Statistics. Syyskuu.

'

Vai että lokakuu. Illat pimenee, kylmenee ja punkku alkaa maistua. Mutta mites meni syyskuu.

Kuunvaihteessa oli muutto ja tämän takia viimekuussa ei ole ollut juuri aikaa postailla, eikä ole välttämättä vieläkään vähään aikaan. Onneksi ulkopuoliset tahot ovat olleet ystävällisiä About Top 10-projektin kanssa ja antaneet julkaistavaa.


Elokuvat.

Kuukauden kaksi parasta.
Viimekuussa kaksi oli ylitse muiden.


Clint Eastwood: Gran Torino (2008)

Gran Torino. Clint Eastwood ei kuulu suosikkeihini. Million Dollar Baby senkun keräsi kehuja, muttei kolahtanut juuri itselleni. Gran Torinon ulkokuori sinänsä ei ole houkutteleva, mutta tarina imaisee kyllä heti sisään. Eastwood vetää ensiluokkaisen roolin, siis todella poikkeuksellisen hienon. Katkeroituneena Korea-veteraanina hän ei tykkää naapurin vinosilmistä, muttei myöskään sukulaistensa veltosta meiningistä. Silmäteränä takapihalla komeilee 1972-vuoden Gran Torino, joka saa sattumien kautta keskeisen roolin tarinassa.



Jan Kounen: 99F (2007)

99F. Luettuani kirjan, ihmettelin vain millaisen elokuvan siitä saisi aikaiseksi. Siihen ei välttämättä edes moni pystyisi, mutta Jan Kounen on ilman muuta mies paikallaan. Leffa on kunnon trippi jonka haluisi nähdä pian uudestaan. Tuomas Vimman Helsinki-trilogia kohtaa Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Ei sovi kaikille.


Kuukauden Loput.

Murha kolmannessa kerroksessa. Maailman ensimmäiseksi film-noir elokuvaksi sanottu leffa vuodelta 1940. Juuri vähän yli tunnin mittainen tumma tarina luo vankan pohjan genren voitokkaalle vuosikymmenelle, vaikka onkin jäänyt myöhempien bogartien varjoon. Varjosta tosin ne parhaat noirit löytääkin. Mainio elokuva, hyvät näyttelijäsuoritukset aina Peter Lorresta Elisha Cook Jr.:n ja upea unikohtaus.

Häpy endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon. Rautakauppias Uuno Turhapuro, presidentin vävy. Uuno Turhapuro muuttaa maalle. Uunoista olikin jo juttua aiemmin. Ensimmäisenä mainittu kuuluu parhaimpiin Uunoihin.

Pitkä kuuma kesä. Ihan okei. Joitain hyviä läppiä, Unto Helo ja Toni Wirtanen vetää ihan hyvät roolit. Jimi Pääkallo ärsyttää olemuksellaan kuten aina.

Remember me. En katsonut alusta, joten en sano mitään muuta kun että loppu oli pahimpia floppeja aikoihin.

The Last Airbender. Lipunmyynnissä voisi varoittaa etukäteen jos elokuva on näin huono. Tehosteet kuitenkin näyttäviä.

Vesku. Asiallinen dokkarinpätkä.

In the mood for love. Joskus leffan katsomiseen on väärät olosuhteet, joskus leffa ei vain kolahda. Luultavasti vaikuttava elokuva meni täysin ohi väärin katsottuna ja luultavasti on pakko katsoa joskus paremmalla onnella.

Precious. Ei anna kirjan lukeneelle juuri mitään. Periaatteessa ihan hyvä roolitus, vaikka Mariah Careyn ja Lenny Kravitzin tunkeminen mukaan vaikuttaa hieman väkinäiseltä.

Prom Night. Toissavuonna tehty uusinto, joka on täydellisen turha.

Bolt. Ihan perushyvä animaatio, korkean nykytason mittapuilla ei mikään poikkeuksellisen hyvä.

Rööperi. Toimii ihan okei toisellakin katselukerralla.

Factory Girl. Tämäkin toista kertaa katsottu, parempi kuin muistin. Suositeltava Warhol-piireistä kiinnostuneille.

Pirates of the Caribbean: Maailman laidalla. Todella huono. Keith Richards vilahtaa ja kolme tuntia muuta settiä.

Break-Up. Yllättävän hyvä leffa. Etenkin kun pääosassa on Jennifer Aniston ja Vince Vaughn, parempaan ei pystyisikään. Jotenkin aistin selkeitä kaikuja Rob Reinerin elokuvasta Kun Harry tapasi Sallyn, ja se ei ole lainkaan huono asia.


Drag me to Hell (2009) on tsekkaamisen arvoinen kauhukökkis.

Drag me to Hell. Sam Raimi palaa kauhuelokuvien pariin oikeastaan aika mainiolla tuotoksella. Tulos on enemmän kuin vain paikoitellen epäuskottava, välillä jopa aika nolo, mutta Raimin tavaramerkiksi muodostuneella huumoriaspektilla saadaan leffa kuitenkin toimimaan. Käsikirjoitus muistuttaa välillä peruskoulujullin käsialalta, mutta vauhdikkaasti tehty elokuva viihdyttää koko pituutensa ajan mainiosta. Suosittelen etenkin kökkökauhun ystäville.


TV & Video

Snooker. Kanavia näkyi ilmaiseksi viikonlopun ajan ja sain pitkästä aikaa seurata suosikkilajiani snookeria Eurosportilta. Hassua sinänsä, että snooker saattaisi olla suurin syy hankkia maksullisia kanavia oikeastikin. Eurosport näkyi ennen ilmaiseksi ja sen takia moisen kanavan hankkiminen kuulostaa typerältä, etenkin kun sieltä ei tulee mitään muuta mitä seuraisin. Tahtoisin silti kovasti.

VH1 Classics. Erittäin mainio kanava. Vanhoja kunnon hittejä loistavine musavideoineen. Addiktoivaa settiä.

Tintin seikkailut. Muutamia jaksoja on tullut nähtyä aiemmin, mutta löytyipä nyt sen verran huokea poksi, että oli ostettava. Jaksojen taso on aika pitkälti tasaisen hyvää, mutta muutama taasen on ollut selkeästi parempi.


Pelit

Tasohyppelyt oli aika kova sana viimekuussa. Neljä loikintapeliä tuli pelailtua läpi ensimmäistä kertaa.

Sonic Gems Collection (PS2)


Sonic CD (1993)

Segaa en ole ikinä pelannut ja aloitan tutustumisen peleihin nyt sitten tällaisella pleikkarijulkaisulla. Sonic pelien b-puolet on koottu yhteen levyyn jatkorahastuksena aiemmin ilmestyneelle Mega Collectionille. Suurinosa peleistä on aika huttua mutta kolme hyvää Sonic-hyppelyä jo kertoo, että jos huonompien sonicien taso on näin hyvä, niin parhaat on oltava loistavia.

Sonic CD (Sega CD)
Sonic the Hedgehog 2 (Game Gear)
Sonic the Hedgehog: Triple Trouble (Game Gear)

Sonic CD on mainio peli. Sonic on jotenkin aina ennen ärsyttänyt ennenkaikkea vauhdillaan. Nyt kun otan ja kokeilen, se tuntuu aluksi edelleen vain typerältä. Rataa vaan lähdetään juoksemaan ja hypitään, pompitaan, lennetään ja ollaan maalissa. Sama toistuu seuraavassa tasossa. Radat tuntuu siltä että ne on luotu siten, että Sonic pamautetaan sadan kimpoilun jälkeen aina vain maaliin, joskin joka kerta eri kautta. Pikkuhiljaa ratoihin alkaa tulla jonkinasteista tasoa, mutta eksymisen vaaraa ei erityisesti ole. Toisaalta kuoleminenkin on verrattain hankalaa, sillä osuttaessa vihulaiseen, menettää sormuksia joita saa lähes koko ajan lisää.

Ratojen kuluessa huomaa pikkuhiljaa, että vauhdikkuushan se onkin hauska juttu. Pelissä on myös yksi mielenkiintoinen yksityiskohta, siinä voi matkustaa ajassa menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Paikat muuttuvat aikakausittain ja niistä pääsee sitten erilailla etenemään. Aikawarppi aktivoituu kun löytää Past tai Future merkin ja lähtee kirmaamaan, sikäli jos vauhtia ei mikään pysäytä. Pelin läpäisyn jälkeen on sitten hauska kokeilla uusia nopeusennätyksiä Time Attack-moodilla. Kaikin puolin melkoisen onnistunut peli lajissaan.

Levyn Game Gear -pelit on tyrkätty mukaan lähinnä heikkona bonarina, mutta kyllä Sonic 2 ja Sonic Triple Trouble olivat ihan mieleeni. Ruudun saa joko normaalina postikortin kokoisena tai sitten kokoruudun kokoiseksi venytettynä. Ns. huono grafiikka tässä tapauksessa ei haitannut itseäni tippaakaan. Radat ovat oikein miellyttäviä ja pelattavuus ok. Osa loppareista siellä täällä taisi olla hieman rasittavia, muttei liiaksi asti.

Yllämainitut kolme peliä siis olivat pelaamisen arvoisia. Pari muuta epämääräistä GG-hyppelypeliä oli Tailsin tähdittämiä, eikä niin hyviä. Tai no toisessa ei hypitä, vaan lennetään. Sitten on Pinballia ja Kartia jne. Sonic R ja Sonic the Fighters edustaa uudempien konsolisukupolvien pelejä, eivätkä ole juuri mistään kotoisin. Sonic R on ärsyttävä rallipeli ja Sonic the Fighter ärsyttävä tappelupeli. Vectorman 1 & 2 ilmestyy pelattaviksi kun on hakkaillut tarpeeksi pelejä. Ne itseasiassa päihittävätkin puolet levyn varsinaisesta tarjonnasta.


Crash Bandicoot: Wrath of Cortex (PS2)


Välillä on pelattava Crashin tyttiksellä. Sidekickit harvoin on kivoja, kuten ei tämäkään eukko.

Neljäs Crash on vielä oikein hyvä. Grafiikka on aika mukavannäköistä ja jopa vedenalaisjaksotovat kerrankin siedettäviä värikkään maailmansa ansiosta. Osa radoista mennään läpi gladiaattoripallon sisällä ja se on mielestäni erittäin hauska lisä Crash-pelien erikoisuuskavalkaadiin. Pelin läpäisee jälleen melko kivuttomasti ja varsinainen hauskuus alkaa timantteja keräillessä ja nopeusennätyksiä tehtäessä.

Pandemonium (PS1)

Etsiessäni Final Fantasy 6:n levyä löytyikin oikeastaan Pandemonium, jota en ole tiedostanut omistavankaan. Aikoinaan tuli pelailtua peliä melkoisesti PC:llä ja radat on ties yli kymmenen vuoden jälkeen hyvässä muistissa. Tykkään pelattavuudesta erittäin paljon. Pelaaja liikkuu kolmiulotteisessa maailmassa kaksiulotteisesti, "kamera" liikkuu upeasti ja ratasuunnittelu, musiikki ja salareitit on onnistuneita. Olipahan hauska pelata läpi pitkästä aikaa, vaikkakin lopparit on ärsyttäviä.

Abe's Odyssee (PC)

Muuton yhteydessä kaivelin vanhoja pelejä ja kokeilin huvikseni. Läppäri ei ole ehkä hyvä pelikone, mutta eipä se juuri Abea haittaa. Peli ei kuitenkaan kuulu varsinaisesti suosikkeihin, enkä ole ikinä pelannut sitä edes läpi.

Läksiäistahkontaa koki: Tekken 5, NHL 2004, Tony Hawk 3 (PS2)


Ruoka & juoma.



Koin myös Ikea-debyyttini. Ei kai se pöllömpi kauppa ole. Ihan hyvä hinta-laatu suhde siellä on myös pöperöissä. Aamupalan ja lounaan siellä kerkesi mättää viikko sitten ja sunnuntaina tuli sitten käytyä myös brunssilla. Käynnit sijoittuivat siis keskiviikkoisen Alcestin ja lauantaisen Sólstafirin keikkojen jälkeisille päiville. Keikoista ehkä tarkemmin sitten joskus myöhemmin. Tulipahan piipahdettua sitten Helsingin reissulla myös pastaravintola Tony's Delissä, jossa söin ehkä jotakuinkin parhaan pasta-annoksen mitä muistan (ricottajuustolla, parmankinkulla ja pinaatilla täytettyjä pastarullia). Sellasia tällä kertaa.


Elokuva-Aitta 1964. N:o 19