27 years of age in comparison.

Täytän tänään pahamaineiset kaksikymmentäseitsemän vuotta. 27-klubista saatiin taas tarpeeksi Amy Winehousen kuoleman uutisoinnissa, joten otan optimistisemman näkökulman ikälukemaan. Osa on päässyt iässäni pitkälle, Salvador Dalí maalasi tunnetuimman teoksensa Muiston pysyvyys ja Orson Welles nautiskeli Citizen Kanen suosiosta iässäni. Osalle ura tai menestyksen päivät ovat jo takana ja etenkin musiikin suhteen onkin yleensä aloitettu paljon aiemmin. George Harrison oli ikäiseni The Beatlesin hajotessa, mutta toisaalta toistasataa julkaisua urallaan töräytellyt Miles Davis ei ollut äänittänyt ensimmäistäkään albumia. Seuraavassa kymmenen itselleni erittäin tärkeää esikuvaa vertailussa.

Salvador Dalí: Perstistence of Memory (1931)

27 vuotiaana...

David Lynch oli kuvannut viisi lyhytelokuvaa ja aloittanut debyyttielokuvansa Eraserheadin kuvaukset, joihin meni vielä neljä vuotta.

Stanley Kubrick oli kerennyt kuvata Look-lehteen, tehdä muutaman lyhyen dokumentin ja ensimmäisen elokuvakokeilunsa (Fear and Desiren, jonka veti myöhemmin kokonaan pois nähtäviltä) ja valmistautui esittelemään lupaavan Killer's Kissin maailmalle.

Hayao Miyazaki oli ensimmäistä kertaa animoimassa elokuvaa, Isao Takahatan The Little Norse Princea. Miyazaki alkoi pian julkaisemaan mangaa. Ensimmäiseen omaan elokuvaan meni vielä yli kymmenen vuotta, Ghiblin perustamiseen kuusi vuotta sen päälle.

Roberta Williams perusti Sierra On-Linen miehensä Kenin kanssa, joka oli vuotta nuorempi. Ensimmäinen peli, Mystery House teki vasta tuloaan ja ensimmäiseen King's Questiin meni vielä neljä vuotta.

Shigeru Miyamoto oli ensimmäistä kertaa mukana suunnittelemassa Nintendon arcade-peliä, mutta vasta seuraavan kymmenen vuoden aikana mies pääsi tositoimiin suunnittellen pelejä kuten Donkey Kong, Super Mario Bros ja The Legend of Zelda.

Sid Meierillä pyöri päässään vasta visioita tulevasta ja vuotta vanhempana tämä perusti MicroProsen, julkaisi kymmenen vuotta lähinnä lentosimulaattoreita ennen kaikkien aikojen (mielestäni) parasta tietokonepeliä, Sid Meier's Civilizationia.

Don Rosa oli piirtänyt jo vuosikausia sarjakuvia koulun lehtiin, paikallissanomiin ja kirjoittanut fanzineihin. Ensimmäiseen Disney-julkaisuun meni vielä yhdeksän vuotta.

Carl Barks piirteli paikallislehtiin sarjakuvia, mutta Disneyn kirjoille tämä päätyi vasta seitsemän vuotta myöhemmin ja legendaariseen Joulu karhuvuorella -tarinaan jossa esiteltiin Roope Setä ensikertaa, meni vielä lähes kaksikymmentä vuotta.

Peter Laird oli pelkkä harrastelija, paikallislehtien ja fanzinejen tuhertelija, kunnes julkaisi kolmen vuoden perästä Kevin Eastmanin kanssa ensimmäisen mustavalkoisen Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat -albumin, josta kehkeytyi ilmiö.

Roald Dahl julkaisi ensimmäisen lastenkirjansa, The Gremlins (johon samanniminen kasariklassikko löyhästi perustuu), mutta novellikokoelmaan Joku kaltaisesi meni vielä kymmenen vuotta ja seuraavaa lastenkirjaakin saatiin odottaa parikymmentä vuotta (Jaakko ja jättipersikka.)

Vuosaari (2012)

Aku Louhimiehen elokuvat käsittelevät elämän varjopuolia, inhoa, pelkoa, nöyryytystä ja epäoikeudenmukaisuutta. Kuutamolla elokuvassa nähtiin myös rakkaus elokuvaan ja Valkoisessa kaupungissa jopa liikuttava pakkomielle yhteen sellaiseen, tässä tapauksessa Martin Scorsesen Taksikuskiin. Paha maa koostui surullisista ihmiskohtaloista pahassa maassa, joiden tarinat koskettivat toisiaan. Vuosaari koostuu samalla tapaa maailman pahuuden uhreista, mutta yhdistävänä tekijänä vain sosiaalinen kanssakäyminen, halu tulla nähdyksi ja Vuosaari.

Elokuvassa seurataan narkkaria, velallista, velkojaa, kiusattua, kiusaajaa, pettäjää, petettyä, syöpää sairastavaa yksinhuoltajaa ja julkisuudenkipeää teiniä. Kaikkien olohuoneet täyttyy television mekastuksesta, josta tulee paljussa örisevien bigbrotherilaisten julkisuudenkipeää molotusta. Niin vahvasti teemaansa alleviivaava tehokeino tuntuu aluksi hieman tarpeettomalta, etenkin toiston määrän takia, mutta eipä se pääse ärsyttämäänkään.

Vuosaari on hienosti ohjattu ja näytelty urbaanin pahoinvoinnin pamfletti. Elokuva tuntuu ehkä yliampuvalta tai epärealistiselta jos ajatellaan kokonaiskuvaa ihmisen elämänlaadusta nykyaikana, mutta se johtuu siitä, ettei elokuvassa olla otettu tavallista tallaajaa vastapainoksi. Kaikilla menee yksinkertaisen huonosti. Elokuva on mielenkiintoista ja laadukasta seurattavaa. Siinä on myös Louhimiehen elokuvista tuttua mustaa huumoria. Roolisuoritukset ovat oikein hyviä, niistä mielenkiintoisin ilman muuta kiltinoloisen Laura Birnin muuntautuminen rasittavaksi narkkariksi. Joku kunnollinen, mielenkiintoisempi, omalaatuisempi anti-sankari olisi voinut olla se ratkaiseva tekijä, joka olisi tehnyt tästä elokuvasta erittäin hyvän ja ikimuistoisen. Hyvä ja katsomisen arvoinen silti näinkin.

Damn Good Coffee @ Twitter

Damn Good Coffee kokeilee raportoida nyt myös twitterissä. Toistaiseksi palvelu on ajan hermolta jo aikoja sitten vetäytyneelle bloggaajalle pieni kulttuurishokki, mutta aika näyttää palveleeko se tarkoitusperiäni.

Saapasjalkakissa (2011)

DreamWorks Animationin alkutaipaleella seurasin julkaisuja innolla, mutta jostain syystä elokuvat jäivät muiden studioiden varjoon myöhemmin. Teknisesti se ei ole muista jäljessä, mutta ehkä vahvempi omaleimaisuus pitäisi sen parhaiden joukossa. Tarkemmin sanottuna olen katsonut miltei kaikki studion elokuvat aina Virran viemään saakka, sen jälkeen sivistykseeni on kerennyt kasvaa kuuden vuoden aukko aiheen tiimoilta. Onneksi tilannetta tasatakseni olen nyt nähnyt tämän upean uutukaisen, Saapasjalkakissan nimeltään.

Papuklubin ensimmäinen sääntö - papuklubista ei puhuta. Papuklubin toinen sääntö - papuklubista ei puhuta!

Saapasjalkakissa on aivan uskomattoman näyttävä, vauhdikas, hauska ja tarinaltaan toimiva. 3D-efekti tekee takaa-ajokohtauksista ja muutamasta muusta rymistelystä todella upeaa katsottavaa, eikä animaation tasossa ole muutenkaan moitteelle sijaa. Korkeintaan Tyyris Tyllerön ulkomuoto olisi voinut olla mieleisempi. Jatkuvaa toimintaa ja melskettä elokuvassa on kuitenkin välillä turhankin tiuhalla sarjatulella, eikä muutama rauhoittelu olisi ollut pahitteeksi.

Perinteisen saapasjalkakissan tarinaa elokuva ei tarjoa, Perraultin klassinen satuhahmo on Shrekistä revitty versio ja tarinassa pyöritään enemmän Jaakko ja pavunvarsi -sadun ympärillä, sekä muiden legendojen ja yleisen elokuvailottelun. Saapasjalkakissasta saattaa vanhempi leffahönö löytää pitkän liudan viitteitä elokuviin, psykologisista trillereistä westerniin ja paljon muitakin vitsejä, jotka on suunnattu vain aikuisemmille katsojille. Kaikkiaan kaikenikäisille sopiva, erittäin näyttävä animaatiosatu. Itse kävin katsomassa dubatun version ja ääninäyttely oli varsin toimivaa, vaikka alkuperäisessä olisikin ollut tarjolla Antonio Banderas ja Salma Hayek.

The Artist (2011)

Elokuvantekijöiden rakkaudenosoitukset elokuvalle ovat monesti jotakin hyvin vaikuttavaa. Tällä hetkellä elämme mielenkiintoista aikaa, kun elokuvan historiaa on muistettu näinkin näkyvästi. Martin Scorsesen kunnianosoitus elokuvalle, Hugo, käyttää teknisesti aivan päinvastaista lähestymistapaa kuin tämä Michel Hazanaviciuksen luomus, ollen jättibudjetilla toteutettu 3D-spektaakkeli. The Artist on mustavalkoinen, pääosin mykkä, klassisella tavalla toteutettu elokuva, joka on kuvattu kaikin puolin 1920-30 lukujen taitteen standardeja noudattaen, aina kuvasuhdetta myöten. Kummatkin ehdolla mm. parhaaksi elokuvaksi tulevassa Oscar-mittelössä. 

The Artist kertoo puhe-elokuvan saapumisesta ja sen vaikutuksesta mykän ajan suosittuun näyttelijään. Samaa aihetta on käsitelty elokuvissa Sunset Blvd. ja Singing in the Rain, kummatkin klassikkoja. On aika tehdä tilaa jälleen uudelle klassikolle, sillä The Artist on mielettömän kaunis elokuva elokuvasta. Puhe-elokuvaan siirtyminen oli aikanaan elokuvateollisuudessa hyvin totaalista. Kolmekymmentä vuotta elokuvantekoa tietyllä tavalla pyyhittiin tyystin uuden tieltä. Ei ihme ettei henkilövahingoitta säästytty.

Jean Dujardinin esittämä George Valentin on kuvitteellinen, mutta silti kaikista todellisista henkilöistä koostettu ylpeä puheen rantautumisen uhri. Douglas Fairbanks on esikuvista kaikista ilmeisin, mutta elementtejä riittää muualtakin ja läpi koko elokuvan muistetaan lainata muutenkin elokuvan historiasta. Ei pelkästään kunnianosoituksia mykän ajan elokuvalle, vaan elokuvalle yleensä.

 

 

Etenkin elokuvahistoriallisena ajankuvana The Artist on aivan totaalisen ihastuttava. Kuvaustyyli luo upean illuusion menneistä ajoista. Elokuvassa nähtävien sanomalehtien ja teatterien promokuvat Bérénice Bejon esittämästä Peppy Millerista ovat aivan upeita. En kertakaikkiaan pysty löytämään elokuvasta mitään, mistä en todellakin pitäisi suuresti.

Kaikille elokuva ei varmasti tarjoa niin paljon, mutta jos löytyy pikkuisenkin sitä vanhojen elokuvien ihailijaa, The Artistia ei kertakaikkiaan saa jättää väliin. Hyvän mielen klassinen (lähes) mykkäkomedia, eli jatkoa rakastettuun genreen käytännössä vasta toista kertaa tällaisessa mittakaavassa sitten Chaplinin Nykyajan. Mel Brooks teki 1976 huomioitavan (lähes) mykkäkomedian Silent Movie, mutta muuten kokeilut pitkien elokuvien suhteen ovat olleet vähissä. Mikä on todella harmi, sillä kyseessä on aivan omanlaisensa hieno tyyli elokuvata ja viihdyttää.

Härmä (2012)

Puukkojunkkarit 1800-luvun Suomessa aiheuttavat pahennusta kirkkaan vihreän nurmen keskelle asetelluilla harmailla ja ruskeilla länteillä, hiekalla ja puulla. Näyttävästi puvustetut, murretta taittavat näyttelijät hoitavat roolinsa häjyinä ja kylänmiehinä periaatteessa hyvin. Mikko Leppilammen odotettu suoritus Välitalon Eskona luontuu oikein sujuvasti, mutta minkäänlaista toivottua pelkoa roolihahmo ei saa tuntemaan. Laita on sama kaikkien muidenkin kohdalla, mitään tunnesidettä ei kehity kehenkään missään vaiheessa vaikka teoriassa kaiken pitäisi mennä ns. käsikirjoituksen mukaan.

Tarinakaan ei sisällä juuri yllätyksiä. Kyseessä on veljesten välinen taistelu perinnöstä ja naapurin Ainosta, jotka on perinteisesti osoitettu automaattisesti perheen esikoiselle, mutta kun se pikkuveli olisi niin paljon osuvampi potin saajaksi. Pahamaineinen puukkojunkkari, Esko esikoinen ei tästä tykkää ja pistää veitsen viuhumahan. Seuraa pari punaista kauneuspilkkua harmaalle tekstiilille, käsitellyn vihreän vastapainoksi. Vaikka värit ovatkin itselleni pienoinen pakkomielle yleensäkin elokuvissa, en mainitsisi tuota vihreän sävyn kirkkautta aivan turhaan. Se on aika raju. Ymmärrän tietenkin halun ehostaa maalaismaiseman ruohon vihreyttä, mutta kun se on otettu samasta väripaletista kun Turtles II: Secret of the Oozen nimikkomönjä, ei olla enää ihan oikeilla jäljillä.

JP Siilin ohjaama Härmä on teknisesti hyvin laadukas, kuvaus on näyttävää ja nimekkäät näyttelijät hoitavat tonttinsa. Vaikkei elokuvassa ole mitään varsinaisesti huonoa tai epäonnistunutta, se ei nouse tasaisesti etenevästä tasostaan ikävä kyllä missään vaiheessa kovinkaan innostavaksi.

Carnage (2011)

Kuten sivupalkissa sijaitsevassa listassa jo todetaan, Roman Polanski kuuluu suosikkiohjaajiini, näemmä jopa kärkikymppiin elossa olevista. Edellinen tuotos, The Ghost Writer on ainoana ohjaajan filmografiasta vielä näkemättä, mutta laatu ja tyyli pienen puolalaisen elokuvilla on aina ollut vaihtelevaa ja yllättävää, silti mielenkiintoista ja tunnistettavaa.

Vaikka Carnage onnistuu jälleen yllättämään tyylillään, se sama vanha takakiero polakki myhäilee vahvasti kohtausten - tai oikeastaan lyhyen alustuksen, lopetuksen ja yhden suuren kohtauksen takana. Sitä paitsi onhan kyseessä taas yksi asuntoelokuva, klassinen aihio Polanskin psykologisille trillereille ja tutkielmille eristyksestä ja yksinäisyydestä, jopa suhteiden sisällä. Päällisin puolin tyylisuunta löytyy kuitenkin tällä kertaa aika tarkalleen Woody Allenin ja Michael Haneken välimaastosta ja muutenkin nykiläisen parisuhdefarssin yhdistelystä keskieurooppalaisten vinoutuneeseen mustaan huumoriin.

Carnage on näytelmä, se perustuu sellaiseen (Yasmina Rezan God of Carnage) eikä muuta yritä ollakaan. Polanski ohjaa kahta pariskuntaa, neljää erilaista näyttelijää ja kaikki on kiinni nimenomaan heidän suorituksistaan. Tapahtumat sijoittuvat alkuperäisen näytelmän mukaisesti New Yorkiin, vaikka kuvaukset on tietysti jouduttu tekemään Pariisissa Polanskin menneisyyden vuoksi.

Tahdikkaaksi aiottu sosiaalinen kanssakäyminen alkaa siitä kun poika huitaisee kepillä toisen pojan hampaat kurkkuun leikkipihalla. Jodie Foster ja John C. Reilly esittävät uhrin näennäisen sivistyneitä ja kultturelleja vanhempia, jotka kutsuvat kylään asiasta keskustelemaan syyllisen pojan vanhemmat, esittäjinään Kate Winslet ja Christoph Waltz. Täytyy sanoa, että jokainen nelikosta ansaitsee tunnustuksen aivan ensiluokkaisesta suorituksesta, se on jotain mitä en kovinkaan usein totea. Neljän seinän sisällä paisuva katastrofi ei laahaa hetkeäkään paikallaan, se on todella hauska kaikessa kiusallisten tilanteiden ja niiden purkausten naurettavuudessaan ja suoraan oikeasta elämästä, vaikka se äkkiseltään ylitseampuvalta voisi tuntuakin. Ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva.

Damn Good Electronic / Ambient 2011 -playlist

(c) Ellen Rogers

Damn Good Electronic / Ambient 2011 -playlist (Spotify)

Damn Good Music Awards '12: Ambient

Damn Good Neo-classical Dark Ambient Album of 2011:

Kreng - Grimoire. Järjettömän intensiivinen, hyytävä ja elokuvallinen, kokeellisen modernin klassisen ja dark ambientin liitto kohtaa jatsia ja pelkoa Belgiasta. Ehkei heikkohermoisille, mutta muille voi hyvillä mielin toivottaa albumin parissa mielenkiintoista matkaa kohti kadotettuja (elo)kuvia ja kaikuja kaukaa rajan ja kaukaisien aikojen takaa. Ehkäpä vuoden vaikuttavimpia levyjä. Vuoden pelottavin nyt aivan varmasti. Jousia, pianoa ja vanhoja äänitteitä. Erilaisten elementtien sulattaminen yhteen näin riipaisevaksi ja kauniiksi opukseksi, nimenomaan toimivana kokonaisuutena onnistuu vain harvoin, mutta tämä paikalliseen teatteriinkin musiikkia säveltänyt belgialainen, tuntemattomana pysyttelevä suuruus on siinä onnistunut.

 Damn Good Ambient Drone Album of 2011

Fabio Orsi - Stand Before Me, Oh My Soul. Yksi vuoden kaappaavimmista, hypnoottisimmista ja koukuttavimmista musiikillisista matkoista tai riippuen kuulijasta ainakin rumimmista kansista koetaan italialaisen Fabio Orsin toimesta. Kauniita äänimaisemia ja transsiin tainnuttavia, voimakkaita, jopa rokkaavia dronepörinöitä kuunnellessa unohtuu helposti jonnekin syvälle omiin ajatuksiinsa.

Damn Good Electronic Ambient Album of 2011

Deaf center - Owl splinters. Synkkää, vuoroin haikeaa, vuoroin painostavaa ja aavemaista sello- ja pianovetoista tunnelmointia norjalaisduolta, jolta on odotettu jatkoa alituotetulle, lynchiläisille ja muutenkin elokuvamaisille sävellyksille peräti kuusi vuotta, joka on ambientin maailmassa varsin pitkä aika. Tuloksena olikin loppujen lopuksi hyvinkin siloiteltu ja tuotettu soundi, jonka sisältäminen paranoiaa tihkuvaan kauhutrilleriin riittäisi kuitenkin jo yksinään jännitteen ylläpitimenä. Kuten näistä valinnoista kukin tähän asti.

Damn Good New Age Ambient Album of 2011:

Medwyn Goodall - Tears of the Dragon. Vuoden toinen albumi yli-innokkaalta säveltäjältä, jonka diskografia kattaa yli 75 äänitettä. Pelottavista, avaruudellisista äänimaisemistakin tutuksi tullut Goodall sai tällä kertaa aikaiseksi aivan törkeän hienon meditaatiolevyn, jossa matkataan kauniiden ja haikeiden sävellysten läpi jossain kelttiläisehköissä haltijamaailmoissa leijaillen. Sopii monenlaiseen käyttötarkoitukseen, ensisijaisesti toki nautittavaksi rentoutuen ja keskittyen.
 

Kolme urheilulajia

Hyvin vähän mitään urheilua seuraavana ja siitä kiinnostuneena olen todella valikoiva minkään lajin seuraamisen suhteen. Toki satunnaisesti saattaa jämähtää katselemaan telkkarista jotain ihan arvalla kiskaistua koitosta, ei voi väittää etteikö vaikka mäkihypyssä olisi oma kiehtovuutensa, vaikken varta vasten sitä ikinä näppäisi päälle. Kolme lajia on kuitenkin onnistunut kaappaamaan minut mukaansa. Kolme toisistaan poikkeavaa, kukin niin monella tapaa kiehtovaa ja antoisaa.

Formula 1

Kun aloin seuraamaan Formuloita pienenä poikana, elettiin erään aikakauden loppua ja murroskautta. Aikakautta, jota hallitsi todelliset legendat, Ayrton Senna, Alain Prost ja Nigel Mansell. Nuori ja nälkäinen Michael Schumacher sen kuin odotteli hetkeä jolloin iskeä. Pian olinkin todistamassa ratkaisevaa käännettä koko F1-kilpaurheilun kannalta, kun Ayrton Senna menehtyi ennen aikojaan Imolan pahamaineisella viikonlopulla 1994. Päivää aiemmin, aika-ajoissa kuoli Roland Ratzenberger. Senna on viimeisin kuolonuhri 45 ihmishenkeä vaatineen autourheilulajin historiassa, jota sääntömuutokset ja turvallisuustekijät ovat muuttaneet hiljalleen radikaalisti. Sennan kuoleman aikoihin meillä nauhoitettiin televisiosta erinomainen dokumentti kyseisestä kuskista, joka tuli aikoinaan katseltua montakin kertaa. En ole nähnyt vielä uutta Senna dokkaria, vaikka se ilman muuta kovasti kiinnostaa.

Vuosia seurasin jokikisen aika-ajon ja osa-kilpailun, jopa nauhoitin ne ja katselin uudestaan ja piirtelin kilpailujen tapahtumia, kokonaisia kilpailuja sarjakuvina. Lueskelin säännöllisesti silloista halvalle paperille painettua formula -julkaisua, tutustuin lajin historiaan kattavista opuksista. Todella upea laji. Silti lapsuudessa näin tärkeän lajin seuraaminen jäi jossain vaiheessa täysin ohjelmistostani, maksukanaville siirtyessä kai. Edelleen, jos satun television ääreen koosteen aikana, vauhdin hurma kaappaa mukaansa.

Jalkapallo

Jalkapallon maailmanmestaruuskisat, Italia '90. Tuskinpa paljon enempää kisoja seurasin kuin mitä sanottiin että katsoppas nyt siinä on maailman paras pelaaja kentällä, joka tekee kädellään maaleja. Kisat merkitsivät itselleni tuolloin lähinnä jalkapallokortteja ja -tarroja, oheistuotteita mainio maskotti kyljessään. Viimeistään 1994 Yhdysvalloissa järjestetyistä kisoista lähtien on sitten tullut seurattua aktiivisesti sekä MM-, että EM-kisat. En juurikaan näiden kisojen ulkopuolella seuraa lajia, vaikka liigapelin laatu saattaakin piestä maaottelut.

Jalkapallon rikkaus- ja samalla kirous on sen tuomaripeli ja tulkinnanvaraisuus. Filmaus ja muut naurettavat rikkeet pilaavat peliä vähintään yhtä paljon kuin selkeästi väärät tuomiot ja virheellisesti hyväksytyt tai hylätyt maalit. Pidän kuitenkin siitä, kuinka kullakin maalla on niin oma pelinsä, tyylinsä ja temperamenttinsa. Taidokkaiden pelaajien suoritukset ovat parhaimmillaan upeaa katsottavaa ja muu dramatiikka pitää jännityksen yllä. Ikävä kyllä juuri näissä kisoissa ennakkoon suitsutetut huippupelaajat joutuvat usein tiukkaan pitoon, eivätkä he pääse toteuttamaan itseään. Laji on myös täynnä värikkäitä persoonia, joita voi joko rakastaa tai vihata, mutta jotka jokatapauksessa pitävät pelin mielenkiintoisena.

Snooker

Pelaajat saapuvat pöydän ympärille. Toisella ei ole tiukasta pukukoodista huolimatta rusettia kaulassa. Mistä on kyse? Vain erityisluvalla tällainen käytös on luvallista. Seuraa spekulaatiota. Pelaaja siemaisee kylmää vettä lasista huulet kostuttaakseen ja asettuu lyömään. Joku yleisössä yskäisee. Ajatus herpaantuu ja pelaaja kerää itsensä uudestaan kasaan. On kyse ratkaisevasta lyönnistä jonka pilaa harmillinen kicki.


Laji johon ei ole yhtä vahvaa tunnesidettä lapsuudesta. Muistan kuitenkin kun Eurosport tuli näkyväksi kanavaksi ja ihmettelin kun sieltä tulee aina vain sitä "biljardia". Vuosien jälkeen pysähdyin joskus seuraamaan peliä ja se imaisi täysillä mukaansa. Pelihän on totaalisen nerokas! Kyseessä on kuitenkin laji, jonka seuraaminen ei olisi kertakaikkiaan mitään ilman ammattilaispelaajia. Huippupelaajia seuratessa saa nauttia ovelista snookereista ja maksimibreikeistä. Pienikin hermoilu on kohtalokasta. Kyseessä on äärimmäisen kiehtova laji myös sen takia, että se on niin tyylikkään - jopa huvittavan hillitty. Pienestäkin puheensorinasta yleisössä mainitaan ja pahimmassa tapauksessa ajetaan katsoja ulos. Lajia hallitsee charmantit engelsmannit, kullakin oma tyylinsä, jota on hiottu vuosikaudet ellei -kymmenet. Jos viimeisenä toiveena saisi valita yhden kierroksen valitsemaansa urheilulajia, valinta olisi enemmän kuin helppo. Snooker, suosikkilajini.

Rautarouva (The Iron Lady, 2011)

Meryl Streepia pidetään yhtenä maailman parhaista naisnäyttelijöistä ja siitä asti kun tämän ilmoitettiin esittävän britannian kiisteltyä ex-pääministeriä Margaret Thatcheria, on sopinut odotella tämän vievän Oscar-pystin roolistaan. Golden Globe onkin jo pokattu. Kaikki ainekset voittoon löytyvät jo näkemättä suoritusta. Tunnetun, kiistellyn, vielä elossa olevan henkilön esittäminen ja vanhemmaksi maskeeraus.

Mitä tulee varsinaiseen suoritukseen, se on oikeasti vieläkin parempi kuin osasi odottaa. Eikä edes ensisijaisesti Margaret Thatcherina, jota tämä esittää häikäisevän hyvin, vaan vanhana seniilinä mummona yleisesti. Elokuva ei keskity näyttämään tai kertomaan rautarouvan urasta kuin pieniä palasia, vaan lähinnä seuraamaan minkälaisia veroja se on vaatinut verotuksestaan tunnetun pääministerin omasta henkisestä tasapainosta. Eleet ja ilmeet ovat todella aitoja ja katsojana ostaa hairahtaneen mummon ilman mutinoita.

Taustoja käydään läpi hieman epämääräisesti, kulkien edes takas nuoresta tytönheitukasta halluja näkevään mummeliin välillä hieman häiritsevienkin siltojen kautta. Julkisuudesta rautarouva on ollut poissa viime vuodet, mutta pääministeriyden jälkeen Thatcher on dementoitunut ja tästä on tullut leski. Elokuvan pääpaino onkin näissä kahdessa viimeisimmässä elämän käänteessä. Thatcher elelee elämäänsä, kuvitellen miehensä vielä rinnalleen. Tämä ratkaisu elokuvan dramatisoimiseksi toisinaan hieman ärsyttääkin, mutta sillä ollaan saatu tietynlainen runko tapahtumille.

Kun elokuvaa kuitenkiin katselee ja tarkastelee muilta kanteilta kuin Streepin roolisuorituksen, ei jääkään oikeastaan mitään kehuttavaa. Epäjohdonmukainen, jopa epäuskottava ja heikosti kerrottu epämääräinen otanta rouvan elämästä kattaa hetken historiaa sieltä, hetken täältä. Streepin suorituksen lisäksi elokuvan ainoaksi mielenkiintoiseksi anniksi jääkin aito arkistomateriaali, jota minuutin parin verran elokuvan aikana nähdään. Siinä missä rautarouva-hahmo on rakennettu silkasta raudasta, Rautarouva-elokuva hahmon taustalla on kursittu kasaan silkasta romusta ja varaosista. Näkemisen arvoinen elokuva on toki jo pelkän roolisuorituksen ansiosta.

Damn Good Music Awards '12: Electronic Soundtrack

(c) Ellen Rogers

Ensimmäinen täysin elektroninen soundtrack on kuultu scifi-klassikossa Forbidden Planet (1956). Tämä tapahtui 8 vuotta ennen legendaarisen Moog syntikan keksimistä ja yli vuosikymmen Alfred Hitchcockin mainiota Noiduttua myöhemmin, jossa soundtrack sisälsi kokeiluja theremin -soittimen kannsa. Forbidden Planetin elektroniset ääniaallot olivat tuolloin liikaa, eikä elokuvamusiikkia hyväksytty Oscar-ehdokkaaksi musiikkina, eikä liioin edes äänitehosteina. Myöhemmin synteettinen musiikki on vakiinnuttanut paikkansa elokuvamusiikin vakiona, joka on poikinut lukuisia huikeita kokeiluja niin elokuvamusiikin ammattilaisilta kuin menestyneiltä rock-individuaaleilta. Seuraavat valinnatkin ovat hyvin tunnetuilta yhtyeiltä tai niiden keulahahmoilta.

Damn Good Electronic Soundtrack Award:

Trent Reznor & Atticus Ross - The Girl with the Dragon Tattoo.

Uusi iskevä näkemys Led Zeppelin-klassikosta Immigrant Song on kieltämättä mukaansatempaava aloitus sekä elokuvalle että sen soundtrackille, mutta musiikillisesti OSTilla on paljon muutakin annettavaa. Tripla muistuttaa hyvin paljon nimenomaan Nine Inch Nailsin myöhäisaikojen tuotantoa, kun herkkä ja hauras piano kohtaa elektronisen äänimaailman, palaset loksahtavat kohdalleen. Fincher teki säveltäjien kanssa yhteistyötä edellisessäkin elokuvassa, The Social Network, ja väittäisin että tällä kertaa levy on musiikillisesti jopa vielä onnistuneempi. Olisi outoa jos näin hedelmällinen yhteistyö jostain syystä enää katkeaisi, on tosin mainittava että tunnistettava sävellystyyli pistää joskus korvaan elokuvaa seuratessa, kun kuvan ja äänen erottelee sen sijaan että ne tukisivat toisiaan, joka häiritsee mahdollisesti tunnelmaa. Levykokonaisuutena kuitenkin virheetön ja häiriötön.


Mike Patton - Solitude of Prime Numbers.


Ehkä tämän oikea paikka olisi ollut edellisessä kategoriassa, ehkä ei. Musiikki levyllä on pitkälti neo-klassista ja enniomorriconemaista elokuvamusiikkia jousin ja pianoin, aika ajoin pämpättynä pakollisilla Pattonin kiintiö-lallatuksilla. Mukana on sen lisäksi niitä koneita, teollisuutta ja syntikkaa, että sen paremmin en nyt sitten perustelekaan epämääräistä sijoittelua. Pääasia että musiikki on oikein hyvää. Alkuluvuin numeroiduista levyn kappaleista on huolittu varsinaiseen elokuvaan vain osa, mutta soundtrackilta löytyy kaikki sävelletty materiaali. Suurin osa instrumentaalina onneksi. Sen lisäksi että Mike Patton on erinomainen elokuvamusiikin tulkitsija, hän on ilman muuta myös hyvä elokuvasäveltäjä, noin tuhansien muiden musiikillisten projektiensa lomassa.

Mitä tulee niihin elektronispainotteisimpiin raitoihin, Radius of Convergence ja Method of Infinite Descent ovat erinomaisia sellaisia. Patton on lainannut tyylinsä elokuvasäveltäjänä vahvasti ja avoimesti suosikkisäveltäjiltään, muokaten sitä omaan tunnistettavaan muottiinsa. Hauska kahtiajako tällä levyllä on nimenomaan neo-klassisten ja elektronisten alkulukujen välillä, ensinmainitut mukailevat juurikin Ennio Morriconea ja Bernard Hermannia ja jälkimmäiset kuulostavat erehdyttävästi Wendy Carlosilta (os. Walter Carlos).


+Chemical Brothers - Hanna. Kemiallisten veljesten debyytti elokuvamusiikin maailmassa kuulostaa pääosin bändiltä itseltään. Hieman on annettu vapauksia myös leijailuun, jota elokuvat musiikiltaan yleensä aika paljon vaativat. En ole nähnyt elokuvaa, joten on vaikea sanoa toimiiko se siinä, mutta levy ainakin on ihan mukiinmenevää kuunneltavaa hetkeksi aikaa.

+Basement Jaxx - Attack the Block. Konemusiikkia harrastanut yhtye, joka ei ole ikinä ollut niin paljon mieleen kuin muut edellämainitut, mutta joka onnistui tällä kertaa luomaan aika tiukan soundtrackin, joskin trendikkään dubstepmaisuuden edesauttamana.

+Daft Punk - Tron Legacy: Reconfigured. Porukan ehdottomasti heikoin lenkki ja epätasaisin kokonaisuus, silti ainakin mielenkiinnosta tutustumisen arvoinen paketti. Sisältää remix -versioita Daft Punkin soundtrackin raidoista, mukana mm. Moby, M83 ja Paul Oakenfold.

Damn Good Music Awards '12: Orchestral / Classical Soundtrack

(c) Ellen Rogers

Elokuvamusiikki vuonna 2011 tuntui olevan hyvin pitkälti elektronispainotteista. Paljon tehtiin ihan hyvää, hyvää ja hiton hyvää jälkeä ja näistä konesävellyksistä lisää jahka saadaan perinteisempi elokuvamusiikki alta pois. Todellisuudessa kolmen valitsemani hiton hyvän perinteisen soundtrackin varsinainen perinteisyys on hieman kyseenalaista, mutta kyllä ne kaikki tähän lokeroon musiikillisesti mahtuvat. Kaikki tämän sarjan elokuvat ja yksi ei-elokuva on vielä näkemättä, mutta toivottavasti ei pitkään.

Damn Good Orchestral / Classical Soundtrack Award:

Danny Elfman - Iris (Cirque du Soleil). Maailmankuulun sirkusaktin uusi esitys ei tietenkään ole elokuva, mutta sen teemana on elokuvien taika ja tyylillisesti se on ehtaa elokuvamusiikkia. Kaikkiaan sen on tarkoitus toimia kunnianosoituksena elokuvataiteelle sen koko kirjossaan, työtehtäviä muistaen ja elokuvista inspiroituen, aina Méliesista Dick Tracyyn. Etenkin Burtonin vakiosäveltäjänä tunnettu Elfman on säveltänyt siihen musiikin, joka pitää sisällään elokuvamaista, joskin myös vahvasti sirkusmaisia (kuten Elfmanin soundtrackit aina!) ralleja. Jälki on tutun ja hullunkurisen kuuloista, sopivampaa säveltäjää projektille tuskin tulee mieleen. Laajan ja laadukkaan sävellyshistorian joukosta tämä ei ole miehen iskevintä antia, mutta kelpo suoritus silti. Vielä kun pääsisi näkemään koko setin.. Cirque du Soleilin esityksen kävin katsomassa nelisen vuotta sitten ja vaikuttavahan se oli, nyt kun vielä olisi tällainen aihe!

Clint Mansell - United. Musiikkia brittiläiseen televisioelokuvaan, joka kertoo Manchester Unitedin 50-luvun porukasta, joka koostui lahjakkaista, nuorista, oman klubin kasvateista. Darren Aronofskyn hovisäveltäjänä tuttu Mansell ei tuota tälläkään kertaa pettymystä. Jollain tapaa Mansellin musiikissa on aina läsnä tietty uhkaavuus, hauraus, painostavuus ja silti se toivonpilke. Pyörää ei olla tässäkään tapauksessa lähdetty keksimään uudestaan, kyseessä on sitä tuttu turvallista Mansellia, mutta mikäs siinä kun homma toimii. Tämän hetken kiintoisimpia elokuvasäveltäjä ja häntä seuraaville tutustumisen arvoinen tuotos.

Howard Shore - Hugo. Howard Shore on tehnyt jälleen yhteistyötä Martin Scorsesen kanssa tämän uusimmassa ohjaustyössään Hugo ja saa sävellyksillään aikaan vaikuttavan tunnelman heti avausraidasta lähtien. Herkkä ja kaunis, silti dramaattinen ja uljas avaus luo välittömästi illuusion pariisilaisesta elämänmenosta ja juna-aseman hulinasta. Valssin tahtiin edetään pitkin fantasianhuuruisia ja mystisiä tunnelmia.


+Ludovic Bource - The Artist. Mykkä- ja äänielokuvan taitteen inspiroimaa musiikkia. Luultavasti pukee itse elokuvaa erittäin toimivasti.