Eric Clapton: Clapton (2010)

Clapton on legenda jo eläessään ja Creamin, Blind Faithin, Derek & the Dominoesin, John Mayallin ja The Yardbirdsin aikaiset levyt on merkittävä osa rokin historiaa. Soolouralle mahtuu myös levyllinen klassikoita aina Tears in Heaveniin asti, joka kertoi Claptonin pienestä pojasta, joka tippui pilvenpiirtäjän ikkunasta ja kuoli. Tuota viimeistä isoa hittiä seurasi aikansa menestystarina Unplugged, jonka jälkeen oikeastaan kaikki vanhan liiton rocklegendat ovatkin kadonneet MTV:n ohjelmistosta ja muutenkin yleisemmästä suosiosta. Valtavirta ei ehkä tuon jälkeen ole kuullut Claptonista muuta kuin 1998 ilmestyneen kappaleen My Father's Eyes, joka on ehkä luokiteltavissa hitiksi, muttei isoksi sellaiseksi.

Diggaritkaan eivät ole välttämättä seuranneet slow handin soolotuotantoa kovin tarkasti vuosiin, Creamin hetkellinen paluu sen sijaan sai suurempaa huomiota. Claptonin uusi tuotanto ei olekaan niin paljoa esillä, mutta ei se ole ollenkaan huonoa. Reptile (2001) on ehkä pykälää vaille hissimusiikkia, mutta se on silti ihan toimiva ja letkeä albumi. Seuraavana vuonna Eric Clapton oli isossa osassa ystävänsä George Harrisonin muistokonsertissa Concert for George, jossa hän tulkitsi riipaisevasti Harrisonin kappaleen While my Guitar Gently Weeps. Tämän jälkeen Clapton coveroi lähemmäs kaikki Robert Johnsonin kappaleet ja teki yhteisalbumin J.J. Calen kanssa. Kitarasankari on ollut siis kaikkea muuta kuin pelkkä vanhojen hittien tuotoilla elelevä miljonääri. Clapton soittaa juuri sellaista musiikkia kun haluaa ja kiertelee vielä vanhoina päivinäänkin soittamassa pitkin maailmaa. Yleisöön hän ei ota kontaktia, lavalla on mies ja kitara.

Edellinen uutta omaa matskua sisältävä levy ilmestyi 2005 ja se kantaa nimeä Back Home. Levy on melko turvallista clapua. Nyt Clapton on kasvattanut tukan takaisin ja bostaa uuden omaa nimeään kantavan levyn kannessa kuin Pave Maijanen konsanaan. Levyn kansi on tosiaan melkoinen limbo, mutta sisältö on tiukkaa laatua alusta loppuun.

Levy alkaa erinomaisella ja mukaansatempaavalla kappaleella Travelin' Alone joka karistaa jo epäilyksiä uutuuden laadusta. Levyllä on mukana vanhoja pop- ja jazzstandardeja kuten Rocking Chair, How Deep is the Ocean ja Autumn Leaves, jotka taittuvat oikein hyvän kuuloisesti. Levy ei ole tasapaksu yhden idean levy, vaan kappaleissa löytyy meneviä bluesrokkeja, jatsia, balladeja ja hilpatihippaa. Levy on kuin matka ja se sopisi oikeastaan erittäin hyvin johonkin tietynlaiseen elokuvaan soundtrackiksi. Väliin sopii kevyt vanha viihdejatsi My very good friend the milkman, joka on tavallaan vähän ärsyttävä veisu keskellä levyä, mutta kuitenkin aika harmiton ja veikeä. Missään vaiheessa musiikki ei äidy revittelyksi ja välillä mieleen tulee jopa chill-out orkesteri Zero 7. Aluksi kun pläräilin kansilehtiä ja huomasin, että Sheryl Crow on mukana niin kyllähän se pikkuisen epäilytti. Onneksi daami on vain vähän taustalla yhdessä biisissä ja sehän melkein sopiikin siihen.

Levyä on tullut nyt kuunneltua ihan aktiivisesti toistakymmentä kertaa parhaimmillaan 4-5 kertaa peräkkäin. Levy soveltuu erinomaisesti taustamusiikiksikin ja se aukeaa muutamalla kuuntelukerralla. Eipä se Clapton taaskaan sitä vanhaa kunnon pyörää ole uudestaan lähtenyt keksimään, vaan levy on varmalla otteella tehtyä bluesrokkia jossa on hyvä meininki ja herkkä ote. Kestää kuuntelua ja sopii moniin mielialoihin. Vaikkapa lauantain tissuttelulevyksi tai sunnuntain siivousmusiikiksi. Sopii myös niille joille viimeaikojen henkeen ja vereen bluesin nimeen valetut levyt ovat liikaa.