kino iiriksen arkiston elokuvien syksyn aloitti tänään kreikkalainen mehiläishoitaja (o melissokomos, 1986). kino iirikselle on erittäin hieno tapa täydentää katsojan elokuvaelämystä jakamalla katsojilleen yhden A4-liuskan pituisen yhteenvedon illan elokuvasta (viihtyvyyttä on tällä kertaa lisätty myös panostamalla kausikortin ulkonäköön!). seuraavassa ote tuosta esitteestä:
"talven paljaat näkymät, ihmisen erillisyys toisistaan ja ympäristöstä antavat virityksen angelopolousin näkemykselle ja viipyilevälle kerronnalle. maisemat ovat sateisia ja lohduttomia, sen talot ränsistyneitä ja hotellihuoneet nuhruisia, sen ravintolat ja katukahvilat näyttävät yksinäisyyden tyyssijoilta. silti nämä miljööt tuntuvat sisältävän enemmän kuin vain päähenkilön mielentilan kuvauksen, hänen sielunmaisemansa. elokuva jättää vahvan tunteen ainutkertaisesta läsnäolosta; kaikessa lohduttomuudessa on myös kauneutta ja mielekkyyttä. angelopoulosin kuvien ja äänten täsmällisyys ei ole mitään ilmaistavista asioista irrallista esteettistä vaateliaisuutta. se on alati läsnä olevaa tapahtumista, joka ei kaipaa teatterimaisia, dramatisoituja kohtauksia toimiakseen tehokkaasti." - eri lähteiden mukaan ST
kuvassa tosiaan katse lepää, mutta on yllämainittu kieltämättä hieman romantisoitu kuva elokuvan kokonaisvaltaisesta ilmeestä. kaunista olisi ollut elokuvan ensimmäisen puolen tunnin ajan tuijottaa omasta ikkunastakin syksyn sävyttämiä katuja sateen ripotellessa ja john coltranen soidessa taustalla. että ei se niin riipivää kuvausta ollut että mitään muuta ei tarvitsisi tapahtua. elokuva alkaa kiinnostaa tasan vasta sillä hetkellä kun nadia mourouzin näyttelemä pirteäluontoinen lolitahahmo astuu kuvaan. marcello mastroianni on pääosassa pökkelöivä kuusikymppinen mehiläistarhaaja ja hyvin vähäeleinen sellainen. puhetta ei paljon italiaanolta kuulla mutta osaasyy saattaisi olla kreikankielen taidon lievä ruosteisuus.
hidastempoinen, maalaileva tyyli on mieleeni ja pidän sateesta, melankoliasta, ränsistyneistä taloista ja syksystä. pidän erittäin paljon päähenkilön mielentyhjyydestä ja vaikeudesta olla ja elää. silti tuo nuori tyttönen joka on kaiken tämän vastakohta on mielestäni parasta tässä elokuvassa. ehkä juuri siksi kun se tuo kontrastia niin tervetulleella tavalla. sen voi aistia kuinka vanha mies ammentaa tästä tytöstä niin paljon enemmän kuin hänen ilmeensä kertovat. jokainen hetki jossa tyttö esiintyy on nautinnollinen ja tuo hyvälle mielelle. se mikä tässä elokuvassa mättää eniten on, että tuota tyttöä ei ole siinä tarpeeksi. jos olisi kerrottu pelkästään miehen ja tytön välisestä suhteesta elokuva olisi helposti voinut olla hyvä. mutta tälläisenään se on harmillisen keskinkertainen. ja lopullinen tuomio.. kaksi iiristä viidestä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti