Nestalgia #5: King's Quest V (1991)

Hyllyni ja laitteeni sisältävät valehtelematta satoja pelejä, jotka odottavat pelaamista, hyvin erilaisia, hyvin erilaisilta aikakausilta ja lukuisille eri alustoille. Olen erityisen iloinen saadessani uusimman hankintani alta pois vielä samana päivänä kun sen pariin ryhdyin. Kaikkien aikojen suosikkisaagaani, King's Questia kokeiltiin 1990-luvun alussa siirtää Nintendon muottiin, mutta vain kertaluontoisesti viidennen osan merkeissä. PC versio otti jättiharppauksen grafiikan laadussa ja käyttiksessä, jokainen ruutu oli laadukasta piirrosjälkeä ja eteneminen tapahtui point 'n click menetelmällä. Pystyykö nessiversio lainkaan tarjoamaan samaa pelinautintoa? 

King's Questin tarina alkoi 1984 ja se onkin merkittävä etappi seikkailupelien historiassa. Ei niinkään poikkeuksellisten tarinoiden, vaan tarinan kerronnan vuoksi. Kaikessa lyhykäisyydessään tapahtumat ovat tähän asti seuraavanlaisia: nuoren pojanklopin oli pelastettava Daventryn ihmemaa, etsimällä tarunhohtoisia aarteita, jonka seurauksena tämä kruunattiin kuninkaaksi. Kuninkaana tämä lähti pelastamaan kaukaisella saarella torniin teljettyä emäntää, niinsanotusti oma lehmä ojassa, eli aikeena ottaa tästä morsian itselleen. Lapsia pari pyöräyttikin ja hyvä niin, sillä ilman tytärtään kuningas ei olisi selviytyny tähän viidenteen osaan asti. Viides, eli kyseessä oleva seikkailu lähtee liikkeelle, kun kuningas huomaa päiväkävelyllään linnansa ja perheensä kadonneen kuin taikaiskusta. Tapahtumien takana on vanha kauna joka ulottuu pelisarjan kolmanteen ja mielestäni ehdottomasti parhaaseen osaan. Kuningas lähtee siis vanhoilla päivillään jälleen kerran palauttamaan järjestystä Daventryyn, jonkun random Cedric-apupöllön kanssa, joka ei auta hankaluuksissa, mutta pitää pelastaa sen joutuessa itse satimeen.

Arvausleikki: kummat kuvat on nintendoversiosta...

Olin melko skeptinen version suhteen, sillä pelkäsin käyttiksen olevan mahdoton ilman hiirtä, grafiikan olevan niin hirveää ettei siitä saisi selvää, puhumattakaan musiikista. Kaikista suurin pelko liittyi kuitenkin pelin tallentamiseen, Sierraa harrastaneet tietävät kuinka suuri merkitys sillä on kaiken suhteen. Peli nirhaa armotta aina tilaisuuden tullen ja tulematta. Eteneminen vaatii usein paluuta aikaisempaan asetelmaan jos jotain jäi tekemättä. PC versiossa tallennat pelin parilla hiiren napautuksella ja lataat sen sitäkin nopeammin. Siitä ei arvatenkaan ole kyse tässä versiossa. Tallentaaksesi pääset kirjoittamaan ylös viisitoistamerkkisen koodin ja lataaksesi kirjoittamaan sen mitä dynaamisimmalla tavalla, nessiohjaimen navigointinäppäimillä, kursoria ohjaten, ruudulla näkyvän näppiksen päällä. Olisi voinut edes kehittää jonkun pikalatauksen tässä tapauksessa! Kohtauksissa, joissa vaaditaan pikaista toimimista, joka on mahdottomuus tönkön ohjauksen takia, on kohtalaisen rasittavaa naputella samaa koodia moneen otteeseen peräjälkeen. Kirjoitin tallennuskoodin ylös pelin aikana lähemmäs kolmekymmentä kertaa.

Olin varma etten tule pelaamaan peliä tällä kertaa ilman ohjeita, olenhan läpäissyt tunnollisesti nämä kaikki jo aikoinaan aivan omin avuin. Alkujärkytyksen jälkeen huomasin pelin vetäneen mukaansa ja ratkaisujen olevan riittävän hyvässä muistissa (yli kymmenen vuoden takaa!) Erityisen hyvin muistan muutamat harmia aiheuttaneet kohdat, kuten kristallipalan nappaaminen mukaan tietyssä kohdassa, odottaminen eräässä kohdassa jossa se tuntuu täysin järjenvastaiselta, sekä eräisen juustopalan käyttötarkoituksen. Loppujen lopuksi ainoa oikeasti rasittava kohta pelissä oli loppusuoralla läpäistävä sokkelo, vaikkei siinä henkensä edestä tarvinnutkaan pelätä.

Jos tätä tai Sierran seikkailupeliä yleensäkään pelaa ensikertaa nintsikalla, voi olla aika varmaa, ettei käy kova suksee. Tuskin olisin keltanokkana jaksanut äyskäröidä kaikkien hankaluuksien läpi hitaalla tallennusmenetelmällä, mutta ennestään tuttuna versio tarjoaa mielenkiintoisen vaihtoehdon. Grafiikat kieltämättä järkyttävät aluksi. Maalauksen kauniit maisemat ovat taantuneet todella tökeröiksi, mutta arvostusta sille, joka on ottanut käännöstyön haasteen vastaan. Musiikkikaan ei jostain syystä kuulosta lainkaan sympaattiselta tai nostalgiselta, vain hirveältä.

Oikeastaan suurin osa siitä, mikä teki PC version niin vaikuttavaksi, puuttuu tyystin. Monet välianimaatioista ja lähikuvista on suosiolla skipattu, vaikka tarinasta onkin yllättävän vähän oikaistu. Tässä tulee esille se King's Quest V:n alkuperäinen onttous. Se ei ikinä ollut tarinallisesti niin hyvä kuin pari edellistä osaa, sen puzzlet eivät olleet ihan samaa tasoa, epäloogisuuksia ja turhia dead endejä oli enemmän, hahmotkin olivat siinä rajoilla. Erittäin nautinnollista seikkailupelaamista siis kunhan grafiikat ovat kunnossa. Tällä kertaa oli painettava nostalgian ja grafiikkaan kohdistuvan epäuskon voimin. Silti yllättävän antoisa rypistys, onnistumisen riemu ja vaaran tunne ovat astetta korkeammalla tallennuskynnyksen vuoksi.

Jos hermot kestää, niin reissua voi suositella antoisana kuriositeettina. Peli on tosin julkaistu vain jenkkikoneille, joten harvinainen peli vaatii myös modatun kasibittisen.

We Come In Peace - Laibach @ Nosturi, Helsinki 27.3.2012

Laibach on ollut aktiivinen vierailija Suomen klubeilla jo vuosia. Iron Sky yhteistyö tuonee lisää kuuntelijoita slovenialaiselle industrialpioneerille, eilenkin Nosturi notkui huomattavasti suuremmasta katsojajoukosta kuin vuosi sitten. Loppuunmyyty keikka ei silti ollut, osansa varmasti lähes vuotuisella visiittitahdilla. Kuudennen kerran taisin bändin nyt nähdä, siihen nähden setin ja shown alati elävä muoto on pystynyt yllättämään pitkään, vaikka tällä kertaa setti ei päällisin puolin edellisestä niin paljon poikennutkaan.

Ensimmäinen puolituntinen keikasta koostui alkuaikojen kappaleiden uudelleenvedoksista, todellista herkkua kohtalaisen vaisulla vastaanotolla. Tyylillisesti nuo tulkinnat vedettiin alkuperäisen industrial ilmaisun sijaan hieman pehmennettynä elektroambientina, vahvoilla perkussioilla läpi vietynä. Ti, ki izzivaš ja Smrt za smrt oikeastaan tiivistivät kaiken oleellisen. Täydellistä klubiolosuhteissa koettavaa konemusiikkia.

Across the Universe toimi tällä kertaa siltana ulos tunnelmallisesta Laibachista, ja vaikka pidänkin Let it Be cover-levystä muuten, tuo kappale on yksi yhtyeen heikoimpia ja sitä se oli illan keikallakin. Sitä seurasi osio Iron Sky teemaa, parilla elokuvan kappaleella ja elokuvaan sopivalla klassikolla, otteiden pyöriessä taustakankaalla. Kuunatseja varten sävelletty materiaali on asiaan kuuluen hyvin elokuvamaista, Under the Iron Sky kalskahtaa jopa kelpo bond-tunnarilta! Maan pinnalle palattiin hittikavalkaadilla Tanz Mit Laibachista alkaen, tämän myötä jopa yleisö heräsi.

Laibachin ironisen hulvattomat lainakappaleet tekivät bändistä alunperin tunnetun. Leben heißt Leben on näistä kai legendaarisin ja se on saanut monenlaisia uusia muotoja keikoilla. Tällä kertaa aito kasarituote sai astetta kasarimman soundin tuekseen, jotain mitä sillä ei alunperin ikinä ollut. Taustakangaskin henki tuota tunnelmaa hauskasti. Erittäin positiivisen yllätyksen yhtye järjesti viimeisellä esityksellään, tuoreimmalla coverillaan, The Ballad of a Thin Manilla. Kappale tehtiin viime vuonna vain Sloveniassa julkaistulle Bob Dylan tribuuttilevylle, jonka slovenialaiset artistit esittivät yhteiskeikallakin viime syksynä. Käsittääkseni se kuultiin eilen vasta toista kertaa livenä. Ei paha.

Mitä ihmeellisimpiä oheistuotteita on yleensä Laibachin keikoilla myynnissä. Eilenkin tarjolla oli tavaraa ruokalapusta kravattiin, mutta jotenkin vaisummin. Levyjäkin oli jotenkin vähänlaisesti ja Laibach Revisited loisti edelleen poissaolollaan. Kyseessä on siis ehkä vihdoin keväällä ilmestyvä tuplalevy, joka sisältää alkuaikojen kappaleiden uudelleentulkintoja, julkaisu jota lupailtiin ilmestyväksi jo vuosi sitten. Tulee muuten olemaan hyvin rajoitettu ja tilattavissa vain virallisesta verkkokaupasta, joten kannattaa pistää varausta menemään jos levy kiinnostaa.

Sitä ennen, Iron Skyta katsomaan ja soundtrackia odottelemaan, sen sentään luulisi olevan ainakin Suomessa saatavilla jahka ilmestyy!

Laibach & Iron Sky:

Iron Sky is one of the most anticipated films coming out of Europe in 2012. The film was inspired in part by Laibach and especially their 2006 album VOLK (Mute/EMI), therefore from very early on the film’s director Timo Vuorensola wanted to have Laibach create the music for it. When both the band and the filmmakers connected, the vision started to become a reality.

Laibach’s involvement is a match made in heaven. Their music for this film is loaded with references to Wagner (as is the whole film) and was created very carefully with the unique Laibachian style, sense of humor and dark tone, and it works perfectly with the noir/steampunk look of the film. A release of an album with the film score on Mute will follow later this year. - Laibach.org:

The Best Exotic Marigold Hotel (2011)

Brittiläisen laatudraaman viimeisin kiinnitys, The Best Exotic Marigold Hotel on arvostettujen englantilaisten ikänäyttelijöiden juhlaa, jopa Oscar-ehdokkaaksi nostetun ohjaajan järjestämissä kemuissa. Kaiken on siis oltava kohdallaan. Liiankin kohdallaan. Ohjaaja John Maddenin tunnetuimpaan elokuvaan, Rakastunut Shakespeare, kohdistinkin juuri vuolasta rakkauttani tovi sitten, not. Maddenille tuntuu edelleen olevan aivan liian vaikeaa iskeä elokuvaan todellista särmää ja kaihtaa harmillisen imeliä kompromisseja.

Asetelma elokuvassa on hieno, liuta harmaantuneita, teetä maitotilkalla juovia keksindippaajia erilaisista lähtökohdista altistaa itsensä seikkailulle ja lähtee Intiaan eräänlaiseen saattohotelliin. Ensimmäinen teema on ennakkoluulot ja ennakkoluulottomuus. Sitä käsitellään erittäin huvittavalla, mutta ihan tosielämän mummoilta tutulla tavalla. Intian melske, värit ja hajut tulevat kulttuurishokkina osalle, toiset taas osavat imeä siitä kaiken irti. Hotelli on täysi susi ja mikään ei tunnu murjussa toimivan. Iloisesti porukka otetaan vastaa, ei käy kieltäminen. Intian paikallinen akuhirviniemi hymyilee ja asettaa vieraat mihin nyt sattuu mahtumaan. Onnellinen hän onkin, kun pääsee lisäämään mainostauluun kerrankin "now with guests".

Kun porukka on asettunut taloksi, osa lähtee tutkimaan uutta maailmaa ja elämään, osa jämähtää hotellille voivottelemaan. Kaikki alkavat kuitenkin oppimaan yhä enemmän itsestään ja läheisistään. Intian vanhat viisaudet lausutaan peribrittiläisille vieraille ja vanhojen brittien viisauden perinteitä kunnioittaville intialaisille. Isältään perimää hotellia pyörittävä sympaattinen pojankloppi on perheen musta lammas ja äiti yrittää saada tämän naitettua valitsemalleen tytölle ja pistää samalla tappiolla pyörineen hotellin irvikuvan rahoiksi. Asetelma on arvatenkin se klassinen, eli pojalla olisi ihan omavalintainenkin tyttö kiikarissa ja visio The Best Exotic Marigold Hotelin kunnostamisesta.

Etenkin Maggie Smith, Judi Dench, Penelope Wilton ja Bill Nighy ovat loistavia, aivan kuten aina. He kantavat hahmonsa pitkään mielenkiintoisina ja sinne tänne on sijoiteltu taatun kuivaa ja hirtehistä huumoriakin. Sen lisäksi intialaista elämänmenoa on ilo katsella. Ikävää taas on se, että sen näkemiseen on tavallisessa ohjelmistossamme turvauduttava näihin satunnaisiin brittielokuviin, aivan kuten Slumdog Millionaireen muutama vuosi takaperin. Bollywoodilla olisi varmasti paljon räväkkää ja omaperäistä tarjottavaa vaihtoehtona monille tämänhetkisille elokuville.

- Is this milk pasteurized?

- Yes, very very pasteurized.

Elokuva kasaa kolmen neljänneksen ajan varsin hyviä, hauskoja ja traagisia henkilökuvauksia erilaisista persoonista. Kaiken ollessa elokuvan kannalta liian hyvin kasassa, Madden repii hyviltä osallistujilta suorituksia, joita ei uskoisi tulevan samoista kehoista. Imelyys ja arvattavuus olisi sulatettavissa jos katsojana ostaisin sen kaiken, mutta ikävä kyllä pistävä epäuskottavuus pilkistää pariinkin kertaan varsin ratkaisevissa hetkissä. Meillä voisi olla tässä vaikuttava, kokonaisvaltaisesti onnistunut ja hauska, vapauttava, pohtiva seikkailu elämälle heittäytymisestä tai heittäytymättömyydestä. Onneksi meillä on edes hauska seikkailu hienolla näyttelijäkaartilla ja muutamalla kiehtovalla juonensyrjällä joista ei kiskota riittävästi irti. Voin suositella lämpimästi perinteisen brittielokuvan ystäville, ajaa asiansa. Samaa laatutasoa on kuitenkin turha odottaa kuin esimerkiksi Mike Leighin viimevuotiselta elokuvalta Vuosi elämästä.

Angry Birds Space (2012)

Olen ollut Angry Birds tuotteiden tyytyväinen kuluttaja noin kuukauden päivät. Uuden puhelimen myötä latasin paljon puhutun suomalaisen vientituotteen ensimmäisen peliversion ja se piti peukunpituisen näytön äärellä tunnin pari päivittäin reilun viikon ajan. Kaikki radat läpi hakattua piti alkaa keräilemään täydellisiä tähdityksiä ja kultamunia, missio joka on edelleen vaiheessa. Seurasi Angry Birds Seasonsin naputtelu, joka toi vihaisten lintujen ja ilkeiden possujen maailmaan lähinnä lisää graafista ilottelua. Sekä pirukseen pelattavaa. Pelien oivallinen perusidea mahdollistaa mielenkiintoisten ratojen suunnittelun yllättävänkin pitkälle. Puhumattakaan piilotetuista kultamunista ja muista "easter eggseistä".

Hyvän idean ja toteutuksen lisäksi on mainittava markkinointi, joka on koko pelin ympärillä se kaikista fiksuimmin toteutettu asia. Peli antaa esimerkiksi pelata perusratoja normaalisti, mutta jos haluaa ihan kaikki lisäradatkin pelattavakseen, on liityttävä seuraamaan Angry Birdsin twitter-kanavaa ja toisella kertaa peukuttamaan facebookissa. Periaatteessa pieni ele pelaajalta, joskin ärsyttävä (etenkin jos ei sosiaalisiin medioihin halua kuulua), mutta valtavan suurta mainostusta pelille.

Missä tahansa, koska tahansa, possut vie lintujen munat mukanaan.

Perinteisesti possuja lingotaan rakennelmista alas tasaisella maalla.

Maa on nyt kaukana takana, mutta munajahtiin lähdetään vaikka universumin ääriin.

Angry Birds Space laukaistiin saataville eilen ja latailin pelin demon tietokoneelle. Kolmekymmentä kertaa pienempään ruutuun tottuneena uutuus pamahti aika massiivisena ruudulle. Ruudulle pamahti myös itseeni vetoava avaruustunnelma, joka tuo ensikertaa sarjaan oikeasti jotain merkittävää uudistusta. Avaruudessa lennetään tietenkin painovoimatta ja planeettojen vetovoima on huomioitava tarkkaan. Fysiikkaan muutenkin perustuva peli etenee täysin seuraavalle tasolle fysiikan hyödyntämisessä. Tyyli ja tunnelma sopii itselleni myös siten, että se muistuttaa lähiaikojen suosikki-indiepeliäni Osmosta.

Aivan ensimmäisenä avaruudellisia lintuja lingotessa kiinnitti huomiota pelin järjettömän helppoon tasoon. Noussee myöhempien maailmojen myötä, mutta demossa tarjotut 15 rataa pelasi kolmen tähden suorituksin alle puolessa tunnissa. Siitäkin lähes puolet meni kahteen viimeiseen rataan, joiden aikana piti ensikertaa alkaa miettimään kuinka niitä pisteitä oikein saisi haalittua riittävästi. Juuri nuo viimeiset ilmaisradat tarjosivatkin eniten, joten myyntikikka onnistui taas. Annetaan pelaajan omaksua uusi ympäristö kaikessa rauhassa, annetaan kokeilla muutamaa tuttua hahmoa ja juuri kun peli alkaa tosissaan vaikuttamaan mielenkiintoiselta, ohjataan kauppaan. Täytyy myös sanoa että jos kultamunien bonusradat ovat jatkossakin yhtä hyviä kuin demon, niin viihdykettä riittää myös perfektionisteille. Aiemmissa peleissä ympäristö on ollut ekstroissa samanlaista, tällä kertaa heittäydytään avaruuteen sijoittuvan retroklassikon pariin.

Pelissä saa myöhemmässä vaiheessa käyttöönsä myös jäädyttävän Icebirdin, joka on Kimi Räikkösen nimikkolintu! Suomen formulatähdet Räikkönen ja Kovalainen tekivät sopimuksen Rovion kanssa ja Kovalaisen kypärässä ja Räikkösen lätsässä tulee esiintymään tuo hahmo. Mitä suomalaisuuden ja markkinoinnin juhlaa jälleen.

Kaikin puolin äärimmäisen mukaansatempaava uutuus voittokulkuaan jatkavalta Roviolta. Palaan Angry Birds Spacen pariin varmasti kunhan Angry Birds Seasonsit on suoritettu tunnollisesti loppuun, mutta nyt otan Angry Birds virvoitusjuomaa ja rentoudun. Hyvää viikonloppua!

"These turtles are from an alien race"

Ensi vuonna joulun alla julkaistava uusi Teenage Mutant Ninja Turtles elokuva on saanut netissä aikaan suuren vastarinnan. Ohjaaja Michael Bay kertoi tulevan elokuvan kilpikonnien olevan osa muukalaisrotua, joka sotii melko pahasti alkuperäisen kilpparimytologian perusasioita vastaan.

"These turtles are from an alien race, and they are going to be tough, edgy, funny and completely loveable."

Lausunto kuulosti jo ajatuksena niin etäiseltä ja turhalta, että koitin miettiä olisiko mitenkään mahdollista tulkita sitä toisin. Ehkä Bay viittaa vain mönjään, johon koskettua kilpparit kokevat mutaation. Pakkohan sen on tarkoittaa jotain muuta, eikö. Kirjoihin ja kansiin on vuosikymmeniä painettu tapahtumien oikea kulku, puhumattakaan jo otsikosta löytyvästä tittelistä, se on mutantti, ei avaruusolio. Väärinkäsityksen mahdollisuus minimoitiin kun Bay hyssytteli faneja, ei siis korjannut sanomisiaan.

"Fans need to take a breath, and chill. They have not read the script. Our team is working closely with one of the original creators of Ninja Turtles to help expand and give a more complex back story. Relax, we are including everything that made you become fans in the first place. We are just building a richer world.”

Transformeritkin transformoinut Bay takaa homman olevan hanskassa, kaikki tulee olemaan juuri kuten fanit haluavat. Niin tosiaan, kunhan alkuperäisen ja toimivan maailman tilalle rakennetaan vähän ns. rikkaampi maailma! Okei, onhan mukana sentään yksi alkuperäisistä Turtlesien luojista. Ottaen huomioon ettei Peter Lairdilla ole osaa eikä arpaa Turtleseiden uusiin tuulin, kyseessä on oletettavasti parikymmenetä vuotta Heavy Metal -sarjakuvalehteä julkaissut Kevin Eastman, eli toinen alkuperäisestä parivaljakosta.

Peter Laird käsittelee aihetta blogissaan, eikä tyrmää täysin ajatusta. Eastman ja Laird suunnittelivat jo aikoinaan "viidensiä turtleja" elokuviin, joita ei koskaan tehty. Näissä tapauksissa ylimääräiset turtlet tulivat aina toisesta ulottuvuudesta. Sitten on ne super turtletkin. Peter Lairdin ajatus idean teoreettisesta mahdollisuudesta toimia, perustuu siihen että kerrankin joku lähestyy aihetta näkökulmasta joka mahdollistaisi kokonaisen planeetallisen turtleja. Ei välttämättä hyvä idea, mutta kiehtova kuitenkin. Joskin neljän sankarin erityisyys olisi kertaheitolla käännetty päälaelleen.

Michael Bay ei ole mikään erityisen hyvä ohjaaja, vaikka The Islandilla onnistuikin, ja kaikessa katastrofaalisuudessaankin tämä fiasko tuntuu loogisemmalta kuin suurin osa hänen elokuvistaan. Koen tämän kaiken kohun kuitenkin jollain tapaa positiivisena. Ei siksi, että nauttisin kun Bay saa lokaa niskaan, vaa siksi että projekti alkaa oikeasti kiinnostamaan. Turtleseista on tehty jo vaikka minkälaista kuraa vuosien varrella, siinä missä vanhat sarjat ja elokuvat toimivat omalla camp-tasollaan loistavasti, 2000-luvun piirrossarja on jo aikamoista huttua ja 2007 vuonna tehty tietokoneanimaatio TMNT melko ponneton. Ainut poikkeus lähivuosien alavireisiin tulkintoihin on nerokas Turtles Forever (2009), jossa uudet ja vanhat piirrosturtlet kohtaavat. Se on todellinen must-see niin nostalgikoille kuin aktiivifaneille, mutta myös ainoa onnistuminen tällä vuosituhannella. Toistaiseksi.

Alkuperäistä tarinaahan muunneltiin jo ennen kuin kilpikonnat tulivat suurempaan tietoisuuteen. Nuoremmille pehmustetuissa tarinoissa TIKKU (debatti Splinterin suomennoksesta on armotonta, mutta itselleni mestari tuli Säröä tutummaksi nimenomaan Tikkuna) on yksinkertaisesti rotaksi muuttunut Hamato Yoshi. Alkuperäisessä tarinassa Hamato Yoshi kuoli kolmiodraaman seurauksena. Yoshin rakastaman naisen torjuessa Jalkaklaanissa niinikään toimineen kilpakosijan, hän sai pahasti turpaansa. Yoshi tappoi miehen ja sai klaanin sisäisen surman johdosta potkut Amerikkaan. Kun surmatun veli, Oroku Saki (Silppuri) saapui johtamaan Nykin haaraa, tämä tappoi Yoshin ja naisen, rotan kadotessa viemäreihin ja muuttuen ihmismäiseksi rotaksi kilpparien sekaan. Tarinan kantava perusta siis pyyhittiin, toki ymmärrettävästi lapsia ajatellen. Suosion vuoksi iso osa kokonaisesta sukupolvesta tietää tuonkin tarinan väärin. Aivan samalla tavalla kuin suurin osa tuntee lastensatunsa väärin tai ainakin erilailla, koska niitä on kaunisteltu aikojen saatossa. Kaikki jotka Turtleseita missään muodossa ovat seuranneet, tuntevat silti tarinan itse kilpparien synnystä ja sehän on pyhää.

Erilaiset tulkinnat ovat itselleni aina tervetulleita jos toteutus on onnistunut. Poikkeuksetta, ja mitä lennokkaampi ja kekseliäämpi uusi näkemys on sen parempi. Esimerkiksi hieman paradoksaalisesti eurooppalaisille paljon tutumpien hahmojen, Aku Ankan ja muiden Ankkalinnan asukkien historia ja elämänkaaret ovat menneet ristiin rastiin tuhannet kerrat eri ankkapiirtäjien tarinoissa. On kunnioitettavaa kun Don Rosa seuraa millimetrin tarkasti Carl Barksin töitä, perustaen koko ankkamaailmansa tämän teosten ympärille, pitäytyen ikuisesti 1950-luvulla, pitäen mikkihiiret pelkkinä piilotettuina kuvioina, tilkiten ja täydentäen Roopen koko elämän ja teot. On kuitenkin hauska lukea myös täysin poikkeavia tarinoita, eri artistien näkemyksiä täysin toisenlaisista ankkahahmoista ja ankkamaailmasta, jossa mikään perinne ei ole pyhää. (Koitan muuten saada lähiaikoina kirjoitettua Don Rosan Kootut 1-3, kokoelmasta)

Olen siis Peter Lairdin kanssa samaa mieltä ja kuuntelen Bayn ohjetta pysyen rauhassa kunnes tiedän paremmin. Riehumiseen ei ole syytä, ennen kuin sonta on singottu sinne tuulettimeen, seuraukset todistettu ja mahdollisesti huonoksi todettu. Ensimmäistä kertaa voin sanoa ainakin odottavani Michael Bayn elokuvaa. Sitäpaitsi turtleilla tulee olemaan uudessa elokuvassa ysärileffoista poiketen vastassaan Krang. Ehkä odotan sittenkin eniten sitä, miltä tuo mainio aivovihulainen tulee siinä näyttämään!

Arcturus @ Nosturi, Helsinki 17.3.2012

Kristoffer Rygg, tuttavallisesti Garm kertoi haastattelussa silloin joskus musiikillisen metamorfoosin lähtiessä käsistä vuonna 1997, ettei Arcturusta nähtäisi keikkalavoilla, sillä bändi vaatisi teatterin puitteet showlleen. Juuri silloin julkaistu La Masquerade Infernale oli suuruudenhullu teatterispektaakkeli niin musiikillisesti kuin ulkomusiikillisesti. Konsertin voisi kuvitella samanlaisiin raameihin kuin Pink Floydin The Wallin ja etenkin The Trialin kaltaisen avant-garde osuuden kyseisestä rockoopperasta.

Keikkailua ei koskaan tapahtunut Garmin kanssa ja kolmannen yhteisen Arcturus-albumin jälkeen hän halusi keskittyä Ulveriin. Toisen levyn infernaalisissa naamiaisissa vieraillut ICS Vortex otettiin bändiin solistiksi ja yhtye alkoi esiintymään myös livenä. Tuloksena tuosta parin vuoden rupeamasta oli toistaiseksi viimeisin ja heikoin albumi Sideshow Symphonies ja Shipwrecked in Oslo, live-dvd. Yhtye ilmoitti 2007 lopettavansa kokonaan kiireiden vuoksi.

Kuten norjalaisilla näissä kuvioissa yleensä, bändejä ja projekteja kullakin riittää ja Vortex luuli Dimmu Borgirin pitävän hänet parhaiten leivässä, kunnes monoa yllättäen napsahti. Yhtäkkiä aikaa tuntui riittävän kummasti ja Vortex uhosi herättelevänsä henkiin ainakin pari kolme nukkuvaa projektia. Paluu alkoi kuulostaa jo liian hyvältä kun sekä Hellhammer, että Garm puhuivat keikkojen suorittamisesta alkuperäisellä vokalistilla tai yhteisvoimin. Puheet jäivät puheiksi ja paluu sovittiin ilman unelmakokoonpanoa. Superbändin statusta se ei silti muuta, eikä edes Ulverin läsnöoloa, kaikki Vortexia lukuunottamatta ovat nimittäin antaneet panoksensa myös Ulverin musiikkiin.

Arcturus kokosi siis rivinsä ja tuli esiintymään ensimmäistä kertaa Suomeen. Nosturin täpötäysi sali otti bändin avosylin vastaan, tiedossa ei ollut teatraalinen spektaakkeli, Oslon keikalla nähty sirkusakti loisti poissaolollaan. Oli vain rivistö taitavia muusikkoja esittämässä hyvää musiikkia. Tässä yhteydessä muuta ei jäänyt edes kaipaamaan. Mitä yhtyeellä oli tarjota illan 90 minuuttisellaan, oli itseasiassa aivan naurettavan täydellistä soitantaa ja laulantaa. Vortex lauloi häikäisevän puhtaasti itselleen ominaiset lauluosuudet, mutta myös ensimmäisen levyn epäpuhtaat kohdat. Pääpaino materiaalilla oli toki uudemmassa.

Esityksen show-puoli oli jotakuinkin siinä, että hahmoilta löytyi parit hitsarilasit ja Hellhammerilta maski naamalta. Taustascreenilla pyörinyt maskihiippari jäi hyvin vähälle huomiolle, sillä yhtye nautti silminnähden esiintymisestä ja sitä oli ilo katsella. Vaikka Vortexin venkoilu ja ilveily ei kaikkia miellytä, keikka sai ehdottoman hyvälle tuulelle. Laulajankin suosikeiksi mainitsemat Alone ja Chaos Path olivat vain kokonaisvaltaisia elämyksiä siinä missä muukin tarjonta, jopa uusimman levyn materiaali kuulosti hyvältä.

Lopussa esitetyt Aspera Hiems Symphonian kappaleet saivatkin jo janoamaan keikallisen vanhaa tavaraa päälle. Olisihan se liikaa laulajalta, jolle lauluosuudet ovat etäisempiä, mutta pääsihän mies jo yllättämään parilla kappaleella sitäkin osastoa. Keikka oli kaikin puolin erittäin onnistunut. Tervetuloa takaisin Arcturus. Toivottavasti Vortex ei satuillut kun sanoi, että Tuskassa uusiksi. Se tekisi sitten siitäkin tapahtumasta osallistumisen arvoisen.

Kohta 18 (2012)

Kohta 18 ei houkutellut nimensä puolesta, mutta onneksi päädyin sen silti katsomaan. Tämä hieno nuorisokuvaus on television ja lyhytelokuvien parissa työskennelleen Maarit Lallin esikoiselokuva. Se muistuttaa tyyliltäänkin enemmän televisiosarjaa tai peräkkäin aseteltuja lyhytelokuvia kuin varsinaista kokopitkää. Episodeihin lohkottu, oletetun vapauden eli täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevien poikien elämiä seurataan samankaltaisten teemojen säestäminä, perhesuhteet, isä- ja äitisuhteet, parisuhteet, ystävyyssuhteet ja kaiken vuorovaikutus seuraavaan. Kaikki tuntuu painavan päälle ja maagisen kahdeksantoista napsahtaminen mittariin tulisi olemaan se kaikista kahleista vapauttava rajapyykki, mutta kuten suurin osa täysi-ikäisistä asian kokee, kyseessä on suuri harhakuva. Vaikka saat kaljaa laillisesti kaupasta, pääset olutkuppilaan ja voit ajaa ajokortin, ei se elämä välttämättä ainakaan helpommaksi muutu.

Aihealue ei ole mikään uusi keksintö, mutta toteutustapa sitäkin raikkaampi. Nämä pojat, viiden kaveruksen kopla on todellinen löytö rooleihin. Lallin oma poika, Henrik Mäki-Tanila, joka on myös osallistunut elokuvan kirjoittamiseen näyttelee elokuvan Karria, sympaattista nuorta herraa. Elokuvan huumoria tulviva alkukin on varsin mukaansatempaava ja jopa hellyyttävä äiti-poika ajelu pääkaupunkiseudun raiteilla. Loppukööri nuorista on  myös tosielämässä kavereita keskenään. Amatöörinäyttelijät ja todelliset nuoret puivat elokuvassa elämäänsä ammattinäyttelijöiden esittämiin vanhempiin. Syntyy erittäin toimiva ja uskottava yhteys. Aiheet ovat suoraan tosielämästä, ilman mitään kärjistettyjä ongelmia. Kukaan ei kärsi vakavasta huumeriippuvuudesta, kiusaamisesta, vammaisuudesta tai ahdistuksesta, niitä voi mennä katsomaan viereisessä salissa esitettävään Vuosaareen.

Kohta 18 ei ole mikään budjettisyöppö, se näyttääkin enemmän televisio-ohjelmalta. Elokuvan rikkaus tulee tunteesta ja taidosta kertoa tuon ikäisen sielunmaisemasta uskottavasti. Musiikki toimii erittäin hyvin ja tarinankulku on leikattu vetäväksi. Yksi kohtaus elokuvassa tuntuu pitkältä. Se on tarkoituksenmukaisesti venytetty, hieman kiusallinenkin eräretki etäisen isän kanssa Suomen järvimaisemassa, joka toimii myös irtiottona elokuvan vahvaan Helsinki-kuvaukseen. Kun kaverusten elämäntilanteet on loppua kohden käyty läpi yksitellen, otetaan porukka kasaan yhteisen saunaillan merkeissä. Tunnelataus ja herkkyys viimeisten löylyjen jälkeen on jotain todella vaikuttavaa.

Hugo (2011)

1930-luvun alussa, pariisilaisen elämänmenon koneistossa asuu pieni orpo Hugo poika, joka pitää rautatieaseman kellot ajassa. Sokkeloiden keskellä poika yrittää saada korjattua ihmisen kokoista vedettävää lelua, projektia joka jäi kesken Hugon isä-poika illoista isän kuoltua tulipalossa. Tarvittavia rattaita ja muita osia on kuitenkin  hankala löytää, ellei käy näpistämässä aseman lelukauppiaalta vartijoilta salassa. Lelu on saatava kuntoon, sillä valmiina se osaisi kirjoittaa ja se on ainut jäljelle jäänyt asia Hugon isästä.

Seuraava kappale saattaa sisältää spoilereita The Artistista.

Hugon näkemistä joutui odottelemaan harmillisen kauan ja välissä kerkesi nähdä palkintogaalat, sekä lukuisat blogi- ja lehtikirjoitukset. Toisaalta ihan mukavaa vaihtelua lukea etukäteen niin paljon jostain elokuvasta. Vastaanotto on ollut pääsääntöisesti hyvin positiivista, monet ovat yltyneet jopa vuolaisiin kehuihin. On myös poikkeuksia. Olen lukenut sellaisiakin näkemyksiä, että elokuva lässähtäisi Ben Kingsleyn esittämän lelukaupan myyjän todellisen henkilöllisyyden paljastuttua. Mielestäni se on verrattavissa niihin tulkintoihin, joiden mukaan koko The Artistin tyyli on rakennettu yksinomaan viimeisen kohtauksen keikausta varten. Elokuva on aika hataralla pohjalla jos se oikeasti seisoo yhden vitsin varassa ja katsojan perusteet sitä hatarammalla jos ei näe elokuvasta muuta kuin sen käänteet. Onneksi en edes kykene katsomaan elokuvia sillä tavalla. Sillä perusteellahan olisi turha edes katsoa elokuvia, jotka perustuvat ennalta tuttuun tarinaan. Kummassakin näistä elokuvista on aika paljon enemmän annettavaa kuin pelkkä kertomus.

Hugo tarjoaa eri asioita eri katsojille, riippuen näiden iästä, elokuvien tuntemuksesta jne. Itselleni tässä ei ollut mistään mysteerielokuvasta kyse, osalle se voi olla sitäkin. Vaikea sanoa, olisiko ollut hankala laskea yksi ja kaksi yhteen Papa Georgesin todellista minää arvuutellessa, sikäli kun Brian Selznickin puoliksi sarjakuva, puoliksi kirja The Invention of Hugo Cabret on tuttu entuudestaan. Varhaisten elokuvien ystäville arvausleikki ei varmasti tuota kauheasti päänvaivaa ja kyseinen salaisuus ei missään vaiheessa salaisuudelta ole tuntunutkaan. Mitä tulee siihen elokuvan laatuun Papa Georgesin tultua ulos kaappikellosta, koen sen nimenomaan paranevan huikeasti.

Martin Scorsese tunnetaan ensisijaisesti rikoselokuvistaan, klassinen kausi ulottuu Mean Streetsista (1973) Casinoon (1995). Toissijaisesti musiikkielokuvistaan, musiikkidokumenteistaan ja musiikin käytöstään elokuvissa, sekä kolmanneksi rakkaudestaan elokuviin. Scorsese on tehnyt dokumenttisarjan elokuvan historiasta, dokumenttielokuvan ohjaaja Elia Kazanista, elämänkerrallisen elokuvan pakko-oireisesta, elokuvaohjaaja-tuottaja Howard Hughesista. Scorsese nosti myös suuren vaikuttajansa, unohdetun Michael Powellin takaisin arvostettujen ohjaajien joukkoon. Ei mikään ihme, että Hugo Cabren sydämellinen tarina unohdetusta elokuvan taiasta ja historiasta teki vaikutuksen ohjaajaan, joka osti oikeudet siihen miltei heti kirjan ilmestyttyä.

Scorseselle Hugo on uusi aluevaltaus ennenkaikkea 3D-efektin ja genrensä suhteen. Kyseessä on kokoperheen elokuva, vaikkei kaikkia perheen pienimpiä kaikki elokuvassa välttämättä kiinnostaakaan. Sitä kannattaa silti ehdottomasti kokeilla, sillä voin kuvitella itseni näkemässä elokuvan pienenä ja inspiroituvan valtavasti. Sen lisäksi että elokuva on lapsille sallittu, se on myös erittäin suuren budjetin järkäle ja visuaalisesti kaukana kirjan lyijykynin raapustetuista kuvista. Kirja tekee totta puhuen monella tapaa jopa vaikuttavammin kunniaa elokuvalle taiteena, mutta se ei heikennä Scorsesen luomuksen ansioita.

Elokuva tarjoaa taianomaisen matkan elokuvien synnyn historiaan ja kierroksen mykkäelokuvien maailmassa. Vanhat filmiklipit ja julisteet on hauska bongata varhaista elokuvaa tuntevana. Perusteita paljoa syvemmälle ei mennä kun kaikki on itsellenikin tuttuja. On myös hauskaa, että elokuvassa näytetään aiemmassa vaiheessa Harold Lloydin klassikkohetki Safety Lastista ja myöhemmin viitataan tähän itse elokuvassa (julisteessa oleva kohtaus Hugosta roikkumassa kellon viisarista). Elokuvat, sarjat ja piirretyt sisältävät tämän tästä vastaavia viitteitä ja kumarruksia elokuviahistoriaan. Aivan kuin marty opastaisi tässä lapsia ja nuoria noteeraamaan tällaiset viitteet, sen lisäksi että tahkoo elokuvahistoriaa katsojan päähän.

Piirroksia Selznickin kirjasta.

The Artist vai Hugo? The Artist on ranskalainen kunnianosoitus vanhalle amerikkalaiselle elokuvalle, Hugo kunnianosoitus vanhalle ranskalaiselle elokuvalla. Täysin päinvastainen tyyli toteuttaa. Oscar meni The Artistille, onhan aina kotiinpäin ottaa kunniaa kuin antaa. Olen sitä mieltä, että The Artist vie monella tapaa voiton, mutta on Hugollakin paljon mitä tarjota. Jo pelkät flashbackit ovat aarteita ja vaikka olisin kelpuuttanut elokuvan mieluummin pienemmällä budjetilla, myönnetään että muutamat kamera-ajot ja tehosteet ovat mahtavia. Nyt on nähty Scorsese tekemässä lastenelokuvaa. Äkkiseltään ei tunnu ohjaajan alueelta, mutta kyllä se innokas sisäinen pikkupoika ja elokuvahullu puskee läpi genrerajojen.

Top 10 most overrated movies ever.

Maailma on täynnä klassikoita, kriitikoiden suosikkeja, Oscar-voittajia, listakärkiä, kassamagneetteja ja muita mestariteoksiksi vuolaasti luonnehdittuja elokuvia, joista ei kertakaikkiaan saa itse irti sitä mitä "ne muut". Ehkei voi sanoa että ne olisivat yliarvostettuja, kuka tykkää kuka ei, mutta kyllä monien suosiota vain ihmettelee. Seuraavassa listassa ei siis ole kyse huonoista elokuvista, vaan niistä jotka eivät antaneet itselleni käytännössä mitään niiden järjettömään suosioonsa nähden.


10. Shawshank Redemption (1994).

Ei sillä etteikö tämä olisi hyvä elokuva ja hieno Stephen King filmatisointi. Se on itseasiassa oikein hyvä elokuva, mutta maailman paras? Sitä se on kollektiivisen imdb arvostelijainraadin mielestä. En sisältäisi tätä listaan ellen olisi kuullut niin monen pitävän tätä yhtenä maailman parhaista elokuvista. Ei, se ei ole mielestäni edes paras King sovitus, se ei ole paras vankilaelokuva, se ei ole paras Morgan Freeman elokuva, ei lähellekään paras elokuva vuodelta 1994 eikä varsinkaan paras elokuva kaikista maailman elokuvista. Ei.


9. The Departed (2006)

Leonardo DiCaprio vetää vaikuttavan roolisuorituksen. Pidän myös Jack Nicholsonin panoksesta. Scorsese ei huonoja elokuvia juuri tee, mutta osittain valintaan vaikuttaa tietysti se, että Scorseselle myönnettiin juuri tästä elokuvasta Oscar-palkinto. Kyseessä ei ole vuoden paras elokuva, se on hyvin hyvin keskinkertainen elokuva Scorsesen uralla, eikä edes tarpeellinen siinä mielessä, että alkuperäinen, hongkongilainen Infernal Affairs on versioista edelleen se parempi.


8. The Usual Suspects (1995)

En halua pilata elokuvaa niiltä jotka eivät ole sitä nähneet, mutta vaikka leffan ainut koukku onkin varsin hyvä, se ei tee sitä koko elokuvasta. Hitaasti lämmennyt suosio on laukaissut elokuvan 25. sijalle imdb:n top 250 listalla. Korkeintaan ihan ok rikoselokuva, joka ei kuitenkaan saa itseäni kenenkään puolelle tai kiinnostumaan mitä kellekään tapahtuu. Kaiken huipuksi elokuvassa on Stephen Baldwin, aargh!


7. Big Lebowski (1998)

Big Lebowskilla on todella vankka kulttisuosio ja fanikanta, fanifestinsä ja uskontonsa(!), paikka imdb top 250:ssa ja mitä vielä. Coenin veljesten elokuvista tämä on toinen joka on itselleni silkkaa sähellystä ja huonoja vitsejä. Raizing Arizona olisi sitten se toinen. Jotkut kokevat vastavuoroisesti elokuvan Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa pelkäksi sähellykseksi ja huonoiksi vitseiksi. Itselleni se on yksi parhaista.


6. There Will Be Blood (2007)

Daniel Day-Lewis on hyvä näyttelijä ja hän tekee tässäkin elokuvassa oikein hyvän roolisuorituksen. Itse elokuva jättää kuitenkin täysin kylmäksi, enkä saa siitä kertakaikkiaan mitään irti. Tässä kohtaa pitäisi etsiä jokin selitys sille, miksen pitänyt tästä niin kovasti hehkutetusta mestariteoksesta. Ei ole mitään erityistä syytä. Elokuvassa ei vain ole mitään mistä erityisesti pitäisin. Jää mysteeriksi minulle.


5. 12 Angry Men (1957)

Valamiesten ratkaisu on imdb:n top 250 listalla sijalla kuusi. Se on amerikkalainen klassikko ja kohtalaisen tiivistunnelmainen lähes yhden huoneen draama. Skenaario sinänsä on kuin keskiverto amerikkalaisesta tv-elokuvasta, mistä se erottuu hienoilla roolisuorituksilla, mutta yhdeksi maailman parhaista? Olen tainnut nähdä viisi Sidney Lumetin elokuvaa ja pidän tästä kaikista vähiten.


4. L.A. Confidential (1997)

1950-luvulle sijoittuvassa rikostrillerissä on kaikki tarvittavat elementit kiinnostavaksi elokuvaksi, hieman noir-elokuvia mukaileva tyyli, hyvät näyttelijävalinnat ja pohjana maailman myydyimpiin rikoskirjailijoihin lukeutuvan James Ellroyn romaani. Tuloksena on kuitenkin läjä luodinreikiä ja paha mieli. Vaikka Brian De Palman Ellroy-filmatisointi Musta Dahlia on lähes yhtä tylsä, sitä on paljon miellyttävämpää seurata onnistuneen visuaalisen tyylinsä vuoksi.



3. Shakespeare in Love (1998)

Seitsemän Oscarin voittaja, mukaanlukien paras elokuva. Kohtalaisesta skenaariostaan huolimatta hädin tuskin mielenkiintoinen. Korkeintaan keskinkertainen romanttinen komedia ja fiktiivisenä henkilökuvanakin melko tylsä. Aiheen suomia mahdollisuuksia käytetään vain vähän ja menettelevät roolisuoritukset unohtuvat pian. Täydellisen unohdettava elokuva. On sinänsä turhaa ottaa esille tämä Oscar-palkittu elokuva -kortti, sillä palkinnon historian aikana vain pari kertaa tuo pysti on mennyt lähimainkaan vuoden parhaalle elokuvalle, edes amerikkalaisista elokuvista. Rakastuneen Shakespearen sijasta sen olisi suonut menevän amerikkalaisista esim. jollekin seuraavista: American History X, Veteen piirretty viiva, Pelastakaa sotamies Ryan tai Pleasantville.


2. English Patient (1996)

Rakastunutta Shakespearea edeltävänä vuonna Oscar-rohmuna toimi Titanic, mutta senkin suosio on täysin selitettävissä Englantilaiseen Potilaaseen verrattuna. Hyvin harvan tämän kokoluokan elokuvan olen kokenut niin pitkästyttäväksi ja hahmot epäkiinnostavaksi, sympatioita ansaitsemattomiksi kuin tämän. Yhdeksän Oscaria, mm. paras elokuva. Samana vuonna tehtiin mm. Trainspotting, Breaking the Waves, Fargo, Salaisuuksia & valheita, Loisto ja Larry Flynt.


1. Arabian Lawrence (1962)

David Lean ohjasi uransa alussa loistavia romanttisia draamoja, näistä upein on ehdottomasti Lyhyt onni (1945), ehkä paras brittielokuva ennen 1960-lukua. Myöhemmin David kallistui (hehe) eeppisten tarinoiden suuntaan ja tästä surullisin esimerkki on juurikin Arabian Lawrence. Näyttäviä kuvia elokuvasta löytyy muutama, mutten ole kokenut sitä kolmen ja puolen tunnin tuskan arvoiseksi.

Tiedän, olen hulluna väreihin. Mustavalkoisissa elokuvissa taas rakastan sävyjä, kontrasteja, valoja, varjoja, savuja jne. Vähiten houkuttelee lähtökohtaisesti hiekan ja ihmisen, harmaan ja beigen värinen yleistunnelma ja tämä lista on jopa huvittava osoitus siitä. Kaikki nuo elokuvat ovat itselleni kuin hiekkaa, valjuja ja valuvat sormien välistä lähes huomaamatta. Tämä ei tietenkään vaikuta suoranaisesti listaan tai elokuviin josta pidän
muuten kuin pienenä osatekijänä, mutta tiedostan sen kuitenkin olevan osa henkilökohtaisia mieltymyksiäni.

Cinema aesthetics: Documentary films

Man with a Movie Camera (1929), Triumph des Willens (1935)

Dokumenttielokuvalla voi kuvata ympäröivää maailmaa, sen pieniä arkisia tapahtumia tai sitten niitä kaikista järisyttävimpiä. Se on samaan aikaan yksi elokuvan genre ja toinen päälaji, varsinaista yhdentävää tyyliä sillä ei ole. Kaikki mikä ei ole fiktiivistä elokuvaa, voidaan siis laskea dokumentiksi. Lavastamaton kuva voi kuitenkin näyttää aivan yhtä upealta kuin lavastettu.

Kaikilla ihmisen kehittämillä kuvaustekniikoilla on varmasti ensin dokumentoitu ympäröivää maailmaa. Luolapiirroksista kameraan ja niin edespäin elokuvakameraan. Ensin tikku-ukkoina, sitten oikeina ukkoina ja lopuksi liikkuvina ukkeleina ja akkeleina. Fiktiivisen elokuvan genre määräytyy hyvinkin vaihtelevista syistä - miljöö, teema, tunnelma, aikakausi, kuvaustyyli... Dokumenttielokuva on periaatteessa aina dokumentti oli tyyli mikä tahansa. Sama epäjohdonmukaisuus pätee mm. animaatioelokuvaan, joka useimmiten luokitellaan vain animaatioksi, vaikka jakautuu lukemattomiin lohkoihin, periaatteessa yhtä moneen kuin fiktiivinen elokuva.

La Sortie de l'Usine Lumière à Lyon (1895), La Marche de l'empereur (2005), Le mystère Picasso (1956), Exit Through the Gift Shop (2010)

Dokumenttielokuva kuvaa usein jonkun tietyn kollektiivin toimintaa ja tapoja tai sitten yksittäisen, ehkä tunnetun kohteen työskentelymetodeja. Massa liikkuu ja toimii, yksilö työskentelee, tarvitaan täkyjä pitämään kuva mielenkiintoisena. Ensimmäisessä kuvassa ylhäällä Lumièren veljesten La Sortie de l'Usine Lumière à Lyon (1895), työläisten kotiutuminen tehtaasta. Ensimmäisten elävien kuvien aikaan ei tarvittu kuin mikä tahansa liikkuva tapahtuma ja kauppa kävi. Kyseisen, alle minuutin pitkän elokuvan - kuten melkein kaiken dokumentaation arvo ja merkitsevyys vaihtuu ajan myötä. Aikakausien kuvaus ja koko elokuvan syntyhetkien säilyminen päiviimme on tärkeää. Tuolloin tärkeää oli vain se fakta, että kuva liikkui.

Toinen kuva, Luc Jacquetin menestysdokumentista, La Marche de l'empereur (2005), eli suomalaisittain Pingviinien matkasta on 110 vuotta myöhemmin tehty niinikään ranskalainen dokumentti. Dokumenttielokuvien toteutustyylit ovat jo vakiintunut aikojen saatossa standardeiksi. Uskomattomia luontodokumentteja on tehty jo vuosikymmeniä, mutta oikealla markkinoinnilla ja kerrontatavalla voi nousta toisen yli. Pingviinien matka sisältää ns. sankarin, kertojaäänen, joka vie tarinaa eteenpäin pingviinin näkökulmasta. Elokuva jäi vahvasti mieleen vaikuttavien stillien ja promokuvien ansiosta ennen kuin sitä oli nähnytkään. Myös "elokuvamainen" musiikin ja kuvan yhdistely erottaa usein teoksen muista. Merenalaisen, myöskin ranskalaisen Oceansin erottaa muista muutama tällainen huikea kohtaus, joka muistuttaa kauneudellaan jotain Fantasian (1940) episodia.

The Oceans (2009), Pingviinien matka (2005), Earth (2007)

The Cove (2009)

Kauneus ja sitäkin varmemmin kauheus jää vahvasti mieleen katsotusta. Luontodokumenteissa "paha" on useimmiten näkyvässä osassa, mutta selitettävissä luonnon laeilla. On välttämätöntä että peto saa ravintonsa selviytyäkseen ja jos sattuu olemaan ronkeli anti-vegetaristi, eli karnivori, on mässäiltävä pienemmillä ja hitaammilla kanssaeläjillä. Vaikuttava delfiinidokumentti The Cove sisältää salaa kuvatun osion, jota onkin vaikeampi saada mielestään. Kujalle narratut delfiinit pistetään lihoiksi ja veden värjäytyessä verenpunaiseksi ei sanoja enää tarvita. Shokeeraava kohtaus on elokuvan välttämätön paha. Pahan siitä tekee se, että julmuuden suorittaja on ihminen, jolle tämä ei olisi välttämätöntä.

Nanook of the North (1922)

Täysin puolueeton, dramaturgisia keinoja hyödyntämätön dokumenttielokuva on harvinaisuus. Filmi valehtelee tai vääristelee totuutta aina ja joka tapauksessa, joten pientä käsikirjoittamista ja värittelyäkään voi tuskin tuomita. Dokumenttielokuvan tulee kertoa kohteestaan rehellisesti ja pääpiirteittäin luotettavasti, mutta kuten mainosten kanssa, on vain katsojan vika jos ei osaa lukea rivien välistä. Nanook of the North (1922) on hieno ja kiehtova mykkädokumenttin klassikko, merkittävä uraauurtava pitkien dokumenttielokuvien historiassa, muttei rehellinen sekään. Pohjoisessa, igluja rakentelevia inuiitteja tarkastee ns. sivistyksestä saapunut kameraherra Robert J. Flaherty, joka seuraa suurella mielenkiinnolla itselleen vierasta elämää, iglunkasaajien näkökulmasta ja varsin näyttävästi. Flaherty joutuu kuitenkin oman moraalikäsityksensä saattelemana luomaan Nanookista yksiavioisen. Elokuvan nimikkohahmo, oikealta nimeltään Allakariallak ei tätä todellisuudessa ollut.

Wodaabe - Die Hirten der Sonne (1989)

Omien sanojensa mukaan lähes tynnyrissä kasvanut saksalaisohjaaja Werner Herzog on tehnyt elämässään äärimmäisen tärkeää työtä niin fiktiivisen kuin dokumentaarisen elokuvan puolesta. Hänen elokuvansa kuvaavat erilaisia tapoja, kulttuuria ja ihmisten käytöstä maailman moninaisissa kolkissa. Teknologiasta ja ihmisiltä syrjässä kasvanut Herzog on varmasti juuri kasvualustastaan johtuen niin kiinnostunut ympäröivästä maailmasta.

Herzogin dokumentit vaihtelevat tyyliltään, aiheiltaan ja laadultaan hyvin paljon. Tietty unenomainen tunnelma joka hänen elokuvistaan huokuu on läsnä osassa dokumenttejakin. Die große Ekstase des Bildschnitzers Steiner (1974) on näistä esimerkkinä paras. Mäkihyppääjää seurataan hidastetuissa ja toismaailmallisissa tunnelmissa Popol Vuhin soidessa taustalla. Juuri näyttävyytensä ja tunnelmallisuutensa ansiosta niin kiehtova elokuva. How much wood would a Woodchuck chuck (1978) saa lähes transsiin kilpailuttaessa hypnoottista pikapuhetta amishien huutokaupassa. Woodabe taas esittelee meille täysin vieraita rituaaleja Saharan heimolaisilta. Jälleen hyvin näyttävä dokumenttielokuva, joskin lähinnä pynttäytyneiden heimolaisten ansiosta.

Esteettisesti vaikuttavia elokuvia kaikki kolme, mutta aiheesta hieman poiketen on mainittava, että Herzogin kaunein ja hienoin on silti Mein liebster Feind - Klaus Kinski (1999). Elokuva kertoo ohjaajan rakkaasta vihollisesta ja ystävästä, lukuisten elokuviensa vaikeasta tähdestä, Klaus Kinskista. Koostuu siis haastatteluista ja arkistomateriaalista, siinä mielessä juuri päinvastainen tyylillisesti kuin em. dokumenttielokuvat. Herzogin menestynein ja luultavasti nykyään jo tunnetuin dokumenttielokuva Grizzly Man (2005) edustaa samaa osastoa. Karhujen kanssaeläjä ja eläinaktivisti kuvasi itseään yli 85 tuntia karhujen kanssa, jonka jälkeen yksi tämän rakkaista raateli hänet kuoliaaksi. Oli uhrin toive, että tällaisen sattuessa juuri Herzog kuroisi kasaan tribuutin karhumiehestä.

Exit through the Gift Shop (2010)

Exit through the Gift Shop on moderni klassikko, täydellisen laskelmoitu ja liiankin virheetön kokonaisuus ollakseen käsikirjoittamaton. Se on hyvin banksymainen kannanotto taiteen arvostuksesta ja älyttömyydestä, sekä viihteellinen matka katugraafikkojen maailmaan. Jokainen freimi on laskettu tarkkaan ja hiottu, aivan kuten Banksyn taide muutenkin. Oli kyse sitten rumasta tai näyttävästä jäljestä. Yksi henkilökuvamaisia dokumenttielokuvia yhdistävä tekijä on haastatteluosuudet, Banksy vetää nekin elokuvassaan aivan överiksi. Tuntemattomana pysyttelevä Englannin vientituote puhuu muokatulla äänellä, tummana siluettina tarkkaan rajatan taidekollaasin keskellä, kuin brittiläisen sketsisarjan parodiassa.

Exit through the Gift Shop (2010)

Etenkin viimeisen viiden vuoden aikana dokumenttielokuvien rintamalla on saatu nauttia lukuisista loistavista viihdedokumenteista, jotka keräävät voimansa huikeista anti-sankareista. Edellämainittukin kuuluu niihin, tosin ei Banksyn osalta. Tuskin mikään sattuma, että tämä tapahtuu juuri Ricky Gervaisin nerokkaiden The Office ja The Extras sarjojen jälkeen, joissa seurataan Gervaisin itsensä esittämien luuserihahmojen taistelua hyväksynnän toivossa. Ne ovat hyvinkin voineet inspiroida dokumenttiohjaajia tekemään elokuvia yksinkertaisemmista pikku uurastajista, jos nyt kiltisti sanotaan.

Hyväntahtoisia hölmöjä, tarkkaan harkittu myötähäpeän vire ja sympatiat on puolella. Paras esimerkki tästä on maailman tunnetuinta pseudodokumenttia This is Spinal Tap!ia (1984) mukaileva Anvil! The Story of Anvil. Toinen aivan loistava esimerkki on King of Kong: Fistful of Quarters (2007), jossa selkeästi hyvikseksi ja pahikseksi kuvatut kisailijat taistelevat huvittavin kääntein Donkey Kongin parhaasta tuloksesta.

Anvil! The Story of Anvil (2008)

The King of Kong: Fistful of Quarters (2007)

Siitä pitäisikö ihan kaikkea maailmassa dokumentoida voi olla montaa mieltä. Jonkun mielestä yhtään mitään ei tarvitse säilyttää, itsehän olen juuri päinvastaista mieltä. Pidän siitä, että on mahdollisuus katsella erilaisia tapahtumia, aikakausia, tietää ja kokea. Lähes kaikki tulisi siis loppujen lopuksi dokumentoida. Täten se olisi tehtävä mielenkiintoisesti ja visuaalinen ilme vaikuttaa suoritteiden ja tapahtumien vaikuttavuuteen. Siluettimaisesti kuvattu, muiden yläpuolelle asettuva, hidastettu urheilija, huimapää tai saalistaja asettuu mielessä suuren sankarin asemaan oikein kaapattuna. Eri tavalla kuvattuna se ei ehkä tee vaikutusta. Tyyli siis vaikuttaa jälleen siihen mitä kohteesta on ylipäätään mieltä ja sillä voidaan muokata mielikuvaa jopa haluamaansa suuntaan.

Olympia (1938), Pink Floyd: Live at Pompeii (1972), Nanook of the North (1922), Olympia (1938), Man on Wire (2008), Man with a Movie Camera (1930), Olympia (1938), Die große Ekstase des Bildschnitzers Steiner (1974)

Vaikuttavia kohtauksia dokumenttielokuvan historian varrelta. Leni Riefenstahlin Olympian ikoniset kuvat urheilusuorituksista ovat pysyvä osa populaarikultturia, niitä ja niiden mukaelmia on käytetty paljon musiikkivideoissa, mainoksissa ja keikkojen taustascreeneillä.

Pink Floydin Live at Pompeii on konserttiklassikko, jossa bändi esittää keikan tyhjälle amfiteatterille. Tässäkin kohdataan tosin pieni ristiriita. Jos dokumentoidaan yhtyeen valmistautumista ja esiintymistä yleisölle, kyse on ilman muuta tyylipuhtaasta dokumentista, mutta jos esitetään keikka varta vasten filmille, eikö silloin tehdä käsikirjoitettua elokuvaa? Visuaalisuuteen on taas päästy satsaamaan, kun on kyseessä hieman epäkurrantti teos totuutta heijastavana dokumenttina.

Nanook of the Northin seivästykseen kurotteleva kuvakin on klassikko, elokuvissa ja muussa populaarikulttuurissa jäljennetty

Man on Wire (2008), ryöstökeikka-elokuvien muotoon taiteltu jännitysdokumentti nuorallakävelijästä, jonka haaveena oli 1974 kävellä nuoralla World Trade Centereiden välillä. Huiman kauniita kuvia ja tunnelmia.

Jean Painlevé - Science is Fiction (2009)

Todellisuus on fiktiota hurjempaa. Jean Painlevén alkuaikojen surrealistiset ja myöhempien aikojen psykedeeliset mikroskooppidokumentit ihastuttavat epätodellisen näköisillä kuvillaan. Aikavälillä 1927-1982 filmatut dokumentit ovat kuin velhon salaisesta kammiosta löytyneen akvaarion tuijottelua kaleidoskoopilla. Uskomattomia eliöitä, uskomattomia tiedonjyviä, kauniita, surrealistisia tunnelmia.

Olympia (1938)

Ihmiskunnan kauniiden saavutuksien säilyttäminen on tärkeää. Riefenstahlin Olympia on omalla tavallaan todiste jostain hyvin konkreettisesti kauniista, johon ihmiskunta kykenee. Sitä se on puhtaana vain jos näkee pelkän kuvan. Varjoissa lymyilee se fakta, että tämäkin elokuva on Hitlerin tilaamaa natsipropagandaa, jonka aatteen seuraukset ovat varmasti tänä päivänä kaikille tuttuja.

Triumph des Willens (1935)

Vieläkin tärkeämpää kuin kauneuden ja ihmiskunnan hyvien saavutusten säilyttäminen, on säilyttää niitä jotka löytyvät sieltä kolikon toiselta puolelta. Ihmiskunnan pahuutta ei saa pyyhkiä pois ja joskus sekin näyttää sulassa kauheudessaan äärimmäisen vaikuttavalta. Kunpa ihminen vain ottaisi joskus oppia kaikista kauheimmistakin kuvista.