Dokumentteja tehtaillut Arto Halonen on siirtynyt Magneettimiehen jälkeen tositapahtumiin perustuvan pitkän elokuvan pariin ja tuloksena on pienimuotoinen ilmiö. Ensimmäisten viikkojen näytökset pienissä saleissa on jäänyt taakse jatkuvien loppuunmyytyjen iltojen jälkeen. Leffa kerää porukkaa jatkuvalla syötöllä ja se tuskin ainekaa vähentää uusia halukkaita. Elokuva kiinnostaa poikkeuksellisen paljon kaikenikäisiä ja -laisia katsojia. Nykyisellään käypä veikkauskortin etu tiistaisin mahdollistaa kaksi leffaelämystä yhden hinnalla ja se tekee myös oman osansa suomalaisten elokuvien myyntiin, mutta ei tässä kyse ole pelkästä halpuuskortista. Aihe nyt vain saattuu olemaan ilmeisen kiinnostava.
Eipä siinä, itse tarinahan on kiehtova ja mikäs sen parempaa kun mielisairaalaelokuvat. Kyseisiin laitoksiin sijoittuvissa leffoissa on usein käytössä omanlainen huumoriaspektinsa. Hullujen ja humalaisten jututhan on aina hauskoja tai ylipäätään kenen tahansa vähäjärkisen tai päihteiden vaikutuksen alla olevan. Sillä kevennetään helposti synkkiäkin aiheita. Ei voine kieltää, etteikö tässä käytäisi läpi synkkiä asioita ja mielisairaalan tuon aikaisia järkyttävän vääriä hoitomuotoja kuten sähköshokkeja ja lobotomiaa. Silti yleisilmapiiri on kaikkea muuta kuin raskas. Leffa on siis rankkoihin tapahtumiin nähden melkoisen kepeä.
Tarina on siis hyvä. Eletään vuotta 1945 ja mielisairaalaan tuodaan selkeästi traumatisoitunut nuori nainen joka ei puhu eikä pukahda, kunnes eräänä päivänä sanoo olevansa prinsessa. Prinsessa verhoaa kolkon laitoksen linnakseen ja nimeää potilaat hovinsa ihmisiksi tai muiksi merkkihenkilöiksi. Osa lähtee mukaan juttuun, osa ei. Prinsessa ainekin pärjää paremmin omassa kuvitellussa maailmassaan ja laitoksen toinen siniverinen rupeaa seuraamaan kuninkaallista. Leffa ei kuitenkaan tarjoa sinänsä mitään odotettavaa, se on mukavaa kliimaksitonta seurattavaa.
Katja Kukkola prinsessana ja Krista Kosonen Christina von Heyrothina ovat mainioita rooleissaan. Pirkka-Pekka Petelius tekee myös erittäin onnistuneen suorituksen talon yhtenä mielenkiintoisista potilaista. Loput ovat enemmän tai vähemmän rutiininomaisia suomalaissuorituksia. Samuli Edelmann ja Peter Franzén ovat leffassa kuin Samuli Edelmann ja Peter Franzén. Hauska on myös nähdä Ruusun ajan Illinä tutuksi tulleen Paavo Westerbergin aikuisiän rooli. Paula Vesalan leffadebyytti on myös houkutin monille, vaikka rooli on melko pieni.
Kyseessä on suomalaiseksi parempaa keskitasoa, ei mikään dramaattinen tunteisiinvetoaja vaan paria semishokeeraajaa lukuunottamatta hyväntahtoinen tarina potilaasta jolla oli merkitys. Elokuvasta jää mieleen muutamat hyvät ja muutamat pahat hetket. Kaikkiaan katsomisen arvoinen suomalaisuutuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti