Peste Noire: L’Ordure à l’État Pur (2011)

Ranskalainen Peste Noire on tällä hetkellä yksi mielenkiintoisimmista yhtyestä joita löytyy. Siitä tuli seurattu akti tietyissä piireissä törkeän hienon albuminsa La Sanie des siècles – Panégyrique de la dégénérescence (2006) ansiosta. Koko musiikki on ajan kanssa jalostunut yhdeksi järjettömien asioiden padaksi, josta vain pulppuaa kaikkea perä jälkeen. Vaikka sen jo tietääkin, uudet kappaleet senkun osaavat yllättää.

Peste Noiren omintakeinen soundipohja muodostuu Faminen poikkeuksellisesta tavasta laulaa ja soittaa tämänkaltaista musiikkia, raastavin kurkkuäänin ja diskanttipitoisen kirkkain kitarariffein. Niiden päälle sitten liimataan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kun tämä uusi levy alkaa, mikään ei tunnu näennäisesti muuttuneen. Ensimmäisen viiden minuutin aikana ei vielä tapahdu mitään erikoista, muutamat erittäin tutulla tyylillä veistellyt riffit toisensa jälkeen joilla peli avataan ja toivotetaan tervetulleeksi. Sen jälkeen se onkin sitten menoa pitkin absurdiuden teitä. Paljon uutta, paljon vanhaa tuttua. Albumi ei ole enää mitään lofistelyä, äänimaailma rokkaa kaikin puolin melko puhtaasti.

Mikä bändissä on ihailtavaa, on sen totaalinen kuuntelijoiden kosiskelemattomuus. Etenkin tällaisissa alakulttuureissa löytyy paljon superteennäisiä matkijoita, jotka ovat tekevinään riippumatonta musiikkiaan, muttei uskaltaisi lähteä kokeilemaan rajojaan ulos omasta karsinastaan, toisin kuin lahjomaton Peste Noire.

Casse, Pêches, Fractures et Traditions aloittaa albumin. Sen aikana saadaan todistaa ranskan kadut mieleen tuovaa tuokiomusiikkia pasuunojen ja haitarien säestämänä, jota seuraa rytmikästä paukutusta mustalaisleirien hengessä. Pian musiikkia maustaa instrumentiksi taivuteltuja röyhtäyksiä, kukkojen ja kanojen kaakatusta, jota seuraa lähtölaskennan jälkeen itsensä Faminen toimittamaa kanojen imitoimista. Vain tämä yhtye..

Seuraava kappale, Cochon Carotte et les sœurs Crotte alkaa naisen uutismaisella puheella jota seuraa mainio konejynkytys, jonka kaveriksi paahtaa pian vallan kieroutuneita kitarakuvioita. Monen poukkoilun ja ähkimisen jälkeen päädytään lopun ultimaattiseen tuomion hetkeä todistavaan jumputukseen jylhien torvien saattelemana. Olisi todella mielenkiintoista myös tajuta sanoituksista jotakin, ranskankieli kun on päässyt hieman rapistumaan. Kappaleessa lainataan ranskalaista trubaduuria Raimbaut d'Aurengaa, joka eli 1100-luvulla ja jonka runojen kerrotaan olevan vallan kryptistä sortimenttiä. Sopii kuvaan.


Seuraavaksi koetaan taas melkoinen järkäle. Kaksikymmentä minuuttinen J’avais rêvé du Nord alkaa erittäin tyylikkäillä electrotahdeilla ja kuinka typerältä se kuulostaakaan - aseen latailulla. Kyseessä onkin konetuliase joka hetken julistuksen jälkeen soi, jäsentyy musiikkiin ja aiheuttaa pian kuultavien ambulanssien ulvonnan ja - taas - uutismaisia klippejä, jotka tuntuvat olevat pienimuotoinen hitti tällä levyllä. Seuraa yksi levyn kauneimmista kohdista - kaihoisaa folkia akustisen kitaran ja sellon voimin, jota täydentää upea naisääni. Tällä yhtyeellä ei todellakaan olisi ongelmia tehdä hyvinkin kaunista musiikkia, onhan porukat osittain samoja kuin Alcestissa. Siinä missä sisaryhtyeen kappaleissa leijailee keijukaisia, tämän yhtyeen kappaleessa kuullaan raakkuvia korppeja tai variksia. Olen vähän huono lintujen kanssa, mutta luultavasti ne jompia kumpia tässä veisussa ovat. Lopussa tiivistyykin yhtyeen yleistunnelma, ruman ja kauniin saumaton yhteistyö. Räkäinen yskiminen ja köhiminen kohtaa kauniit folksävelet ja ranskattaren laulannan. Mikä parasta, finaalina tarjoillaan taas aina niin nautinnollinen kännisen epätoivoiselta kuulostava tavaramerkkihoilaus joka saa kylmät väreet kiirimään. Harva asia saakin ihon kananlihalle samalla tavoin. Kappale on levyn pisin, pärjäisi se lyhyempänäkin, mutta se tuntuu silti loppuvan aina kesken.

Sale Famine Von Valfoutre jatkaa hieman kauhunsekaisilla äänialoilla, psykedelisen kakofonisin sävelin ja äänenpurkauksien, kunnes antaa itsestään lopussa kaikista punkeimmat vibat irti. Kaiken kaikkiaan Peste Noire on itseasiassa todella punk ja folk, siinä ei ole kuitenkaan yhtään mitään samaa kuin yhtyeissä jotka yhditävät nuo genret valtavirrassa. Eipä siinä, seasta löytää myös vahvoja rock ja heavy -hetkiä, jotka muistuttavat jopa Iron Maidenin kaltaisia yhtyeistä.

Albumin päättävä La condi hu on kaikkiaan tunnetilanomainen nostalginen trippi samalla hämyiseen 60-70-lukuun kuin keskiajallekin. Se on lähimpänä jo mainitun Alcestin tunnelmointia jo äityykin lopuksi tyyliltään atmosfääriseksi post-black metaliksi. Koko sekava musiikillinen kasa on paketissa.

Kappaleet ovat tavallista pidempiä, noin kymmenen minuutin pituisia yhtä tuplaten pitkää raitaa lukuunottamatta. Se ei ole liikaa yhdenkään kohdalla, etenkin kun nämäkin jaottuu aina itsessään moneen lohkoon. Se on oikeastaan melko sama kuinka monta minkäkin pituista kappaletta tämän yhtyeen levyillä on, loppujen lopuksi niistä muodostaa vain yksi kokonainen sattumusten sarja ja seikkailu täynnä yllätyksiä. Helposti vuoden parhaita levyjä.

Melancholia (2011)

Vuoden odotetuin elokuva, ohjaajalta joka on tällä hetkellä kaikista mielenkiintoisin koko maailmassa. Kovat on lähtökohdat. Lars von Trier on aina tehnyt elokuviaan sykleissä, taiteellisissa parin kolmen elokuvan kausissa. Taustalla on Eurooppa-trilogia, Breaking the Wavesin, Idioottien ja Dancer in the Darkin muodostama invaliditeettiä käsittelevää trilogia ja Amerikka-trilogia, joka ei kylläkään saanut suunnitteilla ollutta päätösosaansa Wasingtonia silloin kun oli tarkoitus. Se ei ole ainut kesken jäänyt projekti, sillä myös Dimension 1991-2024 jäi peruuttamattomasti ja hyvin harmillisesti toteuttamatta loppuun. Siinä von Trierillä oli tarkoitus kuvata vuosittain kolmen minuutin pätkä elokuvaa 33 vuoden ajan. Niin järjestelmällinen, mutta niin keskittymishäiriöinen mies. Silti valmis lopputulos on aina maltillisuudessaankin timanttia.

Lars von Trierillä on jatkuva into toteuttaa visioitaan vaihtelevin inspiraationlähtein. Tällä hetkellä vallitseva kausi alkoi Amerikka-trilogian päätösosan taka-alalle sivunnut Antichrist. Ohjaajalla tuli selvästi tarve tehdä juuri se elokuva, jo itsensä takia. Käynnissä oleva kausi on vahvasti venäläisohjaaja Andrei Tarkovskin viitoittama ja elokuvallinen kauneus, kerronta ja ilmapiiri ovat samantyylistä kuin esikuvallaan. Tyylillisten seikkojen lisäksi von Trier on heittänyt sekaan myös selkeämpiä yhtymäkohtia. Yksi niistä on Pieter Bruegelin maalaaman taulun Metsästäjiä talvimaisemissa (1565) käyttö, taulu esitti tärkeää roolia Tarkovskin elokuvassa Solaris (1972), joka onkin monella tapaa läheinen vastine Melancholialle. Kummatkin ovat nimellisesti tieteiskuvitelmia, kyseisen genren ollen kuitenkin totaalisen toissijainen asianhaara, elokuvien muodostuessa syviksi ihmismielen tutkielmiksi.

Tårta på Tårta. Naisten elokuva! Olen valmis hylkäämään elokuvan kuin epäonnistuneen elinsiirron - Lars von Trier

Lars von Trier on hyvin epävarma itsestään ja tekemisistään. Hänellä oli visio elokuvasta joka olisi kuin tunnetila, syvä sukellus saksalaiseen romantiikkaan. Kun elokuva oli valmis, ohjaaja tuntui ikäänkuin vasta silloin havahtuneen unesta ja näkevänsä teoksen ensimmäistä kertaa. Von Trier pelkäsi että se on liian kiva elokuva, että se ei olekaan tarpeeksi outo. No ehkei elokuva ole ainekaan kiva, sanotaanko että kivempi, noin nyt von Trierin mittakaavassa. Outo se on oikeastaan vain juurikin sopivasti. Golf-radan "yhdeksästoista reikä" on ainut yksityiskohta jonka itse laskisin vähän huvittavuuden rajalla kiikkuvaksi erikoisuudentavoitteluksi, mutta menköön kun kaikki muu on niin taiten rakenneltua.





Antichristissa ei voinut olla putoamatta sen luomista halkeamista (...) Melancholia taas on niin loppuun asti hiottu että sen pinnalla voi lautailla läpi elokuvan, sisältö on tuon sulavan pinnan alla ja sinne päästäksesi sinun täytyy katsoa päällä olevan kerroksen läpi. - Lars von Trier

Duh. Elokuva on nätti kuin mikä ja jokaikinen kohtaus on täyttä vontrieriä elokuvan kuitenkin poiketen kerrontatavaltaan todella paljon Antichristista. Siinä missä Antichrist tosiaan imaisi heti täysin sisään ja potki läpi elokuvan juuri siinä ja heti, Melancholia vain on ja huokuu, antaen itsestään sillä hetkellä vain osan ja jättäen lopun kytemään päivä- tai viikkokausiksi. Eipä siinä, ei se Antichristkaan lähtenyt mielestä yhtään sen herkemmin, mutta sen kovimman shokkiarvon koki juuri elokuvaa katsoessa, Melancholia kun vain kasvaa ja kasvaa kun se on jo pois silmistä. Suurin shokkiarvo onkin se ettei katsojaa shokeeratakkaan oletetulla tavalla.

Nättien kuvien ja silkinsileän kuoren alla sitten kuohuu. Von Trier on oppinut hieman pidättäytymistä ja ahdistavuuden olettaisi vain kasvavan sen myötä. Se ei välttämättä kuitenkaan kasva, se vain muuttaa muotoaan pinnalla tihkuvasta alitajuiseksi. Elokuva on jaettu kahteen osaan ja kummassakin tarkastellaan kahden siskoksen pelkoja ja pelkäämättömyyttä. Kirsten Dunst tekee kieltämättä elämänsä roolisuorituksen masentuneena ja kyynisenä Justinena, joka viettää hääpäiväänsä vaikka on täysin eristäytynyt kaikista ympärillään olevista ihmisistä, perheensä ja pomon lisäksi myös tulevasta miehestään. Charlotte Gainsbourg taas on näennäisen vahvana tapahtumien järjestelijänä, hyväntahtoisena ja kuoleman pelkoisena siskona täydellinen vastapari Dunstille. Kuten von Trierin elokuvissa poikkeuksetta, uskon joka ikinen hetki Dunstin ja Gainsbourgin olevan juuri ne henkilöt, joita he esittävät. Lars von Trier on poikkeuksellinen henkilöohjaaja vaille vertaistaan. Melancholia ei ole enempää eikä vähempää kuin taas yksi ajaton helmi aiempien von Trierin elokuvien jatkoksi.

Varg Vikernesin ajatuksia Norjan veriteoista.

Mielipiteet ovat mielenkiintoisia, niin keskusteluista repäistyt kuin tunnettujen henkilöiden esittämät. Norjalaisella laulaja/lauluntekijä/kirkonpolttaja/murhaaja Varg Vikernesillä on omansa Norjassa tapahtuneesta veriteosta. En ota sen enempää kantaa miehen näkemyksiin, mutta käänsin tekstin tänne niitä varten, joita sattuu aihe kiinnostamaan. 



Sota euroopassa: osa 1 - Cui Bono?

Monet väittävät, että herra Breivik tottelikin Mossadin käskyjä, rangaistakseen Palestiinaa rakastavaa marxilaisten hallitsemaa Norjaa, mutta ennen kaikkea luodakseen valheellisen lipun, jonka alla misinformoidut äärioikeistolaiset voivat ​​yhdistyä, ja se mitä hän oli tekemässä oli "väärän lipun" toimintaa.

Hänen manifestinsa on valtava, noin 1500 sivua, ja hän on melko perusteellinen sen suhteen mitä sanoo ja mitä hän teki. On kuitenkin muutamia asioita, jotka eivät käy järkeen minulle. Miten hän voi luetella kaikkia juutalaisten aiheuttamia ongelmia historiassamme, muttei onnistu mainitsemaan sanallakaan edes yhtä niistä manifestissaan? Hän hyökkää sairauden oireiden kimppuun joista Eurooppa kärsii, muttei niiden aiheuttajan.
 
Hän on myös vapaamuurari, ja sehän ei ainekaan käy järkeen mitenkään. Vaapamuurarit ovat kansainvälistä juutalaisuutta pahimmillaan; he työskentelevät purkaakseen kaikki maapallon kansat, rakentaakseen maailmanlaajuisen heprealaistemppelin, orjuuttaakseen meidät kaikki juutalaisten ja heidän palvelijoidensa, vapaamuurareiden tahdon alle. No, tämä selittää miksei hän mainitse sanallakaan kaikkien uskontojen ja ideologioiden luojia jotka on nyt laitettu taistelemaan toisiaan vastaan.


Hän on myös kristitty. Tavalla jossa on järkeä, mutta miksi siinä on järkeä? Juutalaiset loivat kristinuskon uskoksi jota ei-juutalaiset voisivat seurata, jotta heistäkin voisi tulla oman heprealaisen vale "jumalansa" palvojia, täten eurooppalaisista pakanoista tuli heidän palvelijoitaan ja voimakas työkalu juutalaisille. Josko juutalaiset loivat myös Islamin vai näkivätkö he vain mahdollisuuden sen synnyttyä ei tiedetä, mutta tiedämme että juutalaiset ovat aina lietsoneet konfliktia näiden kahden uskonnon välille - ja tekevät niin edelleen. Kun kristinusko kasvaa liian vahvaksi juutalaiset tukevat muslimeja heikentämään näitä. Kun muslimeista kasvaa liian vahvoja juutalaiset tukevat kristittyjä heikentämään muslimeja. He tukevat usein myös molempia puolia jos kummatkin ovat vahvoja, usein salassa. Sitten kristityt tappavat muslimeja ja vice versa, kun juutalaiset vain nauravat turvallisesti taustalla, hyötyen siitä kaikesta.

Mr. Breivik meni joko suoraan heidän ansaansa, kuten niin monet kristityt ovat menneet ja menevät edelleen, tai hän työskentelee tietoisesti heille, jälleen kuten niin monet kristityt ovat tehneet ja tekevät edelleen. Kristityt ja muslimit, naiset ja herrat, eivät ole sen enempää kuin sotilaita ja tykinruokaa juutalaisille heidän missiossaan orjuuttaa meidät kaikki valtansa alle.

Mitä herra Breivik on sanonut on suurelta osin totta, kaikessa paitsi siinä mitä hän ei sano; hän ei sano että juutalaiset ovat kaikkien näiden ongelmien alkuperä ja että juutalaiset loivat ne meitä satuttaakseen. Meidän täytyy vain saada tämä väkivallanteko meille suotuisaksi tekemällä tämä kaikille selväksi; juutalaiset loivat marxismin, feminismin, kristinuskon (täytyykö edes sanoa että Jeesus ja Paavali olivat juutalaisia?), niinsanotun psykologian, pankkitoiminnan ("rahan lainaus"), hippi-liikkeen ja kaikki muut ideologiat ja liikkeet joiden on määrä tuhota kaikki valtiomme euroopassa. Jokaisen takaa löydät juutalaisen (joskus jopa vapaamuurarin)


Miten pystyit sivuuttamaan tuon, herra Breivik?

Työskentelet juutalaisille, niinkö herra Breivik, yhdistääksesi kaikki euroopan äärioikeistolaiset valheellisen lippusi alle? Varmistaaksesi että fokus siirtyy juutalaisista euroopan vihollisista johonkin muuhun? Tai ehkä et edes tiedä että olet ollut pahojen juutalaisten hyväksikäyttämä?

Joten nyt ei pelkästään kristityt tapa muslimeja ja vice versa. Äärioikeistolaistenkin pitäisi tappaa äärivasemmistolaisia - ja vice versa, niinkö? Siinäkö oli suunnitelmasi? Teit tämän värvätäksesi jopa äärioikeistolaiset taistelemaan juutalaisten puolesta?

Kuka hyötyy? Israel hyötyy! Juutalaiset hyötyvät! Aggressiomme ei osoitu heihin - joihin se pitäisi. Taistelemme sen sijaan toisiamme vastaan, kun he etenevät taustalla, poissa valokeilasta ja hyötyvät kärsimyksestämme ja kiristävät salassa orjuuttavia kahleitaan vyötäröllämme ja nilkoissamme.

Niin ja muuten; todelliset nationalistit eivät tapa oman maansa lapsia, vaikka heitä yritetäänkin aivopestä, kuten AUF* teki. He eivät olleet (vielä) marxilaisia ekstremistejä; he olivat vain lapsia.

Varg Vikernes
Bergen the 24th of July 2011

*AUF (lyh. Arbeidernes ungdomsfylking, Norjan sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen nuorisojärjestö)

Movies I'd Like to Film #1: The Life and Times of Scrooge McDuck

MILF, tässä yhteydessä kirjainyhdistelmä tarkoittaa kesysti elokuvia joita haluisin filmattavan. En välttämättä juuri itse, mutta pääasia että se tehtäisiin. Spekuloin ja kehitän all-star tiimin luomaan täydellisen lopputuloksen haluamistani tarinoista. Ensimmäisenä vuorossa Don Rosan moderni klassikko The Life and Times of Scrooge McDuck.

Roope Ankan Elämä ja Teot on minun harrypotterini. Alun perin tarina ilmestyi Suomessa Aku Ankka -lehdessä vuosina 1992-1994 ja aivan varmasti koin samanlaisia tunnekuohuja tarinan loppuessa kuin harrypotteristit nyt. Tarinaa täydennettiin myöhemmin juttujen sivuhaaroja läpikäyvillä tarinoilla. Kun alkuperäinen kokonaisuus oli painettu siististi paksuihin kansiin ja palkittu Will Eisner Awardilla, oli myös b-osien saatava oma laitoksensa joka tuli kantamaan nimeä Roope Ankan Elämä ja teot 2.


Roope Ankka on Carl Barksin keksimä hahmo Disney-sarjakuvien maailmaan, jonka ensiesiintyminen piirusteltiin vuonna 1947. Dickensin Joulutarinan Ebenezer Scroogea ja Citizen Kanen Charles Foster Kanea selkeästi yhdistelevä hahmo oli aluksi vain erakoitunut vanha kitupiikki, mutta henkilöhahmoa on loivennettu paljonkin inhimillisemmäksi sen jälkeen. Roope Ankan Elämä ja Teot on Don Rosan tarinakokoelma Roopen nuoruusvuosista, joiden tapahtumat on täydennetty Carl Barksin jättämien aukkojen mukaan. Tapahtumat sijoittuvat vuosivälille 1877 - 1947.


SYNOPSIS (tarina kokonaisuudessaan, eli spoileritakuu!)

Prologi: Skottijuurinen pikkupoika Roope Ankka ansaitsee ensilanttinsa kengänkiillottajana, matkustaa pian karjalaivalla Amerikkaan seikkailun ja rahan perässä.

Nuori ja tarmokas ankka kokeilee siipiään ensin cowboyna ja sitten mainarina, kerkeää seikkailla vielä Afrikassa ja Australiassa ennen kuin palaa Amerikan Yukoniin Klondiken kultakuumeen aikana. Roope rikastuu hetkessä iskemällä hakkunsa kultasuoneen ja löytää myös elämänsä rakkauden kultamyntin ahneesta Kultu Kimalluksesta, mutta kohtalo ei suo parille yhteistä loppuelämää. Nyt jo miljardööriksi rikastunut Roope matkustaa synnyinseuduilleen Skotlantiin vain huomatakseen, ettei hänen paikkansa ole enää siellä. Pian sen jälkeen hän muuttaa siskonsa kanssa pysyvästi Ankkalinnaan, muttei malta olla jatkamatta seikkailujaan ympäri maailman. Vuosia myöhemmin mm. voodoo-kirouksista selvinneenä Roope rapistelee hetkeksi reissupölyt ja zombiet niskastaan, istuakseen hetken aloillaan Ankkalinnassa. Tämä näkee ensikertaa sisarenpoikansa Aku Ankan, joka on tuolloin vielä pikku natiainen. Yksinäinen seikkailijaluonne on kahden vaiheilla tarvitseeko kaiken maailman sukulaisia jalkoihinsa, mutta päätös on sitä myöten selvä kun tieto maailman rikkaimman ankan tittelistä valkenee.

 

Epilogi: Seitsemääntoista vuoteen kyyninen ja unohdettu Roope Ankka ei ole tavannut yhtäkään perheenjäsentä, mutta päättää suureksi yllätykseksi kutsua sukulaisensa Akun, Hupun, Tupun ja Lupun joululounaalle.

Roopen tarina tässä teoksessa loppuu siis siihen mistä Barks sen aikoinaan aloitti. Barks on Rosan suurin idoli ja hän haluaa tehdä kaikilla töillään vain kunniaa mestarilleen.


ELOKUVAKÄSIKIRJOITUS:

Kaksitoista osaa käsittävän tarinan voisi tietty jakaa vaikka trilogiaksi, mutta se saattaisi haitata sen ytimekkyyttä. Se voisi olla myös Disneyn ensimmäinen lähes kolmituntinen eepos. Kallistun mieluummin vaikka jälkimmäisen kannalle, silloin tarinasta saisi eniten irti elokuvamuodossa. Elokuvasta joutuisi ehkä jättämään osan seikkailuista pois kokonaan ettei tulisi liikaa poikkoilua, ja tietysti b-osista voisi lisäillä parhaita paloja muiden jaksojen jatkeeksi. Myös Don Rosa toimisi itse asiantuntijana rungon viilauksessa. Rosalla on sitäpaitsi silmää elokuvataiteelle ja monissa hänen teoksissaan viitataankiin vanhoihin klassikoihin. 

Ankkapalatsin erakko lainaa Citizen Kanen alkuintroa. Ensimmäisen sivun jälkeen katsastetaan Roopen elämää samanlaisen reelin muodossa kuin elokuvassa. Tässä vain yksi esimerkki useista leffaviittauksista, tosin sitäkin laajempi sellainen. Ankkapalatsin erakko päättää saagan, ollen siis Rosan näkemys Roopen debyytistä, Joulu Karhuvuorella.

TUOTANTO:

Don Rosa. kuva: listal.com

Don Rosan tulisi osallistua projektiin. Elokuvan olisi pakko olla myös animoitu. Pitäisikö elokuvan olla Disneyn tuottama? Kyllä sen pitäisi, yhtiö omistaa tietysti tarinan, mutta pakko se olisi myös onnistumisen kannalta. Sikäli kun tämä kaikki on silkkaa hypoteesia, ei tarvitse lähteä spekuloimaan Rosan ja Disneyn tulehtuneita välejä tässä.

Walt Disney Picturesilla on edelleen maailman parhaat resurssit toteuttaa upeita piirroselokuvia, niitä kuitenkin tuhlataan liialliseen digitalisointiin. Tämän tarinan olisi pakko olla perinteistä piirrosjälkeä vaikkapa mattaisen vesiväritaustan siintäessä taustalla ja hahmojen animoinnin käyttäytyen kuten Don Rosan valvova silmä neuvoo. Projektia ei voisi täten sysätä Pixarillekaan.





ROOLITUS:

Sikäli kun kyseessä on animaatio, ei tarvitse lähteä miettimään ulkonäöllisiä seikkoja. Sitäpaitsi Roope Ankalle on muodostunut jo vakiintuneet esittäjänsä Ankronikkojen myötä. Englanninkielisissä versioissa kuullaan nykyään jo 92 vuotiasta Alan Youngia, joka sitäpaitsi hoitaa hommansa skottiaksentteineen varsin mainiosti. Suomenkielisessä versiossa kuullaan yhtä omista suosikkiäänistäni, Pekka Autiovuorta. Valintoja ei siis tarvitse sen enempää miettiä, ei enkkuversioon eikä suomidubbaukseen.

Kultu Kimalluksen arvoisen ääninäyttelijän löytäminen on toisiksi tärkeintä. Kullakin voi olla omat mielikuvat siitä millainen se ehkä olisi, mutta ainekaan se ei saisi olla kimittävä akin Outi Alanen tai Aili Svedberg. Se voisi olla joku lepertelevän hunajainen, mutta viskinkatkuinen ja karski kuten villin lännen leidin kuuluu. Suomalaiseen versioon valitsisin Titta Jokisen, joka on tuttu Alfred J. Kwakin Iiriksenä. Hänelle sekä animaation äänenä ja ankkana olo siis ennaltaan tuttua. Englanninkieliseen versioon valitsisin vaikka Marianne Faithfullin, jos tämän brittiaksenttiaan vain saisi mitenkään muokattua toissavuosisadan lopun jenkittären suuhun sopivaksi.

Loput muodostukoon castingiin vihkiytyneen tahon osalta. Periaatteessa kovin suuria osia ei enää jaeta, mutta eipä nuoren Akun ääneksi ketä tahansa sovi valita vaikka vuorosanoja tuskin juuri olikaan. Seikkailujen lomassa tavataan myös historiallisia henkilöitä kuten Theodore Roosevelt, Geronimo, Buffalo Bill, Annie Oakley ja Daltonin veljekset. Eiköhän niillekin arvoisensa paikantäyttäjät löydy.




MUSIIKKI:

Kun on Disney-tuotannosta kyse, hahmojen on ryhdyttävä laulamaan käännekohtien ratoksi? Sanotaanko nyt niin, että Kultu Kimallus saa laulaa vaikka parikin kapakkinumeroa, mutta Roopehan ei laulamaan ryhdy. Itseasiassa Kultu Kimallushan saisi luvan laulaa Johnny Guitarin tunnuslaulun asiayhteyteen sovelletuilla sanoilla. Se toimisi täydellisesti, mutta muutoin laulut voipi pitää minimissään. Musiikkia saa olla instrumentaalina läpi elokuvan tunnelmaa korostamassa ja kai sen säkkipillinkin on siellä Skotlannissa pöristävä. Lopputekstien päälle vielä joku kaihoisa ralli, tai miksei sovellettu Johnny Guitar reprisena. Näihin tunnelmiin onkin jo hyvä lopettaa.

Least favorite movies by favorite directors, 4: Chaplin, Polanski

Ala-asteen loppuun mennessä minulle oli muodostunut jo vankka viiden suosikkiohjaajan kärki, nämä ohjaajat olivat Chaplin, Hitchcock, Polanski, Peter Jackson ja Kubrick. Eipä tarvisi kauheasti järjestellä vielä tänä päivänäkään. Mahdoton lähteä arvioimaan tuliko innostus kyseisiin tekijöihin juuri tuossa järjestyksessä, mutta näin luulisin. On myös vaikea sanoa onko oikeasti tajunnut aluksi pitävänsä Chaplinista ohjaajana, eikä vain kulkurin näyttelijänä. Hahmo sinänsä oli tuttu jo ennen ensimmäisen elokuvan näkemistä ja lyhäreitäkin oli tullut tuijotettua televisiosta.

Voi kuitenkin sanoa, että kun näin Chaplinin pojan joskus juuri opittuani lukemaan, se teki suuren vaikutuksen nimenomaan elokuvana, ehkä ensimmäisenä laatuaan piirroselokuvien ulkopuolella. Samaan aikaan tykkäsin katsoa Pekka Puupäitä ja Uuno Turhapuroja, enkö siis samalla periaatteella olisi voinut tykästyä Armand Lohikosken ja Ere Kokkosen ohjausjälkeen. Kummatkin ovat kansanviihdettä, jotka tarkoituksen mukaisesti tuotettiin epätaiteellisia lähtökohtia silmällä pitäen, Uunoja ei esimerkiksi ikinä kuvattu kuin täydessä päivän valossa ettei otos vaikuttaisi liialta kikkailulta. Suhtauduinkin niihin enemmän kuten sketsi- tai komediasarjoihin, jota katselen vain hauskojen hahmojen ja vitsien takia. Kuten esimerkiksi Pulttiboissia tuohon aikaan. Pekka ja Pätkä -elokuvia oli nauhoitettu nelituntinen kasetti täyteen puolinopeudella ja saatoin katsoa niitä juuri sen aikaa kuin halusin tai vaikka läpi nauhan, sen kummemmin kiinnittämättä huomiota elokuvan vaihtumiseen välillä.

Tästä päästään kuitenkin epäkohtaan jonka tämä alustus luo. Vähiten suosikkielokuvani Chaplinilta:

Charles Chaplin - Nainen Pariisissa (1923)

Chaplinin pojan jälkeen tämä elokuvien da Vinci, eli alan suuri moniosaaja ohjasi toiseksi pitkäksi elokuvakseen hyvin erilaisen teoksen. Vakavamman draaman, jossa hän ei itse näyttele. Ehkä hänellä oli intressejä siirtyä kameran toiselle puolelle enemmänkin, tai ehkä vain antaa Edna Purviancelle mahdollisuus loistaa ilman kulkuria rinnallaan. Elokuva floppasi täysin, koska yleisö halusi nähdä Chaplinin kankaalla. Chaplin veti elokuvan viideksikymmeneksi vuodeksi pois nähtäviltä ja nykyäänkin se liitetään DVD-julkaisuna Kuningas New Yorkissa elokuvan kylkeen!

Nainen Pariisissa on kuitenkin erittäin hyvä elokuva, monet kriitikoista pitää sitä jopa koomikon parhaana. Peter von Bagh valitsi elokuvan kirjaansa Kymmenen elokuvaa, jossa ottaa nimenmukaisesti kymmenen rakastetuinta elokuvaa syvempääkin syvempään syyniin.


"Chaplinin elokuvista pidän eniten siitä teoksesta, jossa Charlie on kaikkialla eikä kuitenkaan missään" - Sergei Eisenstein

Siitä huolimatta että elokuva on ehdottoman hieno, tykkään katsoa Chaplinin teoksessa Chaplinia. Ohjaajan viimeiseksi jäänyt Hong Kongin kreivitär (1967) on tietty melkoista huttua muuhun uraan verrattuna, mutta tykkään katsoa sitä koska se poikkeaa mielenkiintoisella tavalla muista. Se on ainut värielokuva, se tuo Chaplinin kuusikymmentäluvulle ja pääosissa nähdään mm. Sophia Loren, Marlon Brando ja Tippi Hedren.
Pidän sen katsomisesta samalla periaatteella kuin Hitchcockin viimeisten elokuvien katsomisesta. Hitchin mieltää tiettyyn aikakauteen kuuluvaksi ja kun näkee hänen 70-luvulla tekemiään töitä, ne tuntuvat jotenkin niin väärään aikaan sidotuilta, ettei asiayhteyden kierosta tolasta voi olla pitämättä. Sitäpaitsi copycatit kuten Brian De Palma ja Dario Argento olivat jo alkaneet tehdä vinoutuneita Hitchcock-pastissejaan, joita vastaan ohjaajan oli sitten taisteltava uusilla töillään.


Roman Polanski - Yö ei tunne armoa (1994)

Roman Polanskin psykologiset kauhukuvat tekivät minuun erittäin suuren vaikutuksen aikoinaan. Tyyli muistutti Hitchcockin hiipivää jännitystä, mutta sen päälle oli vedetty vielä kerros ahdistavuutta ja perversioita, johon Polanskin yleensä yhdistääkin. Ohjaaja hallitsee myös lukuisia muita elokuvan tyylisuuntia, mutta psykologisen jännityksen pariin tämä palaa aina uudestaan. Polanski toi oman tyylinsä vaikuttavasti 90-luvulle elokuvallaan Katkera kuu, mutta sen jälkeen ilmestyi suurin henkilökohtainen pettymykseni tältä puolalaiselta.

Yö ei tunne armoa on hyvin polanskimainen elokuva ja siihen se taitaa lopulta kapsahtaakin. Koen sen ainoaksi elokuvaksi, joka ei tuo merkittävästi mitään uutta nähtäväksi, se on siis kärjistettynä tarpeeton. Hyvä perus polanskikuvio joka sisältää ahdistusta, nöyryytystä ja ihmismielen tutkiskelua. Elokuva, joka Polanski-fanien tulee katsoa, muttei ole tarvetta katsoa kahdesti.

Huom. Roman Polanskin uusin elokuva, The Ghost Writer (2010) onpi kirjoittajalta näkemäti.

Least favorite movies by favorite directors, 3: Jackson, von Trier, Burton

Peter Jackson - Meet the Feebles (1989)

Ehdottomasti. Meinasin lähteä lähestymään tätä omaa haastettani virheellisesti huonointa elokuvaa valiten. Kummituskopla on Peter Jacksonin tuotannosta se suurin pettymys ja heikoin esitys muutenkin. Vähiten suosikkini on kuitenkin tämä irvokas, eräänlaisten kokamuppetien kommelluksia seuraava elokuvakaaos. Bad Tasten ja Braindeadin katsominen saa sentään hyvälle mielelle, mutta Meet the Feebles on silkka pahanmielen elokuva, se ei ole paria pilkahdusta lukuunottamatta hauskakaan, se on vain paha. Olen palannut sen pariin yrittäen nauttia siitä, mutta se ei vain onnistu.



Lars von Trier - The Element of Crime (1984)

Eurooppa-trilogian ensimmäinen näytös ei vaikutusta tehnyt. Tästä von Trierin ura kuitenkin lähti käyntiin ja kuvista näkee sen kyvyn, joka ohjaajassa piilee. Kuvaus on hienoa ja jopa kunnianhimoista, mutta se kaivattu vontriermäisyys puuttuu vielä. Tunnetuksi tämä tanskalainen hullu tuli myöhemmin provoisoinnilla ja erikoisuuden tavoittelullaan, joka ei ehkä huuda poissaolollaan The Element of Crimessa, mutta ei myöskään saa katsojaa kuin haukottelemaan. Hyvin unohdettava teos, pian siitä ei muista kuin miehen joka ampuu pyssyllä ikkunasta ulos.

Trilogian kakkososa Epidemic ei sekään ole mikään katsojaystävällisin elokuva joka tulee mieleen, ruudussa lukee mustavalkoisen kuvan päälle punaisin kirjaimin elokuvan nimi - läpi elokuvan. On melko uhkarohkeaa ärsyttää ehdoin tahdoin katsojaa ensimmäisillä elokuvillaan sillä tavoin, mutta siihen kai von Trier on aina pyrkinyt. Epidemic on kuitenkin kohtalainen elokuva ja trilogian päättävä Europa edelleen yksi ohjaajan hienoimmista.   



Tim Burton - Apinoiden Planeetta (2001)

Joskohan kovinkaan moni on eri mieltä.. Burton oli viihdyttävimpiä moderneja amerikkalaisohjaajia oikeastaan juuri tähän elokuvaan asti. Jatkossakin on saatu ihan katsottavia mutta aina vain tylsempiä elokuvia. Ei huonoja, muttei lainkaan alkuaikojen veroisia goottisatuja, jotka kestävät aikaa ja katsomista loputtomiin.

Toisaalta Apinoiden planeetan kuvaaminen uusiksi kuulosti ja toisaalta ei kuulostanut hyvältä idealta. Alkuperäinen on aikansa kuva ja täten kieltämättä "vanhan aikaisen" näköinen. Se on kuitenkin osittain juuri sen takia niin mainio ja kaikin puolin hieno elokuva. Hauskasta saagasta puhumattakaan, Pako apinoiden planeetalta on mitä parhaimpia camp-hienouksia mitä 1970-luvun mainstream elokuvilla on tarjota. Siksi niiltä katoaa sielunsa mukana kaikki ne puolet mihin ne niin vahvasti liitämme. Asia erikseen, jos alkuperäinen ei ole tuttu, mutta uskoisin että Burtonin elokuva olisi omana elokuvanaankin hänen uransa heikoin.

Danny Elfmanin musiikit ovatkin ainut onnistunut asia tässä elokuvassa. Sitä voi onneksi kuunnella katsomatta elokuvaa!

Least favorite movies by favorite directors, 2: Hitchcock, Miyazaki

Alfred Hitchcock - Jamaica Inn rantarosvot (1939)

 Jännityksen mestari onnistui yleensä, vaan ei jokaisella lukuisista elokuvistaan. Ensimmäiset mykänajan elokuvat olivat vielä pientä hakemista, mutta Blackmailin kaltaisistakin mestariteoksia herra teki jo 1920-luvulla ja siitä lähes järjestelmällisesti kaikkina kuutena aktiivisena vuosikymmenenään. Selkein floppi ja suurin pettymys ohjaajan tuotannosta kolahti itselleni varhaisessa tutustumisvaiheessa kun olin nähnyt vasta alle kymmenen hitchin elokuvaa, kaikki klassikoita. Kyseessä oli Jamaica Inn rantarosvot, jonka takia innostus ohjaajan vanhempaan tuotantoon otti hetkellisen takapakin. Myöhemmin on tullut hankittua koko tuotanto ja huomattua Jamaica Innin edelleen olevan pettymyksistä suurin.

Alfred Hitchcockin tyyli lie tuttu suurimmalle osalle elokuvien kuluttajia. Jännitys, usein murha tai salaliitto sijoittuu arkisiin tilanteisiin ja miljöisiin. Suosituimpia kehikoita tarinalle on koti, jonka jälkeen junat, autot jne. Tapahtumat sijoittuvat myös tiukasti siihen hetkeen, ammentaen maailman tapahtumista tunnelmia kuviin. Jamaica Inn perustuu Daphne du Maurierin romaaniin, jota Hitchcock tulkitsi myöhemmin ja huomattavasti onnistuneemmin elokuvillaan Rebecca ja Linnut. Uskoisin siis, että osasyy Jamaica Innin toisarvoisuuteen juontuu siitä seikasta, että se on sijoittuu vuoteen 1819. Hitchcockin elokuvaa katsoessa haluaa nähdä juuri sen ajan hengen, joka on niistä elokuvista tuttu ja johon tämä osaa luoda omaleimaisia jännityskertomuksiaan.


Hayao Miyazaki - Kikin lähettipalvelu (1989)

Hyvin selkeä valinta, ikävä kyllä. Kisu elokuvassa on mainio, muuten mennään Miyazakin tason ali lähes pitkin elokuvan. Miyazakin elokuvissa hienointa ovat upeat ja hauskat hahmot, mieletön animaatio, mielikuvitukselliset tilanteet ja juonikudos, sekä tunteisiin vetoavuus ja opetus. Hahmot ovat hieman ohuita, vaikka tytössä tietty oma viehätyksensä onkin. Animaation taso jää mielestäni vähän tylsäksi ja tilanteetkin olisivat vaatineet hieman maustetta. Elokuva ei myöskään vetoa missään vaiheessa tunteisiin, se on jopa poikkeuksellista Miyazakin tai ylipäätään Studio Ghiblin elokuvalta. Tämän kanssa saatan olla yksin, mutta tiukkana. Ymmärtäisin jos Kiki olisi tehty Laputaa ja Totoroa ennen, mutta ei.. Onneksi toista taantumaa ei olla vielä koettu, vaikkei Porco Rossokaan ihan täysin odotuksia täyttänyt. Olinpas taas jyrkkä... Ei Kiki siis huono ole, mutta peli on peliä.

Least favorite movies by favorite directors, 1: Kubrick, Scorsese, Lynch

"Goethe? Shakespeare? Kaikkea heidän nimissään kirjoitettua pidetään hyvänä, innolla yritetään etsiä kauneutta typeristä, epäonnistuneista teoksista ja näin pilataan yleisön maku. Kaikki nuo suuret nerot, nuo Goethet, Shakespearet, Beethovenit, Michelangelot loivat onnistuneiden teosten ohella keskinkertaisia ja jopa kerta kaikkiaan mauttomia teoksia" - Tolstoi, päiväkirja vuosilta 1895-1899

Herra Tolstoi ei voisi olla enemmän oikeassa. André Bazin lainaa kyseistä pätkää loistavan pohdintansa Tekijänpolitiikka/auteur-teorian alussa ja listaa itse perään vähintäänkin yhtä päteviä argumentteja aiheesta. Otsikon luulisi jo kertovan mistä on kyse, asetuin miettimään omien suosikkiohjaajieni heikoimmat lenkit. Se ei ole helppoa, sillä kaikkien urilta ei poikkijuovia meinaa löytyä. Aivan ensinhän pitäisi listata ne suosikkiohjaajat järjestykseen, mutta se on nyt toisarvoista, lähdin purkamaan tilannetta tasan siinä järjestyksessä kun ohjaajat tulivat mieleen. Sen kummemmin pohjustamatta seuraavassa ensimmäinen kolmen kopla:


Stanley Kubrick - Spartacus (1960)

No okei, Fear and Desire on Kubrickin huonoin elokuva, mutta sikäli kun ohjaaja veti sen jo ilmestymisensä jälkeen pois ikiajoiksi ja se elää vain bootleg-levityksenä, sitä ei pitäisi olla edes nähnyt. Ihan kuin amatöörimaisen debyytin valinta ei olisi muutenkin jo idioottimaista. Jokatapauksessa, sen jälkeen Kubrick onkin antanut vain helmiä ja vain Killer's Kiss jäi vaille klassikon leimaa, mutta pidän siitäkin erittäin paljon. 

En pysty sanomaan yhtäkään Kubrickin elokuvaa heikoksi, mutta pakon edessä valintani taitaa olla Spartacus. Vaikka elokuva uljas onkin, se jäänee muiden taakse huikeasta loppukohtauksestaan huolimatta. Näkemisestä on aikaa, mutta ainekin aikoinaan mielipiteeni sen suhteen oli sen verran vahva, että turvaudun siihen edelleen. Elokuvana erittäin hieno, Kubrickin elokuvana ihan hieno.

Syy löytynee siitä yksinkertaisesta faktasta, että Kubrickin ei ollut määrä elokuvaa ohjata. Filmaukset olivat jo käynnissä ja lopullisessa teoksessakin on vielä edellisen ohjaajan, Anthony Mannin kuvaamia otoksia. Kubrick repäistiin tilalle Kunnian polut -elokuvasta saadun näytön perusteella ja Kubrick pääsi kokeilemaan ohjaajankykyjä ison Hollywood-spektaakkelin kanssa. Työtaakka oli raskas ja iso syy siihen, miksi Kubrick alkoi ottamaan aina vain enemmän etäisyyttä Hollywoodiin, jotain hyvää Spartacus on siis kuitenkin saanut aikaiseksi.


Martin Scorsese - Vapauden verinen laulu (1972)

Scorsese debytoi lopputyöstään jalostetulla elokuvakokeilulla Kuka kolkuttaa ovelleni? Siitä elokuvasta todella jo aistii valmiin scorsesemaisen tekniikan, sitä on ilo seurata ja siinä on hienoja oivalluksia. Tämän jälkeen legendaarinen Roger Corman pistää Martylle tukun rahaa käteen seuraavaa elokuvaa, Vapauden veristä laulua varten. Tiedossa on ajalleen ominaista eksploitaatiota, minkään ei pitäisi mennä pieleen. Tulos on kuitenkin kuin heikohko Sam Peckinpah -raina, eikä kyseinen ohjaaja muutenkaan kuulu suosikkeihini. Onneksi elokuva kuitenkin menestyi ja tuolloisesta vasta-alkajasta kasvoi yksi elokuvahistorian suurimmista ohjaajista.


David Lynch - The Straight Story (1999)

Väittäessä The Straight Storya Lynchin huonoimmaksi elokuvaksi, kuulostaa helposti yhtä imbesilliltä kuin väittäessään Picasson realistisen kauden maalauksia maalarin huonoimmaksi. Vaikka The Straight Story on sympaattinen pieni elokuva ja happireikä muiden lynchilaisten teosten keskellä, minä yksinkertaisesti tykkään Lynchin tuotoksista silloin kuin ne ovat kaikkea muuta kuin sitä. Ehkei kovin omaperäistä, mutta tiukka fakta. Helpoin ja tylsin vaihtoehtohan olisi nimetä Dyyni huonoimmaksi, niinhän kaikki muutkin tekevät. Se ei kuitenkaan olisi totta. Tämä on ilman muuta katsomisen arvoinen elokuva, mutta jää hieman muiden varjoon.

Saa aivan vapaasti olla toista mieltä, mutta siinä tapauksessa antakaa sen ihmeessä kuulua! Kuuntelen mieluusti.

Ihmemaa Oz (1939)

Ihmemaa Oz on yksi maailman rakastetuimpia elokuvia. Se on amerikkalainen klassikko, josta jenkit ovat eritysen ylpeitä. Miksi se on niin suuri ylpeyden aihe heille? Mietitäänpä kuinka monta kaikkien tuntemaa satuklassikkoa onkaan kirjoitettu Amerikassa? Tämän Frank L. Baumin vuonna 1900 julkaistun teoksen lisäksi tuskin yhtäkään. Jenkkien on täten pidettävä kiinni siitä ainoasta originellistaan.

Kaikista klassisimmat sadut ovat pääosin kauan kiertänyttä perimää, jota on jaettu leirinuotioiden ympärillä kylänmieheltä toiselle pitkin eurooppaa. Niitä on jalostettu vuosien varrella erilaisiksi versioiksi, joista suurin osa on löytänyt ajan kanssa sen suosituimman muotonsa. Osa tunnetuista satukokoelmista on syntynyt varta vasten niitä etsien, osa niitä täydellistäen. Kaikilla kansoilla ja kulttuureilla on omat kansantarinansa ja myyttinsä joita vaalitaan, mutta levinneimmistä saduista vastaa eurooppalaisten satukirjailijoiden aateli, kuten tanskalainen H.C. Andersen, saksalaiset Grimmin veljekset, ranskalaiset Charles Perrault, Jules Verne ja Antoine de Saint-Exupéry, sekä englantilaiset Lewis Carroll ja A.A. Milne. Suomellakin on oma satusetänsä Z. Topelius.


Amerikan Yhdysvallat on kuitenkin edelleen nuori valtio, eikä sen historiaa voi mitenkään verrata eurooppalaisten kansojen kypsymiseen ja täten todellisten legendojen muodostumiseen. Silloin kuin lapsuutemme iltasadut saivat jo vakiintuneet muotonsa, Amerikassa paukuteltiin asein omaa kulttuurihistoriaa, josta muodostui elokuvan tulon myötä hyvinkin romantisoitu aihe, villi länsi. Ihmemaa Ozin kirjoittaja Frank L. Baum yritti menestyä monilla eri aloilla ja koki myös villin lännen ajat Dakotassa paikallista sanomalehteä julkaisten. Tuntemamme Ozin tarinan alkuintro Kansasissa on siis saanut vaikutteensa juuri tuosta ajanjaksosta, joka on satumaailman täydellinen vastakohta, väritön ja virikkeetön.

Ehkä juuri tuo ankeus on saanut kirjailijan kehittämään niin ihmeellisen maailman läheistensä eskapistikseksi henkireiäksi. Sydänvikainen Baum löysi vihdoin paikkansa lastenkirjailijana, eikä hänen tarvinnut enää rasittaa itseään fyysisillä töillä. Kirja sai pian kolmetoista jatko-osaa, musikaaliversion broadwaylle ja lukuisia elokuvasovituksia, joille kirjailija perusti oman tuotantoyhtiönsä. Tarinan maailmanlaajuisesti tunnetuin jakso jäi luojaltaan kuitenkin näkemättä. Baum kuoli sydänvikansa seurauksena kaksikymmentä vuotta ennen Victor Flemingin ohjaaman The Wizard of Ozin ensi-iltaa.

Victor Fleming on yleisesti hieman halveksittu ohjaajana. Mies tunnettiinkin paremmin elokuvien yleismiehenä, eräänlaisena korjaajana joka saapui umpikujaan ajautuneiden elokuvien kuvauspaikalle pistämään asiat takaisin raiteilleen. Ihmemaa Ozin kuvaukset oli ongelmia täynnä ja Mr. Fix-it tuli, näki ja voitti. Ennen loppusilausta kutsu kuuluikin jo toisen elokuvan pariin. Tuo toinen elokuva oli Tuulen viemää. Kyseessä siis kaksi suurimmista amerikkalaisista klassikoista. Kumpikin ensimmäisiä ja täydellisimpiä värielokuvia, kumpikin Flemingin ensimmäiset kokeilut värielokuvan kanssa. Kun Fleming häipyi kuvauksista, tilalle saapui King Vidor, joka on vastuussa Kansasin kohtauksista. Luultavasti tämäkin yksityiskohta palvelee vain elokuvan etua, kaksi erilaista maailmaa on tulkittu kumpikin eri tahojen kautta.

Elokuvan ylittämätön visuaalisuus koostuu useista palasista jotka tekevät lopputuloksesta sen mitä se on. Technicolor tuo väistämättä oman ripauksensa värisävyihin, joiden todellista alkuperää on pitänyt rukata tekniikan suodattamien vääristymien ehdoilla. Technicolor on ehdottomasti yksi itseäni miellyttävimmistä värimetodeista ja karkkimaiset sävyt senkun korostetaan remasteroidussa versiossa. Uudelleen siloittelulla on aina riski kuluttaa puhki alkuperäinen kerros maalaamalla käytännössä koko maalaus uusiksi. Käsittely on kuitenkin paikallaan täydellisen elämyksen saavuttamiseksi. Toisaalta, ensimmäiset amerikkalaiset tv-sukupolvet näkivät elokuvan mustavalkoisena ja elokuvan näyttämisestä tuli silti vuosittainen traditio. Ei muuten olisi huonompi ratkaisu ottaa samaa mallia Suomeenkin ja näyttää elokuvaa säännöllisesti. Televisioesityksillä ei tosin ole enää murto-osan vertaa siitä painoarvosta kuin ennen, kiitos lisääntyvien kanavien ja lopullisesti videoiden, dvd:n ja internetin.

Technicolor ei tietenkään tee näyttävyyttä itsessään, se saa vain nähdyn näyttämään vielä paremmalta. Studioon rakennetun pienoismaailmansa ansiosta elokuva on tarkemmin tarkasteltuna lähempänä tallennettua näyttämötaidetta kuin elokuvaa ajateltuna neorealistisena tosielämän tulkkina. Otosten taustalla on yksikertaisesti järjettömän suuri seinä, jolle on maalattu freskoja mielettömällä fantasiantajulla. Esimerkiksi kaukana siintävä Smaragdikaupunki keltaisen tien päässä on yksi käytetyimmistä populaarikulttuurin viljelemistä kuvista.

Elokuva oli tehtävä lähes täysin vailla esikuvia, siksi se ehkä onkin niin puhtaasti oma tuotos josta löytyy luultavasti enemmän lainoja amerikkalaistuotantoihin kuin muualta. Yksin Simpsoneista olet missannut lähemmäs kolmekymmentä vitsiä aikojen saatossa, jos elokuva ei ole tuttu. Viitteitä ei voi olla löytämättä edes tunnetuimpien amerikkalaisohjaajien elokuvista, Martin Scorsesesta David Lynchiin. Ihmemaa Oz on yksinkertaisesti juurtunut jokaikisen jenkin takaraivoon ja kaikki tuntevat vuorosanat niin hyvin että sitä voi lainata puhuessaan kelle tahansa.


Fantasiamaailma ja tehosteet olivat kekselijäitä ja toimivat siis pioneerimaisesti esimerkkinä alalle.Ainoastaan eräinen Walt Disney ehti kentälle ennen Ihmemaa Ozia ja hänestä onkin kiittäminen että elokuva on edes olemassa. Lumikki oli kahta vuotta aiemmin suuri riski, johon harvat uskoivat. Värillinen, piirretty, lastenelokuvamusikaali maksoi itsensä takaisin ja MGM päätti näyttää Ozin tuotannolle vihreää valoa. Lumikin vaikutusta elokuvan historiaan ei siis voi liikaa korostaa. Se oli myös ensimmäinen elokuva joka hyödynsi ulkoelokuvallista kaupantekoa oheismyynnillään, jota Ihmemaa Oz hyödynsi ensimmäisenä MGM elokuvana.

Tuon ajan keräilyesineet ovatkin arvossaan ja voi vain arvailla paljon rahaa on uponnut hulluimmilla keräilijöillä, joilla on kymmeniä tuhansia keräilyesineitä aiheesta. Myös elokuvan punaiset kengät on myyty huutokaupassa aikanaan käsittämättömillä taalamäärillä. Uskon että monille joilla on rahdunkaan vertaa leffafriikin vikaa, kelpaisi kyllä lähes mikä tahansa esine joka on tallentunut tälle filmille. Tuohon aikaan tosin kierrätettiin lavasteita ja tavaroita elokuvissa, joten moni esine on tainnut kadota aikojen saatossa. Kierrätyksestä esimerkkinä vaikkapa Dorothyn kori, joka nähdään myöhemmin elokuvassa Pikku Naisia (1949). Valitettavimpana esimerkkinä vanhojen lavasteiden hyötykäytöstä liippaa myös läheltä aihetta, Tuulen viemää hyödyntää King Kongin lavasteita polttamalla nämä maan tasalle.

Elokuvan lauluista on muodostunut klassikoita, mutta yksi on ylitse muiden. Kappale joka meinattiin alunperin leikata pois lopullisesta elokuvasta aikaa vievänä ja rumana. Kaikkien aikojen elokuvalauluksi monesti valittu Somewhere over the Rainbow on kutakuinkin täydellinen sävellys elokuvaan. Sen perusajatuksena on Kansasin karuus, jossa ainut värikäs asia jonka voit nähdä on taivaalla loistava tavoittamaton sateenkaari. Päähenkilöllä Dorothylla on huolia ja murheita kun on tylsää ja Toto koiraakin vain kiusataan. No ymmärtäähän sen, ei varmasti ole helppoa olla ainut teini-ikäinen tyttö keskellä ei mitään.

Judy Garland nappasikin roolin juuri lauluäänensä takia Shirley Templen edestä. Nykyään ei tule mieleenkään ajatella ketään muuta tarinan Dorothyna. Aiemmat filmatisoinnit ovat pitkäveteisiä, harppovia ja vailla luonnetta tai näkemystä. Myöhemmät versiot taas suurimmaksi osaksi erilaisia kuriositeetteja tai yhtä poikkeusta lukuunottamatta halpoja piirrosversioita. Nimenomaan ohjaaja Victor Fleming kuori Garlandista sen hahmon esiin jonka muistamme. Flemingin metodit perustuivat tietynlaisen ylinäyttelyn aikaansaamiseen. Tämä tyyli ei ollut esimerkiksi Tuulen viemää kuvatessa Vivien Leighin mieleen, joka kyseli pitkään ohjeita muilta. Lopulta Fleming sai Leighin ymmärtämään, ettei kyse ole minkään brittiläisen olohuonedraaman tekemisestä vaan elokuvallisesta melodraamasta. Garland ja muut tekevät elokuvasta juuri sen takia niin eläväisen, kuvitelkaa nyt Dorothy laukomassa ikivihreitä lainejaan vailla lapsekasta karrikoimista.

Yksi viihdyttävimmistä imdb-arvoistelijoista kirjoittaa seuraavasti:

"Ensinnäkään, tekijät eivät tienneet halusivatko mustavalkoisen- vai värielokuvan, joten käyttivät kumpaakin! Lol aivan kuin emme huomaisi! No minä huomasin ja se on roskaa. Pienessä kaupungissa kaikkia niitä lapsia esittää aikuiset miehet. On typerää ajatella, että uskoisimme niiden olevan lapsia. Toinen asia jota vihasin oli että siinä kerrotaan tarinaa neljästä henkilöstä, joista kolme ei ole edes oikeita. Yksi on karhu, yksi variksenpelätti ja yksi on robotti. Eivätkä ne tee muuta kuin hyppii ympäriinsä ja laulaa outoja lauluja toisilleen kuin idiootit"


Aina ei voi olla varma onko vapaan sanan kanaville kirjoittavat ihmiset ihan tosissaan vai pelkkiä trollaajia, mutta tuon kaverin muutkin mielipiteet ovat kieltämättä vilkaisun arvoisia. Tykkään lukea klassikoita teilaavaa tekstiä, mieluiten oikeilla perusteilla, mutta menettelee nuokin kun ovat niin metsästä repästyjä. Ääripäät sikseen, etenkin amerikkalaisilla lie vaikeaa arvostella elokuvaa subjektiivisesti, mutta miksipä siitä olisi pakko pitääkään? Itse en esimerkiksi tykkää maiskisista ja näiden ohjelmanumeroista erityisemmin. On sääli todeta, että näiden rajoittuneiden ihmisten elämän kohokohta ei herätä sympatioita, mutta näin vain on. Willy Wonka & the Chocolat Factoryssa (1971) nähdyt Oompa Loompat ovat kuitenkin mielestäni yksiä elokuvahistorian parhaimmista sivuhahmoista. Ei ole ohuempaa rajaa kuin mainiolla ja ärsyttävällä, vihalla ja rakkaudella. Oikeastaan kaikilta muilta osin pidän Ihmemaa Ozia täysin onnistuneena.

Ihmemaa Oz on maailman valtavirtaisimpia kultteja ja jokaisen mukana olleen lapset ja lasten lapset kiertävät Amerikkaa kertoen tarinoita klassikon synnystä. Vain pari sekuntia ruudulla vilahtaneet maiskisetkin ovat kaiken maailman tapahtumissa puhumassa vielä yhdeksänkymppisinäkin. Garlandia lukuunottamatta elokuvan näyttelijät ovat suomalaisille melko tuntemattomia ja elokuva onkin jokaisen näyttelijän uran kohokohta. Sitä suuremmalla syyllä ei voi edes kuvitella sitä katkeruuden määrää jota peltimieheksi alunperin pestattu Buddy Ebsen kantaa. Maski koostui aluksi alumiinipölystä joka altisti Ebsenin hengenvaaraan ja sairaalahoitoon. Vastuuton tuotantoyhtiö pisti vaivihkaa maskin tahnamaiseksi ja roolin jakoon. Jack Haley nappasi sen ja muistetaan nyt ikuisesti peltiukkona. Ray Bolger näyttelee variksenpelättiä ja Bert Luhr leijonaa. Muutkaan ei maskiensa kanssa ole päässyt helpolla, leijonan puku painoi neljäkymmentä kiloa ja Technicolor vaatii törkeän kirkasta ja täten myös tuskaisen kuumaa valaistusta.

Kultti on muodostunut niin itsestään kuin tekemällä ja siihen vaikuttaa monet eri asiat. Judy Garland oli haastatteluissa melkoinen tarinankertoja ja jutuilla ei aina ollut minkäänlaista perää. Myytit siitä että maiskiset olivat kaikki alkoholisteja on syntynyt Garlandin vitsailun tuloksena. Myöhemmin elokuva on poikinut myös oman trippailuarvonsa kun joku keksi että kuunnellessa Pink Floydin Dark Side of the Moonia elokuvan tahtiin, musiikin tapahtumat tukevat elokuvassa tapahtuvia.

Elokuvan arvostus ja status koostuu siis lukemattomista eri osa-alueista. Siihen vaikuttaa ilman muuta myös se tosiasia, että se on amerikkalainen. Heillä yksinkertaisesti on raudanluja ammattitaito markkinoida itseään ja tuotteitaan. Tuotteen on kuitenkin samalla markkinoitava amerikkalaisuutta ja jos rivien välistä on luettavissa isänmaallinen teema, se kelpaa lähettilääksi maailmallekin. There's no place like home, America.

Elokuva on siis vaatinut erinomaista käsityötaitoa, tyylitajua ja ohjausta. Ei ole väärin jos tuloksesta ei silti pidä, sehän on vain mielipide. Teknisesti tällä elokuvalla on jokatapauksessa paremmat edellytykset miellyttää kuin suurimmalla osalla tuonaikaisia tai edes nykyisiä teoksia. Ihmemaa Oz on itseasiassa erinomainen testi siitä, mitä katsoja elokuvissa näkee. Ei se mitään jos elokuva ei tee suurta vaikutusta, mutta jos joku ei saa siitä irti yhtään mitään, tiedän ainekin saman tien suhteeni tämän elokuvamakuun.

Piakkoin näemme elokuvateattereissa Sam Raimin näkemyksen Ozin tarinasta. Odotan sitä kyllä, eikä ole aikomustakaan verrata sitä tähän MGM:n versioon, se on turhaa. Kaikki vertailu tulee tehdä lähdemateriaaliinsa ja siitä on toistaiseksi versioitu tämän yhden kerran lähes täydellisesti. Tämä siis on ja pysyy, mutta uusia näkemyksiäkin on kiva välillä nähdä. Sitäpaitsi Raimi saattaa hyvinkin onnistua tuottamaan omanlaisensa pysyvän teoksen. Toivon sitä. Se ei silti tule muuttamaan tämän klassikon asemaa.

London Shopping.

Vintage Magazine Shop on melko pakollinen kohde Lontoossa vierailevalla leffafriikille. Piccadilly Circukseksen ja Sohon kupeessa sijaitsevan kaupan yläkerrassa myydään upeita elokuvajulisteita, valokuvia ja kaikkea muuta krääsää. Mainioon Psyko-teemoitettuun settiin kuuluu mm. Bates Motel -saippuaa, -tuhkista, -avaimenperää ja muuta hauskaa.

Alakerrassa on vuosikertalehtiä sadan vuoden ajalta, eli jos on joku tietty numero hakusessa, tietää mihin suunnata. Vanhoille lehdille on tietysti lätkäisty kovat hinnat, mutta kyseessä onkin asiaansa perehtynyt liike.

Tahtoo -listalla olisi ollut parin matkalaukullisen verran roinaa, mutta tila ja varallisuus tuppaa ottamaan tällaisissa paikoissa vastaan. Kauppa oli tosin ihan kohtuuhintainen. Brigitte Bardot kuosinen muistikirja ja kangaskassi tuli ostettua. Banksy krääsää löytyy myös kohtalaisesti, mutta Portobello Marketista sitäkin paremmin.

Camden

 

Camdenissa on ruuhkaista, siellä on liikaa kauppoja, helppoheikkejä ja tuotteista tulee tingata. Sieltä tekee kuitenkin halutessaan hyviä löytöjä. Tarjolla on enemmän paitavalikoimaa kuin missään muualla Lontoossa, hinta vaihtelee keskimäärin 8-12 punnan välillä. Samoja vaatteita myydään eri hintaan eri puolella, mutta on tuotteiden välillä vaihteluakin. Suosittuja, mieleen jääneitä aiheita printeissä on etenkin Star Wars ja Super Mario. Ostin kaksi t-paitaa (Pac-man, Night of the Normal People) ja vyön Turtles-solkineen.

Cyberkaupan sisällä ei saanut valokuvata. Se on ihan näkemisen arvoinen paikka, mutta mitään ei tullut ostettua.

Notting Hill & Portobello Road

Ostinkohan mitään koko Notting Hillin reissulla.. Kahvin Starbucksista, en luultavasti muuta. Jos olisin ostanut, olisin luultavimmin tehnyt sen tuossa kaupassa, The World Famous Portobello Market. Suuret määrät Banksy kamaa, tauluja ja sisustustavaraa. Hinnakas, mutta laadukas piipahduskohde. Kadulta löytyi myös halpahalli jossa myytiin kaikkea pikkuista punnalla, sekä kohtalainen divari. Levyjä, elokuvia ja kirjoja tuli katseltua, mutta eipä niitäkään tullut mukaan asti, vaikka uusia vanhoja Liisa Ihmemaassa ja Ihmemaa Oz -painoksia olisi ollut tyrkyllä.

Keskusta ja Oxford Street

Turistimuistoja myyviä liikkeitä Lontoo on kyllä täynnä ja ne on auki yömyöhään. Hinta vaihtelee ja vähän sivummalta saatat löytää saman tuotteet huokeammalla.

Yösijamme läheinen Tesco express oli ihan kohtalainen ruokakauppa, vaikka kauppojen tarjonta ei vähähiilihydraattisen ruoan kuluttajalle olekaan otollinen. Tesco on sympaattinen ketju ja siitä on muodostunut lempikauppani, mutta loppuaikoina aloimme suosia Marks & Spenceria. Tarjonta vain oli huomattavasti laajempi kuin pikkuisen Tescon.

Jossain kaupoissa oli muuten käytössä itsepalvelukassat ja arvatenkaan ne eivät ole mieleen. Apua toki sai aina.

Kannattaa käväistä myös HMV:ssä, eli paikallisessa levyjen ja elokuvien välittämössä. Ehkei voi sanoa käväistä, sillä siellä saisi kulutettua aika monta tuntia. Kauppoja on useampia ja toisin kuin viimeksi, en käynyt tällä kertaa isoimmassa ollenkaan. Kauppakeskuksen sisällä sijaitseva sivukonttorikin oli mukavan kokoinen ja auki yöhön, tarjonta kieltämättä aika hyvä.

Pyhäinhäväistys jossain. Sori.

Primark Oxford Streetilla osoittautui aarreaitaksi. Törkeän halpoja ja hienoja vaatteita, jopa miesten osasto on melko kookas. Porukkaa on kuin pipoa ja puolet vaatteista jatkuvasti lattialla, vaikka henkilökunta viikkaa niitä herkeämättä. Turtles kiintiötä sai täydennettyä paidalla, yöhousuilla ja sukilla. Uusi Space Invaders t-paita. He-man ja Back to the Future -kalsarit, aurinkolasit, huivi, kaikki maksoi ehkä punnasta kuuteen puntaan kappale.

Sonic -kalsarit, kasibittisen ohjain- ja nallekarkkisukat vastapäisestä New Lookista. Kannattaa myös tsekata. Kävimme Hammersmithinkin Primarkissa, huomattavasti rauhallisempi paikka shoppailla, mutta tarjontakin on heikompi.

Lontoo on siis erinomainen paikka shoppailulle, mutta mukaan on varattava riittävästi pätäkkää tai alkaa pian keljuttamaan. Budjettimatkalle lähtiessä tulee tyytyä lähinnä katselemaan maisemia, mutta kannattaa edes käydä hakemassa halvalla uusi vaatekerta Primarkista.

Jatkuu...