Hetkinen.

Damn Good Coffee palaa asiaan parin viikon päästä.

Black metal tributes

A Hungarian Tribute to Burzum: Life has a New Meaning (2008)

Törmäsin syystä tai toisesta unkarilaisten bändien tribuuttiin Burzumille. Black metal on black metalin sisällä kohtuuttoman coveroitua siihen nähden, kuinka hyvin se yleensä toimii. Tämäkin levy kuulostaa lähinnä unkarilaisten aktien esittelytempulta, maasta kun ei yhtäkään tunnettua alan bändiä ainekaan itselleni tule mieleen. Siksi toisaalta itsekin siihen tartuin, halusin kuulostella unkarilaisia tuulia alalla ja periaatteessahan tributointi on mielenkiintoinen laji, vaikka onnistumisprosentti on yleensä muutaman prosentin luokkaa. Life has a New Meaning on yllätyksekseni kokonaisuus jossa melko moni jopa onnistuu tehtävässään. Kuunnelkaapa vaikka Adversorin näkemys My Journey to the Starsista, Aetherius Obscuritaksen Ea, Lord of the Depthsista tai Athamen Beholding the Daughters of Firmamentista. Ambient osaston vankilasävellyksistä onnistuneet tulkinnat ovat Anakronin versio Dauði Baldrsta ja Funebren tunnelmallinen Ha elérkezik az este.

Faktahan on tietysti se, että jos pitää ennenkaikkea Vikernesin laulusta ja biisien atmosfääristä, voi olla hankalaa vastaanottaa sävellysten kierrätystä. Sävellyksethän sinänsä on upeita ja niissä on sen verran tulkinnanvaraa että alkuperäistä rakennetta sietää vähän rikkoakin. Tribuuttilevyjä Burzumille on virallisten sivujen mukaan tunnustettu kaikkiaan ainekin yhdeksän. Kappaleita uuteen uskoon niissä on pistänyt mm. suomalainen kokeellista post-industriaalia väsäävä Pimentola, venäläinen grindcorelegenda Anal Nosorog, ukrainalainen Nokturnal Mortum, italialainen konebm-bändi Aborym ja amerikkalainen Xasthur.

Bläkkisskenessä on tietynlaista yhteisöllisyyttä, tunnettujen bändien jäsenet saattavat vaihdella orkesteria tai pitää prokkiksia niin tiuhaan, ettei muut kuin asiaan vihkiytyneet pysy mukana. Otetaan vaikka parikymmentä tunnetuinta norjalaista genren yhtyettä ja saamme loputtomat määrät linkkejä kustakin kuhunkin. Jäsenet ovat soittaneet joka toisten kokoonpanoissa, tehneet yhteisiä projekteja tai sitten tehneet kunniaa toinen toiselleen. Levytysten sitäsiittoiseen bläkkisplasmapalloon en keskity nyt sen enempää, vaan otan kohteeksi bm-tribuutit, levyinä ja yksittäisinä kappaleina.

Mayhem ja Burzum ovat saaneet eniten yksittäisiä covereita, suuri osa alkavista akteista aloittaa tapailemalla kyseisten bändien kappaleita ensidemoillaan. Mayhemin Deathcrush on esimerkiksi Metal-Archivesin mukaan versioitu kaikkiaan 194 kertaa. Otin selvää kyseisten arkistojen sivuilta suosituimpia coveroinnin kohteita bm-saralla. Lista on suuntaa-antava, sillä eksaktiin tulokseen pitäisi ottaa huomioon niin monta muuttujaa. Eli bändi ja covereiden määrä:

1. Mayhem, 450
   
2. Burzum, 434
3. Darkthrone, 396
4. Bathory, 359
5. Venom, 354
6. Sodom, 221
7. Celtic Frost, 164
8. Beherit, 135
9. Sarcófago, 113
10. Blasphemy, 100
    

Kympin kärjen ja 100 coverin alle jäi mm. Hellhammer (95), Impaled Nazarene (84), Mercyful Fate (52), Immortal (48), Dimmu Borgir (46), Emperor (45) ja Satyricon (36).

Suurin osa coveroinnistahan on turhaakin turhempaa. Minkä takia kuunnella Satyriconin Mother North viimeistäkin yksityiskohtaa myöten kopioituna (Dark Opera - Mother North YouTubessa), kun sen voi kuunnella alkuperäisenäkin? Sanompahan vaan ettei minkään syyn takia. Tributointi on vaativa laji, johon ei tulisi sortua jos ei ole tippaakaan omaa näkemystä. Suuri osa on ikävä kyllä joko sitä, että yritetään tehdä sama kappale joko täysin uudelleen, täysin uudelleen rupusemman kuuloisena tai saman kuuloisena, mutta tuotetumpana tai nopeampana, ehkä hieman raskaammin. Jos kappaleeseen ei saa mitään omaa soundia tai tyyliä, sitä on turha ainekaan levyttää, livenä sitten soittakoon jos oma setti on puutteellinen.

Darkthrone Holy Darkthrone (2002) on albumi jolla Norjan tunnetuimmat ja arvostetuimmat bändit versioivat Darkthronen kappaleita. Mukaan ei ole tarvinnut pyytää yhtäkään semibändiä, jokainen on kovan luokan kollektiivi. Bändit levyn järjestyksen mukaisesti ovat Satyricon, Enslaved, The Thorns, Emperor, DHG, Gehenna, Gorgoroth ja Immortal. Kuten niin usein, tämänkin levytyksen todellinen tarpeellisuus on hieman kyseenalainen, mutta kovanluokan vieraiden ansiosta ihan tutustumisen arvoinen. Mieleeni on tietenkin yleensä eniten kokeellisten bändien versiot, mutta sinänsä loistava DHG tuottaa levyllä pienen pettymyksen, kun taas The Thorns tekee suuremman vaikutuksen. Toki kohdekappale vaikuttaa suuresti ja näin Gehennalla on etulyönti asema saadessaan biisikseen Transylvanian Hungerin.

Tribute to Mayhem: Originators of the Northern Darkness on nimensämukaisesti omistettu Mayhemin rallien tulkinnoille. Darkthrone-tribuutin tavoin kovatasoisin artistein varusteltu kompilaatio sisältää vedokset bändeiltä Immortal, Dark Funeral, Vader, Emperor, Behemoth, Limbonic Art, Keep of Kalessin, Gorgoroth, Carpathian Forest, Seth, Gehenna ja Absu. Jälleen levy joka ei omaperäisyydellään liihottele.

Venom on kova coveroinnin kohde. Enemmänkin se on bändi, josta myöhemmät bläkkisbändit ovat ammentaneet ja täten se on myös laajalti muuntyyppisten genrejen suosiossa, täten eräässäkin tribuuttilevyssä tätä tulkitsee bändit kuten Kreator, Anathema, Voivod, Candlemass ja Paradise Lost. Japanilainen Sigh on nykyään musiikkigenrejen sulatusuuni, mutta sai alkuaikoinaan suuren osan bm-vaikutteistaan Venomilta, jolle pyhitti kokonaisen levyn To Hell and Back: A Tribute to Venom (1995). Onpahan todistettu taannoinen Sighn Venom-painotteinen keikkakin.

Ulverin biisejä käsitellään uusiksi My Own Wolf: a New Approach to Ulver, jossa uudet puitteet saa koko skaalan verran erityyppisiä kappaleita. Alkuaikojen materiaalia ruotii ihan onnistuneesti tuntemattomat Wardaemonic, Smohalla ja Sael. Suurimman painoarvon tuplalla saa kuitenkin uudempi materiaali, joka ei tämän aihepiirin sisään kuulu. Kokonaisuutena levy kuitenkin on tuntemattomine bändeineen mielenkiintoisempi kuin tunnetut bm-bändit esittämässä tunnettuja bm-bändien kappaleita.

Black metal sopii siis harvoin coveroiduksi tulkittuna samalla musiikkityylillä, poikkeuksina joidenkin pioneerien biisejä muokatessa nykyaikaisemmiksi tai omaperäisellä otteella uudelleen tulkiten. Aborym tekee hyvää työtä soittaen Burzumia vahvalti konepainotteisella bläkkistyylillään, Nokturnal Mortum sävyttää samaista bändiä kansanmusiikillisin keinoin ja Drudkh yllätti juuri tuoreilla Master's Hammer ja Sacrilegium covereillaan. Harvahkoista poikkeuksista huolimatta näissä tapauksissa lyödään kuitenkin yleensä kirves pahasti kiveen ja tulos on enemmänkin ärsyttävä turhuudellaan. Luulen, että monet bm-kappaleet jopa sopisivat versioitavaksi hyvin erilaisilla musiikkityyleillä, vaikka dark jazzina, ambientina, klassisena, neo-folkina tai elektrona. Drudkh on jo levyllisen folk-tulkintoja omista biiseistään tehnytkin, eikä tulos ole lainkaan hassumpi. Ulverin oli jossain vaiheessa määrä toteuttaa Nattens Madrigal jousisovituksena tai elektronisena, mutta projekti taisi jäädä ikuisesti jäihin. Harmi.

Jos joku sattuu tietämään onnistuneita bm-covereita, otan kaikki mielelläni vastaan.

About Top 10: Rakel Liekki

Kuva: Ilkka Ärrälä

About Top 10 on sarja jossa ihmiset kertovat omista lempielokuvistaan. Olen siis pyytänyt kaikkia osallistujia miettimään omat suosikit ja kertomaan millainen vaikutus niillä on ollut ja milloin on nähnyt ne ensikerran. Tämän lisäksi osallistujat kertovat elokuvien kulutuksestaan yleisesti, mikä on viimeisin elokuva jonka on käynyt katsomassa, mielipide suomalaisista elokuvista ja parhaista soundtrackeista. Lopuksi kuullaan myös kunkin mieltymys kahvinjuontiin.

Vieraanamme tällä kertaa on monitaiteilija Rakel Liekki, jonka taiteen rajojen tutkiminen käy toisaalta ylisöpöjen maalauksien kautta, kun menneisyydessä se onnistui hyvinkin menestyksekkäästi pornon avulla. Niille, jotka eivät ole ajan tasalla, suosittelen tutustumista Liekin taideblogiin. Kirjailijanakin vastikään debytoinut taiteilija toimii myös journalistina ja eläinten oikeuksien puolestapuhujana. Minkähänlaiset leffat sitten kolahtaa.

Rakel Liekki Art Blog

Top10 lista tuntuu ihan mahdottomalta tehdä. Yhtä vaikeaa kuin suosikkibiisien valinta. Hirmu työlästä. Jospa yrittäisin top5-leffoilla.

TOP 5:

1. Tonari no Totoro - Tämän voi katsoa koska tahansa ja kuinka monta kertaa tahansa. Osaan jopa laulaa lopputunnarin ulkoa. Katsoin tämän ensi kerran leffavuokraamossa työskennelleen ystäväni sohvalla San Franciscossa.

2. Hedwig and The Angry Inch - Tutustuin ensin elokuvan musiikkiin, vasta sitten elokuvaan. Tokiossa dj:nä työskentelevä ystäväni soitti yhtä leffan kappaleista aina illan viimeisenä kappaleena. Pidin biisistä niin paljon, että etsin sen paikallisesta levykaupasta. Soundtrack on yksi suosikkialbumeistani, mutta meni vuosia ennen kuin etsin elokuvan käsiini kotiSuomessa. Onneksi elokuvakaan ei tuottanut pettymystä.

3. Un Long Dimanche De Fiancailles (eli Pitkät kihlajaiset) - Kävin katsomassa tämän ensi kertaa elokuvateatterissa Helsingissä ystäväni kanssa. En pidä romanttisista elokuvista, mutta sodan ja rakkauden yhdistelmä ja kauniit harkitut kuvat kolahtivat lähtemättömästi. Katson tämän jos maailma murjoo.

4. Enter The Void - Top5:n uusin tulokas, jonka näin vasta pari kuukautta sitten leffateatterissa. Nappasi otteeseensa ensi sekunnilla. Jo alkutekstit tekivät vaikutuksen. Viimeistään siinä vaiheessa olin lopullisesti myyty kun kesken elokuvan muutama ihminen käveli pois teatterista. Olen asunut hetken Tokiossa kuvataiteilijaksi valmistumisen jälkeen ja tämä elokuva mielestäni kuvaa Tokion pimeämpää todellisuutta tavalla johon harva elokuva on kyennyt.

5. Kellopeliappelsiini - Lempielokuvani teini-ikäisenä ja on tehnyt yhtä lähtemättömän vaikutuksen kuin ensirakkaus.

John Cameron Mitchell: Hedwig and the Angry Inch (2001)

Minkälainen elokuvien kuluttuja?

Katson elokuvia niin leffateatterissa kuin kotona videotykilläkin. Käyn perusteattereiden norminäytöksissä yhtä lailla kuin vaikkapa dokumenttifestareillakin.

Olen erityisesti animaation ystävä. Pidän esimerkiksi Studio Ghiblin animaatioista, mutta toisaalta keräilen myös Myyrä-piirrettyjä. En kuitenkaan ole vain yhden genren diggari vaan katson avoimesti monenlaista. Usein ja mielelläni annan leffaseuralaiseni valita mitä katsotaan. Silloin todennäköisesti näen jotakin avartavaa mitä itse en olisi valinnut.

Viimeisin elokuva?

Viimeksi katsoin leffateatterissa Reindeerspottingin. Elokuva oli ollut must see-listallani jo kauan ja arvelin että nyt oli viimeinen mahdollisuus nähdä se elokuvateatterissa. Fiilikset elokuvasta olivat kaksijakoiset, toisaalta ymmärrän elokuvan arvon, toisaalta en henkilökohtaisesti päässyt elokuvaan sisälle. Jotenkin odotin ehkä enemmän tai jotakin muuta kuin sain.

Kotona katsoin viimeksi Heavy Metal in Baghdadin, josta pidin todella paljon.

Soundtrack?

Hedwig and The Angry Inch. Ja nimenomaan elokuvaversio, ei musikaaliversio.

Työhuonekäytössä maalatessa myös Amelien soundtrack on ollut kestokulutuksessa.

Suomalaiset elokuvat?

Samaa mieltä kuin elokuvista ylipäätään. Osasta pidän, osasta en. Suomalainen elokuva ei ainakaan näin suomalaisen kulttuurin sisältä katsottuna ole niin yhtenäinen genre, että sitä voisi arvostella yhtenä nippuna.

Yli- ja aliarvostetut elokuvat?

Suomessa animaatio on edelleen ehdottoman aliarvostettua. Se nähdään turhan usein vain lasten viihteenä. Myös dokumentit ovat lapsipuolen asemassa.

Yliarvostettua elokuvaa en halua nimetä. Jos joku saa elokuvasta jotakin ja siksi arvostaa teosta, en ole halukas sitä kokemusta kritisoimaan.

Kahvinkulutus?

Aloitin kahvin juomisen vasta viime vuonna tehdessäni Riikka Hyvösen kanssa Ylisöpö!-näyttelyä. Kyllästyin raahaamaan työhuoneelle sekä teetä, että kahvia ja aloitin kahvin juomisen. Makuni ei siis vielä ole niin hienostunut, että maistaisin kahveissa suuria eroja.

Itse asiassa myönnän häpeilemättä, ettei minulla ole edes kahvinkeitintä. Juon pikakahvia, tosin merkin suhteen olen valikoiva. Juon kotona Kolumbialaista DeCasa-kahvia. Käytän kahvissa maitoa, joka on joko luomua tai kasvimaitoa. Tehotuotettua maitoa en halua käyttää.

Elokuvallista runontulkintaa.

Petri Kotwica: Lassi Nummi - Koskettamatta

Suomalainen elokuva nostaa päätään vuosi vuodelta enemmän, uusia hyviä tekijöitä tuntuu löytyvän koko ajan lisää ja uskalletaan tehdä välillä rohkeitakin valintoja. Runoraati esitti aiemmin tänä vuonna jakson, jossa suomalaiset ohjaajat tulkitsivat eroottisia runoja raadin arvioitavaksi. Näyttelijöinä ja lausujina toimii mm. Pamela Tola, Krista Kosonen ja Kari Ketonen. Raadissa tuotoksia pui tuossa kyseisessä jaksossa vakkarivieras Jukka Virtasen lisäksi Paula Vesala, Juha Itkonen ja Virpi Suutari.

Runoraati jo sinänsä on mainio ohjelma, videot ja kerrontatapa tuovat runoille lisää syvyyttä ja voivat jopa avata sisällön täysin uudella tavalla. Runoilijoiden esittely ja musiikkitoive kertovat lisää tekijästään ja auttaa ymmärtämään teoksia paremmin. Otan tämänkin aiheen taas esille mitä mainioimpaan aikaan, juuri kun syksyn viimeinen jakso näytettiin eilen. Pahoitteluni, mutta ainekin nämä kovan luokan ohjaajien eroottiset tulkinnat on hyvinkin vielä nähtävillä Ylen sivuilla. Lyhytelokuvat raadin arvioineen löytyy myös YouTubesta, joista pistän linkit erikseen esille, niiden ääniraidoilla tosin esiintyy pariin kertaan häiriöitä.

Ohjaajien tulkinnat tuovat aivan uusia aspekteja alkuperäiseen runoon. Jokainen toki tulkitsee runoja aina omalla tavallaan ja runohan on silloin parhaimmillaan kun siitä saa kuulijan mielissä irti mahdollisimman paljon erilaisia variaatioita. Audiovisuaalisuus tuo tietenkin lukuisia uusia mahdollisuuksia joilla täyttää runkoa loputtomiin. Ohjaajien ja näyttelijöiden valinnat on osunut erittäin kohdalleen ja tuo yksi ohjelma pursuaa suomalaista osaamista kirjallisuuden, näyttelemisen, ohjaamisen, kuvauksen ja oikeastaan analysoimisenkin saralla. Minna Joenniemi ja Jukka Virtanen ovat myös vakionaamat paikallaan. Raatiin on yleensä ottaenkin saatu korkeatasoisia vieraita.


AJ Annila: Marjo Isopahkala - Iisalmi

Jadesoturin ja Saunan ohjaaja AJ Annila tulkitsee runon omalla tyylillään, erittäin tunnistettavasti. On mukava huomata, että Suomestakin löytyy tekijöitä joiden kädenjäljen tunnistaa ensisekunneista. Viimeisen päälle elokuvallinen kuvaus tuo vahvasti mieleen Rammsteinin vanhemmat musiikkivideot, enkä ihmettelisi niiden toimineen jonkinlaisena vaikuttimena. Saunassakin esiintynyt Kari Ketonen on roolissaan kuin ilmetty saksalaisorkesterin synisti Flake. Mainion roolituksen lisäksi pienet oivallukset ja tehokkaan synkkä tunnelma tekevät Iisalmesta ennenkaikkea upean näytteen Annilan kyvyistä.

Iisalmi raadin arvioineen YouTubessa


Janne Kuusi: Merja Virolainen - Kaislaripset verhoavat

Kukkia & Sidontaa elokuvan ohjaajana tunnettu Janne Kuusi tulkitsee mielenkiintoisesti lähdetekstiään yhdellä otoksella. Krista Kosonen on yllättävän hieno runon tulkitsija joka heijastuu lopussa ruudullekin fantasioiden tulkinnanvaraisena kohteena, taustalla televisiossa pyörivän Buñuelin L'Age d'Orin hengessä. Kielletyn rakkauden ja fantasian keskiöön on lisätty oma irvokas tasonsa, jonka törkeys ei välttämättä miellytä kaikkia.

Kaislaripset verhoavat raadin arvioineen YouTubessa


Johanna Vuoksenmaa: Katriina Koskinen - Rakastaisin sinua niin

Enemmän kuin rohkea, tämä tuotos on monella tapaa ennen kaikkea klassinen. Kliseisen pastissimainen taide-elokuvan ja runon kohtaaminen on lähinnä kaihoa tulvillillaan oleva luonnon ja symbolismin riemuvoitto. Runo on 2000-luvun Decameronesta ja vaikka se on syvän tunteikas ja käsittelee vahvasti rakkauden kaipuuta ja halua, se ei ole silti juurikaan eroottinen. Vuoksenmaan valokuvataiteellinen menneisyys on tulkinnassa hyvin läsnä, eikä runoa tulkita ihmisten, vaan luonnon kautta.

Rakastaisin sinua niin arvioineen YouTubessa


Mari Rantasila: Mika Terho - Seksi on elämän suola

Terhon runoa Rantasilan ohjauksessa tulkitsee Irina Pulkka. Etenkin alku on pelottavan toimiva tulkitsijansa näyttäessä aidosti katkeran epätoivoiselta ihmisrauniolta, jonka nähtyään suuri osa ihmisistä haluisi kiertää tämän kaukaa säälimisen sijaan. Pitkitetty räikeän kuubajatsin täyteinen lopetusnumero kuitenkin pilaa hieman muutoin herkkää ja toimivaa kokonaisuutta liialla pituudellaan. Alku on kuitenkin riipaisevuudessaan erittäin tehokas, sekä runona että tulkintana.

Seksi on elämän suola raadinarvioineen YouTubessa


Petri Kotwica: Lassi Nummi - Koskettamatta

Petri Kotwica nousi kertaheitolla Suomen tärkeimpien uusien ohjaajien joukkoon viimeisimmällä elokuvallaan Musta jää. Annilan tavoin, Kotwican tyylin tunnistaa ensisekunneista. Pätkän lukee ja näyttelee kovassa noususuhdanteessa oleva Pamela Tola, joka hoitaa homman mallikkaasti. Runo sinänsä on laadukasta keskivertoa, mutta tulkinta luo siihen aivan oman ulottuvuutensa. Kotwica ottaa runon omakseen ja kääntä sen merkityksen ympäri. Upea pala suomalaista osaamista. Suosittelen lukemaan runon ensin, jonka jälkeen voi ihastella Kotwican omintakeista tulkintaa.

KOSKETTAMATTA
Olemassa toisillemme, Otava 2003

Katso tänne, katso
suljetuin silmin.
Ne ovat sinun silmäsi
minä tunnen
vaikka en näe.

Hengitä tänne, hengitä
suljetuin huulin.
Sinun hengityksesi
minä tiedän
vaikka tuskin tunnen.
Ojenna kätesi, ojenna
tänne, tännepäin
aivan hiukan.
Minäkään en uskalla
kuin aivan hiukan.
Jonain päivänä kätemme kohtaavat.
Nyt me lepäämme näin
samalla vuoteella
samassa maailmassa
ja ihmettelemme. Ainakin minä.

Koskettamatta raadin arvioineen YouTubessa

Sikäli jos raati saa nähdä elokuvat vain kerran ja joutuvat arvioimaan näkemänsä ja kuulemansa heti, se on väärä tapa saada todellisia arvioita. Intuitioon perustuva arvio tuskin on sama kuin mielipide jota kantaa lasehdittuaan tuotoksia pitempään. Itse katsoin kaikki pätkät 2-3 kertaa ja täytyy myöntää, että sain jokaisesta enemmän toiseen kertaan nähtynä. Hienoja tulkintoja kaikki, vaikka Annilan ja Kotwican teokset tuntuivat ensimmäisellä kierroksella ylivoimaisilta.

Napapiirin sankarit (2010)

Harva on voinut välttyä kuulemasta tästä leffasta ja siitä että yksi kappale tikipoksia olisi siinä hakusessa. Jos hulttiomies ei sitä ole tuonut aamuun kello yheksän reikä reikä mennessä niin eukko lähtee kävelemään. Armon aikaa ei enää tipu, sitä kun on ollut jo sen nelisen vuotta. Rahat lopussa, yön selässä, hölmössä porukassa sitä poksia lähdetään sitten hakemaan Rollosta parin sadan kilometrin päästä autolla jonka bensamittarikaan ei satu toimimaan. Matkalle sitten mahtuukin niin sanotusti pari muutujaa.

Ydinporukka koostuu Jussi Vatasen, Jasper Pääkkösen ja Timo Lavikaisen esittämistä kaveruksista, kukin aivan loistava roolissaan. Pamela Tola esittää Inari-vaimoa joka jää odottelemaan poksia kotiin ja Kari Ketonen Inarin kilpakosijaa. Ketonen kera Myllyrinteen tekee mainiota sketsiohjelmaansa jo kolmannen "ratkaisevan" kautensa verran, mutta täysosumaa leffaympyröissä ei ole vielä tullut. Sellaista ei oikeastaan tipu vieläkään, hahmo on ohut mutta ihan okei, tarinan kannalta kumminkaan ei välttämätön. Kari Hietalahtea ja Anna-Leena Härköstäkin vilahtaa kankaalla, mutta paras sivurooli on Miia Nuutilalla jonka Lavikaisen esittämä Räihänen tunnistaa pelaamansa tissipelinsä kymppilevelinä, eli loppuvastuksena. Lopparia pojankloppi ei ole saanut riisumaan kokonaan, mutta pääseepähän kokeilemaan onnistuisiko se sitten todellisessa elämässä.

Karukosken Dome on ollut lähivuosien menestyneimpiä suomalaisohjaajia ja nyt ollaan päästy jo hänen neljälteen pitkään elokuvaansa. Leffaa mainostetaan näkyvästi Domen ensimmäisenä komediana ja irtiottona. Ehkei edelliset leffat Tummien perhosten kotia lukuunottamatta ole erityisen raskaita ollutkaan, mutta kyllähän tämä tosiaan irrottelee aika nassakasti farssin elkein. Huumori on kokoajan toimivaa ja yli ei ammuta rasittavuuksiin asti, vaan juurinkin sopivasti.

Leffaa kohtaan on ollut tietty usko alusta asti vaikka en oikeastaan pidä traileria kovinkaan houkuttelevana. Siinä on vain pätkiä sieltä täältä, jotka eivät itsessään anna oikein mitään. Se antaa vähän yleiskuvaa, mutta kyllä mistä tahansa kohtaa leffaa repäisty kaksi minuuttinen on parempaa matskua kuin yksikään mainospätkä jota olen nähnyt. Eli jos jo traileri vakuuttaa, ei voi kuin voittaa.

Nykyaikana on mahtanut olla turhauttavaa tehdä suomalaisia farsseja kun ne lytätään lähes poikkeuksetta, kuten Pölösen aliarvostettu Emmauksen tiellä tai tuoreempi Ralliraita. Karukosken visio on kuitenkin tuottanut siitä poikkeuksellisen hölmöilyleffan, että se on saanut vähintään kohtalaisia arvosteluja lähes kautta linjan. Eikä tosiaan suotta, missään vaiheessa hölmöily ei mene idioottimaisen ärsyttäväksi, vaan pysyy nautinnollisen hauskana. Turhalta rämistelyltä siis vältytään ja leffaa on alusta loppuun yksinkertaisesti kiva katsella. Hauska hyvän mielen elokuva. Sietänee katsoa toistekin, mutta suosittelen nyt katsomaan ainekin kerran.

Heavy Metal Baghdad (2007)

Jokunen aika sitten televisiosta tuli dokumentti Idoli Afganistanissa. Nuori naisenalku lähti Idolsiin tavoittelemaan unelmiaan ja viimeisellä esiintymisellään avasi tukan ja otti pari tanssiaskelta. Koko maa halusi naisen teloitettavaksi, hänen vanhemmatkaan eivät juuri halunneet enää tunnustaa lastaan. Eilen nähdyssä Heavy Metal Baghdadissa seurataan Irakin ensimmäistä ja ainoaa metallibändiä Acrassicaudaa, jolla ei ole ollut sen ruusuisempi tie.

Dokumentti koostuu kanadalaistoimittajat materiaaliin vuosilta 2003-2006, ajanjaksolta jona Irak muuttui muutenkin kuolemantyrmäksi. Bändi pääsi aluksi vetämään muutamia keikkoja siellä täällä, kunhan lupaa anoessaan kuvaili musiikkiaan rockiksi ja lupasi kirjoittaa ja esittää kappaleen Saddam Husseinista. Baghdadissa eläminen muuttui hetki hetkeltä kaoottisemmaksi ja kaupan alakerrassa sijainnut treenikämppäkin pommitetaan, eikä bändi voi enää harjoitella treenin ja soittimien puutteen vuoksi. Harvoissa ulkokuvissa taustalla kuuluu jatkuvaa tulitusta ja pommien räjähtelyä, kuvata ei saisi juuri missään ja erinäisillä auktoriteeteilla on oikeus toteuttaa itseään halujensa mukaan. Vaikka bändin kaksi pääjäsentä ja parhaat kaverit asuvat lähellä toisiaan, nämä eivät nää toisiaan puoleen vuoteen kun ulkona ei siedä liikkua. Toimittajalla on parhaillaan kaksitoista aseistettua turvamiestä, mutta olo tuntuu kaikkea muuta kuin turvalliselta.

Dokumentti on ilman muuta tärkeä kuvaus Irakin todellisesta tilanteesta. Myöhemmin kaikki musiikillinen toiminta kielletään myös kuoleman uhalla ja edessä on monille hengenvaarallinen matka Syyriaan, jossa irakilaisia kohdellaan kun roskaa. Kuvaustiimin porukka auttaa mahdollisuuksiensa mukaan matkan varrella. Bändin ainut haave on tehdä musiikkia, mutta kerta toisensa jälkeen mahdollisuudet torpedoidaan.

Metallimusiikki on bändille kaikki kaikessa ja päällä pidetään Slipknot-paitaa vaikka siitä saattaa joutua lahdatuksi. Moshaus on myös kuolemaan johtava rikos, sillä se muistuttaa liikaa juutalaisten rukousmenoja. He haluaisivat vain soittaa metallia, kasvattaa pitkän tukan ja elää rauhassa. Asiat jotka ovat meille itsestäänselvyyksiä, johtavat kuolemaan heille. Toisaalta, kun kaikki johtaa kuolemaan, niin miksipä välittää siitä mitä tekee.

On liikuttavaa nähdä, miten eräälle keikalla saapuneeseen marginaaliporukkaan vaikuttaa Metallican Fade to Blackin kuuleminen livenä. Sillä ei ole väliä kuka sen esittää, ulkomaisia bändejä kun on turha odottaa näkevänsäkään. Cover-bändistä ei kuitenkaan ole kyse, Acrassicauda säveltää ja soittaa siis omaa matskuaan, jonkin sortin persiathrashia.

Dokumentti on ollut bändille tie vapauteen. Palkittu dokumentti on otettu hyvin vastaan maailmalla ja johan on portit Amerikkaankin avattu, vaikka tätä ennen se on vaikuttanut mahdottomalta. Bändi pääsi nauhoittamaan dokumentin aikana demon Damaskoksessa, mutta dokumentin teon jälkeen bändi on saanut tehdä jo ensimmäisen virallisen EP-levynsä Amerikassa. Bändi on kasvanut Metallican, Sepulturan, Slayerin ja Testamentin kanssa ja se kuuluu vahvasti levyssä. Tavan rässistä parempaa siitä tekee sen soundia elävöittävät itämaiset vakutteet. Bändistä on lähivuosina uutisoitu jenkkilehdissä ja he ovat päässeet näkemään Metallicaa livenä ja saaneet Hetfieldilta lahjoituksena kitaran.

Kyseessä on mielenkiintoinen kuvaus vihatun maan tilanteesta ja sen ihmisistä metallimusiikin näkökulmasta. Kannattaahan se ilman muuta tsekata, katsottavissa lie netissäkin. Musiikkikaan ei ole ihan onnetonta, keskivertoa mielenkiintoisempaa kaikin puolin. Bändin historian ansiosta sen mahdollinen tuleva pitkäsoitto tullee saamaan mainontaa, jollaista se ei muutoin ikinä voisi saada. Suotakoon.



Acrassicauda: Only the Dead see the End of the War (2010)

Monilla thrashbändeillä on tietynlaisia ahdistuneisuuden ja raakuuksien elementtejä sanoituksissaan, mutta harvempi pystyy sanoittamaan sellaisia omakohtaisista kokemuksistaan ja elämästään. Sellaisia toki ajattelee hieman eri tavalla. Ep on kuunneltavissa MySpacessa ja Spotifyssa.


Message from Baghdad

As I grew bounded to my fate
Rewinding the wounded memories I gained
So weak I can hardly breathe
So sick of their lies, tired of deceit

Is god's will or just a lie
People live and others die
Never had the chance and they never will
Forever doomed as I wonder why

Dead bodies walking coffins
Caged souls locked in prisons
They might forget, but still unforgiving
Fearless zombies walk among the living

Is god's will or just a lie
People live and others die
Never had the chance and they never will
Forever doomed as I wonder why

About Top 10: Andres Serrano

Piss Christ (1987). Artnet.com


About Top 10 on sarja jossa ihmiset kertovat omista lempielokuvistaan. Olen siis pyytänyt kaikkia osallistujia miettimään omat suosikit ja kertomaan millainen vaikutus niillä on ollut ja milloin on nähnyt ne ensikerran. Tämän lisäksi osallistujat kertovat elokuvien kulutuksestaan yleisesti, mikä on viimeisin elokuva jonka on käynyt katsomassa, mielipide suomalaisista elokuvista ja parhaista soundtrackeista. Lopuksi kuullaan myös kunkin mieltymys kahvinjuontiin.

Tällä kertaa suosikkielokuvansa meille jakaa amerikkalainen valokuvaaja Andres Serrano, jonka työt ovat shokeeranneet ja aiheuttaneet pahennusta ympäri maailmaa aina Helsingin Tennispalatsissa asti. Teoksissa on kuvattu ruumiita, eritteitä, perversioita, kodittomia ja Ku Klux Klanilaisia. Tunnetuimpiin teoksiin kuuluvassa Piss Christissa killuu krusifiksi akvaariossa jonka taiteilija on kussut täyteen. Metallican Load ja ReLoad -levyjen kansissa taas komeilee veren, sperman ja kusen täyteisen Serrano-näytteet. Ohjaajan pallilla Serrano on ollut yhden Godsmack-musavideon verran ja musiikkipuolella häneltä ilmestyi kesällä kokonaisen albumin verran covereita 1960-luvun kappaleista, taiteilijanimellä Brutus Faust. Seuraavassa taiteilijan leffasuosikit.

Leffat ei ole missään tietyssä järjestyksessä.

Federico Fellini: 8 1/2 (1963)

Federico Fellini: Ihana elämä (La Dolce Vita, 1960)

Luis Buñuel: El - salattu totuus (This Strange Passion, 1953)

Luis Buñuel: Tuhon enkeli (The Exterminating Angel, 1962)

James Cameron: Avatar (2009)

David Lynch: Blue Velvet (1986)

Michael Haneke: Pianonopettaja (The Piano Teacher, 2001)

Ridley Scott: Gladiaattori (Gladiator, 2000)

Francis Ford Coppola: Kummisetä I ja II (The Godfather I & II, 1972 & 1974)

Martin Scorsese: Mafiaveljet (Goodfellas, 1990)

Martin Scorsese: Taksikuski (Taxi Driver, 1976)



David Lynch: Blue Velvet (1986)

Kasvoin joidenkin näiden elokuvien kanssa. Ne olivat silloin uutta minulle ja kaikelle yleisölle. Eniten pidän niissä niiden tavasta kyetä vangitsemaan aikaa, paikkaa, ihmisiä ja tunnelmaa. Monet näistä valinnoistani tuntuivat erittäin rohkeilta ja erilaisilta kun näin ne ensikertaa.

Pidän massoille suunnatuista leffoista, mutta riippuu massoista. Eurooppalaiset ohjaajat ovat erilaisia kuin Hollywood ohjaajat, mutta heillä on oma voimansa ja yleisönsä ja yleensä miellyttävät älykkäämpiä katsojia.

Viimeisin elokuva teatterissa?

Näin Ben Affleckin elokuvan The Town, eilen (kirjoitettu 22. 9.), ja pidin siitä.

Soundtrack?

Paras soundtrack on elokuvassa 8 ½.

Suomalainen elokuva?

En tiedä niistä mitään.

Kahvi?

Cappuccino miehiä, mutta koitan juoda enemmään vihreää teetä kuin kahvia.


In English:

Some of these films I grew up with. They were new to me and to the audience at the time.

What I like best about them is that they encapsulate a time, a place, a people and an ambience.

Many of these seemed radically bold and different when I first saw them.

I like a crowd pleaser but it depends on the crowd. European directors are different than

Hollywood directors but they have their own power and audience and often please a more intellectual audience.

Last movie: I saw The Town last night by Ben Affleck and liked it.

Best soundtrack: The soundtrack to 8 1/2.

Knowledge on finnish cinema: Absolutely zero.

Coffee: I'm a cappuccino man but try to drink more green tea than coffee.

Voihan V.

Kaikenmaailman sarjakuvia osa 4.

Eilen alkoi uusi versio V:stä pyörimään Suomessa. Alkuperäinen versio kasariajoilta on kulttisarja, ei vähiten sen kieltämisen takia. Lakkautus johtui sarjan raakuudesta tai pelottavuudesta, ottaen huomioon aikaisen lähetysajan. Aikaa rukattiin myöhemmin näytettäväksi ja sarja on pyörähtänyt kai jo pariin kertaan kokonaisuudessaan. Näin sen itse ollessani jotakuinkin yläasteen kynnyksellä ja sarja jätti jonkinasteisen vaikutuksen, etenkin tuolloiseen nuoreen scifidiggariin.

Sarjaa on mainostettu "piiloviestein" jo monen viikon ajan ihan hauskasti. Invasion of the Body Snatchersin uusimman version Invasionin televisioensi-ilta oli buukattu päivää ennen V:n alkua, tuskin sattumaa. Invasion oli mielestäni kierrätykseksi onnistunut, eikä V:kään pettänyt. Vaikea lähteä arvioimaan tuleeko sarjasta mitään suosikkia, mutta etenkin odotuksiin nähden tuotos yllätti positiivisesti. Ei mieletöntä, mutta mielenkiintoista. FlashForward jaksoi kiinnostaa melkein ensimmäisen kauden loppuun, saa nähdä vetääkö V loppuun asti, toivottavasti.

Jossain vaiheessa 1990-lukua scifiä tarjottiin telkkarissa ainakin riittämiin, lähes samaan aikaan saattoi pyöriä Äärirajoilla, Salaiset Kansiot, Star Trekit, Maa 2, Babylon 5, Juhan af Grannin hörhöilyt ja juurikin V:n uusintakierros. 2000-luvulla on tainnut olla hiljaisempaa, joskin MTV3:lla on oma scifi-kanava, mutta sekin on maksullinen.

Että tsemppiä Veelle.. ja Kimmo Wilskalle.

Eric Clapton: Clapton (2010)

Clapton on legenda jo eläessään ja Creamin, Blind Faithin, Derek & the Dominoesin, John Mayallin ja The Yardbirdsin aikaiset levyt on merkittävä osa rokin historiaa. Soolouralle mahtuu myös levyllinen klassikoita aina Tears in Heaveniin asti, joka kertoi Claptonin pienestä pojasta, joka tippui pilvenpiirtäjän ikkunasta ja kuoli. Tuota viimeistä isoa hittiä seurasi aikansa menestystarina Unplugged, jonka jälkeen oikeastaan kaikki vanhan liiton rocklegendat ovatkin kadonneet MTV:n ohjelmistosta ja muutenkin yleisemmästä suosiosta. Valtavirta ei ehkä tuon jälkeen ole kuullut Claptonista muuta kuin 1998 ilmestyneen kappaleen My Father's Eyes, joka on ehkä luokiteltavissa hitiksi, muttei isoksi sellaiseksi.

Diggaritkaan eivät ole välttämättä seuranneet slow handin soolotuotantoa kovin tarkasti vuosiin, Creamin hetkellinen paluu sen sijaan sai suurempaa huomiota. Claptonin uusi tuotanto ei olekaan niin paljoa esillä, mutta ei se ole ollenkaan huonoa. Reptile (2001) on ehkä pykälää vaille hissimusiikkia, mutta se on silti ihan toimiva ja letkeä albumi. Seuraavana vuonna Eric Clapton oli isossa osassa ystävänsä George Harrisonin muistokonsertissa Concert for George, jossa hän tulkitsi riipaisevasti Harrisonin kappaleen While my Guitar Gently Weeps. Tämän jälkeen Clapton coveroi lähemmäs kaikki Robert Johnsonin kappaleet ja teki yhteisalbumin J.J. Calen kanssa. Kitarasankari on ollut siis kaikkea muuta kuin pelkkä vanhojen hittien tuotoilla elelevä miljonääri. Clapton soittaa juuri sellaista musiikkia kun haluaa ja kiertelee vielä vanhoina päivinäänkin soittamassa pitkin maailmaa. Yleisöön hän ei ota kontaktia, lavalla on mies ja kitara.

Edellinen uutta omaa matskua sisältävä levy ilmestyi 2005 ja se kantaa nimeä Back Home. Levy on melko turvallista clapua. Nyt Clapton on kasvattanut tukan takaisin ja bostaa uuden omaa nimeään kantavan levyn kannessa kuin Pave Maijanen konsanaan. Levyn kansi on tosiaan melkoinen limbo, mutta sisältö on tiukkaa laatua alusta loppuun.

Levy alkaa erinomaisella ja mukaansatempaavalla kappaleella Travelin' Alone joka karistaa jo epäilyksiä uutuuden laadusta. Levyllä on mukana vanhoja pop- ja jazzstandardeja kuten Rocking Chair, How Deep is the Ocean ja Autumn Leaves, jotka taittuvat oikein hyvän kuuloisesti. Levy ei ole tasapaksu yhden idean levy, vaan kappaleissa löytyy meneviä bluesrokkeja, jatsia, balladeja ja hilpatihippaa. Levy on kuin matka ja se sopisi oikeastaan erittäin hyvin johonkin tietynlaiseen elokuvaan soundtrackiksi. Väliin sopii kevyt vanha viihdejatsi My very good friend the milkman, joka on tavallaan vähän ärsyttävä veisu keskellä levyä, mutta kuitenkin aika harmiton ja veikeä. Missään vaiheessa musiikki ei äidy revittelyksi ja välillä mieleen tulee jopa chill-out orkesteri Zero 7. Aluksi kun pläräilin kansilehtiä ja huomasin, että Sheryl Crow on mukana niin kyllähän se pikkuisen epäilytti. Onneksi daami on vain vähän taustalla yhdessä biisissä ja sehän melkein sopiikin siihen.

Levyä on tullut nyt kuunneltua ihan aktiivisesti toistakymmentä kertaa parhaimmillaan 4-5 kertaa peräkkäin. Levy soveltuu erinomaisesti taustamusiikiksikin ja se aukeaa muutamalla kuuntelukerralla. Eipä se Clapton taaskaan sitä vanhaa kunnon pyörää ole uudestaan lähtenyt keksimään, vaan levy on varmalla otteella tehtyä bluesrokkia jossa on hyvä meininki ja herkkä ote. Kestää kuuntelua ja sopii moniin mielialoihin. Vaikkapa lauantain tissuttelulevyksi tai sunnuntain siivousmusiikiksi. Sopii myös niille joille viimeaikojen henkeen ja vereen bluesin nimeen valetut levyt ovat liikaa.

10.10.10 klo 10

Huominen sunnuntaipäivä, eli 10.10.10 ei ole hyvä hääpäivä koska silloin kymmeneltä starttaa legendaarinen Matka maailman ympäri 80 päivässä piirrossarja odotettuna uusintana tv2:ssa. Parhaita lastenohjelmia tulisi kierrättää telkkarin viikonloppuaamuissa loputtomiin, sillä aina tulee uusia sukupolvia joiden tarvitsee nähdä Alfred J. Kwak, Matka maailman ympäri ja Olipa kerran elämä. Sarjat on nykysellään jo saatu dvd-bokseihinkin, mutta on niiden hyvä esiintyä rehellisesti perinteisessäkin muodossaan viikottain esitettyinä. Etenkin kun lastenohjelmat nykyisellään ovat tasoltaan niin heikkoja, poikkeuksena Late Lammas ja Ruohonjuuritasolla (Minuscule).

Kaikista pienimmille on olemassa omat sarjansa ja suurin osa rauhallisimmista sarjoista tulee Englannista. Disney tuottaa liukuhihnalla oheissarjoja elokuvistaan ja tunnetut hahmot seikkailee jos jonkinmoisissa ympyröissä, perus katsottavien Aku Ankkojen ja Nalle Puhien lisäksi on liuta järkyttävää häsellystä. Muutoinkin jenkit tekee suurimmaksi osaksi vain aivotonta sohellusta tai katsojan aliarvoivaa lässytystä. Parhaat lasten piirretyt ovat kaikkiaan tulleet jokatapauksessa Euroopan sisältä, osa on tosin tarvinnut avukseen japanilaisten animointitaitoja. Anime sinänsä on ihan oma lukunsa ja se jää seuraavan listan rajojen ulkopuolelle. Eurooppalaisia kasaripiirrettyjä yhdistää ennenkaikkea ensiluokkainen käsikirjoitus ja opetukset, sekä inhimilliset eläinhahmot.

Seuraavassa listaa parhaista lastenpiirretyistä, aikuisemmille tarkoitetut sarjat (Simpsonit, Futurama, South Park, Happy Tree Friends jne.) eivät animen tavoin ole nyt tässä mukana.

Lasten piirretyt:

1. Alfred J. Kwak (Alankomaat, 1989-1991)

Osittain suomalaisin voiminkin tuotettu Alfred J. Kwak on poikkeuksellinen piirrossarja, sillä se esittää äärimmäisellä taidolla kirjoitetun kokonaistarinan käytännössä kronologisesti. Pääosan ankka kuoriutuu ensimmäisessä jaksossa munasta ja kasvaa jaksojen aikana elämän normaalivaiheita mukaillen. Jaksoissa käsitellään myös laajaa kirjoa maailman ongelmista, aina nälänhädästä rasismiin. Osansa on myös fantasia-aineksilla, avaruusolennoilla ja lampun hengillä. Historiallisilla viittauksilla sivutaan pyramidien myyttejä ja käydään läpi Korppipuolueen nousu ja tuho, joka on suora vertaus Hitlerin valtakauteen. Myös viihde saa osansa, ikimuistoisimmin jaksossa, jossa Alfredin tyttöystävä Iris on totaalisen Michael Ducksonin lumoissa.

2. Nikke Knatterton (Saksa, 1977 [suomessa vasta 1989])

Saksalainen mestarisalapoliisi ratkoo rikoksen kuin rikoksen yli-inhimillisillä kyvyillään tai ainekin kaikki päätyy aina lopulta hyvin, yleensä sattumalta. Itseironinen sarja ei ikinä saanut ansaitsemaansa arvostusta Saksassa, eivätkö sitten tajunneet vai kestäneet saksalaisuuteensa kohdistuvaa piikittelyä. Sarja on läpikotaisin saksalainen ja suomalaiset dubbaukset vain lisäävät sen saksalaista konemaisuutta. Kyseessä on suomalaisen dubbauksen ehkä legendaarisin veto, Jarmo Kosken yhden oton rykäsyt. Jaksot sisältää reilusti pikkutuhmuuksia ja pehmopornoa, joka kuitenkin on sen verran harmitonta, että sarja on nuorillekin sovelias.

3. Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (Yhdysvallat, 1987-1996)

Turtlesit oli se oman kriittisen ikäni suurin ilmiö ja sen kaikki oheistuotteet olivat tärkeämpiä kuin mikään muu. Alunperin Marvelin supersankareja parodioiva sarjakuva oli synkempi ja selkeämmin esikuviaan heijastuva. Piirrossarjat värit ja hahmot päivitettiin lapsia houkuttelevimmiksi ja hitti oli valmis. Sarja kaikkiaan on hyvin amerikkalaistunut tulkinta vanhoista japanilaisista samurailegendoista, samalla tavoin kun esimerkiksi Tähtien Sota.

4. Matka maailman ympäri 80 päivässä (Espanja, 1981)

Jules Vernen tarinaan perustuva sarja on perinteistä seikkailua, sekä taistelua hyviksien ja pahiksien välillä, mutta myös mainio läpileikkuu maailman eri kolkkien läpi. Sarjassa herrasmies Phileas Fogg vetää vedon miljonääriklubin konnien kanssa, että pääsisi määräajassa maailman ympäri ja pahikset tietenkin yrittävät sabotoida hankkeen kaikin keinoin. Muutama kamraadi tarttuu matkan varrella mukaan ja jopa vähän enemmän. Sarjassa kuvataan mielenkiintoisesti erimaiden kulttuureja ja tapoja, eikä vaarallisilta tilanteilta vältytä.

5. Muumilaakson tarinoita (Suomi/Japani, 1991-1992)

Muumeilla on oma erityispaikkansa suomalaisten sydämissä. Kaikille lähes parinkymmenen vuoden takainen japanilaisanimaatio ei kumminkaan ole se tarinan omin tulkintamuoto. Sarjassa seikkailee pastellisävyiset pehmeän ihanat - eikä synkeän pörröiset ja rosoiset muumit. Tämän hetken trendi suosii taas jälkimmäistä muotoa. Muumeja on tulkittu erimaissa kymmeniä kertoja ennen tätä tunnetuinta versiota. 1950-1980 luvuilla tehdyistä suurimmaksi osaksi nukkeanimaatioina toteutetuista sarjoista tunnetuin on puolalainen Muumien maailma 1977-1981. Täytyy myöntää, että kirjat lukeneena japsiversio on vähän pehmo yleisilmeeltään, mutta sitä ei voi kieltää etteikö jaksoissa olisi myös pelottavia ja synkkiä kohtia. Eritoten jaksot joissa esiintyy Taikurin hattu, hattivatit ja Mörkö. Pelottavuutta lisää piinaavan upeat musiikit.

6. Myyrän seikkailut (Tsekkoslovakia, 1957-2002)

Tsekkiläisillä on oma tyylinsä ja Myyrät ovat yksi hieno esimerkki siitä. Pitkäaikaisen sarjan jaksoissa käsitellään hyvin paljon kulutusta ja ekologista ajattelua. Ihmisten roskaamisen ja saastuttamisen jälki näkyy eläinten omassa maailmassa. Myyrä sinänsä on kuin kohderyhmä, eli lapset. Myyrälle kaikki on uutta, elektronisia laitteita käytetään jaksoissa paljon, ne kiehtovat mutta saattavat olla vaarallisia. Myyrä on hyväntahtoinen ja jaksoissa pärjätään yleensä yhteispelillä.

7. Olipa kerran elämä (Ranska, 1986)

Ennen osattiin tehdä opettavaisia lasten piirrettyjä, joiden oppi kaadetaan kuin huomaamatta hyvää ohjelmaa katsoessa. Olipa kerran elämä on tosin poikkeuksellinen siinä suhteessa, että se on avoimen rehellistä opetusmatskua, muttei silti missään nimessä tee siitä vähempää viihdyttävää. Luultavasti suurin osa on katsellut sarjaa tai sen jatko-osia koulussa ja sinnekin se sopii vallan mainiosti.

8. Tohtori Sykerö (Englanti/Hollanti, 1979-1980)

Erikoinen psykedeliatrippi kaikenikäisille. Sarjan käsikirjoituksesta on vastannut mm. Douglas Adams, joka muistetaan parhaiten klassikostaan Linnunradan käsikirja liftareille. Juonikuviot, värit ja hahmot ovat kun LSD-lappuja nappailleiden tuotoksia ja ikinä ei osaa arvata mitä tapahtuukaan seuraavaksi. Happoilujen takaa löytyy kumminkin sitä tuon ajan kritiikkiä ja opetusta siinä missä muissakin parhaissa piirretyissä.

9. Tehotytöt (Yhdysvallat, 1998-2005)

Listan vintagepainotteisista valinnoista poikkeava Tehotytöt on paras näkemäni lastenpiirretty, joka on tehty viimeisen viidentoistavuoden aikana. Se on amerikkalainen tuotanto, mutta se lainaa tyylinsä täysin japanilaisesta animesta. Hahmot ja tapahtumat ovat hellyyttäviä, mutta särmikkäitä. Väritkin ovat kuin Halinalleista, mutta taistelukohtauksissa ei silti ole kitsasteltu. Ohjelma soveltuu pienimmillekin, huumori sopii kaikenikäisille ja aikuisille katsojillekin annetaan lisäksi paljon viittauksia populaarikulttuuriin.

10a. Maija Mehiläinen (Saksa/Itävalta/Japani, 1975 ja 1982)
10b. Tao Tao (Saksa/Japani, 1983-1984)

Moraalisia opetuksia eläinmaailmaan kuvastaen. Maija Mehiläinen perustuu saksalaiseen 1912 kirjoitettuun tarinaan, jonka teemat uhkuu hyvin vahvasti oman kansansa kunnioittamista ja omiensa kanssa pysymisestä. Mehiläiset ei anna komennella itseään ja ne pysyvät uskollisina. Maija uhmaa pesänsä säädöksiä ja lähtee ulkomaailmaan joutuen herhiläisten vangiksi. Piirrossarja on äärimmäisen lapsiystävällinen, eikä sisällä turhaa väkivaltaa, mutta sen moraalisia arvoja puhuvat teemat on säilytetty. Tao Tao on vieläkin lapsiystävällisempi ja puhuu sanomaansa ekologisten asioiden puolesta. Kummassakin sarjassa on tsekkiläisen Karel Svobodan unohtumattomat tunnusmusiikit.

Kirkkaimmasta kärjestä seuraavana: Olipa kerran ihminen, Paavo Pesusieni, Tenavat ja Vili Vilperi

Toy Story 3 (2010)

Aikaisempien Toy Storyen Andy-poika on kasvanut leluiästä yli ja on lähdössä opiskelemaan. Vanhat lelut on viskattu jo vuosia sitten arkkuun piiloon ja niille olisi keksittävä paikka kun 18 vuotias lähtee maailmalle. Lelut tahtoisi että niillä leikitään ja vanha sakki pysyisi kasassa, mutta nähtäväksi jää kuinka käy. Aikaisempia osia ei missään nimessä ole tarvinnut nähdä, että elokuvaa voisi mennä katsomaan. Leffa toimii sataprosenttisesti vaikka irrotettuna kontekstistaan.

Elämme tietynlaista animaatioelokuvien kulta-aikaa. Suurenluokan liki poikkeuksetta virheettömiä animaatioklassikoita tuottaa Disneyn, Pixarin ja Ghiblin studioiden lisäksi myös muut tahot kuten ranskalaiset Michel Ocelot ja Sylvain Chomet jne. Suurimpien studioiden uutukaiset ovat jokatapauksessa aina isoja tapahtumia, ne tekevät aikuisemmallekin yleisölle täydellisen kiehtovia elokuvaelämyksiä. Rottatouillen ja Wall-En kaltaiset leffat aukeaa ehkä kokonaisuudessaan paremmin aikuiselle yleisölle, mutta antaa ne silti lapsillekin täysipainoista viihdettä. Toy Storyt ovat aiemmin olleet selkeämmin juuri lapsille suunnattuja, mutta aikuisille on annettu pieniä leffaviittauksia ja muuta mukavaa. Elokuvan historiallisessa mittakaavassa ensimmäinen osa muistetaan ensimmäisenä kokonaan tietokoneanimaationa toteutettuna kokoillan elokuvana.

Ensimmäisen jatko-osansa leluseikkailu sai jo neljän vuoden jälkeen, mutta kolmatta osaa saatiin odottaa yksitoista vuotta. Toy Story 2 jo petrasi omasta mielestäni kaikin puolin ja tällä kertaa toteutus on lähes megalomaanista. Animaation taso on mieletön, kohtaukset upeita toteutuksiltaan, hahmot aina vaan paranee ja kaikille on kaikkea. Leffaviittauksissa löytyy omista ja muiden elokuvista. Hahmoja on kiva bongailla, etu- ja taka-alalta saattaa huomata niin trolleja, Totoroa tai Salama McQueenia. Kenin ja Barbien tapaaminen ja suhteen ylä ja alamäet on toteutettu hauskasti. Ylipäätään elokuva on äärimmäisen näyttävä ja hauska. Monipuolista antia korostaa myös tyylilliset seikat, genreralliakin käydään välillä western, scifi, muistelo, kauhu, jännitys, toiminta ja komedia.

Symppishahmoja.

Sinänsä mielenkiintoista, että elokuva on aidosti tunteisiinvetoava, välillä liikuttava tai jännittävä ja toisinaan yksinkertaisesti hurja tai rehellisesti hauska. Harvoin elokuvat saavat enää aikaan tällaisia tunnekuohuja mitä nämä kämäiset animoidut lelut. Äkkiseltään on vaikea keksiä yhtäkään huonoa sanaa elokuvasta, se on yksinkertaisesti äärimmäisen onnistunut.

Perinteiset käsinpiirretyt leffat on aina oma asiansa, mutta Pixarin leffat pitävät meitä aina tietokoneanimaation kärjessä, yllättäen kerta toisensa jälkeen laadullaan. 3D-efektikin on melko toimiva, kuten animaatioissa on ollut tapana. Kolmiulotteisuus ei ehkä ikinä tule olemaan varsinaisesti tarpeellista, mutta se tuo tässäkin joihinkin kohtauksiin selvää lisämaustetta. Mainiosti se toimii myös leffaa edeltävässä 3d-lyhärissä Day & Night, joka on nimenomaan taas näitä animaatioteknologian tuomien mahdollisuuksien esittelyä, animointihifistelyä.

Täytyy sanoa, että harvemmin näkee enää elokuvia jotka kaappaa niin täydellisesti maailmaansa kuten Toy Story 3. Elokuvasta tulee todella hyvä mieli pitkäksi aikaa ja teatterista poistuttaessa kohtasin hyvin vahvasti sen epätodellisen fiiliksen kun tajuaa astuneensa takaisin tähän karuun todellisuuteen. Tahtoisin tätä jo lisää, mutta elokuvahan on sarjan viimeinen. Lopetus ei olisikaan voinut olla enää upeampi. Vaikea lähteä arvioimaan kuin hyvin elokuvan vaikuttavuus kantaa myöhemmillä televisiokatseluilla, mutta erinomaisena elokuvana se pysyy varmasti missä katseluformaatissa tahansa. Menkää ihmeessä silti kokemaan se vallan teatterissa ulottuvuusrillit nokalla, se on sen arvoista.

Prinsessa (2010)

Dokumentteja tehtaillut Arto Halonen on siirtynyt Magneettimiehen jälkeen tositapahtumiin perustuvan pitkän elokuvan pariin ja tuloksena on pienimuotoinen ilmiö. Ensimmäisten viikkojen näytökset pienissä saleissa on jäänyt taakse jatkuvien loppuunmyytyjen iltojen jälkeen. Leffa kerää porukkaa jatkuvalla syötöllä ja se tuskin ainekaa vähentää uusia halukkaita. Elokuva kiinnostaa poikkeuksellisen paljon kaikenikäisiä ja -laisia katsojia. Nykyisellään käypä veikkauskortin etu tiistaisin mahdollistaa kaksi leffaelämystä yhden hinnalla ja se tekee myös oman osansa suomalaisten elokuvien myyntiin, mutta ei tässä kyse ole pelkästä halpuuskortista. Aihe nyt vain saattuu olemaan ilmeisen kiinnostava.

Eipä siinä, itse tarinahan on kiehtova ja mikäs sen parempaa kun mielisairaalaelokuvat. Kyseisiin laitoksiin sijoittuvissa leffoissa on usein käytössä omanlainen huumoriaspektinsa. Hullujen ja humalaisten jututhan on aina hauskoja tai ylipäätään kenen tahansa vähäjärkisen tai päihteiden vaikutuksen alla olevan. Sillä kevennetään helposti synkkiäkin aiheita. Ei voine kieltää, etteikö tässä käytäisi läpi synkkiä asioita ja mielisairaalan tuon aikaisia järkyttävän vääriä hoitomuotoja kuten sähköshokkeja ja lobotomiaa. Silti yleisilmapiiri on kaikkea muuta kuin raskas. Leffa on siis rankkoihin tapahtumiin nähden melkoisen kepeä.

Tarina on siis hyvä. Eletään vuotta 1945 ja mielisairaalaan tuodaan selkeästi traumatisoitunut nuori nainen joka ei puhu eikä pukahda, kunnes eräänä päivänä sanoo olevansa prinsessa. Prinsessa verhoaa kolkon laitoksen linnakseen ja nimeää potilaat hovinsa ihmisiksi tai muiksi merkkihenkilöiksi. Osa lähtee mukaan juttuun, osa ei. Prinsessa ainekin pärjää paremmin omassa kuvitellussa maailmassaan ja laitoksen toinen siniverinen rupeaa seuraamaan kuninkaallista. Leffa ei kuitenkaan tarjoa sinänsä mitään odotettavaa, se on mukavaa kliimaksitonta seurattavaa.

Katja Kukkola prinsessana ja Krista Kosonen Christina von Heyrothina ovat mainioita rooleissaan. Pirkka-Pekka Petelius tekee myös erittäin onnistuneen suorituksen talon yhtenä mielenkiintoisista potilaista. Loput ovat enemmän tai vähemmän rutiininomaisia suomalaissuorituksia. Samuli Edelmann ja Peter Franzén ovat leffassa kuin Samuli Edelmann ja Peter Franzén. Hauska on myös nähdä Ruusun ajan Illinä tutuksi tulleen Paavo Westerbergin aikuisiän rooli. Paula Vesalan leffadebyytti on myös houkutin monille, vaikka rooli on melko pieni.

Kyseessä on suomalaiseksi parempaa keskitasoa, ei mikään dramaattinen tunteisiinvetoaja vaan paria semishokeeraajaa lukuunottamatta hyväntahtoinen tarina potilaasta jolla oli merkitys. Elokuvasta jää mieleen muutamat hyvät ja muutamat pahat hetket. Kaikkiaan katsomisen arvoinen suomalaisuutuus.

Statistics. Syyskuu.

'

Vai että lokakuu. Illat pimenee, kylmenee ja punkku alkaa maistua. Mutta mites meni syyskuu.

Kuunvaihteessa oli muutto ja tämän takia viimekuussa ei ole ollut juuri aikaa postailla, eikä ole välttämättä vieläkään vähään aikaan. Onneksi ulkopuoliset tahot ovat olleet ystävällisiä About Top 10-projektin kanssa ja antaneet julkaistavaa.


Elokuvat.

Kuukauden kaksi parasta.
Viimekuussa kaksi oli ylitse muiden.


Clint Eastwood: Gran Torino (2008)

Gran Torino. Clint Eastwood ei kuulu suosikkeihini. Million Dollar Baby senkun keräsi kehuja, muttei kolahtanut juuri itselleni. Gran Torinon ulkokuori sinänsä ei ole houkutteleva, mutta tarina imaisee kyllä heti sisään. Eastwood vetää ensiluokkaisen roolin, siis todella poikkeuksellisen hienon. Katkeroituneena Korea-veteraanina hän ei tykkää naapurin vinosilmistä, muttei myöskään sukulaistensa veltosta meiningistä. Silmäteränä takapihalla komeilee 1972-vuoden Gran Torino, joka saa sattumien kautta keskeisen roolin tarinassa.



Jan Kounen: 99F (2007)

99F. Luettuani kirjan, ihmettelin vain millaisen elokuvan siitä saisi aikaiseksi. Siihen ei välttämättä edes moni pystyisi, mutta Jan Kounen on ilman muuta mies paikallaan. Leffa on kunnon trippi jonka haluisi nähdä pian uudestaan. Tuomas Vimman Helsinki-trilogia kohtaa Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Ei sovi kaikille.


Kuukauden Loput.

Murha kolmannessa kerroksessa. Maailman ensimmäiseksi film-noir elokuvaksi sanottu leffa vuodelta 1940. Juuri vähän yli tunnin mittainen tumma tarina luo vankan pohjan genren voitokkaalle vuosikymmenelle, vaikka onkin jäänyt myöhempien bogartien varjoon. Varjosta tosin ne parhaat noirit löytääkin. Mainio elokuva, hyvät näyttelijäsuoritukset aina Peter Lorresta Elisha Cook Jr.:n ja upea unikohtaus.

Häpy endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon. Rautakauppias Uuno Turhapuro, presidentin vävy. Uuno Turhapuro muuttaa maalle. Uunoista olikin jo juttua aiemmin. Ensimmäisenä mainittu kuuluu parhaimpiin Uunoihin.

Pitkä kuuma kesä. Ihan okei. Joitain hyviä läppiä, Unto Helo ja Toni Wirtanen vetää ihan hyvät roolit. Jimi Pääkallo ärsyttää olemuksellaan kuten aina.

Remember me. En katsonut alusta, joten en sano mitään muuta kun että loppu oli pahimpia floppeja aikoihin.

The Last Airbender. Lipunmyynnissä voisi varoittaa etukäteen jos elokuva on näin huono. Tehosteet kuitenkin näyttäviä.

Vesku. Asiallinen dokkarinpätkä.

In the mood for love. Joskus leffan katsomiseen on väärät olosuhteet, joskus leffa ei vain kolahda. Luultavasti vaikuttava elokuva meni täysin ohi väärin katsottuna ja luultavasti on pakko katsoa joskus paremmalla onnella.

Precious. Ei anna kirjan lukeneelle juuri mitään. Periaatteessa ihan hyvä roolitus, vaikka Mariah Careyn ja Lenny Kravitzin tunkeminen mukaan vaikuttaa hieman väkinäiseltä.

Prom Night. Toissavuonna tehty uusinto, joka on täydellisen turha.

Bolt. Ihan perushyvä animaatio, korkean nykytason mittapuilla ei mikään poikkeuksellisen hyvä.

Rööperi. Toimii ihan okei toisellakin katselukerralla.

Factory Girl. Tämäkin toista kertaa katsottu, parempi kuin muistin. Suositeltava Warhol-piireistä kiinnostuneille.

Pirates of the Caribbean: Maailman laidalla. Todella huono. Keith Richards vilahtaa ja kolme tuntia muuta settiä.

Break-Up. Yllättävän hyvä leffa. Etenkin kun pääosassa on Jennifer Aniston ja Vince Vaughn, parempaan ei pystyisikään. Jotenkin aistin selkeitä kaikuja Rob Reinerin elokuvasta Kun Harry tapasi Sallyn, ja se ei ole lainkaan huono asia.


Drag me to Hell (2009) on tsekkaamisen arvoinen kauhukökkis.

Drag me to Hell. Sam Raimi palaa kauhuelokuvien pariin oikeastaan aika mainiolla tuotoksella. Tulos on enemmän kuin vain paikoitellen epäuskottava, välillä jopa aika nolo, mutta Raimin tavaramerkiksi muodostuneella huumoriaspektilla saadaan leffa kuitenkin toimimaan. Käsikirjoitus muistuttaa välillä peruskoulujullin käsialalta, mutta vauhdikkaasti tehty elokuva viihdyttää koko pituutensa ajan mainiosta. Suosittelen etenkin kökkökauhun ystäville.


TV & Video

Snooker. Kanavia näkyi ilmaiseksi viikonlopun ajan ja sain pitkästä aikaa seurata suosikkilajiani snookeria Eurosportilta. Hassua sinänsä, että snooker saattaisi olla suurin syy hankkia maksullisia kanavia oikeastikin. Eurosport näkyi ennen ilmaiseksi ja sen takia moisen kanavan hankkiminen kuulostaa typerältä, etenkin kun sieltä ei tulee mitään muuta mitä seuraisin. Tahtoisin silti kovasti.

VH1 Classics. Erittäin mainio kanava. Vanhoja kunnon hittejä loistavine musavideoineen. Addiktoivaa settiä.

Tintin seikkailut. Muutamia jaksoja on tullut nähtyä aiemmin, mutta löytyipä nyt sen verran huokea poksi, että oli ostettava. Jaksojen taso on aika pitkälti tasaisen hyvää, mutta muutama taasen on ollut selkeästi parempi.


Pelit

Tasohyppelyt oli aika kova sana viimekuussa. Neljä loikintapeliä tuli pelailtua läpi ensimmäistä kertaa.

Sonic Gems Collection (PS2)


Sonic CD (1993)

Segaa en ole ikinä pelannut ja aloitan tutustumisen peleihin nyt sitten tällaisella pleikkarijulkaisulla. Sonic pelien b-puolet on koottu yhteen levyyn jatkorahastuksena aiemmin ilmestyneelle Mega Collectionille. Suurinosa peleistä on aika huttua mutta kolme hyvää Sonic-hyppelyä jo kertoo, että jos huonompien sonicien taso on näin hyvä, niin parhaat on oltava loistavia.

Sonic CD (Sega CD)
Sonic the Hedgehog 2 (Game Gear)
Sonic the Hedgehog: Triple Trouble (Game Gear)

Sonic CD on mainio peli. Sonic on jotenkin aina ennen ärsyttänyt ennenkaikkea vauhdillaan. Nyt kun otan ja kokeilen, se tuntuu aluksi edelleen vain typerältä. Rataa vaan lähdetään juoksemaan ja hypitään, pompitaan, lennetään ja ollaan maalissa. Sama toistuu seuraavassa tasossa. Radat tuntuu siltä että ne on luotu siten, että Sonic pamautetaan sadan kimpoilun jälkeen aina vain maaliin, joskin joka kerta eri kautta. Pikkuhiljaa ratoihin alkaa tulla jonkinasteista tasoa, mutta eksymisen vaaraa ei erityisesti ole. Toisaalta kuoleminenkin on verrattain hankalaa, sillä osuttaessa vihulaiseen, menettää sormuksia joita saa lähes koko ajan lisää.

Ratojen kuluessa huomaa pikkuhiljaa, että vauhdikkuushan se onkin hauska juttu. Pelissä on myös yksi mielenkiintoinen yksityiskohta, siinä voi matkustaa ajassa menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Paikat muuttuvat aikakausittain ja niistä pääsee sitten erilailla etenemään. Aikawarppi aktivoituu kun löytää Past tai Future merkin ja lähtee kirmaamaan, sikäli jos vauhtia ei mikään pysäytä. Pelin läpäisyn jälkeen on sitten hauska kokeilla uusia nopeusennätyksiä Time Attack-moodilla. Kaikin puolin melkoisen onnistunut peli lajissaan.

Levyn Game Gear -pelit on tyrkätty mukaan lähinnä heikkona bonarina, mutta kyllä Sonic 2 ja Sonic Triple Trouble olivat ihan mieleeni. Ruudun saa joko normaalina postikortin kokoisena tai sitten kokoruudun kokoiseksi venytettynä. Ns. huono grafiikka tässä tapauksessa ei haitannut itseäni tippaakaan. Radat ovat oikein miellyttäviä ja pelattavuus ok. Osa loppareista siellä täällä taisi olla hieman rasittavia, muttei liiaksi asti.

Yllämainitut kolme peliä siis olivat pelaamisen arvoisia. Pari muuta epämääräistä GG-hyppelypeliä oli Tailsin tähdittämiä, eikä niin hyviä. Tai no toisessa ei hypitä, vaan lennetään. Sitten on Pinballia ja Kartia jne. Sonic R ja Sonic the Fighters edustaa uudempien konsolisukupolvien pelejä, eivätkä ole juuri mistään kotoisin. Sonic R on ärsyttävä rallipeli ja Sonic the Fighter ärsyttävä tappelupeli. Vectorman 1 & 2 ilmestyy pelattaviksi kun on hakkaillut tarpeeksi pelejä. Ne itseasiassa päihittävätkin puolet levyn varsinaisesta tarjonnasta.


Crash Bandicoot: Wrath of Cortex (PS2)


Välillä on pelattava Crashin tyttiksellä. Sidekickit harvoin on kivoja, kuten ei tämäkään eukko.

Neljäs Crash on vielä oikein hyvä. Grafiikka on aika mukavannäköistä ja jopa vedenalaisjaksotovat kerrankin siedettäviä värikkään maailmansa ansiosta. Osa radoista mennään läpi gladiaattoripallon sisällä ja se on mielestäni erittäin hauska lisä Crash-pelien erikoisuuskavalkaadiin. Pelin läpäisee jälleen melko kivuttomasti ja varsinainen hauskuus alkaa timantteja keräillessä ja nopeusennätyksiä tehtäessä.

Pandemonium (PS1)

Etsiessäni Final Fantasy 6:n levyä löytyikin oikeastaan Pandemonium, jota en ole tiedostanut omistavankaan. Aikoinaan tuli pelailtua peliä melkoisesti PC:llä ja radat on ties yli kymmenen vuoden jälkeen hyvässä muistissa. Tykkään pelattavuudesta erittäin paljon. Pelaaja liikkuu kolmiulotteisessa maailmassa kaksiulotteisesti, "kamera" liikkuu upeasti ja ratasuunnittelu, musiikki ja salareitit on onnistuneita. Olipahan hauska pelata läpi pitkästä aikaa, vaikkakin lopparit on ärsyttäviä.

Abe's Odyssee (PC)

Muuton yhteydessä kaivelin vanhoja pelejä ja kokeilin huvikseni. Läppäri ei ole ehkä hyvä pelikone, mutta eipä se juuri Abea haittaa. Peli ei kuitenkaan kuulu varsinaisesti suosikkeihin, enkä ole ikinä pelannut sitä edes läpi.

Läksiäistahkontaa koki: Tekken 5, NHL 2004, Tony Hawk 3 (PS2)


Ruoka & juoma.



Koin myös Ikea-debyyttini. Ei kai se pöllömpi kauppa ole. Ihan hyvä hinta-laatu suhde siellä on myös pöperöissä. Aamupalan ja lounaan siellä kerkesi mättää viikko sitten ja sunnuntaina tuli sitten käytyä myös brunssilla. Käynnit sijoittuivat siis keskiviikkoisen Alcestin ja lauantaisen Sólstafirin keikkojen jälkeisille päiville. Keikoista ehkä tarkemmin sitten joskus myöhemmin. Tulipahan piipahdettua sitten Helsingin reissulla myös pastaravintola Tony's Delissä, jossa söin ehkä jotakuinkin parhaan pasta-annoksen mitä muistan (ricottajuustolla, parmankinkulla ja pinaatilla täytettyjä pastarullia). Sellasia tällä kertaa.


Elokuva-Aitta 1964. N:o 19

About Top 10: Fenriz

About Top 10 on sarja jossa ihmiset kertovat omista lempielokuvistaan. Olen siis pyytänyt kaikkia osallistujia miettimään omat suosikit ja kertomaan millainen vaikutus niillä on ollut ja milloin on nähnyt ne ensikerran. Tämän lisäksi osallistujat kertovat elokuvien kulutuksestaan yleisesti, mikä on viimeisin elokuva jonka on käynyt katsomassa, mielipide suomalaisista elokuvista ja parhaista soundtrackeista. Lopuksi kuullaan myös kunkin mieltymys kahvinjuontiin.

Jotkut ovat vastauksissaan suurpiirteisempiä ja tällä kertaa vieraamme asettelee asiansa lyhyesti ja ytimekkäästi. Vieras on Darkthronen Fenriz, joka ei pidä listojen tekemisestä joten sellaista ei tähän saada vaikka hän itsekin toteaa kaikkien pitävän niistä. Leffojen nimet ei kuulemma jää välttämättä mieleen kun keskittyy pääasiallisesti musiikkiin.

Minkälaisista elokuvista pidät?

Elokuvista jotka kertovat elämästä yleisesti ja siitä syystä elämänkuvaajat, kuten Aki Kaurismäki ja Jim Jarmusch kuuluu suosikkeihin.

Leffateatterissa käyminen?

Isoissa leffateattereissa en käy, vaan lähinnä pienissä elokuvapaikoissa, jotta saisi olla rauhassa ja nauttia vapaa-ajasta. Leffaksi kelpaa mikä tahansa mielenkiintoinen tai hämäräperäinen. Elokuvissa olen viimeksi käynyt katsomassa vanhan seitkytluvun roadmovien Two-Lane Blacktop, se oli "cool as hell!"

Mieleenpainuvimmat leffat?

Lähivuosien vaikuttavimpia elokuvia on amerikkalaisen monitaiteilija Miranda Julyn debyytti Me and You and Everyone We Known (2005). Toinen mieleenjäänyt leffa on Wendy & Lucy (2008), niinikään jenkkiläinen leffa, jossa nuori tyttö aikoo aloittaa uuden elämän koiransa kanssa Alaskassa.

Aliarvostetuin leffa on Desert Winds (1995), jossa Heather Graham ja Michael A. Nickles esittävät erämaan yksinäisiä nuoria jotka tutustuvat toisiinsa satojen kilometrien välimatkan takaa tuulitunneliin huutaen. Yliarvostetuinta leffaa ei tule mieleen, mutta Speed (1994) pistää vihaksi, koska sen pääosissa on kaksi suurinta inhokkia, Reeves ja se nainen jonka nimeä ei sovi mainita.

Soundtrack?

Soundtrackit ei ole mieleen. Niistä pidetään yleensä, koska tykkää jostain kohtauksista tai elokuvista ja se on väärä tapa lähestyä musiikkia - kuin perheenjäsen yrittäisi tykätä matskustasi väkisin. Se on väärä tapa tutustua musiikkiin ylipäätään.

Kahvi?

En ole ikinä juonut sitä. Vesi taas on todellinen addiktio, siis todella. Se saattaa selittää sen, etten ole ollut sairas kolmeen vuoteen.