Varsinaisia epäonnistumisia ei retusoinnissa ole käynyt. Pelattavuus on yhtä sulavaa kuin ennenkin. Uudet hahmodesignit ovat hienoa jälkeä ja animaatio laadukasta. Tietenkin myös musiikki on päivitetty raskaampaan ja vähemmän piipittävään asuun.

Viilaamisen varaa on jäänyt vain dialogiin. Hirvittävä määrä jutustelua, johon on sentään saatu televisiosarjan ääninäyttelijöitä, on suurimmaksi osaksi ponnetonta ja tarpeetonta. Olisipa kyseessä edes suomiversio ja Pekka Autiovuori! Lörpöttelyn ja muun väliaikatoiminnan voi tällaisenaan onneksi skipata.

Kaikkiaan oikein mukava päivitys, joka on saatavilla monelle alustalle. Pelkälle Nintendolle (Wii U) sen julkaisu ei olisi tuottoisaa ollutkaan. Yksinomaan Wii U:lle on kuitenkin ilmestynyt toinen huomionarvoinen
tasohyppelyjulkaisu, New Super Luigi U, joka kustantaa New Super Mario Bros U:n omistajille karkeasti yhtä paljon (kotelollisena kaupasta yli tuplasti) kuin DuckTales.

Genreuskollisille kumpikin kuuluu pelattavien listaan siinä missä lajin isoin uusi julkaisu, Rayman Legends, mutta jos sattuu olemaan kahden vaiheilla aiemmin mainittujen välillä, ei tulisi mieleenkään ehdottaa tuota viiksekästä ja vähemmän tunnettua vihreäkostyymistä putkenrassaajaa, etenkään jos (nessiversio) DuckTales on ennestään kokematta.

Ei haittaisi saada myöhemmin jatko-osaakin samanlaisella kohtelulla, tai Chip & Dalea yms. vaikkeivat peleinä päivitystä sinänsä vaatisikaan. Alkuperäiset ovat edelleen juuri sellaisenaan täydellisiä, mutta eipä näin laadukkaasti jatkettuja kokeiluja vastaan ole ikinä mitään.

Spring Breakers (2012)

Harmony Korine: Spring Breakers (2012)

Spring Breakersin mainoslause toteaa, että aurinko voi tuoda ihmismielen synkän puolen esiin. Saman se tekee Suomen elokuvateattereille. Saat valita ihan itse iltapuhteeksi jotain supersankarispektaakkelin ja tietokoneanimaation välillä, jälkimmäisen saat 3D-versiona, perinteisenä, dubattuna tai orginellina.

Se ei tietenkään ole mitään uutta, eikä ole tämä Harmony Korinen kohahduttajakaan. Vain vähän voi lisätä Spring Breakersin saagaan, sillä analyysiä siitä riittää, mutta kun se saapui tänne Lahdenkin ohjelmistoon tällä viikolla, ansainnee se maininnan. Etenkin kun se on kesäelokuva joka kannattaa käydä vilkaisemassa. Kirjoitin siitä aiemmin täällä.

Pelottava ja surullinen esitys tämän vuosikymmenen MTV-johdannaisista unelmista ja ihanteista. Biletystä, tissejä, huumeita ja väkivaltaa. Nuorisokulttuuripornoa. Silti niin paljon enemmän. Pakkohan sen on olla?

Lyhyesti - on spring breakin aika ja vähäpukeiset tytöt haluavat bilettämään sinne missä heidän kaltaisensa ovat. Käteistä uupuu, ryöstetään vesipyssyllä huoltoasema, lähdetään matkaan, vedetään kooma ja joudutaan virkavallan huostaan...

...josta paikallinen räppijumalan irvikuva lunastaa tytöt possensa jatkoksi, näyttäen heille millä todella on elämässä merkitystä: aseiden, huumeiden, rahan ja Scarfacen katselukertojen määrällä. Hetki hetkeltä peli käy vakavammaksi.

Tärkein saavutus elokuvalla on sen tulkittavuus, jota on lähdettävä purkamaan koko elokuvan olemassaolon motiivista. Pelkäksi parodiaksi se on aivan liian vangitseva ja puhutteleva, vaikka hip-hop -skene jonka tytöt kohtaavat on kaikista itsestäänselvimpien kliseiden summa, ja tytöt itsessään Britney-myytillä ratsastavia ex-mikkihiiri klubilaisia jotka päätyvät Pussy Riot -henkisiin myssyihin sonnustautuneiksi kostajiksi.

Korine on iskenyt elokuvaansa paljon kiehtovia pop-ilmiöitä sivuavia oivalluksia ja ehkä alitajuisiakin täkyjä. Rahassa kylpeminen lainaa Mario Bavan sarjakuvafilmatisointia Danger: Diabolik (1968), ja tuo pieni ele sai itsenikin katsomaan tuon italo-kulttiklassikon uudestaan. Spring Breakers mielessä Danger: Diabolikista tulikin mielenkiintoinen vastakappale katsottavaksi. Aikaansa sidottuja kumpikin, ajanmukaisine asuineen. Psykedeelisistä muotiluomuksista neon-naruihin.

Elokuvalla on omituinen ote vielä pitkään sen katsomisen jälkeen. Hahmojen ikoninen kuvaus tekee juuri näistä bikinibeibseistä täydellisen vertailukohdan tosimaailman suurien unelmien etsijöille.

Ymmärtääkseen elokuvaa lainkaan on tottakai tunnettava tämän vuosikymmenen MTV-kulttuuri. Tämä toimii myös toisinpäin, ymmärtääksesi mitä kyseinen kulttuuri 2010-luvulla on, katso tämä elokuva.

Kanava joka tarjosi aikoinaan paljon erilaisia musiikkiohjelmia, videotaidetta ja yksittäisille artisteille omistettuja viikonloppuja, muuttui silkaksi turhamaisuuden ylistyslauluksi.

Tämä elokuva tiivistää nykyaikaisen hedonismin ja itsekkyyden, puhumattakaan omien ideoiden puutteen räikeäksi turhamaisuuden ja kieroutuneen amerikkalaisen unelman kollaasiksi. Elokuvalla sen enempää kuin yhdelläkään sen hahmolla, ei ole ainuttakaan omaa ajatusta.

Mainittu anti-musiikkikanava on muuttunut suurelta osin seuraamiskelvottomaksi. Sen ohjelmatarjonta kelpaa lähinnä lietsomaan yhä enemmän vihaa ja inhoa amerikkalaisuutta kohtaan. Kanava tuottaa myös omia tv-elokuviaan.

Ironista onkin, että Spring Breakers on hyvin lähellä sellaista. Elokuvan sävyssä on kuitenkin se pienen pieni vivahde, joka ne erottaa toisistaan. Mutta mitä jos Harmone Korine olisi ohjannut tämän saman elokuvan salanimellä ja se olisi julkaistu MTV:n tuotantona? 3.5/5

Serbian film (Srpski film, 2010)

Srdjan Spasojevic: Serbian film (Srpski film, 2010)

Tässä sitä nyt ollaan. Älä katso tätä elokuvaa. Marttyyrien ihmislihan kuorintametodit saattavat tuntua pienen hetken inhottavilta, tai Human Centipedien suusta-anukseen menetelmällä leikeltyjen ihmistuhasjalkaisten katselu tarpeettomalta shokeeraukselta, mutta eivät ne oikeasti ole kovinkaan syviä jälkiä jättäviä myöhäisillan ällötyksiä.

Siinä missä Salón tai Cannibal Holocaustin kaltaiset pahennuksen kruununjalokivet eivät toisella katsomiskerralla tee enää suurta vaikutusta, A Serbian Film pitää pintansa ärsyttävän ja alhaisen provokaationsa avulla ikuisesti.

Elähtänyt pornotähti joutuu snuff-elokuvien maailmaan, kokemaan ja tekemään asioita jotka ovat itsetarkoituksellista tabujen halkomista. Pätevä rikosmysteeri-henkinen juoni yhdistettynä kohtalaisen hyvään elokuvantekemiseen on pilattu rimanalituksilla, joissa sanotaan ja näytetään liikaa.

Tajunnasta pyyhkiytynyt väkivaltainen ilta palaa fläsäri kerrallaan. Pornotähden viimeisen keikauksen ohjaaja on sananmukaisesti ohjannut sätkynukkeaan tekemään kaiken haluamansa. Ja tämän kaverin halut todellakin jakaa (toivottavasti) aniharva. Tämä kaikki metaforana elämiselle nykyajan Serbiassa. Harvinaisen huonona ja epäuskottavana sellaisena.

Kuin paljon haluatkin provosoida, tulisi kriittisyyttä löytyä lapsinäyttelijöiden käyttöön. Ongelma onkin siinä, ettei tämä elokuva olisi se mikä tahtoo olla ilman alhaisenkin moraalin puuttumista.

Serbiassa ei ole sensuuria tai elokuvilla ikärajoja. Voitaisiin siis lohkaista vanha kunnon tätä elokuvaa ei olisi voitu tehdä muualla kuin Serbiassa. Sanotaanko että missään muualla ei ainakaan olla näin epätoivoisia.

Serbian Film on osoitus serbielokuvan laadullisesta päännostamisesta, aivan kuten muutama muu raju elokuva lähivuosilta, mutta hyvistäkään puolista huolimatta ohjaajalle satanutta vihapostia ei voi millään muotoa tuomita. 2/5

The Bluebeard (Barbe bleue, 2009)

Catherine Breillar: The Bluebeard (Barbe bleue, 2009)

Catherine Breillat on tunnettu hieman häiritsevistäkin seksuaalisuutta käsittelevistä elokuvista. Rakkautta & Anarkiaa festareilla aikoinaan näytetyt Breillatit tulivat tutuksi SubTv:n ja Nelosen tv-esityksistä vuosivälillä 2005-2007. Sisarelleni, Romance ja Sex is Comedy näytettiin tuona aikana kukin pariin kertaan. Elokuvasovitus Siniparrasta poikkeaa tutusta kaavasta päällisin puolin.

Juuri Charles Perraultin versioon kansansadusta kiteytyy paljon olennaisia asioita siitä, mitä Breillatin aiemmat elokuvat ovat syvimmiltään. Synkkiä, varoittavia tarinoita nuoren tytön uteliaisuudesta ja vaaroista joita aikuistuminen tuo mukanaan.

Suoran sovituksen sijaan elokuva kerrostaa tarinan nuorten tyttöjen lukuhetken lomaan. Pikkuvanhalla nuoremmalla- ja pelokkaammalla vanhemmalla siskolla on tietynlainen valtataistelu meneillään, joka kertautuu tarinassa tarinan sisällä. Paljon hyviä ideoita, muutamia nättejä kuvia.

Kaikkiaan elokuva ei tuo niin paljoa kuin sillä olisi ollut potentiaalia. Lavastukseen käytetty vaiva menee hukkaan kun kuvaus ja leikkaus on epäinnostavaa. Sen lisäksi musiikin ja äänten laiminlyönti on kohtalokas virhe. Mielenkiintoinen, vajaaksi jäävä lisäys genreen. Trilogiaksi aiotun satusovitusten sarjan toisena julkaisuna seurasi vuotta myöhemmin Sleeping Beauty (2010) eli Prinsessa Ruusunen. 2,5/5

ForeBears (2013)

Marie Cachet: ForeBears (2013)

Ranskalaisella maatilalla asuvat Varg Vikernes ja Marie Cachet eivät ole mitään unelmakansalaisia. He ovat aktiivisia ja luomisvoimaisia, mutta blogitekstien sisältö on tuoreisiin asekauppoihin nähden ymmärrettävä syy aiheuttamaan huolta, joka johti tiistaina pidätykseen. Kyseessä oli lähinnä pieni varotoimena toteutettu näpäytys, tai ehkä vain karkea virhearviointi. Seuraavaa päivitystä heiltä saakin odottaa mielenkiinnolla.

Neljättä lasta odottavalta pariskunnalta on julkaistu tänä vuonna elokuva, ForeBears, joka on kuten Marie Cachet sitä itsekin kuvailee, amatöörimäinen ja kokeellinen elokuva.

Se perustuu egyptiläiseen Kuolleiden kirjaan, muinaiseen Karhukulttiin ja neandertalinihmisen tapaukseen(?) Varmasti monelle yksinkertaisesti huonoa elokuvaa huonosta ihmisestä. Oma vetovoimansa siinä kuitenkin on ja valikoidulle joukolle se on erittäin antoisaa katseltavaa.

Nettikirjoittelut on laput silmillä tulkittuja historiankirjoja ja valikoitua tilastotiedettä, mutta tämä on parhaimmillaan kaunista. Pidän surullisena että vanhat kulttuurit tuhoutuvat ja sulautuvat hiljalleen yhteen, ja olen täten kiinnostunut heidän muinaisen Euroopan tutkielmistaan, harmi vain että heidän on pitänyt pilata kirjoituksensa vihamielisillä älyttömyyksillä. Vaikken koe elokuvan vajoavan siihen tai sen loukkaavana ketään, mistä sitä tietää mitä rivien väliin on yritetty asetella kun kuvat ja sanat ovat yksi mystinen krypto.

Marie on vastuussa lähes kaikesta. Varg esittää itseään ja hänen yhdenmiehenbändinsä Burzum on säveltänyt kaikki elokuvan musiikit. Kuvamateriaalia on jonkin verran muualtakin haalittu, mutta kaikki sointuu mukavasti kuvaan, joka ei ole lainkaan niin pahan näköistä kuin alku antaa odottaa.

Julkaisun ulkoasu, tekstien taustalaatat, fontit ja feidaukset on kaikki melkoista skeidaa. Kuvankäsittelytaidoista on aika ajanut ohi kauan sitten. Kaikki tuo muistuttaa omista kokeiluista aikana, jolloin ei vielä sisäistänyt ettei se Papyrus-fontti vain yksinkertaisesti ole kovinkaan hieno. ForeBears ja uusi Burzum-albumi käyttävät molemmat juurikin kyseistä kirjasintyyppiä.

Sikäli kun elokuvaa ei tule kukaan ikinä katsomaan, jaan sisältöä tässä hieman yksityiskohtaisemmin. Karkeasti kolmeen lohkoon jaoteltava teoksen ainoina näyttelijöinä on Marie lapsineen, päähenkilönä itseään esittävä Varg.

Jahka kivuliaan pitkät, rumasti ladotut ja häivytetyt alkusanat saadaan alta pois, päästään suoraan keskelle toimintaa. Varg pänttää intensiivisenä tietokirjallisuutta, makoilee ladossaan kivääri kainalossa, kokkailee kollareissaan, tankkaa, ajelee maastokuvioisella autollaan ja teroittelee keskiaikaisia miekkojaan, asioita mitä nyt ihmiset yleensä tekevät.

Elokuvan ensimmäinen kolmannes koostuu pääosin Vargin arkiaskareista, elämästä Norjassa ja Ranskassa. Cachetin mainitsema kokeellisuus esiintyy muutamina hämmentävän typerinä toisto-, rajaus- ja leikkauseleinä, ehkei ihan Slipstream-typerinä, mutta, noh, typerinä (kts. Varg juomalasin kanssa ja lintu verkolla verhoillun ikkunan äärellä - huh mikä metafora!)

Kylmäävin kohtaus on Vargin hyvin ohimenevästi kuvattu silmäys Fantoftin uudelleenrakennettua sauvakirkkoa kohden. Kyllä vain.. vanha kunnon Fantoft stavkirke! Se on noussut uudelleen tarkkana kopiona samalle paikalle Vargin linnatuomion aikana. Kruunu ajatuksestasi, Varg.

Mehän emme voi puhua paluusta rikospaikalle, sillä vaikka miestä syytettiin muiden kirkkojen ohella myös kyseisen kirkon polttamisesta, häntä ei ikinä tuomittu siitä. Kirkosta, jonka vastapalanut raunio koristi aikoinaan Aske ep:n kantta, jonka alkuperäisen painoksen ostaessa sai mukana sytyttimen.

Vargin haahuiltua tarpeeksi, elokuva siirtyy ajassa kauemmas menneisyyteen, vaikka onkin vaikea sanoa kuinka paljon tämän perheen touhusta on lavastettua ja kuinka paljon normiarkea. Pellavapäiset lapset kärkkyvät seipään varressa kalaa purosta, äiti jousipyssyn kanssa riistaa metsältä. Tuli isketään kivillä ja kaikki tehdään itse ja luonnossa.

Luontokuvaus on kaunista ja eläimiä saa ihastella paljon. Koko perhe on puettu luonnollisesti sataprosenttiseen eläimen nahkaan ja turkkiin (ja simpukoista tehtyyn myssyyn), jotka ovat krediittien mukaan kaikki Marien itsensä valmistamia. Vargin kokocamouflage luultavasti poislukien.

Toki heidän idyllisen perheretkensä kuvaus aiheuttaa mielleyhtymiä valkoisen rodun romantisoimisesta, mutta olennaistahan se asiayhteydessään onkin. Kuvat ovat parhaimmillaan maalauksellisen kauniita ja auringonpaahteisessa pellossa tarpovaa perhettä ja eläinkuntaa katsellessa mieli lepää.

Läpi kahden kolmanneksen elokuvassa on kuultu vain uutta Burzumin instrumentaalia neo-folk ambientia, eli yhtäkuin pari kuukautta sitten ilmestynyttä kymmenettä studioalbumia, Sôl austan, Mâni vestan. Lopussa kolutaan aikojen saatossa komeaan kuntoon muovautuneita Presquen luolistoja, jolloin pauhaa edelliseltä levyltä, Umskiptarilta, lohkaistu kappale Gullaldr.

Gullaldrin lisäksi Vargin ääni kuuluu vain parin kuiskatun rivin verran läpi koko elokuvan jatkuvan tarun kertojaäänenä. Perheen lapset puhuvat sujuvasti norjaa puolen välin tienoilla. Suurimman osan ajasta kuvat hoitavat puhumisen. Onneksi. Se varmasti pelastaakin koko elokuvan.

En kai voi erityisesti suositella tämän porukan tukemista. Täytyy silti sanoa elokuvan olleen hyvin antoisa hieman samassa mielessä kuin mainio Nocturno Culton Darkthrone-elokuva The Misanthrope (2007). Merkityksetöntä huuhaata, kiehtovasta sakista.

Loppukaneettina todettakoon, ettei uudesta Burzum-albumista (Sol Austan, Mani Vestan) ole paljoakaan kerrottavaa jälkipolville. Varg on sanonut sen olevan jotain mitä ei ole ikinä ennen kuultu. Sanotaanko nyt näin, että Varg on ollut kauan vankilassa ja kuuntelee musiikkia suppeasti - tämä levy ei tosiaankaan tuo mitään uutta musiikkimaailmaan. Kaihoisaa hidastempoista elektronista himmailua, muutamia tunnelmallisia hetkiä. Vaikka ensimmäinen raita lupailee suurempia, kyseessä taitaa olla tilannelevy, jonka äärelle tulee kaipaamaan harvoin jos koskaan.

Saako muusikko-murhaaja-kirkonpolttaja Varg Vikernes jälleen uuden lisänimen?

Epätodellinen yhteensattuma, mutta alunperin piti kirjoittaa tänään Varg Vikernesin ja Marie Cachetin tuoreesta elokuvasta ForeBears (2013), jonka sain tänään katsottua. Elokuvan katsomisen luonne ja koko aiheesta kirjoittamisen merkitys muuttui aika radikaalisti, kun tänä samaisena päivänä uutisoitiin Vikernesin ja Cachetin vangitsemisesta Ranskassa massamurhan suunnittelusta epäiltynä.

Uutisoinnin perusteella syytökset on kehitetty täysin leväperäisin pelkoon pohjautuvin perustein, mutta median uutisointi on tavalliseen tapaan hyvin sattumanvaraista. Vikernesillä on äärimmäisen vahvoja rotupuheita ja murhatausta, joten olisi silmätikkuna pienemmästäkin. Puhumattakaan että olisi jo vihattu muutenkin, mutta älköömme tuomitse massamurhan suunnittelusta ennen kuin on näyttää vedenpitävää todistetta. Vikernes julistaa muinaisten esi-isien tapojen, eurooppalaisen kulttuurin ja pakanauskonnon puolesta, mutta omien lasten kasvattamisella näihin asenteisiin.

Vikernes on toisaalta kova julistamaan asioita ja vaihtelemaan myöhemmin lausuntojaan. Arvaamaton mies, josta riittää enemmän myyttejä kuin faktaa. Uutisoinnissa hänet on tituleeraattu Breivikin kannattajaksi, sympatiseeraajaksi, jopa työn jatkajaksi, vaikka hän on tuominnut Breivikin teon alusta asti. Utøyan saarella toimitetun massamurhan tekijä valitti norjalaisen vankilajärjestelmän yllyttävän itsemurhaan, johon Varg totesi aihetta koskevassa jutussaan mm. toivovansa hänen sitten tekevän sen.

"To Breivik I can only say I hope you do kill yourself. You have killed more Norwegians than the entire Muslim population in Norway has done the last 40 years, and you claim to be a Norwegian nationalist and patriot fighting (alongside your Jewish masters) against Islam, to protect us against their crimes!? I am sorry to say so, but you have made a big mistake. Islam has been imported to Europe by Jews, so that guys like you would run to the Jews and fight for them like you did when you murdered future mothers of Norwegian children. Death to you and to all other "European" Zionists out there as well! You are the main problem for Europe, because guys like you allow the Jews to run Europe into the ditch. The Jews would not have been able to do anything to us if it hadn't been for Christian losers like you!

With that said, I think it is about time we draw the line here. If you, dear European nationalists, really want to save Europe (as a biological term) you have to realise that the only thing to do is to cast aside all Christian and other international nonsense and embrace only the European (i. e. Pagan) values and ideals and if you like the European deities as well. If you work for Christianity in any way you work for the Jews. Plain and simple."

- Varg Vikernes (Burzum.org - War in Europe: Part V - Breivik Unveiled)

Täytyy sanoa, että mies on lievästi sanottuna omistautunut aatteilleen ja maailmankatsomukselleen, joka esiintyy keskivertoihmiselle täysiverisenä sosiopaatin harhaisena holismina ja kapeakatseisena utopiana. Otetaanko esimerkkinä vaikka Vargilta vankilasta vapauduttuaan ilmestynyt kirja, Sorcery And Religion In Ancient Scandinavia (2011). Tietokirja Euroopan, ihmisten, eläinten, uskonnon, taikuuden ja julmalten historiasta. Tietokirja ilman lähteitä, koska kaikki tieto aikojen alusta lähtien, on Vargin itsensä päättelemää.

Aivan samalla tavalla Vargin ranskalainen puoliso, Marie Cachet, on muinaisen eurooppalaisen kulttuurin pyhä sanansaattaja. Heidän tuore yhteinen elokuvansa, Kuolleiden kirjaan (Egypti) pohjautuva ForeBears on kertomus Vargin kivikaudella eletystä edellisestä elämästä, samalla kun toimii Vargin (tämänhetkisen elämän) elämänkerrallisena viitteellisenä kuvauksena.

Vargilla on vahva taipumus muinaisen kaipuuseen, jonka hän on myös esittänyt yksioikoisesti. Hänen mielestään taide on suorassa linjassa sen vanhuuden kanssa, siihen pisteeseen asti, että toteaa aiemmin mainitussa kirjassaan luolapiirrosten olevan kaunein taiteenmuoto mihin ihminen on koskaan kyennyt, ja ettei ihminen ole ennen niiden tekemistä taidetta tarvinutkaan, sillä tajusi taivaanrannan katselun riittävän.

Varg on mielenkiintoinen seurattava ja olen itse taipuvainen kiinnostumaan mielenkiintoisista taiteista, jopa ennemmin kuin ns. hyvistä. Se kattaa tämän rikollisenkin henkilön kokonaisuutena, sen sijaan että olisin kiinnostunut pelkästään musiikista, joka kallistuu omassa mielessäni ennemminkin ns. hyvän puolelle. Black metal - siinä missä ambient - ei avaudu kaikille kuulijoille, ja heille sanottakoon että tämä mies on tehnyt muutamia kaikkien aikojen parhaista black metal -kappaleista ja -albumeista. Mielipide toki, mutta varsin yleinen. Vankila-aikana jo olosuhteiden pakosta tehdyt syntikkalevyt, sen enempää kuin elokuvan soundtrackinakin toimiva uusin albumi eivät kuulu ambient-musiikin parhaimmistoon, vaikkeivät huonoja ole nekään.

Itse musiikkiin kohdistuvilta mielipiteiltäkään ei ole aikojen saatossa vältytty. Varg on tuominnut luonnollisesti mm. kaiken black metalin. Vargin ensimmäinen vastalause ja genren (itse asettamien) trendien vastustaminen alkoi ironisesti Filosofem albumilla (nauhoitettu 1993, julkaistu 1996), josta tuli sittemmin käsitteen "black metal" kaikista merkittävimpiä ja jäljitellyimpiä julkaisuja. Vankila-aikanaan Varg julisti kieltäytyvänsä koko musiikkityylistä, koska se on pohjimmiltaan syntynyt mustan väestön keksimästä rock-musiikista. Vapauduttuaan hän julkaisi kuitenkin perinteiseksi black metal -musiikiksi luettavaa musiikkia, josta itse käyttää nimitystä "metalli". Darkthronea lukuunottamatta hän on julistanut kaikki muut skenen edustajat säälittäviksi rotiksi ja matkijoiksi.

Jälleen kerran voi joutua puolustelemaan arvostavansa kaikesta huolimatta tätä miestä, Varg Vikernesia, vaikkakin vain hänen musiikkinsa vuoksi, mutta asetelkoon mies itse sen mitä asiasta on sanottava:

"I don’t think Burzum has ever even addressed religious matters, other than describing different European myths. Burzum is not a political or religious band, or even an anti-religious band. Burzum is music; art if you like, and the interpretation of art lies in the eye of the beholder. I might be Nordic, heterosexual and have a Pagan ideology myself, but why would I expect the fans of my music to be just like me?

I am a narrow-minded ultra-conservative anti-religious misanthropic and arrogant bigot, alright, and I have a problem with just about everything and everyone in this world, but I am not demented, and if those who are not like me are able to enjoy my music that is all fine by me. Be a Christian-born black gay feminist converted to Judaism for all I care, or worse; a Muslim. Just stay off my lawn… :-)

Oh, and I may add that I have a problem with most Nordic heterosexuals with a Pagan ideology as well."

- Varg Vikernes  (Stereogum.com)

Palaan siihen elokuvaan sitten joku toinen päivä.

Leisure Suit Larry Reloaded (2013)

Al Lowen rakastettavan luuserihahmon, Larry Lafferin, ensimmäinen seikkailu vuodelta 1987 - Leisure Suit Larry 1: Leisure Suit Larry in the Land of the Lounge Lizards, jossa ikääntyvä peräkammarin poika etsii rakkautta, on ehdottomasti viiden tärkeimmän ja legendaarisimman seikkailupelin joukossa kautta pelihistorian. Se on saanut Lowen ja faniporukan teettämin talkoorahoituksin nyt uuden versionsa.

Sierra julkaisi ensimmäisen remaken nopeaan tahtiin kehittyvien tietokonetehojen vuoksi jo 1991, point 'n click -ohjauksella ja vga-grafiikoilla. Kummassakin versiossa on omat puolensa, ylipäätään kaikki Sierran tekstipohjaisilla komennoilla ohjailtavat pelit olivat käypä täky oppia englantia jo pienenä, mutta hiirellä nakuttelu säästi huomattavan määrän vaivaa keksiä välillä melko absurdejakin käskyjä.

Päivitys on tuonut Larryn siinä määrin tähän päivään, että sillä on potentiaalia saada uusiakin faneja. Pääkohderyhmä on silti vanhan koulukunnan pelailijat, joille on keksitty hieman uusiakin haasteita juonenkulussa. Aluksi peli vaikuttaa olevan todella uskollinen alkuperäisille puzzleille, mutta sen lisäksi että vanhoja ratkaisuja on modailtu, loppua kohden kierretään kokonaan uusi haara läpi.

Mahdoton lähteä huutelemaan kauan pelin läpäisy kestäisi ummikkona, luultavasti muutamia päiviä. Vanhoilla tutuilla ei välttämättä montaa tuntia kulu. Monta kertaa vanhat versiot läpipelanneena meni reilu kolme tuntia naatiskellenkin, josta kolmannes oli uusia haasteita. Parhaita palojahan ovat dialogit ja kertojaäänen sarkastiset kommentit, joten kiirettä ei sinänsä kannata pitää.

Graafisesti peli on periaatteessa ihan nätti, osittain hieman turhankin terävä ja räikeä. Pidin itse ysärinalun vga-grafiikoista, joiden suttuisen marmoriset ja pastellisävyiset kuvat muodostuivat olennaiseksi osaksi Larryjenkin kokonaisfiilistä. Tässä mennään samoilla linjoilla kuin Sierran pelisarjojen päätösosilla aikoinaan, eli jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin. Loogista kai niinkin.

Siitä lähtien kun Sierra myytiin ja LucasArtsilta loppui kiinnostus seikkailupelien tuottamiseen, oli pitkään jokainen uusi seikkailupeli suuri tapaus, itselleni ja varmasti aika monelle muulle seikkailupelien parissa aikaansa viettäneille. Omistautunut fanipohja on mahdollistanut lukuisia korvikkeita vuosien varrella. Pienet omakustanteet ovat jatkaneen sarjoja, tehneet uusia versioita tai nostaneet hattua alkuperäistarinan lomasta.

Tähän asti ehdoton helmi fanitöistä on ollut AGD Interactiven King's Quest -trilogia, etenkin sen kolmas osa, joka ei valehtelematta jää lainkaan taakse Sierran töistä parhainakaan päivinä. Parasta mitä seikkailupeligenrelle on tehty aikoihin ja pelien lataaminen on täysin ilmaista.

Kyseessä on täydellinen kunnianosoitus, jossa on säilytetty parhaat puolet kaikkien aikojen parhaista peleistä, lisäillen sekaan paljon uutta haastetta perinteitä mukaillen. Heidän konseptinsa on esittää pelit klassisella lookilla, pienemmällä resoluutiolla ja maalauksellisilla taustoilla. Vetoaa itseeni, mutta Larryssa menee sujuvasti terävämpikin kuva.

Uusi Larry on erittäin tervetullut tulokas, luulisi jatkoa piisaavan jos peliä riittämin tuetaan. Toinen osa, Leisure Suit Larry Goes Looking for Love (in Several Wrong Places) on aina ollut mielestäni sarjan heikoin lenkki, mutta ehdottomasti odottaisin innolla uutta versiota vaikka siitä. Jo pelkästään uusi audiovisuaalinen ilme ja uudet vitsit tekivät tästä pelistä houkuttelevan, joten miksei siitäkin.

Musiikki toimii mainiosti taustalla, vaikka vain pari kappaletta tulee esiin öisen jatsahtavasta hissimusiikkimatosta. Lowen hyvänmielisen imelä korvamato-teema toistuu öisissä säkeissä toki monasti, ja diskoteekin lattialla se pääsee oikeuksiinsa. Parin sulavan saksoveisun ohella se on le shit, kuuntele. Tiedä sitten voiko teema avautua samalla tavalla peliä aiemmin tuntemattomille.

Tämän uuden Larryn pelattua otin vihdoin ohjelmaani Telltale Gamesin episodipohjaisen Tales of Monkey Island -sarjan, joka jatkaa LucasArtsin luomaa wannabe-merirosvoseikkailua Guybrush Threepwoodin kanssa. Ensimmäisen chapterin jälkeen on todettava Larrylla olevan aavistuksen verran miellyttävämpi suunta käyttöliittymältään ja grafiikaltaan, mutta myös apinasaaren uudet puzzlet ja huumori ovat osoittautuneet hyvin positiiviseksi yllätykseksi.

Leisure Suit Larry Reloadedin voi käydä ostamassa vaikka gog.comista. Hinta on suhteellisen korkea, mutta siihen sisältyy paljon tukea genreä kohtaan. Gog.comista löytää kuitenkin vastapainoksi vanhat klassikot halvalla. Pelit ovat huokeita jo sellaisenaan, mutta erillisiä tarjouksia odotellessa saattaa saada vaikka puolikin tuotantoa pelitalolta elokuvalipun hinnalla. Esimerkiksi viime viikolla sai 24 tunnin ajan kaikki Sierran Quest-pelit alle taalalla kappale. Larryt sen sijaan olivat pakettina tarjolla hieman aiemmin.